Kun seuraavat kirjamessut lähestyvät, niin pitää lukea tämä viimevuotisten divariostos: Annikki Kariniemeä ei ole tullut aiemmin luettua, mutta tämä teos tuli jossain mainittua potentiaalisesti kiinnostavana, joten oli syytä etsiä luettavaksi.
Kuten nimi kertoo, ollaan Lapissa Ounaan varrella, joskus kaukaisessa historiassa kun kristinusko hitaasti leviää pohjoiseenkin. Vanha tietäjä Ies-Nilla on pitänyt lähiseutuja tiukasti vallinnassaan, ja on seudulla ollut toki käynyt etelästä pappeja, niin pirkkalaisten kuin Novgorodin suunnalta, mutta eivät ole kukaan jääneet, vaikka jotain kristinoppia onkin joihinkin paikallisiin jäänyt. Mutta eräänä juhannuksena saapuu taas uusi pappi, jolla on päättäväisempi luonto, ja Nilla taas on käynyt jo vanhaksi. Ja kun ainoa tytär Ing'Maarikin alkaa mielellään käydä kristittyjen kodassa, niin mihin tämä johtaa...
Vaikka yksi näkökulmahenkilö onkin, pappi pysyy nimettömänä, ja muutenkin yksityiskohtien kanssa ollaan säästeliäitä. Yritin hahmottaa mihin aikaan tarina sijoittuu, ja sekalaiset maininnat viittaavat kyllä reformaatiota edeltävään keskiaikaan, poliittinen keskusjohto on hakusessa vaikka toisaalta kirkko tuntuu jo järjestäytyneeltä...ja toisaalta kirjassa mainitaan Turun triviaalikoulu, joka perustettiin 1641. Mutta jotain muitakin outouksia ja termivirheitä näin, joten Kariniemi ei edes yritä kirjoittaa Utrion tyyppistä historiallista romaania, tässa on enemmän balladia ja myyttiä kuin huolellisesti tutkittua historiasimulaatiota. Ja tähän sopii myös kirjan runollinen ilmaisu, joka ainakin murteellisen sanaston puolesta on toki paikoin haastavaa, mutta myös kiehtovaa.
Tässä balladimaisuudessa onkin sitten paljon pohdittavaa, minkälaista symboliikkaa Kariniemi käyttää, mikä on merkityksellistä ja mitä sillä ilmaistaan. Kirjan tapahtumat alkavat juhannuksena ja päättyvät jouluun, josta voi jo pohtia omia merkityksiä (Johannes Kastajan pitää päivänvalon tapaan vähetä kun Kristus jouluna tulee), ja erityisesti jouluun sijoittuvat loppuluvut ovat merkillisyydessään mieltä kutkuttavia: pappi on oppinut kieltä sen verran että voi jouluyönä saarnata paikallisella kielellä, mutta miksi sitten saarnasta tulee sellainen kuin siitä tulee, ja mitä tämän johdosta ajatella papista, jossa on toki paljon kristusmaisia piirteitä tai ehkä sittenkään ei tai ehkä sittenkin kyllä...Uskonnollisen lähetystyön yhteydet poliittiseen valtaan ja kolonialismiin tulevat toki myös esiin, mutta tämäkin aihe pysyy hyvin moniselitteisenä ja monitulkintaisena, pohdituttavana ilman selkeitä vastauksia.
Ja Kariniemi jättää kirjan lopun hyvin epämääräiseksi ja avoimeksi, että mitä siinä lopulta tapahtuu: itse tulkitsin, että Nilla yrittää tappaa papin, mutta Ing'Maari ehtii näiden väliin ja kuolee itse, mikä vertautuu Nillan aiempiin mietteisiin kuinka tolkutonta on että tämä kristittyjen jumala tapattaa oman poikansa, ei siinä ole mitään mieltä eikä hän niin tekisi (maalaa spoileri hiirellä näkyviin). Mutta varmaksi en sano, ja joka tapauksessa tässä ollaan mysteerin äärellä, mikä lähestymistapana tämäntyyppisessä kirjassa sopii minulle mitä parhaimmin. Kiehtova, merkillinen, ajatuksia herättävä teos: itse pidin, mutta luulen myös ymmärtäväni miksi tämä on jäänyt aika pimentoon, kun kyllä tässä lähdetään poispäin kotimaisen aikalaisproosan suurista normilinjoista...
Vaan se on tämä pimeys, kaamos joka voi tehdä ihmisen hulluksi.
Mitä tietää semmoinen ihminen siitä, joka ei kuunaan ole asunut päivän vertaa kaamoksen keskellä. Ei mitään, ei edes aavista sen painoa. Se on muuri, joka on pantu ihmisen ja päiväkehrän väliin viikoiksi, kuukausiksi. Loputon jollotus taljalla, loputon toimettomuus, joka kostuu pahoiksi teoiksi. Ja silloin vasta pimeys entistä tiheämpänä kääriytyykin kaiken olevaisen ympärille. Eikä siitä ulospääsyä ole, ennenkuin päivä on taas valonsa näyttänyt. Voi, että näin pitää ollakin.
Mutta ihmeen kirkkaasti ovat säkenöineet jouluyönvalot, kiiluvaiset sekä kuunsirppi ja revonvalkeitten häilhtelevä kuulaus hangen pinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti