8.4.2021

Tuomas Mattila - Hammasratas

 
Joel Pääkkönen työskentelee EUn virastossa käsittelemässä tuotemerkkien käyttöä. Vakituinen virka, varsin hyvä palkka, työpaikka Välimeren rannalla, mutta Joel on alkanut epäillä työnsä mielekkyyttä ja merkittävyyttä, ja vähitellen mieleen hiipivät muutkin epäilykset...mitä ne toiset juoruilevat kahviautomaatilla? Mitä tapahtui Joelin edeltäjälle? Sabotoiko joku Joelin työtä? Onko huonekasveihin piilotettu mikrofoneja? Onko tämä oikeasti edes mikään virasto vai jonkinlainen valtava psykologinen koe?

- Ei siinä ole mitään pahaa. Moni viettää leskenä elämänsä parhaat vuodet. Kun teidän virkanne määräaika päättyy, ette ole enää viranomainen, olette leski. Viran leski.
- Odotan sitä. Toivon tosin, että en itse kuole ensin, hymyilin ja rutistin siaraanhhoitajaa.
Me molemmat itkimme helpottuneina.
Mutta niin ei käynytkään, eikä tämä virka ole enää määräaikainen, vaan pysyvä. Tässä oli joku ennen minua, ja se jää olemaan, vaikka ihminen katoaisi. Ihmisellä ei ole virkaa, vaan pysyvällä viralla on ihminen, ja kun ihminne kuolee, virka saa uuden ruumiin. Se leijailee byrokratiassa kuin aave ja odottaa tulevansa täytetyksi uudella elämällä.

Olen ollut töissä EU:n tutkimuskeskuksessa. Se ei ollut kirjassa kuvatun kaltainen, mutta tunnistin kyllä joitain tuttuja piirteitä. Ja olen myös ollut mielentilassa, jossa epäillään onko tekemälläni työllä oikeasti mitään merkitystä kenellekään; tilanne ei kehittynyt sellaiseksi kuin Joel Pääkkösellä, mutta taas kerran, tunnistin piirteitä.
Niinpä kun kirjailija tarjosi arvostelukappaletta teoksesta, otin kiinnostuneena kirjan luettavaksi, omien resonanssien lisäksi laajemminkin modernin työelämän käsittely on kiinnostava aihe, ja sellainen jota olenkin peräänkuulluttanut aiemminkin.
 
Ja omalla tavallaan Joel Pääkkösellä asiat ovat hyvin, ja hän itsekin tietää sen: vakivirka on nykyaikana harvinaista herkkua, palkat on hyvät, työpaikat stabiileja ja miljöössäkään ei ole valittamista...mutta mitä jos työstä puuttuu mielekkyys, tehdään mä-olen-vaan-töissä-täällä-puuhastelua että palkka juoksee (joillakin muilla on sentään perhe elätettävänä, Joelilla ei eikä kirjassa näy juuri muitakaan merkkejä työn ulkopuolisesta elämästä). Mutta asema on kuitenkin niin hyvä että olisihan se nyt täysin hulluutta ihan vaan lähteä kävelemään.
Oma ironinen kerroksensa on viraston työn aihe, tuotemerkit, jotka liikkuttavat toki suuria rahasummia ja joiden merkityksestä tuotteille kohkataan paljon, mutta kuinka usein ne ovat todella merkityksellisiä ja kuinka usein vain illusorisia...huomion arvoista on myös, että kirjassa mainitaan nimeltä hyvin harvoja tuotemerkkejä, korostamassa kuinka merkityksettömänä Joel omaa työtään pitää.

Vaikka, kuten mainittu, asiat ovat hyvin, työtä leimaa täydellinen vieraannuttaminen, työntekijän käsittely esineenä tai asiana, ei elävänä ihmisyksilönä, mikä kai on monessa työpaikassa enemmän normi kuin poikkeus...vaan kun Joel Pääkkönen ajattelee itseään eläväksi ihmisyksilöksi, niin omien käsitysten ja ulkopuolisten odotusten välille muodostuu ristiriita. Tällöin saattaa olla jopa helpompaa tai helpottavampaa uskoa johonkin merkillisen salaliiton juonitteluihin, salaliiton joka kuitenkin suhtautuu minuun elävänä ja tärkeänä ihmisyksilönä, kuin siihen toiseen vaihtoehtoon, jossa ei ole salaliittoa tai juonittelua muttei myöskään eläviä ihmisyksilöitä.

Symbolina hammasratas kuvaamassa yksilöä osana vieraannuttavaa järjestelmää on tietysti jossain määrin klisee, joskin kun koneistoja katsoo niin yhdenkin hammasrattaan puuttuminen johtaa tietysti siihen ettei koneisto toimi, vaikka kaikki muut rattaat olisivat paikallaan, ja huonokuntoisuuskin, hampaiden puuttuminen jne. näkyy nopeasti koneiston tehokkuudessa...ja toisaalta, kuten kirjasta tulee ilmi, useimmiten yksi ratas on korvattavissa toisella, ja yhdellä hammasrattaalla taas ei ole mitään arvoa ilman koneistoa johon kuulua...
 
Minä en teekään sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä merkityksetöntä, jota en tahdo. Mutta jos teenkin sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minusta elämää imevät odotukset. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä elämässäni jotain merkityksellistä, mutta en pääse irti itse itseeni kohdistamista odotuksista. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn suunnitelmani ja vapauden, mutta siinä mitä teen, näen toteutuvan aivan toisenlaisen elämän, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan vampyyrin vanki.

Mattila kirjoittaa sujuvasti tätä mustan huumorin saattelemaa matkaa byrokraattisen pimeyden sydämeen. Todellista kaikupohjaa havaitusti on, joskin Joel Pääkkösen muistiinpanoissa on myös usein varsin pohdiskeleva, abstraktin filosofinenkin sävy, ja kaikkea ei kerrota näissä osin fragmenttisissa muistiinpanoissa (kuinka paljon kirjailija sitten katselee myös itseään niissä muutamassa ironisessa kappaleessa jossa pohditaan kirjan kirjoittamista ja lukemista...)
Kafka on tietysti suosittu vertailukohta, ja joitain kirjallisuusviittauksia Pessoasta Paavaliin mainitaan myös nimeltä. Mieleen tuli ajoittain myös jotkut Leena Krohnin kirjat, sellaiset kuin Pereat Mundus, Unelmakuolema tai Ettei etäisyys ikävöisi (ja myös joku aika sitten lukemani Kathrin Gerlofin Vaikeneminen)

Kiinnostava idea kirjassa oli myös runsas kuvien käyttö. Vähän ennen kuin kirjailija kirjaa tarjosi, olin netin keskusteluryhmästä lukenut kommentteja joissain vanhemmissa klassikoissa (tyyliin Dickens) olevasta piirroskuvituksesta, ja mieleen tuli että uudemmissakin romaaneissa voisi olla kiinnostava nähdä enemmän kuvitusta: ei välttämättä mitään realistista "päähenkilö on tämän näköinen, ja tältä näyttää hänen toimistonsa" vaan enemmän viittellisiä, tunnelmia ja mielentiloja kuvaavia vinjettejä, ja tässä käytetään juuri sellaista lähestymistapaa. Hieman arvelutti kolmen eri piirtäjän käyttö kirjassa, ja myönnetään, osasta kuvista pidin enemmän kuin toisista, mutta toisaalta näin kuvituksen vaihtelevuus vahvisti sisäisen hajoamisen tuntua eikä lukijan mielikuvitusta kahlittu yhteen tyyliin.

Tuomas Mattilan esikoinen on kiinnostava, ajatuksia herättävä kuvaus vieraantumisen kokemuksesta ja modernista työelämästä, aiheista joiden monipuoliselle käsittelylle myös kaunokirjallisuuden keinoin onkin tarvetta.
Mieluusti tämän luin, ja kirja on ehtinyt myös pariin muuhun blogiin, Kirjojen kuisketta ja Jos vaikka lukisi.

Ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

4 kommenttia:

  1. Sinulla on aina niin ihailtavan analyyttinen ote näissä bloggauksissasi! Näitä on kiva lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritetään, ja tietysti on hyvä kun kirja tarjoaa pohdittavaa :)

      Poista
  2. Mielenkiintoinen variaatio ja sovellus Paavalin Roomalaiskirjeestä tuo tekstilainasi. Kuvat kyllä antavat jotain lisää tekstiin ja varsinkin, jos teksti on kovin pientä ja tiivistä niin kuvitus tuo hengähdystauon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, viittaus oli alaviitteessäkin Paavaliin yhdistetty, mutta tunnistin sen muutenkin...ja sitä kautta olisi voinut lähteä pohtimaan pitemmällekin työelämään synnin ja vapahduksen kautta, vaikka Fratelli tutti -kiertokirjeen valossa...
      Tässä fontti ei ole mitenkään ahdasta, mutta ehkä sisällön puolesta kuvat antaa myös vähän hengitystilaa, ja toisaalta myös vaikuttavat tunnelmaan.

      Poista