Josef Škvorecký - The End of Lieutenant Boruvka

 

Olen aiemmin blogannut kahdesta muusta Josef Škvoreckýn dekkarinovellikirjasta, suomeksikin ilmestyneestä Luutnantti Boruvkan murheet -kirjasta, ja viime syksynä Sins for Father Knox -kokoelmasta. Nyt dekkariviikolla on sitten vuorossa luutnantti Boruvka -sarjan kolmas osa, katsotaan jos se viimeinen neljäskin tulisi joskus vastaan...

 

Vaikka nämä ovatkin novellikokoelmia, joissa joka novellissa on oma itsenäinen rikosjuttunsa, on näissä kuitenkin jatkuvuutta, yksittäiset novellit eivät ole irrallisia tarinoita joiden lopun jälkeen palattaisiin aina status quohon ennen seuraavaa, vaan henkilöissä ja maailmassa tapahtuu kehitystä. Ja erityisesti tässä osassa se kehitys näyttelee isoa osaa, ja varsinaiset rikostapaukset ovat vähän enemmän marginaalisia joskin omalla tavallaan myös kuvaavia.

Kirja alkaa vuoden 1967 lopulta ja päättyy jonnekin 60-70-lukujen vaihteeseen, ja kun tapahtumapaikkana on Praha ja Tsekkoslovakia, niin omaa merkittävää rooliaan näyttelee Dubcekin revisionistinen kausi alkuvuonna 1968, joka päättyy neuvostoarmeijan tuomaan veljelliseen apuun ja olosuhteiden normalisointina. Skvorecky itse jätti maan Prahan kevään jälkeen, ja mainitsee, että tätä kirjaa ennen kyseistä aikaa ja sen seuraamuksia oli käsitelty kirjallisuudessa lähinnä vain intellektuellien osalta, tässä kirjassa näkökulmahenkilönä on toisia sosiaalisia piirejä edustava luutnantti Boruvka, rikospoliisin murharyhmästä.

Boruvka on yhä oma itsensä, melankolinen, rauhallinen ja moraalisesti vastuuntoinen ainakin yleisellä tasolla vaikkei ehkä aina yksityiskohdissa, ja työssään oivaltava ja käytännöllinen. Henkilökohtaisessa elämässä Boruvkan tytär Zuzanka on tuonut isälleen suuren ilon tulla isoisäksi, vaikka vastaava ilo tulla appiukoksi antaakin yhä odottaa itseään, ja työrintamalla taas, no, rikoksia sen kun tapahtuu.

What came next was one of the most difficult tasks in the lieutenant's entire career. Very delicately he told the wronged wife what had happened and begged for her understanding and forgiveness. He hoped to take the wind out of the other police's sails, and in this, he succeeded.

In the end, the wife forgave. But not until the bitter end. Before that happened, of course, the lieutenant was thrown out of the idiot's flat. This was followed by a dramatic confrontaton between husand and wife and, after that, one with Zuzanka, whom the wife called a slut, a whore and an intellectual. Then the wronged woman took the children (she and the idiot had four), ran home to her mother, and lodged a complaint with the Party cell (the idiot was a Communist). There was a detailed hearing before the Party committee, the Party served the idiot with an official reprimand, and finally there was a comradely reconciliation between husband and wife. Six months later the idiot, obviously not unmanned, got mixed up with another woman and the whole thing had a rerun, only this time the slut, the whore, and the intellectual was a Party member too. But that was no longer any concern of the lieutenant's.

What did concern him was the fact that the idiot's Party organization had learned about the lieutenant's intervention in the affair. There must have been at least one comrade in that organization, and perhaps two or three, who passed this informaton on to the appropriate places. The detective was justifiably afraid that in those places they had classified his action as a wilful undermining of the interests of the working class. 

Edellisissä kirjoissa vilahtelee jo jonkin verran yhteiskunnallista kommentointia varsin ironiseen sävyyn: vaikka Boruvka toimisikin hyvien kriminologististen ja moraalisten periaatteiden mukaisesti niin taustalla oleva poliittinen järjestelmä toimii omilla periaatteillaan, ja ajoittaisia ristiriitoja näiden välillä syntyy. 

Tässä nuo ristiriidat korostuvat yhä enemmän ja enemmän, luutnantti Boruvkan täytyy yhä enemmän korostaa ja muistuttaa muille ja ehkä myös itselleen että on rikospoliisista eikä siitä toisesta poliisista, jutuissa törmätään rajoituksiin joita ei sovi ylittää, joten rikostapaukset saatetaan saada ratkaistua tai sitten ei, vaikka tekijästä ja tapahtumasarjoista olisikin selkeä käsitys...

Ja Tsekkoslovakian miehityksen jälkeisiä aikoja kuvaa hyvin yksikköön tullut uusi poliisi, kersantti Pudil, joka hyvin innokkaasti on tekemässä tilanteessa kuin tilanteessa johtopäätöksiä jotka perustuvat enemmän poliittiseen ortodoksiaan kuin tosiasioihin, siinä missä muut yrittävät parhaansa mukaan yhä luovia tiukentuneessa poliittisessa järjestelmässä ja silti tehdä työnsä... 

"What do you mean, no alibi?" Pudil retorted. "He was watching the news on TV."

"By himself," said Malek. "He'd have to have a witness."

"He remembered what the news was. Not in much detail, but he knew they showed a delegation and a blast furnace. And a speech by some comrade, either in a collective farm or in the mines. It's just that he couldn't recall whether the comrade was Comrade Bilak or Indra or someone else. And beside that, he remembered the weather. Not what they said, but that there was a weather report." Pudil's voice trailed off.

The lieutenant reflected that listening to TV news alone was perhaps the easiest alibi in Czechoslovakia. Unless a Kennedy was assassinated that day -  

Skvorecky kirjoittaa taidokkaasti runsaalla ja usein ironisella huumorilla ja myös lämmöllä (kirjan kannessa mainitusta Sherlock Holmesista en nyt oikein tiedä, mutta Chestertonin isä Brown on kyllä ihan osuva verrokki) joten kirja on kyllä leppoisampi kuin jotkut muut samasta aiheesta olisivat. 

Mutta samalla lähestymistapa on ehdottoman satiirinen. Aiemmissa dekkareissaan kirjailija leikitteli paljon dekkarien lajityypeillä, konventioilla ja muodolla, mutta tässä sellaista metatietoisuutta on vähemmän, ja kerronnassa korostuu enemmän turhauttavuus: juttujen resoluutioiden kanssa on niin ja näin ja eksistentiaalinen kriisi korostuu. 

 

Voiko poliisi (siis rikospoliisi, ei se toinen) tehdä työnsä hyvin, hyvien kriminologististen käytäntöjen mukaan ja oikeudenmukaisuuteen pyrkien, yhteiskunnallisessa järjestelmässä, joissa kyseiset periaatteet ovat enemmän sivuseikkoja tai joskus jopa haitallisia? Tämä kontrasti on toki tuttu muissakin jännäreissä, mutta enemmän trillerien, agenttitarinoiden yms. puolella, perinteisempien arvoitusdekkarien alagenressä tämä on harvinaisempi veto, ja sellaisena turhauttavuuden tunne korostuu. 

 

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

Raymond Chandler - Farewell, My Lovely (Näkemiin, kaunokaiseni)

 

Chandlerin vakiopäähenkilö, yksityisetsivä Philip Marlowe, sattuu kävelemään väärään baariin: Moose Malloy, vastikään vapautunut vankilasta, etsii tässä baarissa kahdeksan vuoden takaista heilaansa Velmaa eikä mielellään kuuntele vastaväitteitä, ja pian on miestä raatona...vaikka Marlowe onkin sekaantunut juttuun vain puolivahingossa todistajana, kaivelee hänkin vähän juttua kun ei nyt parempaakaan, maksavaa keikkaa satu olemaan näkyvissä.

 

Mutta maksava keikka tuleekin pian tarjolle, siinä on jotain hieman epäilyttävää, ja kun se menee karusti pieleen vaikuttaa se entistä epäilyttävämmältä, ja tämä juttu johdattaa sitten Marlowea monenlaisiin tilanteisiin ympäri Kaliforniaa, ja Malloy ja Velma pysyvät kyllä myös relevantteina...

 

Paikkailen nyt näitä Raymond Chandler -aukkojani: olen Syvän unen lukenut joskus ikuisuus sitten (sen verran kauan että voisi lukea uudestaankin) ja tuossa blogien välisellä tauolla pari, The High Windowin ja  The Little Sisterin, mutta näitä kyllä riittää yhä luettavaksi...

Ja ottaen huomioon että olen kyllä intoillut joistain muista hardboiled-tekijöistä, Dashiell Hammettista ja Edward Andersonistakin, johdannaisista kuten Jean-Patrick Manchettesta puhumattakaan, ja film noiriakin on tullut katsottua useampi leffa, niin on jopa vähän kummallista kuinka vähän Chandlerit ovat houkutelleet...

Juoni tässä on perinteisen kimurantti pimeä labyrintti tai kujanjuoksu, jossa tapahtumia ja käänteitä riittää Marlowe etenee jutussa osin järjellä ja intuitiolla (joiden toiminta ei lukijalle aina tule selväksi) ja osin vahingossa, mitään Agatha Christien arvoitusdekkarien rationaalisen arkkitehtonisia rakenteita ei näy. Osasyynsä tässä on varmasti sillä että Chandler on ilmeisesti lainaillut runsaasti aiemmin kirjoittamiensa novellien ideoita, versioinut uusiksi useampia novelleja jotka on liitetty yhteen enemmän henkilöiden ja tyylin vetävyydellä kuin liitosten tarkasti hiotulla koherenssilla...

Mutta toki henkilöt ja tyyli ovat erinomaisen vetäviä. Dialogista tulee mieleen klassinen Hollywood (joka allekirjoittaneelle on kehu), Marlowella riittää purevia sutkauksia, joilla usein myös naamioidaan kipuja ja kärsimyksiä, näitäkin kyllä riittää niin fyysisiä (kovaotteisia miehiä ja kolhuja kohdataan useampia) kuin henkisiä (kovan pintansa alla Marlowe kuitenkin on romantikko korruptoituneessa maailmassa...)

"You should be in a hospital, you damn fool!"

I shuddered. "Listen," I said. "I'm not very clear-headed to-night and I don't think I ought to linger around here too long. I haven't a thing on any of these people that I could prove, but they seem to dislike me. Whatever I might say would be my word against the law, and the law in this town seems to be pretty rotten."

"It's a nice town," she said sharply, a little breathlessly. "You can't judge -"

"Okey, it's a nice town. So is Chicago. You could live there a long time and not see a Tommy-gun. Sure, it's a nice town. It's probably not crookeder than los Angeles. But you can only buy a piece of a big city. You can buy a town this size all complete, with the original box and tissue paper. That's the difference. And it makes me want out."

Henkilö- ja kerrontatyylin puolesta tämä on hyvinkin sujuvaa luettavaa myös alkukielellä (mitä ankaran niukempi Hammett ei aina ole) vaikka toki 30-40-lukujen puhekielessä  ja kulttuuriviittauksissa on aina perässäpysymistä, ja ihan liikaa ei kannata yrittää ratkaista juttua ennen Marlowea tai arvailla tulevia juonenkäänteitä, mennään siinä labyrintissa sitä tahtia kun kerronta vie.

Mutta vaikka tämä erinomaisen viihdyttävä kirja olikin, ja kyllä minä niitä muitakin Chandlereita varmaan tulen lukemaan, niin huomaan kuitenkin että kyllä Hammettin (ja Manchetten ja Andersonin) ankaruus ja viileämpi korruption ja väkivallan meditointi yhä vie voiton Chandlerin romanttisemmasta otteesta. 

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 6. Kirja kertoo rakkaudesta (tietysti) ja osallistun tällä kirjalla myös dekkariviikolle (ja toinenkin dekkari on tarkoitus viikon aikana lukea ja blogata). 

Bernard Werber - Nos amis les humains (Ystävämme ihmiset)

 

En ole Bernard Werberiä lukenut aiemmin, vaikka nimenä onkin tuttu ja jotain kirjojaan tullut myös suomeksi (eikä ranskalaista spefiä noin muuten ole kauheasti suomeksi julkaistu). 

Kovin paljoa en myöskään muista nähneeni spefi-näytelmiä (joitain kyllä, mm. Capekin RUR). En tiedä onko tätä oikeasti esitetty jossain teatterissa tai kuunnelmana (kirja ei mahdollisista esityksistä kerro) eikä se täysin näytelmämuotoinen ole, mutta kirjan tarina tapahtuu yhdessä huoneessa ja kerronta on melkein pelkkää kahden henkilön dialogia.

Tämä kirja nojaa aika lailla konseptiinsa, joten SPOILEREITA.

Päähenkilömme Raoul ja Samantha heräävät lasisessa ovettomassa huoneessa tietämättä missä oikein ovat tai miten ovat sinne joutuneet (tai edes tuntematta toisiaan). Asioita pohditaan ja huoneeseen pudotettujen (kirjaimellisesti) vihjeiden perusteella käy ilmi että ollaan avaruudessa, ulkoavaruuden asukkaat ovat napanneet nämä kaksi henkilöä mukaansa juuri ennen kuin maapallolla on alkanut ydinsota joka on pyyhkäissyt koko muun ihmiskunnan tuhoonsa...ja niinpä nämä kaksi viimeistä ihmistä pitävät viimeisen tarkastelun, tai oikeudenkäynnin, että miten meni noin niinku omasta mielestä, onko ihmiskunnan hävitys hyvä vai huono asia...

 

Mitään syvempää psykologiaa ei tässä harrasteta, tässä tosiaan leikitään vain tuolla filosofisella idealla ihmiskunnan viimeisistä edustajista ja molemmat henkilöt ovat varsin tyyliteltyjä, sanoisin karrikoituja: ja oma ironiansa syntyy siitä että ainakin minusta molemmat henkilöt ovat oikeasti aika rasittavia ja sietämättömiä tapauksia, nämäkö sitten ovat ihmiskunnan viimeiset edustajat...ja dialogi tai käytös ei myöskään pyri mitenkään erityisesti naturalismiin. 

Ja lopulta kuinka paljon tarkastelun ja oikeudenkäynnin päätöksillä on väliä, ainakin on selvä että asema on muuttunut häkkieläimeksi galaktisessa eläintarhassa...

 

Kun kirjassa tosiaan nojataan siinä määrin tuohon ideaan alienien kaappaamista viimeisistä ihmisistä ja henkilöt ovat käytökseltään varsin ärsyttäviä, että en voi sanoa pitäneeni kirjasta. No, nopealukuinen tämä oli joten sopii "tulipahan luettua, mutten suosittele"-kategoriaan.

Joskin Helmet-haasteessa tällä voi ottaa muuten hankalan kohdan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Primo Levi - The Monkey's Wrench

 

 

Tämä on näitä varsin vaikeasti tyypitettäviä kirjoja novellikokoelman ja romaanin välimaastossa, muoto joka tuntuu erityisesti Italiassa nauttivan suosiota, ja joka toki minuakin kutkuttaa. Suuri osa kirjasta on kerrottuja tarinoita, joista suuri osa toimisi myös itsenäisinä novelleina, mutta tarinoista tulee käsitystä niiden kertojasta ja niissä viittaillaan jonkin verran toisiinsa, niiden teemoissa on yhteneväisyyttä, ja kehystarinassakin on kehitystä (ja minäkertojakin kertoo välissä myös omista tekemisistään), eli ihan vaan tarinakokoelma ei mitenkään ole.

This was the central subject, and I realized Faussone knew it. If we except those miraculous and isolated moments fate can bestow on a man, loving your work (unfortunately, a privilege of a few) represents the best, most concrete approximation of happiness on earth.

 

Ja keskeinen teema on aihe, joka on kiinnostanut Primo Leviä muissakin kirjoissaan: työ, ammatti, ja miten se vaikuttaa henkilön elämään, ajatteluun ja myös tapaan jolla tämä kertoo elämästään ja ajattelusta. Levi itse on paitsi kirjailija myös kemisti, kuten on myös tämän kirjan minäkertoja (muutkin ei-kovin-runsaat yksityiskohdat mitä kertojasta paljastuvat sopivat Leviin, Faussone sen sijaan on kuulemma fiktiohahmo, tai yhdistelmä lukuisista henkilöistä joita Levi on tavannut), ja työskenteli kemistinä maaliteollisuudessa tämän kirjan ilmestymiseen saakka. Ja muussakin tuotannossaan kemia on ollut esillä, ja esseetuotannossaan on myös pohdiskellut miten ammatti vaikuttaa kirjoittamiseen.
 

Kirjan varsinainen keskushenkilö ja tarinoitsija taas on Libertino Faussone, ammatiltaan "rigger", en tiedä mikä se on suomeksi (ja nettisanakirjojen käännökset ovat vääriä): ammattimies jonka työnä on rakentaa nostokurkia, linkkitorneja, öljynporaustorneja, siltoja yms. Faussone pitää työstään, on hyvä siinä ja tietää sen (koska se on fakta jonka kieltäminen olisi hölmöä, ei koska ylpeilisi ilman perusteita), ja tämä työ vie miestä ympäri maailmaa, missä vain tarvitaan osaavaa ammattilaista...

 

Tällä kertaa se on vienyt Faussonen kaukaiseen neuvostoliittolaiseen teollisuuskaupunkiin (kirja ilmestyi siis alunperin 1970-luvun lopulla), ja samaan paikkaan on päätynyt myös kertojamme oman työtehtävänsä vuoksi, ja kun kaksi maanmiestä tapaa kaukaisessa paikassa, niin seura kelpaa ja Faussone alkaa tarinoida aiemmista urakoista ja kokemuksista ympäri maailmaa...

 

If you mention money and safety to them, they look at you like you were spit, and all they think about is making something new and beautiful, never considering that when a work is planned carefully it comes out beautiful automatically. Excuse me for letting myself go like this, but when a man puts his whole heart into a job, and then it ends like this ridge I'm telling you about, well, it makes you feel bad. You feel bad for lots of reasons: because you've wasted all that time, because afterwards there's always a big stink with lawyers and courts and all that stuff, because even if you personally are out of it, you always feel a little responsible. But most of all, seeing a piece of work like that come down, and seeing the way it came down, one bit at a time, like it was in agony, like it was struggling was enough to make your heart ache like when a person dies.   

Ja tarinat tosiaan keskittyvät täysillä työurakoihin, ne eivät ole vain taustana tarinoissa jossa keskityttäisiin perinteisempiin novellistiikan aiheisiin, päinvastoin kamppailut luontoa vastaan, lemmenjutut ja muut ovat taustana työurakoille. Kuten sanottu, Faussone pitää työstään, joten työ myös eletään ja tunnetaan, koetaan tyytyväisyyttä kun työ on tehty hyvin, tai pettymystä ja surua kun se on tehty huonosti...

 

Aiheet, tai ylipäänsä teollisen toiminnan käsittely tällä tasolla, ei ole kauhean tavallista fiktiossa, ja Faussonen kerronta vetää joskus varsin tekniseksi (kun, myönnetään, minulla ei ole aavistustakaan miten nostokurki tai öljynporauslautta pystytetään ja mitä siinä pitää ottaa huomioon) mutta onnistuu kuitenkin olemaan vetävää. Ja tarinoiden itsessään ohella Leviä kiinnostaa myös tarinankerronta metatasolla, tätä myös kirjassa sivutaan, miten myös tarinan kuuntelija on oma roolinsa ja kuuntelussa omat lainalaisuutensa, ja tavassa kertoa tarina tulee läpi myös kertojan persoona, kokemukset ja psykologia.

 

Omalaatuinen, kiehtova kirja: ei ehkä perinteistä insinööriproosaa (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), mutta työn iloa ja kokemuksen muuttumisen tarinaksi riemua.

 

Helmet-haasteessa tämä menee tietysti kohtaan 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. 

 

 

Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse (ja hieman sananvapaudesta)

 

Luin tämän sarjakuvan jo joku aika sitten, lähinnä napaten sen piirtäjä Dutreixin vuoksi (herran tuotanto ei ole laaja mutta se mitä olen nähnyt on ollut erinomaista), mutta albumikin on sen verran erinomainen että ansaitsi uudelleenluennan ihan vaan että voin sen esitellä blogissa.

 

Kyseessä on alunperin Libération-sanomalehdessä, ja sittemmin Fluide Glacial -sarjakuvalehdessä ilmestynyt strippi, jossa esitellään ranskalaisen satiiristen ja epäkonformististen julkaisujen historiaa; siis satiirisia huumorilehtiä poliittisella painotuksella tai ilman, ja joitain muitakin aatteellisia julkaisuja, radikaalimpia taidelehtiä yms. 

Alkaen ancien regimen ajoista ennen suurta vallankumousta, meidän päiviimme asti (julkaisuvuosi tällä on 2016, eli mukana on terrori-isku Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, mutta sen jälkeenkin on tapahtunut jo joitain käänteitä, jotka varmaankin myös ansaitsisivat huomiota...).

 

Teos on tietysti niin syvällä kiinni ranskalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että allekirjoittaneelle tästä menee hyvä määrä yksityiskohtia ohi, tai useimmiten houkuttavat tutustumaan. Teoksen suomentaminen ei ole oikein mitenkään mielekästä, mutta samalla tähän tutustuminen on kyllä erinomaisen suositeltavaa monestakin syystä. 

Teos tarjoaa erinomaisen ikkunan ranskalaiseen kulttuuriin ja historiaan, ja jotkut kirjassa olevat ilmiöt näkyvät kyllä myös suomalaisessa uutisoinnissa ja keskustelussa (kuten vaikka tuo Charlie Hebdon tapaus) joten niiden taustoja on hyvä ymmärtää. Ja tietysti puheena on julkaiseminen, ilmaisun ja sanan vapaus, niiden perusteet ja käytäntö, asiat joita sietää tarkastella ihan ympäri maailmaa ja jotka ovat ajankohtaisia myös Suomessa myös toukokuussa 2021.

 

Stripissä Ludvig XIV ja Denis Diderot

 

Ja kuten kirjasta tulee ilmi, kyseinen aihe on Ranskassa ollut merkittävässä asemassa, ja siitä on kamppailtu jo vuosisatojen ajan, ja kamppailtavaa riittää...

Kirja alkaa tosiaan 1600-luvulta ennen suurta vallankumousta: ancien regimessa painoluvat tulivat kuninkaalta, mikä luonnollisesti vaikutti suuresti siihen mitä sai sanoa ja julkaista, mutta mm. valistusfilosofit olivat kyllä jo kärkkäästi kritisoimassa ja kannattamassa julkaisuvapautta...Suuri vallankumous sekoitti pakkaa, mutta sen jälkeenkin Ranskan hallitsijalla on suhteellisen paljon valtaa, ja aika moni sitä myös on käyttänyt myös...

1800-luvulla tapahtuneissa vallankumouksissa liberalismilla on ollut iso rooli, ja yhteisenä keskeisenä kysymyksenä juurikin julkaisuvapaus (ja tältä ajalta alkaa myös varsinaisesti poliittisen pilakuvan ja satiirin perinne). Uusia lehtiä perustetaan paljon, osa lakkaa ja osa lakkautetaan kun vapauksia vuoroin höllätään ja vuoroin kiristetään...

 

1900-luvun alussa valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ja laïcitén myötä myös uskonnot tulevat runsaammin satiirin kohteeksi (aluksi tietysti katolinen kirkko vallitsevana, joskin kun valtion uskonnollista neutraaliutta pidetään periaatteellisena lähtökohtana, julkaisuvapaus kaikkiin uskontoihin liittyen katsotaan periaatteeksi). 

Ranska kokee myös natsimiehityksen, joka luonnollisesti vaikuttaa myös julkaisuvapauteen, ja tämän jälkeen kasvavaa levottomuutta monissa siirtomaissa, erityisen tärkeänä ja traumaattisena vaiheena Algerian sota, jonka aikana tietysti myös julkaisemista ja sananvapautta pyrittiin rajoittamaan (ja presidentti Charles de Gaulle oli tunnettu varsin autoritaarisista otteistaan). 

Ja eräänlaisena kulminaationa toukokuu 1968. Vuoden 1968 aikalaismottoihin ei kuulunut "il est interdit d'interdire" (kieltäminen on kiellettyä), mutta se on sittemmin jäänyt edustamaan merkittävässä määrin ajan henkeä...

Tuo historia, ja runsas edustus monella tapaa radikaaleja intellektuelleja, anarkisteja, surrealisteja jne julkisessa keskustelussa, ovat pitäneet huolta siitä, että yleinen kulttuurinen ilmapiiri suhtautuu sananvapauteen ja julkaisuvapauteen itsessään tärkeinä ja puolustettavina arvoina ja niinpä suhtautuminen esim. Charlie Hebdon julkaisulinjaan on varsin salliva, ja muussakin kulttuurissa näkyy helposti varsin räväkkää ja provosoivaa ilmaisua...(olen toisaalla myös seurannut että moni ihan tavallinenkin ranskalainen sarjakuva on usein ongelmallista Yhdysvalloissa, koska niissä pelataan niin paljon mm. stereotyypeillä, niinpä syytökset eurooppalaisen sarjakuvan kasuaalista rasismista ovat yleisiä...)

 

Ja kentällä kyllä toimii myös tekijöitä, joille sananvapauden absoluuttisuus on niin keskeinen aate, että provosointi on jo itsetarkoituksellista. Ajatus, että jonkin pitäisi olla loukkaamatonta ja pilkkaamisen yläpuolella on suorastaan vaatimus tehdä siitä pilkkaa...ajoittain saatetaan käydä oikeudessa, ja ajoittain saadaan myös tuomioita, mutta arvokeskustelu ei voi ollakaan vain kysymys siitä mikä on laillista ja mikä ei, muutenhan oltaisiin yhä 1700-luvun tilanteessa. 

 

Stripissä Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné

 

Albumissa on esillä mm. Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné, joilla oli hyvinkin linjana että kaikkea voi ja pitää julkaista: jälkimmäisen Siné Massacre -lehti sai yhdeksällä numerollaan aikaan yhdeksän oikeusjuttua, ja myöhemmästä Enrage-lehdestään mainitaan mm. numero jossa julkaistiin sivukaupalla natsipropagandaa, ilman mitään sen kummempaa kommentointia, ihan vaan koska sitä pitää voida julkaista. 

Charlie Hebdokin syntyi aikoinaan, kun samojen tekijöiden Harakiri Hebdo oli joutunut sensuurin kohteeksi Charles de Gaullen kuolemaa käsittelevän jutun vuoksi: tästä inspiroituneena tekijät aloittivat uuden lehden Charlie Mensuel -sarjakuvalehden spinoffina (Charlie viittasi siis Tenavien Jaska Jokuseen, vaikka samalla nyt myös Charles de Gaulleen). Edes varsin yleisen ohjeen kuolleiden kunnioittamisesta ei siis anneta olla julkaisuvapauden tiellä...ja Harakiri Hebdon toimintakuvauksena olikin olla "bête et méchant", tyhmä ja ilkeä.

 

Stripissä Charb, Cabu, Georges Wolinski ja tekijät

 

Suomessa päin on ollut esillä lähinnä Charlie Hebdon Muhammed-pilakuvat, ja lehden linjaa on oikeutettu toteamalla että samalla tavalla lehdessä pilkataan Jeesusta. Tämä toteamus on keskinäisenä vertailuna jo ontuvaa, koska islamin ja kristinuskon asema ranskalaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole mitenkään tasapuolinen, vaikka valtion silmissä olisivatkin tasavertaisia, ja toisekseen kristinuskoon on perinteisesti kuulunut pyhän kuvallinen ilmaisu, ja kärsivä palvelija (mm. Jesaja 52:13-53:12), nöyryys ja ristin hulluus (mm. 1 Kor 1:18-31) ovat olennainen osa kristillistä teologiaa ja hengellisyyttä (Kristuksen herjaaminen löytyy uskonnollisessa taiteessa perinteisenä kuva-aiheena, ja myös modernissa taiteessa ja mystiikassa heikkouden, kärsimyksen ja nöyryytyksen meditointi on merkittävää...), siinä missä islamissa tämä on vierasta. 

 

Mutta erityisesti huomio ontuu siinä, että pitkälle sekularisoituneessa Suomessa kumpikaan aihe ei suurelle osalle yleisöä ole kovinkaan merkittävä. Otetaan kohteeksi ennemmin vaikka sotaveteraanit, saamelaiset tai black lives matter, ja katsotaan tuleeko enemmän kierroksia...

Paperilehtien julkaisemisen kannattavuus on Ranskassakin laskenut, joten lehtien määrä laskee. Joitain yhä porskuttaa (mm. täysin kaikkien julkaisumallien vastaisesti toimiva Le Canard Enchaîné), ja jotkut ovat siirtyneet nettiin, vaikka varsinaisesti non-konformistisen ja satiirisen paperijournalismin kulta-aika oli 60-70-luvuilla...

Varsin kyynisesti suhtaudutaan sosiaalisen median sisällön laatuun ja näiden takana olevien digijättien laissez-faire-kunhan-ei-sotke-bisneksiä-linjaan. Kirjan julkaisemisen jälkeenhän on esiin noussut runsaasti lisää huomestuneisuutta näiden digijättien kontrolliin, tarkalleen ottaen kenellä, tai kuinka rajatulla joukolla, on valtavasti mahdollisuuksia vaikuttaa siihen kenen ääni vaiennetaan ja kenen korostetaan, ja millä perusteella näitä päätöksiä tehdään...kyllä, tämä on sananvapauden kannalta valtava ongelma.

 

Bletner ja Dutreix toteavat myös, että non-konformistisissa julkaisuissa ei ole kyse vain itse julkaisemisesta, vaan yhtä lailla myös levityksestä ja saatavuudesta: jos lehteä ei ole saatavissa mistään, voidaan miettiä toteutuuko julkaisuvapaus vaikka painaminen olisikin ollut mahdollista. Laaja, riippumaton ja julkaisuvapauteen sitoutunut levitysverkosto on yhtä lailla välttämätön: aihetta raapaistaan albumissa samalla todeten että se on liian laaja tässä käsiteltäväksi.

Tässä vaiheessa voi taas miettiä Suomen tilannetta, Ranskassa sentään riittää itsenäisiä kirjakauppoja hyvinkin monipuolisilla linjoilla, Suomessa levityskanavat ovat suuressa määrin muutaman ketjun hallussa...

Olen sanan-, ilmaisu- ja julkaisuvapautta pohtinut aiemminkin, mm. tuolloin hieman Charlie Hebdon terrori-iskujen jälkeen. Aihe pysyy ajankohtaisena, uusia kysymyksiä nousee esiin, ja mm. tämä albumi (ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen muutenkin) on antanut lisää ajateltavaa ja uusia näkökulmia ajan ilmiöiden ja uusien keskustelujen seuraamiseen.

 

Ongelmahan on, että jos haluaa näppärästi ulkoistaa moraaliset valinnat jonkun muun tehtäväksi, niin oikeudenmukainen kommunikaatio on ylipäänsä edes mahdollista vain sen kahdessa ääripäässä: joko täysin vapaa ja rajoittamatoon kommunikaatio, tai täydellinen kommunikaation lakkauttaminen. 

Kaikissa noiden välimuodoissa täytyy tehdä hankalia arvovalintoja, ja yhteiskunnan ja lakien tasolla on kysyttävä kuka ne valinnat tekee, kenen arvoja edustetaan? Vastaus: ne joilla on riittävä poliittinen ja taloudellinen valta. Eroaako tilanne ancien regimen olosuhteista joissa painoluvat haettiin kuninkaalta ja jossa taloudellista ja poliittista valtaa ei saa arvostella, onko eroa onko tyranneja yksi vai useampi?

Vihapuhetta ei voi objektiivisesti määritellä, sitä voi käsitteenä väännellä sisällyttämään ihan mitä tahansa mikä ei miellytä. Esim. kirjabloggaajana jos kirjoitan negatiivisen arvion kirjasta, loukkaan julkisesti kirjailijaa ja yritän estää häntä harjoittamasta kirjailijan ammattia (kustantamoista, kirjakauppiaista yms. puhumattakaan), ja näin pyrin polkemaan maahan kirjailijan ihmisoikeuksia, jotka on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. 

Kirjabloggaamisen erottaa vihapuheesta vain se, että sitä ei ole sellaiseksi tahdottu määritellä, ja/tai sen tahtojilla ei ole ollut riittävästi valtaa toteuttaa tahtoaan. Toistaiseksi (Terveisiä Riku Korhoselle).

 

Koska en havaitusti ole itse suuntaamassa kohti kaiken kommunikaation lakkauttamista, joudun siis tarkastelemaan kentän toista laitaa. 

Ongelmahan on, että jotta sananvapaus voisi olla oikeudenmukaista, se asettaa hyvin paljon vastuuta kaikille osapuolille, mahdollisesti enemmän kuin kukaan voi absoluuttisesti kantaa, joskin voisin haluta uskoa, että siihen suuntaan voi kuitenkin pyrkiä...

 

Vastuuta on paitsi sanojalla, myös, tai ehkä erityisesti, kuulijalla. Ajoittain kommentoidaan että sanoa saa vapaasti mutta minulla ei ole mitään tarvetta tai halua kuunnella. Tässä on kuitenkin huomioitava, että on etuoikeus olla sellaisessa asemassa, että voi olla kuuntelematta itselleen vieraita tai epämiellyttäviä asioita tai että niillä ei ole vaikutusta omaan elämään, monilla ei tätä mahdollisuutta ole tai se on hyvin rajoitettu. Päinvastoin, yksilön velvollisuus on aktiivisesti etsiä, tutustua ja pohtia myös sellaisia ajatusmalleja, jotka ovat itselle vieraita ja mahdollisesti myös epämiellyttäviä, ja etsiä kuultavaksi myös niitä ääniä, joilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluville. Ja tässä tarkoitan todellista avoimuutta, ei pyrkimystä tarkoitushakuiseen väärinymmärrykseen tai omien ennakkoluulojen projisointiin toiseen (tätä harrastetaan nykyisessä polarisoituneessa "keskustelu"kulttuurissa ihan tarpeeksi, ja se on syöpä).

Myös usein esillä olevat vaatimukset boikoteille, painostus ja henkilöiden maalittaminen näiden esittämien ajatusten perusteella on syvästi ongelmallista, koska sananvapauden kannalta ero vaikkapa terrori-iskun Charlie Hebdon toimitukseen ja boikottikampanjan välillä ei ole ollenkaan niin suuri, että sillä kannattaisi rehennellä...kumpikin perustuu valtaan ja valtasuhteisiin, tuli se valta sitten siitä että sinulla on tuliase tai että sinulla on poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa, jolla voit vaientaa toisen.
 

Menetelmissä toki on eroja. Kuten Maaria Ylikangas toteaa, suuri vastustus ole juurikaan vaikuttanut JK Rowlingin asemaan, tällä on itsellään sen verran tarpeeksi menestystä ja vaikutusvaltaa, että myrskyt eivät kovin helposti hetkauta. Jossain määrin arveluttavampana voidaan pitää vaikkapa Suomen sarjakuvaseuran päätöstä sulkea Sangatsu-kustantamo pois Helsingin sarjakuvafestivaaleilta yhtiön työntekijän yksityishenkilönä esittämien kommenttien vuoksi (no, festivaaleja fyysisenä tapahtumana ei pidetty ja kyseiselle firmalle festivaalit eivät ilmeisesti ole muutenkaan kovin merkittävä), ja vastaavia yrityksiä mm. saada henkilö erotettua työstään kyllä löytyy. 

 

Painostamiset ja maalittamiset toimivat sitä paremmin, mitä vähemmän omaa vaikutusvaltaa ja taloudellista turvaa niiden kohteella on, eli ne lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jossa sananvapautta on vain rikkailla ja vaikutusvaltaisilla. Onko tällainen sosiaalidarwinismi todellakin kannatettava suunta?

Ja joka tapauksessa on todettava, että yhdellä hetkellä kovaan ääneen julistaminen että "Je suis Charlie" ja seuraavalla hetkellä JK Rowlingin ja vastaavien boikotointivaatimukset on irvokasta tekopyhyyttä. 

Olen yhä sitä mieltä, että "sananvapaus" on varsin arveluttava argumentti: mitään tekoa ei oikeuta se, että teon saa tai voi tehdä. Mutta samalla on ilmeistä, että sananvapaus on välttämättömyys oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, ja vaikka vallanpitäjien etujen mukaista olisikin sitä rajoittaa, tätä rajoittamista pitää kategorisesti vastustaa: Aurinkokuninkaan hovi ei houkuttele.

 

Luulenpa, että joudun siis tekemään itse moraalisia valintoja ja miettimään tekojeni vaikuttimia ja oikeutuksia, en voi ulkoistaa moraalia muille. Luulenpa että okeudenmukaisuuteen pyrkivä kommunikaatio on mahdollista vain, jos Tuomas Akvinolaisen opetus omastatunnosta ja hyveistä on totta. Ja jos kommunikaatiolla ei pyri oikeudenmukaisuuteen, niin sitten sitä ei edes kannata tehdä.

Paolo Cognetti - Sofia pukeutuu aina mustaan

 

Italialainen kirjallisuus on yleensä ollut kiinnostavaa, joten sieltä tulevia käännöksiä on tullut otettua luettavaksi usein ilman sen kummempia ennakkotietoja, en tästäkään Paolo Cognettin kirjasta (suom. Osmo Korhonen) sen enempää tiennyt kuin mitä lyhyesti kustantajan sivulla kerrottiin: Artemisian julkaisulinjaan olen kuitenkin myös ollut hyvin tyytyväinen.

 

Kun Sofia eräänä sunnuntaiaamuna tulevaisuudessa kertoo tätä tarinaa, hän sanoo, että Lagobello vaikuttaa hänestä nyt satujen kylältä. Kahdeksanvuotiaana Lagobellossa Sofia ei tiedä, miten paljon hän sitä vartuttuaan inhoaisi. Sen sijaan hänen toivomuslistallaan tuohon aikaan on koira, maja korkealla puussa, lupa ajaa pyörällä yksin ja rauhantila vanhempien välille. 

Tämä kirja koostuu kymmenestä novellintapaisesta, joista muodostuu laajempi kokonaisuus, kertomus Sofia Muratoren elämästä syntymästä lähestyvään kolmikymppisyyteen: tarinat levittäytyvät laajalle, eri näkökulmahenkilöillä ja kertojilla, mutta kyllä tässä silti jonkinlainen kokonaiskuva syntyy, riitaisista vanhemmista, vaikeasta murrosiästä, opiskelusta, juurettomasta vaeltelusta, persoonastakin.

Mutta aukkoja jää tietysti myös paljon (millainen Sofian äiti lopulta oli ja miten näiden suhde kehittyi niinkuin kehittyi, syömishäiriöihin viittaillaan muttei sen tarkemmin käsitellä jne).

Viimeisessä osiossa on mukana metatietoista itseironiaakin, kun elokuvaopiskelija tekee lopputyöfilmiä jossa Sofia näyttelee pääosaa, lopputuloksena sarja kauniita kohtauksia mutta leikkausvaiheessa niistä ei kuitenkaan saa aikaan mitään mielekästä kokonaisuutta, josta katsoja mitään ymmärtäisi...itsetietoisena takaporttina ehkä vähän halpa veto, eikä ihan suhteetonta liioitteluakaan (yksittäiset tarinat ovat tosiaan erinomaisen vetäviä ja taitavia, mutta lukiessa mietitytti kokonaisuudesta että onko tässä nyt joku pointti vai ei...) mutta vaikka Sofiasta onkin vaikea saada otetta, hän kyllä pitää lukijan mielenkiinnon yllä.

Kirjan luettuani mieleen tuli kuitenkin että onko muodostuuko näistä henkilöistä jonkinlainen allegoria Italian yhteiskunnallisesta tilasta, meillä on Sofian vanhemmat, perinteiset porvarit (isä edustamassa teollisuutta ja taloutta, äiti kirkkoa, liitto on perinteinen mutta ongelmallinen ja molempia osapuolia kompromettoiva), isän sisar taas poliittinen vasemmisto, mutta uusi sukupolvi, Sofia, sanoutuu kaikista näistä irti ja kyynisesti ajautuu suuntaa vailla...

Kiinnostava kirja, ehkä Cognettin muutakin tuotantoa pitää lukea.

Otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 19. Kirjassa leikitään. Ja pari muuta lukijaa löytyi, vaikka mediahuomio onkin selvästi vähäiseksi jäänyt.

Philippe Delerm - Les eaux troubles du mojito

 

...ja muita hyviä syitä asua maapallolla.

Philippe Delermin pienessä kirjassa kuvataan lukuisissa lyhyissä luvuissa (kahdesta kolmeen sivua) pieniä hetkiä, yksityiskohtia ja ohimeneviä kokemuksia jotka eivät ehkä ravisuta maailmaa tai muuta elämän suuntaa, mutta jotka tekevät elämästä elämää (ja havaittuina ja arvostettuina ehkä vähän rikkaampaa.

Yleissävy on positiivinen, vaikka mikään "50 syytä olla onnellinen"-feelgood-kirjaa ei yritetä, ovatpahan kokemuksia jotka ovat juuri sellaisia kuin ovat, ja kirjoitustyylissä lähestytään fragmenttia tai proosarunoa. 

Kepeä ja leppoisa kirja kuitenkin, joskin oma huvittavuutensa tuli tätä lukiessa pohtia kuvattujen tilanteiden pätevyyttä nykyisessä COVID-arjessa. Baarit ovat kiinni, joten ei nautita niitä mojitoja, tai muitakaan drinkkejä ystävien kesken. Ei matkustella, joten ei kuunnella Venetsian ääniä (Delerm itse ehkä voi nauttia Pariisin maantieteellisistä paikoista, monille se on hankalampaa). Kaikilla on maskit ja hyvä pitää etäisyyttä joten miten hymyillä tuntemattomille metrossa (tai vastata hymyyn jota ei näe). Ja pääseekö myöskään tapaamaan alzheimeria sairastavaa äitiä vanhainkotiin...

Koronaversio kirjasta tarjoaisi ainakin puolet vähemmän hyviä syitä asua maapallolla, onneksi jotain on kuitenkin tallella (mm. Tinttejä ja Asterixeja voi yhä lukea).  

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 41. Kirjassa matkustetaan junalla.