Vaikken varsinaisesti sisällöstä tiennytkään, olin teoksen olemassaolosta jo aiemmin tietoinen, joten kun se sopivasti käsiini tuli niin kiinnosti lukea.
Edogawa Ranpo (tai Rampo) on vilahdellut ohimennen viittauksina japanilaisen vanhemman dekkari- ja jännärikirjallisuuden edustajana, niin sen länsimaisen klassisen arvoitusdekkarin välittäjänä (ja tuosta wiki-artikkelista nyt hoksaan että kirjailijanimensä on japanilainen väännös Edgar Allan Poesta) kuin muutenkin populaari- ja pulp-kirjoittajana, joka on nykyäänkin pysynyt tunnettuna ja versioituna...ja tästä nimenomaisesta kirjasta arvostamani kirjailija Yukio Mishima on tehnyt teatterisovituksen, ja esittänyt pientä sivuroolia siitä tehdyssä elokuvassa...
Ranskankielinen käännös (Rose-Marie Makino-Fayolle) löytyi, englanniksikin tämä ainakin on julkaistu, suomeksi ei.
Kirjana tästä tuli aika lailla mieleen joku aika sitten lukemani Arsène Lupin -kirja Ontto neula (ja melkeinpä oletan että Ranpo teoksen tunsi). Nimihenkilö Musta lisko on rikollisjoukkoa johtava mestarivaras, kaunis nainen, joka osaa juonittelut ja naamioitumiset (ja nimi tulee käsivarressa olevasta tatuoinnista), ja nyt hän on iskenyt silmänsä kuuluisaan timanttiin Egyptin tähteen: suora varkaus vaikuttaa hankalalta, mutta timantin omistajalla on tytär jonka voi kidnapata ja vaatia lunnaita...
Ja tätä vastassa on Ranpon vakiohahmo, etsivä Kogoro Akechi.
Varsinainen kirja on sitten aikamoista nokittelua näiden kahden voiman välillä, yksi toteuttaa juonen joka vaikuttaa onnistuneelta mutta toisella onkin ollut koko ajan ässä hihassa, hahaa. Ja tämä nokittelu on myös joskus aika itsetarkoituksellista, kuvaavasti alussa Musta lisko ilmoittaa kirjeitse aikeistaan kidnapata jalokivikauppiaan tyttären, koska olisihan se nyt tylsää jos homma olisi liian helppoa...
Ja tässä annetaan myös materiaalia käsitykselle, että pohjimmiltaan kaikki japanilaiset ovat samannäköisiä, sen verran helposti monet naamioitumiset onnistuvat.
Tietysti toisin kuin Arsène Lupin -tarinoissa, kirjailija on tässä lopulta etsivän puolella ja lopputulos ei yllätä, mutta aika monta mutkaa saadaan mahtumaan suht lyhyeen kirjaan.
Jos siis jotain realistista teosta psykologisella syvyydellä odottaa, sitä ei tosiaankaan ole luvassa, tämä on puhdasta pulppia, mutta epäilemättä mielikuvituksekasta, erityisesti loppupuolella yllytään varsin outoihin kuvioihin (perusajatus yhä sama kuin edellämainitussa Ontossa neulassa, mutta aika lailla surrealistisempana, unenomaisempana ja groteskimpana versiona): nämä ehkä ovat inspiroineet myöhempiä, ehkä vakavampiakin, taiteilijoita, mutta itsessään tässä on kyllä mitä erinomaisin pulp-jännärin edustaja.
Ja sellaisena kyllä viihdyttävä teos, joskaan en nyt tiedä olenko heti etsimässä käsiini lisää kirjailijan tuotantoa...
Helmet-haasteessa tämä on 31. Jännityskirja tai dekkari
Kuulostaa omalla tavallaan hauskalta kirjalta. Piti miettiä, miten tuosta nimestä saa Edgar Allan Poen, mutta löytyihän se sieltä taustalta. Eikö Sherlock Holmeskin ollut mestarinaamioituja (Ranpo näkyy saaneen vaikutteita myös Doylelta)?
VastaaPoistaJoo, sinänsä noita japanin väännöstapoja voi oppia ymmärtämään, miten sanat tavutetaan ja että L-kirjain muuttuu R:ksi, muttei niitä silti helposti spontaanisti hoksaa...
PoistaJa Doyle on epäilemättä myös vaikuttaja, ja taisi se Holmeskin naamioitumisia harrastaa, täytyy kyllä myöntää että tunnen Holmesini kovin huonosti.