Mika Waltari - Turms, kuolematon

Olen Mika Waltarin tuotantoa lukenut vuosien mittaan varsin epäsuunnitelmallisesti, kirjailija ei ole noussut ihan suosikkien joukkoon mutta on kirjojaan silti tullut luettua kymmenkunta...blogiaikana olen lukenut vain yhden, eräällä lukumaratonilla vedin Ihmiskunnan viholliset reiluun 24 tuntiin, ja historiallisista romaaneista aiemmin olin lukenut Valtakunnan salaisuuden (ehkä suosikkini Waltarin tuotannosta) ja joskus ikuisuus sitten olen lukenut Sinuhe Egyptiläisen ja Nuoren Johanneksen (sen verran kauan sitten että oikeastaan ansaitsisivat uudelleenluennan).

Ja viimeksi kun Suomessa kävin niin houkutti taas uppoutua johonkin näistä, ja tarjolle tuli Turms, joten se sitten, ja nyt oli sitten sopiva hetki myös lukea se...pohjatietona että kirjassa taisi olla etruskeja tjsp.

Olen aiemmin valitellut Waltarin joidenkin kirjojen taipumuksesta haahuiluun ja näissä historiallisten romaanien genressä muutenkin löytyy taipumusta "suunnistusfantasiaan", siihen että kirjan alussa löytyy kartta ja on selvää että kirjan henkilöiden pitää käydä jokaisessa karttaan merkityssä paikassa, aloittaa jostain jossa tapahtuu jotain, siirtyä seuraavaan jossa tapahtuu jotain muuta, ja seuraavaan jossa tapahtuu jotain muuta...ja tietysti pitää vilahtaa osallistumassa tai ainakin todistamassa kaikki aikaskaalan tärkeät tapahtumat ja tavata henkilökohtaisesti kaikki keskeiset henkilöt.

Ja kas, kirjan sisäkansiaukeamalla on kartta Välimerestä, ja joukko kaupunkeja merkitty pitkin poikin, paljon on reissattavaa. Ja nimiösivu antaa aikamääreen, vuodesta 520 vuoteen 450 eKr, noniin, matkaan, Turms.

Mutta osin tämä pätee tähänkin kirjaan, mutta osittain Waltari pääsi myös yllättämään. Ja tästä eteenpäin tullen SPOILAAMAAN joitain juonenkäänteitä tai niiden puuttumisia, joskin suurta osaa en.

Kirja alkaa oudosti, kuvaamalla jotain merkillisiä riittejä joita kertojammme Turms suorittaa, ilman että liikoja selvitetään mistä on kyse...mutta rituaalit tuntuvat rituaaleilta, symboleilta ja merkeiltä joiden merkitys on lukijalle osin tuntematon. Ja sen jälkeen Turms vanhana miehenä alkaa kertoa elämänsä tarinaa...

Joka sekin alkaa oudosti vähän keskeltä: päähenkilömme on menettänyt muistinsa nuoruudessaan, eli lapsuutta ei kerrota, ja samoin ennen kirjan alkua on jo tapahtunut Turmsin yksittäisistä teoista ehkä eniten maailmanhistoriaan vaikuttanut, kirjassa siitä puhutaan vain jälkeenpäin, jo tehtynä.

Ja Persia ottaa valtaansa Joonian kaupunkeja ja alkaa uhkata myös Kreikan niemimaata, eli tässähän on sitten komeat puitteet kirjalle, Persian ja Kreikan kaupunkien välinen sota, Marathon ja Thermopylai ja Salamis ja mitä näitä on, ja Ateenan nousu kultakauteensa...

Paitsi että ei. Turms osallistuu alkuvaiheessa isoon meritaisteluun, mutta tämä vielä edeltää noita kouluhistoriasta tutumpia tapahtumia, sen jälkeen seilaillaan vähän Välimeren itäosissa, mutta suurin osa kirjasta sijoittuukin Sisiliaan ja Pohjois-Italiaan, ja tuo Kreikan ja Persian välinen sota näkyy kirjassa vain välillisesti ja toisen käden mainintoina...kaikki karttaan merkityt paikat kyllä mainitaan kirjassa, mutta suuressa osassa ei käydä. 

Ja kun Roomaankin päästään niin sielläkin Turms sattuu osumaan vähän tapahtumista sivuun: viimeinen kuningas on heivattu jo maanpakoon, ja kirjan aikana kyllä tapahtuu Coriolanuksen sotaretki Roomaa vastaan, mutta juuri sen aikana Turms sattuu olemaan reissussa muualla, näistäkin kuullaan vain toisen käden tietoja...

Mutta toki Turmsillekin tapahtuu kaikenlaista, seikkailua, sotimista, politiikkaa ja muuta riittää kyllä...ja sankarimme elää eräänlaista "lumottua elämää", mikään onnettomuus ei ihan henkilökohtaisesti osu kovin syvälle (vaikka tovereille voikin käydä huonommin), ja Turms pääsääntöisesti onnistuu siinä mitä tekee (ne asiat joita ei suoraan ole tekemässä sen sijaan saattavat mennä huonosti, ja kaikkia asioita ei olisi kannattanut yrittää...)

Ja mukaan tarttuu myös Waltarin perinteinen Juonitteleva PahisNainen(tm), joka onkin mukana niin suuressa osassa kirjaa, että käy jo huomattavan ärsyttäväksi sekä itsessään että siinä kuinka kaikki miehet ovat niin totaalisesti tämän vietävissä (ja toisaalta on mukana niin suuressa osassa kirjaa, että henkilökohtaiset motivaationsa tulevat kyllä esiin ja omalla tavallaan ymmärrettäviksi, vaikkei ehkä hyväksyttäviksi).

 

Tuon historian suurten linjojen varjoissa kulkemisen ohella hätkähdyttävä piirre kirjassa on painotus jonka kirja antaa enteille, ennustuksille, jumalille, rituaaleille, hurmostiloille, mysteereille: näitä kirjassa riittää ja paljon. Ja vaikka yksittäisinä tapahtumina epäilevä agnostikko voisikin tulkita kaikki yksittäisinä tapahtumina yhteensattumiksi ja subjektiivisiksi hallusinaatioiksi niin niitä on sen verran paljon ja siinä määrin isossa roolissa että tuo pyhän kokemus ja transsendenssin purskahtelu tämänpuoleiseen maailmaan on keskeinen teema kirjassa.
Ja itsensä etsintä muutenkin: niin kauan kuin Turms ei tunne vielä itseään ja omaa paikkaansa, on luvassa paljon koettelemuksia niin itselle kuin muillekin, mutta kun paikka etruskien keskuudessa on löytynyt, ja tätä kautta tasapaino ja rauhallisuus, näyttää kreikkalainen kulttuuri kaikessa maallisessa hyörinnässään ja riitaisuudessaan yhä arveluttavammalta...

Ja nämä kaksi aihetta tosiaan liittyvät läheisesti toisiinsa, etruskeilla on parempi ymmärrys uskonnollisuudesta, ja maailmankuva asettuu näin mysteereistä ja tuonpuoleisista voimista huolimatta kosmokseksi, kun taas kreikkalaiset, epäilijät, ovat riitaisia ja kaoottisia, tuhoavat niin toisiaan kuin muita ja heidän jumalansakin ovat seuraajiensa tapaan jatkuvassa keskinäisessä konfliktissa. Ja ovatko Rooman tai Persian eri versiot poliittisen ja sotilaallisen mahdin yhdistämisestä tai Karthagon kapitalistinen imperiumi sen parempia...

 

Paitsi siis ihmisyyden peruskysymyksiä, luin siis kirjaan myös yhteiskunnallisia huomioita, viittauksissa sotaan ja militarismiin se ei ole ollenkaan hienovarainen (onhan kirja kirjoitettu hieman toisen maailmansodan jälkeen) mutta siinä on kaikupohjaa myös kapitalismin, materialismin ja kulutusyhteiskunnan tarkasteluun nykyisestä ympäristökriisin vinkkelistä.

En tiedä tarpeeksi antiikin Sisiliasta tai etruskeista pystyäkseni sanomaan sen kummemmin kuinka tarkkaa Waltarin historiallisuus ja taustatutkimus ovat, oletan että pääosin asiat ovat kunnossa, mutta mikä ilahdutti on että vaikka Waltarin aiheissa on ikuisuuden tuntua, niin henkilöt eivät ole nykyihmisiä nykykäytöksellä hassuissa vaatteissa. Persoonat ovat voimakkaita, äkkivääriäkin, enteiden ja omanlaisensa maailmankuvien ohjaamia, ja kirjan tunnelman voi sanoa olevan kiehtovan mystinen, sanan varsinaisessa merkityksessä.

 

Kirja ei valtavasti ole blogeissa näkynyt mutta jonkin verran kuitenkin: Salla, Kirjakirjokansi, Täällä lukulampun alla...

Ja Helmet-haasteessa tämä on tietysti 3. Historiallinen romaani.

Sadeq Hedâyat - Trois gouttes de sang (Kolme veripisaraa)

 

Kuten blogissa olen ajoittain maininnut, poimin helposti luettavaksi tällaisia novellikokoelmia kirjailijoilta joista en ole ikinä kuullutkaan, ja tässä taas yksi edustaja: iranilainen Sadeq Hedâyat, jota näköjään kuitenkin pidetään merkittävimpien kirjoittajien joukossa kielialueen modernissa proosassa (ja kun asusti pitkään myös Ranskassa, on ollut täällä arvostettu eritoten surrealistipiireissä) ja myös kääntänyt persiaksi mm. Kafkaa, Maupassantia ja Sartrea...

Mikä ehkä vähän asemoi näiden kymmenen novellin tunnelmia: miljöö on vahvasti Lähi-Itää mutta kerronta muistuttaa usein Maupassantia (mukaan lukien tämän naturalismi ja kauhugenren käyttö) 1900-luvulle päivitettynä ja Kafkalla ja muilla maustettuna. Ja novellit ovat kovin kovin surullisia ja synkkiä, joskin pari novellia päätyy jo jonkinlaiseen humoristiseen otteeseen synkkien tapahtumiensa esiintuomisessa (taas vähän Maupassantin hengessä).

Oli tässä joitain novelleja joista pidin enemmän, La quête d'absolutionin pyhiinvaeltajat joista yksi alkaa kertoa tarinaansa millaiseen syntiin etsii puhdistusta ja eivät ne muutkaan vaeltajat vielä mitään pyhimyksiä ole...tai La femme qui avait perdu son mari, nainen, jolla on ilmeisiä masokistisia piirteitä, etsimässä aviomiestään joka on lähtenyt omille teilleen...tai La soeur ainée, ruma isosisko kauniimman nuoremman sisaren hääpäivänä...

Ja kyllä niissä muissakin ansionsa oli, mutta silti, yleisen synkän tunnelman vuoksi ei tätä varsinaisesti ahmimalla lukenut.

Aiemmassa postauksessa mainitsin jo kustantamo Zulman pokkarisarjan, joka ulkonäöllään ihan kirjaesineinä jo erottuvat mainiosti edukseen, ja valikoima on ympäri maailmaa tulevilta kirjailijoilta, joista osasta olen kuullut aiemmin ja aika monesta en, mutta joista moni vaikuttaa myös potentiaalisesti kiinnostavalta...

Ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 10. Kirjan nimessä on numero.

Anna Gavalda - L'échappée belle (Karkumatka)

 

 

Joku aika sitten luin Anna Gavaldan esikoiskirjan, novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin, ja se oli sen verran viehättävä, että Gavaldaa pitää lukea lisää. Ilmaishyllystä käsiin löytyi tämä pienoisromaani L'echappée belle, ja kun olin alkanut lukea kirjaa, huomasin sen olevan kirjailijan toinen teos, vahingossa luen siis tuotantoa kronologisessa järjestyksessä.

Kertoja Garance, nuori nainen, joka on jossain määrin päämäärätön elämässä, lähtee matkaan veljensä Simonin ja veljen vaimon Carinen kanssa, suuntana serkun tjsp häät provinssissa (juhla itsessään ei niin kiinnosta, mutta sisaruksia on mukava nähdä). Veljen kanssa tullaan hyvin juttuun, käly taas on aikamoinen tiukkapipo jonka ärsyttäminen on helppoa ja hauskaa...vaikkei se lopulta niin hauskaa olekaan, Carine ja Garance tuovat toisistaan esiin huonoja puolia. Mukaan liittyy myös sisko Lola, mutta toinen veli Vincent onkin kiinni työssään turistioppaana...joten hääpaikalle saavuttuaan sisarukset päättävätkin livistää paikalta ja suunnata Vincentin luo...

Musiikissa puhutaan usein “vaikeasta toisesta levystä”, “sophomore slump”-ilmiöstä eikä se tuntematon ole kirjallisuudessakaan: usein esikoista on voitu kypsytellä pitkään ja siihen kasata useiden vuosien parhaat ideat, mutta jos haluaa hyödyntää momenttia, toinen teos pitäisi pystyä tuottamaan lyhyemmässä ajassa, ja varsinkin jos se sattuu olemaan huomiota herättävä ja suosittu, tekemisessä on aika lailla enemmän paineita ja se tehdään suuremman mediamyllytyksen alla, vaikka takki saattaa tuntua tyhjältä...joten vaikka periaatteessa tekijä onkin hieman kypsempi, tekemisen olosuhteet ovat hankalat ja lopputulokset ovat useammin välitöitä kuin pääteoksia.

Ja vähän sellainen fiilis tästä kirjasta tuli. Ensiteoksessa nähtyjä Gavaldan vahvuuksia, kuten eläväntuntuista kieltä, eleganttia kepeyttä joka ei ole tyhjänpäiväistä, löytyy tästäkin, ja kevyt pisteliäs humoristisuus ja sujuvuus tekee lukukokemuksesta miellyttävän. Mutta tuntuuhan tämä lopulta aika, no, helpolta, nuoret bopot fiilistelevät huolimatta taustalla leijuvasta eksistentialistisesta ahdistuksesta aika perinteisesti, ja toisaalta sanoisin että loppuosa kirjasta jäi aika irralliseksi ja tarpeettomaksi...

Varsinainen oivaltavuus ja ideat joita esikoisessa näkyi eivät mukaan ole ehtineet, joten lopputulos oli leppoisan kiva, sopiva kesäkirja jolla on paikkansa, mutta suvaitsen kuitenkin odottaa hieman enemmän tekijältä (jota siis varmaan luen vielä lisää).

Teos on käännetty myös suomeksi nimellä Karkumatka, ja lukiessa tuli mieleen että mitenköhän on suomennos onnistunut kun ei tämä kauhean helppoa käännettävää ole: kirjailijan valtteja on luonnollisen, puhutun ja ajatellun kielen tuntu ja rytmi jonka säilyttämisessä on oma haasteensa, ja lisäksi Gavalda heittelee varsin kovaa tahtia kulttuurisia viittauksia, taidetta ja populaarikulttuuria, tuotemerkkejä ja yhteiskunnallisia piirteitä, eikä niitä välttämättä kauheasti selittele tai alleviivaa. Niinpä joukossa on paljon sellaista jota ei ehkä tarvitsekaan tunnistaa tai sen yhteyksiä tajuta, mutta joka kuitenkin antaa lisäväriä siihen mistä puhutaan, ja sen sivuuttaminen ohentaisi kyllä kerrontaa...mutta suomentajalla on kyllä oma hommansa kaikki bongata tai saada ymmärrettäviksi (noin muuten tämän on ranskaksi sujuvaa luettavaa jos lukija tosiaan suo itselleen että ihan kaikkea ei ymmärrä)

Suomennosta on luettu monissa blogeissa: Kirjavinkit, Kirja vieköön, Hemulin kirjahylly, Kirjakontti, Järjellä ja tunteella, Lumiomena..

 

Helmet-haasteessa ajattelin ensin vuodenaika-kohtaa (koska onhan tämä kesäkirja) mutta musiikkia on mukana sen verran että laitankin kohtaan 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia. 

Erich Fromm - The Fear of Freedom (ja sananvapaudesta)

 

Kevyttä kesälukemista: Erich Fromm, saksalainen mutta Yhdysvaltoihin asettunut psykoanalyytikko kirjoittaa vapaudesta ja yksilön yhteiskunnassa suhtautumisesta siihen: mukana on fasismin psykologian analyysia (vuonna 1942, eli kun nk. tilanne oli päällä) mutta paljon muitakin kehityskulkuja Euroopan ja maailman historiassa...Tämä lukemani versio on brittipainos, amerikkalainen tunnetaan nimellä The Escape from Freedom, ja on näköjään suomennettu pariin otteeseen nimillä Vaarallinen vapaus ja Pako vapaudesta.

Kirjan nappasin hyllystä luettavaksi aiheen vuoksi, kun olen tässä viime aikoina muutenkin ollut kiinnostunut sananvapauden problematiikasta (kts. postaukset Revue de Pressesta ja Charlie Hebdosta) erityisesti sen uusissa kehityksissä.

En lähde nyt sen kummemmin erittelemään koko sisältöä, Frommin ajatuksia tai omia jatkomietteitä niistä: kirjan ajatusten pohjalta voisi pohtia onko uusmoralismi sadomasokistista tai onko sillä yhteyksiä kalvinistiseen ihmiskäsitykseen joko suoraan tai kapitalismin kautta mutta nyt en viitsi. 

Sen sijaan nostan esiin ajatuksen kahdesta vapaudesta, niiden välisestä suhteesta ja tasapainosta tai sen puutteesta.

Fromm nostaa esiin eron negatiivisen ja positiivisen vapauden välillä: negatiivinen vapaus on vapautta jostain ("freedom from"), irtautumista ulkoisesta kontrollista tai auktoriteetin sanelemista säännöistä, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin ("freedom to"), mahdollisuuksia toimia ja toteuttaa itseään. Tilanteessa, jossa nämä kaksi eivät ole tasapainossa, jossa vallitsee laaja negatiivinen vapaus mutta puutteellinen positiivinen vapaus, seurauksena on ahdistusta ja turvattomuutta, kun ulkoisen auktoriteetin tuoma turvallisuus ja järjestys puuttuu, mutta positiiviset puolet rajoittuvat vain harvoihin (useimmiten heihin joilla on riittävästi varallisuutta).  

Tämä negatiivisen ja positiivisen vapauden epätasapaino nimenomaan sananvapauden suhteen liittyy ajatuksiin joita olin pyöritellyt aiemminkin.

Sensuuri, ulkoiset instituutiot jotka sanelevat mitä saa tai ei saa sanoa/julkaista saattavat olla vaiennettuja, eli negatiivinen vapaus on edennyt hyvin, mutta sensuroivien instituutioiden sijaan on tullut sosiaalisesti hyväksyttävien ajatusten konformismi, mediat ja kuuluvuus ovat epätasaisesti ja valtasuhteiden mukaisesti jakautuneet, ja monet tahot, myös sellaiset jotka ovat aiemmin hyötyneet edistyvästä liberalismista ja laajasta sananvapaudesta, puolustavat saavutettuja etujaan parhaansa mukaan, vaikka sitten polkemalla vapauksia.

Mikä sitten on positiivinen vapaus, ja miten se on edistynyt nykyisessä yhteiskunnassa? Näen sinä tässä tapauksessa yhtäläisen, tasapuolisen mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun sen kaikissa muodoissa, tulla kuulluksi kokonaisena vastuullisena ihmisyksilönä ja täysipainoisena osana yhteiskuntaa. Ja tämän toteutuminen antaa kyllä odottaa itseään...

Ja mitä tälle voi tehdä? Normien ja lakien pohjalta on positiivisen vapauden kasvattaminen varsin hankalaa, lopulta isossa osassa on asenne, ihan yksilötasolla (aiemmin olen maininnut sananvapauteen liittyvän velvollisuuden kuunnella). Mutta samalla ainakin minusta on selvää että positiivinen vapaus ei edisty sillä että negatiivista vapautta vähennetään.

Frommin mukaan individuaatiossa ei voida palata aiempaan, vaikka turvallisuus houkuttaisikin emme voi palata äitimme kohtuun edes väkivalloin, yksilönä tämä on mahdotonta ja yhteisöinäkin totalitarismin lupausten ja käytännön välillä on perustavalaatuinen ero...
En kuitenkaan näe (eikä kai Frommkaan) että individuaation päämääränä olisi solipsismi, että yksilön kypsyys olisi suoraan verrannollinen yksilön isolaatioon, vaan ennemmin ihmisen kypsään ja täysipainoiseen osallistumiseen yhteiskuntaan.

 

(Ja tuosta tulee mieleen toinen vastikään lukemani kirja, Jacques Ellulin Conférences sur l'Apocalypse de Jean, jossa Ellul huomauttaa että vaikka Raamattu alkaakin paratiisista, sinne ei olla kuitenkaan palaamassa: suuntana ja päämääränä ei ole puutarha, jossa ihminen palaa olemaan yksinomaan ihminen vailla muita ominaisuuksia, vaan Johanneksen ilmestyksen mukaan Uusi Jerusalem, siis kaupunki, siis yhteisö jossa ihminen on muiden ihmisten keskuudessa)

The Epic of Gilgamesh (klassikkohaaste)

 

 

Tämänkertainen klassikkohaaste vie kirjallisuuden alkuhämäriin: Gilgamesh-syklin tarinat kirjoitetussa muodossa ovat peräisin jostain yli 3000 vuoden takaa, ja perustunevat vanhempiin tarinoihin: sankari lienee ollut todellinen historiallinen henkilö, Urukin hallitsija n. 2700 eKr, joskin nämä tarinat taas lienevät myyttistä kerrostumaa, jälkipolville säilyneenä osin sumerin, osin akkadinkielisinä tekstikatkelmina.

Lukemani versio on N.K. Sandarsin proosallinen käännös, joka pyrkii ihan vaan kertomaan tarinan niinkuin se on luultavasti mennyt, ei mikään kriittinen historiantutkijan laitos: säilyneet tekstit ovat muutaman kertomuksen sykli, ja kovin pitkä teksti ei ole: nide on suht ohut ja siitä puolet on esipuhetta ja esittelyä (jotka tällaisissa vanhemmissa ja vieraammista kulttuureista ja konteksteista tulevissa kirjoissa kannattaa toki lukea).

Ja siinä vaiheessa kun ajallista ja kulttuurista etäisyyttä tekstin ja lukijan välissa alkaa olla tarpeeksi, niin kysymys kirjallisesta laadusta käy mielettömäksi. Jos minulla olisikin jotain mittareita joiden perusteella määrittäisin että tämä kirja on hyvä ja tuo huono, niin jossain vaiheessa ne lakkaavat toimimasta, ei ole enää mielekästä sanoa että kirja on hyvä tai huono, tärkeää on että se vain on. 

Eipä silti, kyllä näistä kertomuksista löytyy kaikenlaista mieltäkutkuttavaa symboliikkaa ja nykylukijalle omalaatuisia juonenkäänteitä, esitettynä sen verran napakasti että tylsä teos ei mitenkään ole, eri asia sitten ovatko minua kiinnostavat piirteet tai tapa jolla niitä luen välttämättä samoja kuin mikä vetosi muinaisessa Mesopotamiassa, luultavasti eivät...

Ja toisaalta tässä puidaan suuria ihmisen eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka eivät ole vielä vanhenneet. Gilgameen ystävän Enkidun kautta käsitellään ihmisen suhdetta luontoon, sivistyneen elämänluonnon aiheuttamaa välittömän suhteen katkeamista ja kysymystä oliko se nyt lopulta hyvä asia vai ei. 

Ja tunnetuin teema kirjassa on kuolevaisuus ja kuolemattomuus. Gilgamesh, kaksi kolmasosaa jumala ja yksi kolmasosa ihminen (tässä ei varmaan kannata ajatella geenejä, tai tuo laskukaava menee oudoksi) on mahtava kuningas jonka saavutukset ovat suuret, mutta Enkidun kuolema tuo tietoisuuden että Gilgameshinkin täytyy aikanaan kuolla, ja tämä tietoisuus on kamala...ja yritykset jotenkin kiertää tämä olemassaolon peruspiirre ja löytää jostain kuolemattomuus valuvat hiekkaan. 

Siinä missä monissa muissa eepoksissa on varsin herooinen tai vaihtoehtoisesti traaginen sävy, tässä yleistunnelma on lopulta varsin melankolinen. Toki Gilgamesh ja Enkidu tekevät sankarillisia asioita mutta tuo kuolevaisuuspohdiskelu kuitenkin vie siltä suurimman kaikupohjan, ja toisaalta kun kuolevaisuus on olemassaolon peruspiirre, joka on mikä on Gilgameshista riippumatta, ei se ole lopulta myöskään traaginen piirre, vaikka kaksikolmasosaajumalallinen luonto vetäisikin mielen kohti saavuttamattomia korkeuksia...

 

Esittelyssä mainitaan melankolian leimaavan muutenkin aikakauden mesopotamialaiskulttuuria, kun jumalat ja tätä kautta elämisen perusteet ovat arvaamattomia, epäluotettavia ja oikukkaita ja näin ihmisen kohtalo maan päällä on satunnaista ja hallitsematonta, ja kuolemassakaan ei seuraa mitään hyvää...Gilgameshin tarinan yhteydet vaikkapa Raamatun 1. Mooseksen kirjan vedenpaisumuskertomukseen ovat ilmeiset, mutta joitain yhteyksiä löytyy myös viisauskirjallisuuteen kuten Jobiin ja Saarnaajaan (joskin kaikissa näissä teologinen pohja ja näin ollen käsittely on lopulta erilainen).    

---------------------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteeseen olen osallistunut monta kertaa (ihan joka kerta en), aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion ja Viettelyksen vaunun, ja aina on teos ollut lukemisen arvoine riippumatta siitä olenko pitänyt siitä enemmän vai vähemmän.

Ja tietysti klassikkohaasteessa on mukava tutustua muiden blogien luettuihin klassikoihin, koska sieltä löytää kyllä aina teoksia jotka ovat jo tuttuja mutta joihin saa uusia näkökulmia, teoksia jotka kuulostavat sen verran kiinnostavilta että ne täytyy itsekin lukea ja tietysti myös teoksia jotka on ehkä parempi jättää jatkossakin lukematta mutta joiden sisallöstä on kuitenkin hyvä jotain tietää...

Ja nämä muiden bloggakset löytyvät haasteen koontipostauksesta.

 

Helmet-haasteesta tällä voisi lunasta vaikka kohdan 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa: nuo eläimet kansikuvassa saattava olla leijonia, mutta sellaisiksi niitä ei ole koolla pilattu, joten katson nuo isoiksi kissoiksi...  

Jean Giraudoux - Electre

Joku aika sitten luin Jean Giraudoux'n mainion, huvittavan mutta hirvittävän näytelmän La guerre de Troie n'aura pas lieu, ja tuotannossaan on useampikin näitä antiikkia versioivia näytelmiä...

 

Tällä kertaa ollaan Troijan sodan jälkeisissa vuosissa, Elektran tarinassa. Argosin kuningas Agamemnon on jokunen vuosi sitten liukastunut altaalla ja kuolettavasti kaatunut omaan miekkaansa, tai tämä on ainakin virallinen versio, ja tätä tapahtumaa suree huomattavasti enemmän tytär Elektra kuin leski Klytaimnestra...

LE MENDIANT: Electre...Je voudrais bien la voir avant qu'on la tue.

EGISTHE: Tuer Electre? Qui parle de tuer Electre?

M: Vous.

LE PRESIDENT: Jamais il n'a été question de tuer Electre!

M: Moi, j'ai une qualité. Je ne comprends pas les paroles des gens. Je n'ai pas d'instruction. Je comprends les gens...vois voulez tuer Electre.

P: Vous ne comprenez pas du tout, inconnu. Cet homme est Egisthe, le cousin d'Agamemnon, et Electre est sa nièce chérie. 

M: Est-ce qu'il y a deux Electre? Celle dot il a parlé, qui va tout gâter, et une seconde, qui est sa nièce chérie?

Tämäkin näytelmä tehtiin hieman ennen toista maailmansotaa, ja myös tässä leijuu alusta alkaen painostava väkivallan uhka, vaikka alussa puuhataankin häitä: Aigisthos, Argosin mahtimies (jonka suhde Klytaimnestraan on kuitenkin vielä salainen) suunnittelee naittavansa Elektran pois koska tämä on varsin uhkaava hahmo hovissa, vaikka tässä vaiheessa vielä eräällä lailla unessa: Elektra suhtautuu avoimen vihamielisesti äitiinsä, muttei vielä oikein tiedä miksi...mainiona elementtinä kolme raivotarta ovat läsnä näytelmän alusta alkaen, alussa tosin pikkutyttöinä, ilkikurisina mutta epämääräisen profeetallisina, mutta nämä aikuistuvat näytelmän edetessä.

Kiinnostavasti Giraudoux tuntuu korostavan Elektran tarinan yhteyksiä Hamletiin. Perusasetelma on sama, joskin siinä missä Hamletin vihamielisyys suuntautui isäpuoleen ja kysymystä äidin syyllisyydestä isän murhassa ei Hamlet halunnut pohtia, Elektran vihamielisyyden kohde on äiti ja faktuaalisen isäpuolen osuus tapahtumissa on vain vähäpätöinen sivujuonne. 

Mutta muuten henkilöissä ja näiden suhteissa on paljon samaa, ja Elektra tulee pikkuhiljaa tietoiseksi ajatuksesta isänsä murhasta (mutta onko sitä oikeasti tapahtunut?) ja joutuu punnitsemaan kysymystä mitä asialle pitäisi tehdä, samoin lukija kun myös Klytaimnestran näkökulma on hyvin esillä.

Ja lisäksi Hamletin tapaan myös tässä Argosin kaupunkivaltiota uhkaa sota, korinttilaiset ovat jo porteilla mutta sisäinen hajaannus ja Elektran moraalinen ehdottomuus estävät uhkaan reagoimisen. Vaikka Elektra ehdottomuudessaan olisikin oikeassa, millä hinnalla? Ja jos Klytaimnestra ja Aigisthos, millä hinnalla? Giraudoux ei vain toista edellisiä versioita Elektran tarinasta, vaikka perusasetelma onkin sama...

DEUXIEME EUMENIDE: Ta conscience! Tu vas l'écouter, ta conscience, dans les petits matins qui se préparent. Sept ans tu n'as pu dormir à cause d'un crime que d'autres avaient commis. Desormais c'est toi la coupable.

Kiinnostava näytelmä, niin vaikuttava ei ollut kuin tuo edellinen lukemani mutta ansionsa tässäkin.Ja Helmet-haasteessa tällä saa tragedianäytelmien suosikkirastin, 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi.

Naistenviikko: Lukemista odottavia kirjoja

 

 

En ollut ajatellutkaan naistenviikon lukuhaastetta ennen kuin hoksasin viikon aloittavia postauksia toisissa blogeissa, ja kun nyt ei sattunut olemaan kesken naisten kirjoittamia kirjoja, niin ajattelin että jää väliin...mutta nappasinkin Kirja hyllyssä -blogista hyvän idean: listaankin kirjoja jotka ovat lukusuunnitelmissa, koska toki naiskirjailijoita on suotavaa lukea muulloinkin kun yhtenä viikkona vuodessa.

Tässä siis kaksitoista kirjaa, jotka odottavat lukemista lähikuukausina, kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä,ja saatesanoilla miksi se lukemista odottaa...

Maimu Berg: Pois

Pinon ainoa suomenkielinen (siitä on jo hetki kun viimeksi olen Suomessa käynyt), alunperin virolainen romaani Neuvosto-Virosta, mutta kirjoitettu 90-luvulla. Hasardivalinta aikoinaan, tekijää en tunne mutta muistelen kustantaja Taifuunilla olleen joitain muita aika kiinnostavia teoksia...

Ivy Compton-Burnett: The Present and the Past

Vuosi sitten luin kirjailijan teoksen Two Worlds and Their Ways ja se oli sen verran omalaatuinen lukukokemus, että tokihan Compton-Burnettia pitää lukea lisää.

Dhuoda: Manuel pour mon fils

Samaa Sources chrétiennes -sarjaa kuin aiemmin lukemani Egerian matkapäiväkirja, mutta teoksena hivenen myöhempi: Dhuoda on frankki-ylimystöä Kaarle Suuren aikana 800-luvulla, ja tässä kirjassa antaa ohjeita pojalleen kuinka elää ja olla. Itse haen tästä sukellusta hyvin erilaisissa olosuhteissa eläneen ihmisen ajatteluun kuin varsinaisesti hyviä moraalisia oppeja, joskin ehkä jälkimmäisiäkin löytyy.

Anna Gavalda: L'échappée belle

Gavaldan esikoiskirjasta pidin sen verran, että lisää on tarkoitus lukea. Odotan kepeää, vaikkei vâltämättä höttöistä.

Hiromi Kawakami: Strange Weather in Tokyo

Ilmestynyt myös suomeksi nimellä Sensein salkku, ja on kehuttukin. Ei muuten juuri ennakkokäsityksiä, napattu satunnaisesti jostain kirjankierrätyspisteestä.

Toni Morrison: Beloved

Morrison ei esittelyjä kaipaa, ja joitain muita olen lukenut, mutta tästä pääteokseksi mainitusta kiinnostuin erityisesti kun hoksasin kirjan nimen olevan viittaus Raamatun profeetta Hooseaan (ja suomenkielinen "Minun kansani, minun rakkaani" tekee viittauksen vielä selvemmin).

Scholastique Mukasonga: Ce que murmurent les collines

Olen usein maininnut, että otan aika helposti luettavaksi silmiin osuvia novellikokoelmia kirjailijoilta joista en ole ikinä kuullutkaan, tämäkin on yksi niitä. Mukasonga asuu nykyisin Ranskassa mutta on kotoisin Ruandasta, jonne nämä novellit sijoittuvat.

Amélie Nothomb: Mercure

Nothomb on hyväksi havaittu, ja lukamattomia kirjoja on yhä aika monta. 

Audur Ava Olafsdottir: Rosa Candida

Islantilainen kirjailija, joka on hyvin suosittu Ranskassa (suomalaisessa kirjakeskustelussa sen sijaan en ole nimeä nähnyt kertaakaan), erityisesti tämä romaani on saanut huomiota, suosiota ja arvostusta.  

Zoya Pirzad: Comme tous les après-midi

Lisää kategoriaa "novellikokoelma kirjailijalta josta en ole ikinä kuullutkaan": Pirzad on iranilais-armenialainen kirjailija, jolta on muutamakin kirja tullut ranskaksi (ja kustantamo Zulman julkaisusarja on paitsi nätti myös valikoimaltaan varsin kiintoisan oloinen, ja siinä on myös tuo yllämainittu Olafsdottir alunperin julkaistu).

Shan Sa: Porte de la Paix céleste

Satunnainen poiminta kirjankierrätyspisteestä, kirjailija on syntynyt Kiinassa mutta asuu Ranskassa ja kirjoittaa ranskaksi: tällä esikoisromaanilla on ainakin napattu muutama kirjallisuuspalkinto...

Elizabeth Taylor: A View of the Harbour

Ja Tayloria (yhä vaan ei se leffatähti) tietysti diggailen, kuten monia muitakin 1900-luvun puolivälin brittikirjailijattaria (listalle olisi voinut tulla pari muutakin kuin nämä Taylor ja Compton-Burnett). 

Näihin voitte varautua, tai myös huudella josko joku kiinnostaa erityisesti, joku kannattaa nostaa mahdollisimman nopeasti luettavaksi tai joku jonka lukemista sietää miettiä toinenkin kerta...