Jim Wormold on englantilainen pölynimurikauppias Havannassa, hyväntahtoinen mutta aika väritön: bisnekset sujuvat vaatimattomasti mutta kuitenkin, ja muutenkin elämä Kuubassa on vakaata...kunnes eräs ilta hänet rekrytoidaan brittitiedustelun salaiseksi agentiksi. Wormold on uudesta tehtävästään varsin pöllämystynyt, eikä oikein tiedä mitä hänen oikein on tarkoitus tehdä, mutta kulukorvaukset ovat näppäriä kun aikuistuvalla tyttärellä on varsin kallis maku, joten Wormold alkaa laatia tekaistuja raportteja huolestuttavasta poliittisesta liikehdinnästä Kuubassa ja keksii joukon yhteyshenkilöitä (jotka tietysti myös tarvitsevat omia kulukorvauksia). Mutta mitäs kun yksi näistä keksityistä agenteista löytyykin kuolleena, ja vaikuttaa siltä että Wormoldin tekemiset ovat alkaneet kiinnostaa monia salaisia tahoja...
Okei, vaikka lukemissani Graham Greenen kirjoissa on yleensä aika surumielinen tunnelma, suuria eksistentialistisia kysymyksiä jne (kuten viimeksi lukemassani Kunniakonsulissa), niin on niissä ollut myös vaihtelevia määriä huumoria mukana, mutta en juuri odottanut ihan näin koomista teosta: Miehemme Havannassa on tyylipuhdas farssi. Toki hyvin pisteliäs farssi, jossa esitetään myös moraalisia kysymyksiä poliittisen pelinappulan kokemuksista, ja sympatioiden jakautumisessa on itse asiassa samaa henkeä kuin tuossa Kunniakonsulissa: edessäsi oleva mies saattaa uhata sinua aseella tai yrittää myrkyttää sinut, mutta silti tähän suhtaudutaan sympaattisemmin kuin niihin kaukaisiin tahoihin joille olet agentti 59200/5, miehemme Havannassa (itse asiassa tuli mieleen että kuinkakohan paljon tämä on inspiroinut Gaimanin ja Pratchettin kirjaa Hyviä enteitä...Noidanmetsästäjäarmeija toimii aika lailla samalla tavalla kuin Wormold, ja Crowleyn ja Aziraphalen suhteissa on kaikuja tämän agenttipelin dynamiikasta).
Greenellä tunnetusti on myös taustaa salaisen palvelun piiristä, ja kirjan esipuheessa mainitaan myös kirjailijan tarkka vainu maailmanpolitiikasta: tämä kirja ilmestyi syksyllä 1958, ja pari kuukautta myöhemmin havanna päätyi Castron vallankumouksellisten haltuun (ja vastaavia hyviä ajoituksia oli muitakin, Greene suosii tapahtumapaikkoina kylmän sodan rintamalinjoja, mielellään ennen kuin niissä varsinaisesti leimahtaa).
Mutta joo, poliittisista ja filosofisistakin ulottuvuuksista riippumatta tämä on ensisijaisesti farssi, hyvää viihdettä ilmaisun kaikissa merkityksissä.
6 kommenttia:
Tämähän kuulostaa mielenkiintoiselta! Yleensä pidän farsseista.
Mukavaa kun muistutit tästä kirjailijasta. Graham Greene oli meillä Suomessakin suosittu kirjailija parikymmentä vuotta sitten. Olen joskus miettinyt, miksi hänen suosionsa katosi niin nopeasti. Kirjat ovat korkeatasoisia, myös nämä kevyemmät, joille Greene antoi määreen "entertainment".
Olen kerran käynyt kirjallisella "pyhiinvaelluksella" Antibesin kaupungissa, jossa Grisjambon Vert (grey-ham green) vietti viimeiset elinvuotensa. Kirjailijan kantaravintola Café Félix oli edelleen toiminnassa. Tuon hauskan nimen hänelle muuten antoi Evelyn Waugh, toinen katoliseksi kääntynyt kirjailija.
Tämä oli tosiaan aika paljon humoristisempi kuin mihin olen Greeneltä tottunut...
Jep, satunnaisesti näitä on tullut luettua mutta taso on ollut hyvinkin laadukas, että seuraaviakin on jo hyllyssä odottamassa (sen verran suosittu kirjailija että divareista yms. löytyy helposti tuotantoa sopuhintaan).
Mutta on tosiaan liukunut pois muodista. Tietysti monet näistä kirjoista ovat siinä määrin kiinni tietyissä ajan konteksteissa, kuten kylmässä sodassa, vaikka laajemmin onkin kyse ihmiskohtaloista...samoin Greenellä usein näkyvästi mukana olevat uskonnolliset teemat ovat kai monelle nykylukijalle käsittâmättömiä.
Ja luulen myös että kun nämä ovat brittikirjailijan kirjoja Kuubasta, tai Argentiinasta, tai mistä milloinkin, se on nykyajassa vähintäänkin epäilyttävää, pitäisi lukea kuubalaista tai argentiinalaista kirjailijaa näiden sijaan. Jolloin se ovatko nämä hyviä vai eivät ei ole enää relevanttia...
Niinpä niin - onko joku brittiläinen vakoilukirjailija joka ei olisi "kadonnut" suomalaisesta kulttuuritietoisuudesta?
Suomessahan keskitytään aivan toisenlaiseen todellisuuteen, kirjoissa ja kritiikissä?
Koska viimeksi olette lukeneet esimerkiksi Eric Amblerin loistavia romaaneja? Tai Len Deightonia? Myös "oikeistolaisemmilta" tuntuvat brittikirjailijat häipyvät horsonttiin, kuten Frederick Forsyth jonka muutamia jännitysromaaneja saattaisi lukea nykyisen Vänäjän selityksenä.
John le Carré sentään on vielä joidenkin muistissa. Saa nähdä kuinka pitkään.
Muualla tosin vakoilukirjallisuus ja -elokuva elävät suurta hetkeään, kuten juuri katsomassani Philby-sarjassa.
Myönnettävä on, että muutenkin vakoilutarinat, brittiläiset tai muut, eivät ole olleet kovin paljoa lukemisissani...mutta Iso-Britanniassa on kyllä perinteitä alalla (suht läheisessä menneisyydessä luetuista tuli mieleen sarjakuva Queen & Country, joka myös kertoo brittien salaisesta palvelusta, vaikka sarjakuva onkin amerikkalainen).
Lähetä kommentti