Kirjamessut: Rue des livres

 Kas, tänä viikonloppuna kotikaupungissani on kirjamessut! Ja kun Rue des livres -tapahtumaan sisäänpääsy oli ilmainen, niin toki siellä piti käydä pyörähtämässä.

Formaatti on tuttu, messuhallissa on useita standeja, mukana niin kirjakauppoja, kustantamoja kuin joitain muitakin toimijoita, ja lisäksi muutamassa salissa oli kirjailijoita puhumassa kirjoistaan, ateljeita ja työpajoja, lasten leikkitila yms. 

 Perinteinen messukuvakulma

Ohjelma oli aika väljä, ja minulle tuttuja tekijöitä oli kaksi sarjakuvatekijää, Fabcaro ja Zanzim (kumpaakaan ei ole vissiin suomennettu, joten ei välttämättä teille tuttuja, vaikka hyviä ovatkin) ja näiden haastattelut olivat aikana jolloin en ollut paikalla...kävin vähän aikaa kuuntelemassa yhtä dekkarikeskustelua mutta laajemmin keskustelut ja esitykset jäivät nyt seuraamatta.

Keskityin enemmän kiertelemään hallissa ja katselemaan näytteilleasettajia. Kovin suuri tapahtuma tämä ei ole, mutta Ranskassa itsenäiset kirjakaupat ovat voimissaan ja samoin mukana oli paljon pieniä omintakeisia kustantamoja, joten esillä oleva valikoima oli hyvin kirjava.

Harmi etten ole päässyt ranskankielisen runouden makuun, kirjaesineinä nää on hienoja

 Paikallisuus on myös perinteisesti valttia, joten kirjavalikoimassa oli hyvin vahvasti esillä Bretagne eri muodoissaan, niin faktassa kuin fiktiossakin...(oikeasti niitä kirjoja oli paljon) mutta muutakin.

Suomi mainittu: Naruton, MHAn ja kumppanien seurana Oili Tanninen

Päädyin nyt itse hankkimaan vain yhden tietokirjan kiinnostavasta aiheesta (josta lisää sitten kun sen luen ja mahdollisesti tuon blogiin) ja bongailemaan muutaman kiinnostavan oloisen teoksen joita voisin vilkaista lisää kirjastossa. Mutta olipahan mukavaa ihan vaan käydä pyörähtämässä ihan fyysisessä kirjatapahtumassa. 

Moritz Rinke - Madonnan kanssa luontaistuotekaupassa & muita tarinoita

Kirjailijalta jota en aiemmin tunne lyhytproosaa, näitähän tulee luettua.

 

Moritz Rinke on saksalainen kirjailija, tuotannossa on näytelmiä ja romaaneja, ja runsaasti Rinke on myös kirjoittanut lehtiin, reportaaseja, artikkeleja jne. Ja jonkin verran sitten myös lyhytproosaa: tämän kokoelman tekstit ovat tyyliltään varsin kolumnimaisia, kommentoiden ajankohtaisia aiheita tai omaa elämää varsin iloittelevaan, usein hieman absurdiin ja surrealistiseenkin sävyyn: lehtitausta näkyy kyllä, mutta en tiedä ovatko nämä tekstit ilmestyneet erillisinä missään (36 tarinan suomentajina on Turun yliopiston suomentajaseminaari, viisi oppilasta ja kaksi ohjaajaa). 

No, nämä ovat opintotarkoituksissa varmastikin hyvää materiaalia, koska ovat hyvin tiukasti kiinni saksalaisessa kulttuurissa, sen lukuisia puolia 2000-luvun alkuvuosina käydään läpi. Samalla luulen, että jos aihe ei ole lainkaan tuttu, niin tästä kirjasta ei kyllä saa kovin paljoa irti, niin tiukasti se on omassa maassaan ja ajassaan: itse asuin Saksassa juuri tuon 00-luvun puolivälissä eli jokin kosketuspinta joka jutussa oli vaikka kaikkia viittauksia en tietenkään tavoita, mutta luulen että esim. nykyhetken parikymppisille anti olisi hyvin niukka...

Ja, joo, minäkin nyt luin nämä mutta en voi väittää että suurempaa vaikutusta olisivat tehneet: tämä oli sellainen ihan kiva kolumnikokoelma kirjailijalta, joka tuntuu osaavan kirjoittaa sen verran että voisin vaikka jonkun näytelmistään lukea, jos niihin joskus törmään. 

Mutta myönnän että esim. Otto Rehhagel ei ole ollut ajatuksissani vuosiin, mutta muistin perukoilta kuitenkin heti pomppasi kun nimi mainittiin, ja joskus aikoinaan hullun lehmän tauti oli keskeinen kriisi uutisotsikoissa.  

Laitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: ihan en tiedä kuinka suuri osa kirjasta on fiktiota, mutta osa.

Blogistanian kirjapalkinnot - omat ääneni

Perinteisiä blogistanian kirjapalkintoja ollaan taas jakamassa: tänä vuonna äänestys tehdään hieman eri tavalla, lomakkeella (että myös kirjagrammaajien yms osallistuminen olisi helpompaa), ja äänestys on ollut käynnissä tällä viikolla.

Nyt ennen koottujen tulosten ilmestymistä ilmoitan kuitenkin mitä itse olen äänestänyt.

Uutuuksien luenta on minulla ollut aina aika satunnaista, eli sitä on ollut myös osallistuminen, mutta useimpina vuosina on kuitenkin jotain äänestettävää löytynyt. Tänä vuonna jopa kahdessa kategoriassa, olen siis tosi ajan hermolla.

Tänä vuonna osallistumatta jäävät lanu-kirjojen Kuopus (olenkohan koskaan osallistunut tähän, ei tosiaankaan ole ominta aluetta) ja käännösfiktion Globalia (tähän on sentään tullut osumia usein, muttei nyt). 

Blogistanian Finlandiaan löytyi kaksi luettua kirjaa jotka molemmat olivat tarpeeksi hyviä että rohkenin niitä äänestää.

1. Tuomas Mattila - Hammasratas

2. Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä

 

-----------------------------------------------------------------------

Haastavin palkinto tänä vuonna on Tieto, johon hämmästyttävästi oli jopa ylitarjontaa: luin viimevuotisia kirjoja kolme kappaletta, mutta samalla kaksi aiemmin lukemaani ja bloggaamaani kirjaa julkaistiin viime vuonna ensi kertaa suomeksi, joten ovat myös oikeutettuja osallistumaan.

Ja kaikki olivat vieläpä niin hyviä, että ansaitsisivat äänensä eikä keskinäinen paremmuusjärjestys ole ollenkaan helppoa määrittää (toisaalta millään näistä ei ole ollut valtavasti muita blogisavuja, joten taktikointiakaan ei varsinaisesti ole...)

Tuetaan kuitenkin kotimaisuutta antamalla kärkisijat suomalaisille kirjailijoille, ja molemmat ansaitsevat myös paikkansa ihan yleissivistyksen nimissä.

1. Jaro Karkinen - Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni: Paaviuden historia Pietarista Gregorius Suureen

2. Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin: Aatehistoriallisia muutoksia

 

Mutta se kolmas...päädyin valitsemaan kolmannen kirjan sillä perusteella, että sen suomennos oli ilahduttavin yllätys, joten viimeisen pisteen sai

 

3. Egeria - Matka Pyhälle maalle

 

Haluan kuitenkin mainita myös ne kaksi muuta, eli

 

Franciscus - Fratelli tutti

Tuomas Akvinolainen - Enkelit ja filosofia

 

jotka ovat myös lukemisen arvoisia:  mutta sori vaan, joskus ensimmäiset ovat viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä, ja paavi ja kirkonopettaja jäävät tällä kertaa äänittä.   

 

Voittajat (ja toivottavasti myös pistesijat) kuulutetaan palkintojen vastuublogeissa huomenna. 

Oiva Paloheimo - Lepakko

 

Tämä kirja tuli napattua viimeksi Suomessa käydessä kirppikseltä kovin vähäisillä ennakkotiedoilla: Oiva Paloheimon yhden runokirjan olen lukenut, Tirlittanin tiedän mutten ole lukenut, ja muuten mennään sillä että kannessa olevan enkelin ja kirjan nimen välinen kontrasti uteloitti: takakannenkaan yhden lauseen mittainen sisältökuvaus ei paljoa paljastanut (ja kirjaa lukiessa huomasin että takakannen laatija ei ole tainnut kirjaa lukea, ei se yksi lausekaan oikein tähän teokseen osunut).

Myrskysi, oli todella kauhea yö, oli tuollainen kevättalvinen myteri, joka varsin etäältä ja kaikkea muuta kuin uskottavasti ilmoittaa kevään ja kukkasten heräämisestä. Juuri tällaisella ilmalla, tasan kaksi vuotta sitten, Koistisen Mirjamin mökinraiskan molemmat katonlappeet lensivät ilmaan ja pudota läiskähtivät Teirilän pellolle, putosivat levälleen kuin kirjan kannet. Mutta itse kirjan sisältö, Koistisen Mirjamin ullakon salaisuudet, likaiset vaatteet, Musta Raamattu ja tyttöjen, piikariepujen, hätähuutokirjeet, kaikki kaikki lentelivät ympäri kylää. Eikä mitään niistä kadonnut eikä mitään niistä pimitetty, kaikki kaikki tuotiin häpeämättömästi Koistisen Mirjamille takaisin.

Nuo ensimmäiset rivit kertovat ehkä jotain sävystä: hämäläiskylän asukkaita kuvataan hieman ilkikurisesti, ja usein varsin myrkyllisesti: yhtään myönteistä ja positiivista henkilöä tässä omalaatuisessa moraliteetissa ei ole, ei edes päähenkilö, seitsemänvuotias Rafael Relle, jolle eksentrinen taiteilijaisä on kuollessaan jättänyt perinnöksi pistoolin ja oman enkelin. Ja vain enkelistään, Ringelettestä, Rafael välittää, melkein sosiopaattisuuteen asti, vaikka nuoresta orvosta välittäjiä kyllä riittää, onhan poika kaunis, älykäs ja selvästi paremman väen vesa (niin epäilyttävä kuin isänsä olikin, ei tämä ollut köyhä ja nimikin on ollut lehdissä).   

Ja aikanaan Rafael kasvaa, ja kuvioihin tulee yksi Annikki, ja enkelin ohella näköpiirissä alkaa olla myös niitä lepakoita...

Juu, en halua liikaa kertoa, koska teoksen kummastuttavuus on sille ansioksi, aika moneen otteeseen ihmettelin että mitäköhän olen oikein lukemassa: mitään maalaisrealismia tämä ei ole, vaan hieman vinksallaan olevaa, faabelimaista, allegorista tarinaa (allegorisuutta lisää viimeisessä luvussa kirjaan ilmestyvä ei-kovin-peitelty versio kirjailijasta itsestään, joka tulee jututtamaan päähenkilöä enkeleistä ja lepakoista, mutta mitä hänellä sitten on sanottavaa niistä...)

Jännä, omalaatuinen teos: kerronta on täynnä kiehtovia yksityiskohtia, ja laajemmissa teemoissa tuntuu myös olevan jotain viisautta, minkä verran ja minkäsuuntaista, sitä on vaikea arvioida. Ymmärrän kyllä että tämä on ehkä vähän liian vinksahtanut (ja sen verran ilkikurinen ja ilkeileväkin) että ei ole noussut suureksi klassikoksi, mutta itse kyllä viihdyin tämän parissa.

Helmet-haasteessa osukoon kohtaan 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen: tätä hän on suurimman osan kirjasta.

Ivy Compton-Burnett - The Present and the Past

 

Tämä on toinen lukemani Ivy Compton-Burnettin kirja; pari vuotta sitten luin Two Worlds and Their Ways -teoksen. Vertaillaanpa näitä kahta, löytyykö näiden välillä yhtäläisyyksiä.

- Kirjan nimi on muotoa 'X and Y', jossa X ja Y ovat substantiiveja, yksikössä tai monikossa. Kyllä.

 

- Kerronta on melkein pelkkää dialogia. Kyllä.

 

- Kirja keskittyy täysin englantilaisen edvardiaanisen maalais-aatelin perhehuoliin. Kyllä. 

 

- Juonessa on melodramaattisia käänteitä, mutta oikeasti sillä ei ole juurikaan merkitystä, kerronta ei tee myönnytyksiä juonenkuljetukselle. Kyllä.

 

- Kerronta on koukeroista, hyvin muodollista, täynnä nyansseja ja hienovaraisia sävyjä, ja vaatii lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Kyllä. 

- Ironisuus, jatkuva analyyttisuus ja vihjailu ja perheen tiiviisiin keskinäisiin suhteisiin keskittyminen on lähes klaustrofobista. Kyllä.  

Kirjailijalla on oma tyylinsä, jota toteuttaa johdonmukaisesti, ja tämä on kirjailijansa kirja.

"Oh dear, oh dear!" said Henry Clare.

His sister glanced in his direction.

"They are pecking the sick one. They are angry because it is ill."

"Perhaps it is because they are anxious," said Megan, looking at the hens in the hope of discerning this feeling.

"It will soon be dead," said Henry, sitting on a log with his hands on his knees. "It must be having death-pangs now."

Another member of the family was giving his attention to the fowls. He was earnestly thrusting cake through the wire for their entertainment. When he dropped a piece he picked it up and put it into his own mouth, as though it had been rendered unfit for poultry's consumption. His elders appeared to view his attitude either in indifference or sympathy.

"What are death-pangs like?" said henry, in another tone.

(kirjan ensimmäiset rivit)

Tavallaan tuntuu, että Compton-Burnett pyrkii eristämään mahdollisimman puhdasta proosaa kaikesta muusta kirjallisesta kuona-aineksesta.

Juonivetoisuutta ei ole, tapahtumia sinänsä on mutta merkittävätkin juonenkäänteet saattavat sijoittua kerronnan ulkopuolelle, niin että ne esitetään vain mainintoina, tai sekoittuvat koukeroisten keskustelujen sekaan: mitään erityistä huomiota niille ei anneta. Kieli on hyvin hiottua, mutta mistään runollisuudesta ei voida puhua, lyyrisellä ilmaisulla ei ole sijaan tässä umpiproosassa. Henkilöissä on ehkä psykologista syvyyttä, mutta se esitetään täysin behavioristisesti puheena ja toimintana (kaiken muun puheen ja toiminnan seassa), ja kieltämättä henkilöt pyrkivät piilottamaan psykologiansa tehokkaasti...

Jos haluaa lukea kirjoja Tärkeistä Aiheista, polttavista yhteiskunnallisista ja filosofisista kiistakysymyksistä, niin, no, näissä kirjoissa kerrotaan edvardiaanisen maalaisaatelin pienimuotoisista perhehuolista...ilman omakohtaisuutta, dokumentaarisuutta tai tositarinaisuutta (Compton-Burnett on yhteiskuntaluokasta, joka ei näissä kirjoissa esiinny, perheenä tai palveluskuntana). Ja kuitenkin jos haluaa lukea modernia avantgardistista ja kokeellista kirjallisuutta, näissä on lähes pilkallista vanhanaikaisuutta...(joka ei toki kaikkia hämää, monien brittikirjailijoiden ohella mm. ranskalaisen nouveau romanin johtotähdissä oli Compton-Burnettin ihailijoita).

Jep, tämä on proosaa, ja mielekäs syy lukea tätä on että haluaa lukea juuri tätä, proosaa an sich.

 

Varmasti on monia lukijoita, joille tämä ei mene yhtään. Minulle silloin tällöin, sopivassa mielentilassa (ja kun en yritä lukea väsyneenä. Luultavasti äänikirjoinakin nämä olisivat aika kauheita, siinä määrin aktiivista huomiota tämä teksti vaatii).

 

"Will you give up the housekeeping?"

"Yes. I resent being supplanted, but I am glad to give it up. I don't mind the trivial task, but I dislike being known to do it. I am sensitive to opinion."

"Most people are like that."

"I don't think they can be, when I am."

"Don't you take any interest in household things? I take so much."

"I want to have a soul above them, and to be thought to have one."

"I have a soul just on their level. Do you think we have souls?"

"No," said ursula.

"Do you mind that?"

"Not yet; I am only thirty-two; but when I am older I shall mind it; when extinction is imminent. Now it is too far away."

 

Helmet-haasteessa taidan laittaa kirjan kohtaan 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

 

Ai niin, mitä tässä tapahtuu: Catherine Clare oli jättänyt miehensä Cassiuksen ja pariskunnan kaksi pientä poikaa kymmenisen vuotta aiemmin. Cassius on mennyt uusiin naimisiin Flavian kanssa, perhe on kasvanut kolmella lapsella mutta Flavia pyrkii kohtelemaan kaikkia lapsia tasapuolisesti. Nyt Catherine kuitenkin ilmoittaa, että ei voi olla erossa lapsistaan. Cassius ja Flavia toivottavat tämän tervetulleeksi, mutta tapahtumilla on monenlaisia seuraamuksia.

Eric-Emmanuel Schmitt - Oscar et la dame rose (Oscar ja Roosamamma)

 

 

Joku aika sitten luin kokoelmateoksen Eric-Emmanuel Schmittin näytelmiä, ja pidin lukemastani sen verran, että lukemista on ollut tarkoitus jatkaa. Ja tätäkin teosta on ilmeisesti esitetty teatterin lavalla, vaikka varsinaisesti näytelmästä ei ole kyse: kirjeromaanin muoto kuitenkin sopii monologimuotoon, eikä tämä teos ole pituudella pilattu.

Excusez-moi, j'avais oublié que, vous aussi, un jour, vous alliez mourir.

 

Kirjeiden kirjoittaja on Oscar, kymmenen vuotta. Oscarin leukemia ei ole reagoinut hyvin hoitoihin, ja lääkäri ja vanhemmat väistelevät aihetta asioiden todellisesta tilasta, niinpä Oscar alkaa kirjoittaa kirjeitä Jumalalle, purkaakseen ajatuksiaan...ja näissä kirjeissä puidaan sitten Oscarin kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja kuolemasta. 

Ajatus kirjeistä tuli yhdeltä sairaalan vapaaehtoiselta seuranpitäjältä, vanhalta rouvalta, jota Oscar kutsuu Mamie-Roseksi, ja joka on suorapuheisempi ja ehkä viisaampi kuin moni muu (entisenä painijana on oppinut kaikenlaista, myös suoraa puhetta).

Tämä on osa Schmittin kirjoittamaa Cycle de l'invisible -sarjaa, jonka itsenäisissä osissa käsitellään eri uskontoja (ja ilmeisesti muitakin aatteita), tähän mennessä sarjassa on kahdeksan osaa. Tässä osassa fokuksessa on kristinusko, ja siitä erityisesti elämän, ruumiillisuuden ja kärsimyksen kysymykset: miksi elämä on sellainen kuin se on. Sopivasti, koska inkarnaatio ja ainutkertaisen ihmiselämän eläminen, sellaisena kuin se on, on kristinuskossa keskeinen aihe, ja kysymykset tulevat akuuteiksi myös vaikkapa lastensairaalassa...

Noissa aiemmin lukemissani näytelmissä Schmitt oli jo näyttänyt kiinnostusta filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin, samoin kuin tässä, ja arvostan sitä miten tämä on tehty: kerronta on sinänsä aika yksinkertaista, asioiden tilan sellaisenaan ottavaa ja humorististakin, ja samalla aiheeseen suhtaudutaan sen ansaitsemalla vakavuudella. Ei selitellä kärsimystä pois, että sitä ei ole, se on vaan illuusio, vaan nimenomaan että kärsimys on, siinä missä kaikki muukin elämä, lyhyt tai pitkä. Sitoudutaan filosofiseen realismiin.

Ja samalla kärsimykseen, ja elämään ylipäänsä, suhtaudutaan mysteerinä, jota ei ole redusoitu itsetyytyväiseksi osoitteluksi, kivaksi imeläksi mietelauseeksi jonka voi painattaa satoihin oheistuotteisiin (Pikku prinssi, ajattelen sinua).

Joskin, myönnetään, voisin ottaa kahvimukin tai t-paidan tekstillä "Anteeksi, olin unohtanut että jonain päivänä tekin kuolette".

Tiiviistä koosta, kerronnan tietystä kepeydestä ja päähenkilön iästä tätä voisi ajatella lastenkirjaksi, mutta vähän luulen että kyllä tämä on aikuiselle lukijakunnalle toimivampi. Aikuiselle, jonka on hyvä muistaa ne sanat, kenen kaltaisten on Jumalan valtakunta (Mk 10:14)...kun kerronnassa tärkeässä osassa on lapsikertojan ironia, toisissa kohdissa aikuislukija ehkä tietää enemmän kuin kertoja, toisissa taas lapsen suorempi näkökulma puhkaisee aikuiset illuusiot ja tosiasioiden kiertelyt.

Bon d'accord, je suis normal mais je suis con, aussi, non?

Joten kyllä Schmitt onnistuu varsin hyvin kokoamaan kristinuskon keskeisiä piirteitä. Pitää ne muutkin kirjat lukea, mitä piirteitä nostetaan esiin buddhalaisuudesta, islamista, animismista jne.

 

Helmet-haasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (vaikka kirjaimellisesti ottaen se ei siihen sovikaan, vakavasti on sairastuttu jo ennen kirjan alkua). 

 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Kamel Daoud - La préface du nègre

 

 

Pieni novellikokoelma kirjailijalta, josta en ole kuullutkaan: kyllä, näitä tulee poimittua aika helposti lukulistalle, varsinkin jos ne tarjoavat kurkistusikkunan myös vähälle tuntemiselle jääneeseen kulttuuriin, paikkaan tai aikaan eikä vain yksittäiseen kirjailijaan. 

 

Tämänkertainen Kamel Daoud on algerialainen, ranskaksi kirjoittava, toimittaja ja kirjailija, ja tämän kokoelman viisi novellia on alunperin vuodelta 2008. Kerronnan lajina on tajunnanvirta, ollaan sitten Ateenan olympialaisissa maratoonarin pään sisässä tai taksimatkalla jossa kuski selostaa vuolaasti ajatuksiaan asioista ja niiden vieristä...ja pääosassa on Algeria, elämä algerialaisena, ja sitä ei kuvata järin positiiviseksi, ennemmin eksistentiaalisen ahdistuksen lähteeksi. 

Ja puhetta on islamista, länsimaista, roduista ja käsityksistä niistä, lentokoneista ja arabien monimutkaisesta suhteesta niihin, Robinson Crusoen Perjantaista...

 

Mutta on yhä todettava, että en oikein ole tajunnanvirran ystävä. Näissä novelleissa on joitain hienoja pätkiä ja ajatuksia, joissa on makusteltavaa ja ehkä siteerattavaa, mutta ei tämä nyt oikein minun kirjani ollut.

 

"J'ai dépassé l'âge idéal pour les grosses révélations et pourtant je viens d'en avoir une : ce peuple est plus petit vu de près que vu du ciel."   

Otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.