Amélie Nothomb - Antikrista

Pitkästä aikaa taas Amélie Nothombia. Olen joitain kirjoja lukenut, suomennetut Vaitelias naapuri ja Nöyrin palvelijanne eivät ole tullee blogatuksi, alkukielisiä sentään muutama. Ja nyt taas yhden näistä harvoista suomennoksista pariin (suom. Heidi Siitonen).

Ja kas, taas on kirjan keskiössä henkien taistelu, joskin tällä kertaa kamppailijoina on kaksi teinityttöä. 16-vuotias Blanche on yksinäinen ja huomaamaton tyttö, joka opinnoissaan tapaa samanikäisen Kristan, jolla riittää kauneutta, valovoimaa ja ystäviä. Krista on kotoisin Belgian itäosista Saksan rajalta ja matka Brysseliin on varsin pitkä, joten Blanche ehdottaa että tämä voisi majoittua hänen perheensä luona yhtenä viikonpäivänä jolloin on varhainen aamuluento. Krista suostuu ja hurmaa myös Blanchen vanhemmat, samalla kun Blanchelle paljastuu Kristan toinen puoli, manipuloiva ja narsistinen kiusaaja...

Nothomb nostattaa teini-iän kasvukertomuksensa jo myyttisiin sfääreihin. Tapahtumissa on realismia mutta tavanomainen realismi ei tapaa Nothombin kirjoissa olla ykkösprioriteetti, ja sen verran karrikoitua ja liioiteltua monen henkilön käytös oli, että tässä tuodaan jo hieman satumaista tunnelmaa: nuori tyttö päästää pahantahtoisen vaihdokkaan elämäänsä, ja tämä vaihdokas valtaa lumovoimallaan koko elämän ja uhkaa sysätä tytön täysin sivuun: eräänlaista myyttiä tässä rakennetaan teini-iän kasvukertomukseen, piikikkäällä mustalla huumorilla höystettynä.

Kiinnostavasti kirjan nimikin ei jää vain ohimeneväksi heitoksi, vaan sen symboliikka on sommiteltu osaksi kirjaa. Kristan luonne petollisena eksyttäjänä tuntuu ottavan piirteitä Johanneksen kirjeistä ja ilmestyksestä, ja Blanchelle eräänlainen huomattava oivallus on sijoitettu loppiaiseen, Herran ilmestymisen juhlaan, tunnistaessaan että hänet ja ja vanhempansa on väännetty jonkinlaisiksi käänteisiksi kolmeksi kuninkaaksi.

Samoin lopullinen konfrontaatio on sijoitettu merkitykselliseen päivään, juuri ennen pääsiäisloman alkua (eli kiirastorstaiksi?). Ja jos Krista on Antikrista, niin Blanche on tällä kertaa käänteinen Juudas, joka vastaa Kristan juoniin suudelmalla. Ja tämä ele on tehokas, koska myytin logiikka niin määrää. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin).

Ja samalla vaikka henkien taistelu käydäänkin loppuun saakka, niin eipä se koskaan todella lopu...

Vaikka Nothombin suhteen odotukset ovatkin korkealla, niin tämän aihe ei kuitenkaan ensisilmäyksellä tuntunut erityisen kiinnostavalta ja sen vuoksi sen lukeminen on lykkäytynyt, mutta olihan tämä kiehtova, ajatuksia ravisuttava teos (ja niin, vaikka tätä jossain on nuortenromaaniksi nimetty, niin ei tämä minusta sellainen ollut vaikka päähenkilöt teinejä ovatkin, kasvukertomuksen myyttisyys etäännyttää sen kohteistaan).

Bloggauksia löytyy useamman vuoden takaa: Kirjanurkkaus, Salla, Sanna, Elegia... 

 Helmet-haasteessa otetaan kohta 45. Kirjassa on kiusaamista 

Graham Greene - Brighton Rock (Kiveä kovempi)

 

Taas vaihteeksi Graham Greenea, jolta olen pari teosta blogannut aiemmin (ja jotain muuta lukenut kauan sitten). Tällä kertaa vanhemmasta päästä tuotantoa, sotienvälisestä Brightonin merenrantakaupungista ja sen alamaailmasta.

Kirjassa hypätään heti keskelle tapahtumia, kun lehtimies Hale on tullut Brightoniin lehtensä kilpailun vuoksi (hän kiertelee kaupungilla piilottaen kortteja suunnitellulla reitillä, korttien löytäjät saavat pienen palkinnon ja iso palkinto on luvassa sille joka tunnistaisi Halen). Mutta pian (kirjan aloituslauseessa) hän tajuaa, että paikallinen rikollisjengi aikoo tappaa hänet: "Hale knew, before he had been in Brighton three hours, that they meant to murder him."

Ilmeisesti vaikuttimena oleva tapahtuma mainitaan Greenen edellisessä romaanissa A Gun for Sale, jota en ole lukenut, mutta ei se romaanin kannalta edes ole kovin tärkeä (Halen tekemä juttu oli omalta osaltaan johtanut jengin edellisen pomon, Kiten, tappoon alamaailman välienselvittelyssä), murha itsessään laukaisee tapahtumasarjan. 

Jengin johtajaksi on noussut Pinkie, 17-vuotias kunnianhimoinen sosiopaatti, ja tälle näppärästi Halen kuolema määritellään luonnolliseksi, eikä poliisilla ole tarvetta jatkaa tutkimuksia. Mutta tapahtumilla on todistajia: nuori tarjoilija Rose tietää liikaa, vaikkei ehkä tiedäkään ihan mitä tietää, ja Halen seurassa vähän ennen tämän kuolemaa ollut Ida arvelee myös että asiassa on jotain mätää, ja lähtee itse selvittämään asioita. Ja kun Kiten kuolema mahdollistaa uuden rikollispomon ottamaan Brighton haltuunsa, niin Pinkiellä riittää huolenaiheita, ja painostavassa vainoharhojen värittämässä tilassa on luvassa lisää väkivaltaa...    

"And where will you go, Spicer?" he said. His mind was quite made up, and for the second time in a few weeks he looked at a dying man. He couldn't help feeling inquisitive. Why, it was even possible that old Spicer was not set for the flames, he'd been a loyal old geezer, he hadn't done as much harm as the next man, he might slip through the gates into - but the Boy couldn't picture any eternity except in terms of pain. He frowned a little in the effort: a glassy sea, a gold crown, old Spicer. 

Greene pelaa kirjassa vastakkainasetteluilla, korostettuina sarkastisille tasoille. Brighton on merenrannan turistikaupunki, ja turismi-julkisivun ja alamaailman karuuden kontrasti on raju. Samoin brittikirjassa luokkatietoisuus on hyvin rajusti mukana: Pinkien jengi on alaluokkaa, ja Pinkien ja Rosen slummitausta näkyy, kun taas uuden rikollispomo Colleonin liikkuminen paremmissa piireissä on jo itsetietoisesti korostettua, ja muidenkin henkilöiden tausta ja yhteiskuntaluokka on kyllä näkyvissä ja vaikuttamassa, ja osana konflikteja (niin Colleonin kuin Idan varsin häikäilemättömässä asioihin puuttumisessa näkyy luokan tuoma etuoikeutus suhteissa muihin...)

Tässä teoksessa Greene tuo mukaan myös uskonnollisia ja moraalisia teemoja ja niiden vastakkainasetteluja...Pinkie ja Rose ovat molemmat katolilaisia, vaikka Pinkie ei kykenekään oikein uskomaan muuhun kuin helvettiin, taivaan olemassaolosta ei olla niin varmoja, ja illuusioita omasta kohtalosta ei elätetä: samoin Rosen valinnoissa näkyy ajatus hyvästä ja pahasta, ja kyllä hänkin tietää hyvin Pinkien olevan paha, mutta valitsee sitten itsekin olla kadotettuja yhdessä (ja toisaalta tässä mallissa tulee esiin myös kysymyksen pelastuksesta ja armon mysteeristä). 

Ja tälle kontrastina on Idan ajatus oikeasta ja väärästä, hän haluaa saada Halen murhan rangaistuksi koska se on oikein, vaikka itsekin pian huomaa että Hale henkilönä alkaa haihtua mielestä merkityksettömänä: juttua jatketaan, koska oikeutetun koston ajaminen on lopulta, no, hauskaa. Ja moraalisesti arveluttavammat asiat taas sivuutetaan koska ei niistä ole mitään vahinkoa kenellekään. Itsetarkoituksellisessa oikeudessa ei tietenkään armo tai pelastus tule kysymykseen, ja samalla mieleen tulee, että Idan oikeudenjano omalta osaltaan vaikuttaa siihen että kirjan tapahtumat tapahtuvat, ja vahinkoa seuraa myös monille sellaisille jotka eivät sitä ehkä ansaitsisi...(mieleen tuli Muriel Sparkin kirja A Far Cry from Kensington, jossa sama problematiikka on esillä, ja jonka päähenkilössä rouva Hawkinsissa on yhtäläisyyksiä Idaan...ja luulenpa että Spark tuntee Brighton Rockin). 

Pinkie on kiehtova pahishahmo, ja vaikka rikosjännäritarina tavallaan päätyykin loppuunsa, niin ristiriidat ja kontrastit jäävät hankaliksi, paradoksaalisiksi, mysteereiksi, joten dekkarin lajityyppirajoja venytetään hyvinkin kiinnostavaan ja tyhjenemättömään tapaan (ja samalla sotienvälisen brittiläisen alamaailman kuvauksessa on oma viehätyksensä...) Hivenen mietitytti josko voisin laittaa Helmet-haasteessa tämän kohtaan 1. Brittiklassikko, mutta kai muutama Greenen keskeinen teos, joihin tämäkin kuuluu, on laskettavissa moderniksi klassikoksi (ja haastekohtaan ei muuten ole nyt tunkua).

Shan Sa - Porte de la Paix céleste (Taivaallisen rauhan portti)

 

Täsmänostoja lukujonosta Helmet-haasteen johdosta, joskin tämä Shan San esikoisromaani on kyllä ollut hyllyä lämmittämässä jo muutaman vuoden...no, hyvä että nousee luettavaksi.

Kirja alkaa vuoden 1989 opiskelijaprotesteista Taivaallisen rauhan aukiolla, niiden muututtua verilöylyksi. Ayamei, nuori opiskelija, on ollut yksi näkyvimmistä aktivisteista (ja herättänyt huomiota medioissa yhtenä yhteiskunnallisen debatin harvoista naisista) on päässyt pois paikalta ennen kuin tilanne kääntyi pahaksi. Mutta luonnollisesti pakoa on jatkettava, etsintäkuulutukset on annettu ja vaikka tukijoita onkin, niin on myös potentiaalisia kantelijoita...

Häntä etsimään lähetetään sotilas Zhao, jolle uskollisuus valtiolle ja velvollisuudentunto on kaikki kaikessa. Mutta kun jahdissa Zhao tutustuu paremmin Ayamein ajatuksiin ja henkilöön (mm. vanhojen päiväkirjojen avulla), alkaa tämä kiinnostaa muutenkin kuin vaarallisena rikollisena joka täytyy saada kiinni elävänä tai kuolleena, samaan tapaan kuin Ayamei oli aikoinaan päätynyt kyseenalaistamaan annettua indoktrinaatiota (ja samalla Ayamei vuorostaan miettii miten hänen toimintansa on vaikuttanut niin moniin läheisiin...) 

Ja mihin lopulta päädytään kaukaisella maaseudulla, jonka asukkaiden elämänmenosta Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat ovat niin kovin kaukana?

Viehättävä teos tämä kyllä oli. Yhteiskunnallisuus on mukana, mutta hyvin yksilötasolla toteutettuna, ja vaikka psykologista syvyyttäkin on aika säästeliäästi käytetty, ovat eri puolet ja näiden toiminta ja ajatukset kuitenkin motivoituneet...ja yksilötarina pitää teoksne viehättävän pienenä ja tunnelmallisena.

Huomaan Shan San muuttaneen Ranskaan aika pian noiden Tiananmenin tapahtumien jälkeen, vuonna 1990, ja olleen myös nuori opiskelija, mutta muutto tapahtui kuitenkin ilmeisesti rauhallisemmissa merkeissä. Ja sinne kirjailija myös kotiutui ja muuton jälkeinen kirjallinen tuotanto, siis myös tämä romaani, on kirjoitettu ranskaksi (runotuotantoa oli julkaissut kiinaksi jo seitsenvuotiaasta lähtien...)

Ja Helmet-haasteessa tällä saadaan kohta 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset (kuten kirjan nimi vinkkaa, ensimmäisessä puoliskossa kirjassa ollaan Pekingissä).     

Invicta Imaginária - Viinipunk I: Tynnyrisota

Yksi piirre, joka minua on jo jonkin aikaa kiusannut spefissä, on sen kulttuurinen rajoittuneisuus. Melkein kaikki kansainvälisesti tunnettu spefi tuntuu olevan englanninkielistä, uudempi useimmiten kotoisin Pohjois-Amerikasta, ja vaikka paikallisia ja kansallisia skenejä olisikin olemassa, sen pohjalla olevat vaikutteet ovat kuitenkin vahvasti amerikkalaiskeskeisiä, muut jäävät tuntemattomaksi ja mahdolliset hedelmälliset yhteydet syntymättä. Paradoksaalisesti genre, jonka keskeisenä jujuna pitäisi olla innovatiivisuus ja ajatusten kehittelyn vapaus, onkin piilevästi tarpeettoman yksipuolinen ja rajoittunut.

Tästä syystä ilahduttaa, kun käännösspefiä tulee myös muualta. Osuuskumma on mukana kansainvälisessä projektissa, jossa tarkoituksena on tuoda suomeksi spefiä Portugalista ja Ukrainasta (ja vastaavasti joitain suomalaistuotoksia päätyy noille kielille), ja ensimmäinen tarjokas suomeksi oli ilmestynyt kirjamessuille, josta sen päätin napata luettavaksi (suom. Tarja Härkönen).

Kyseessä on usean tekijän temaattinen antologia vaihtoehtohistoriaa: 1910-luvulla Portugalissa oli jatkuvaa poliittista sekasortoisuutta, mutta heidän vuoden 1918 sisällissotansa jäi vähäiseksi historialliseksi alaviitteeksi. Tämä kuitenkin inspiroi tämän kirjan tekijöitä, jotka kehittivät vaihtoehtohistoriallisen jatkumon, huomattavasti laajemman konfliktin pohjoisen Porton kuningaskunnan ja Lissabonin tasavallan välillä, ryyditettynä runsailla bioteknologisilla innovaatioilla: portviinistä energiansa saavat mechat ovat esillä kirjan esittelyssä, varsinaisessa teoksessa ne ovat vähemmässä osassa, mutta muita kiinnostavia ideoita erityisesti viinitarhojen ympärille on kyllä kehitetty...

Usean tekijän antologiat ovat usein epätasaisia, niin tämäkin, ja heikommat osat ovat päätyneet kirjan loppuun: viimeinen lyhyt fragmenttinen novelli fiktiivisiä tietokirja-artikkeleita ei jaksanut innostaa, ja sitä edeltävien kahden novellin mukanaoloa en oikein ymmärtänyt ollenkaan: niissä oli mukana jotain samaa teknologiaa kuin muussa kirjassa, mutta kun ne vaikuttivat sijoittuvan muutamaa vuosikymmentä myöhempään aikaan, eivät ne luun kirjan kuvaamaan sotaan liittyneet. Ja walesilaisella kirjoittajalla portugalilainen paikallisväri tuntui paljon alleviivatummalta ja päälleliimatummalta kuin muilla (ihan irrallisina novelleina ne voisivat olla ok, mutta tässä kirjassa väärässä paikassa)

Olen näköjään Kirjavinkkien Mikon kanssa samaa mieltä novelleista: kirjan keskellä olevat kolme Joãoa (Ventura, Rogaciano, Barreiros) muodostavat kirjan kovan ytimen scifi-ideoineen, politiikkoineen ja juonitteluineen. Mutta kirjan kahdessa ensimmäisessä lyhyessä tarinassa (tekijöinä Joel Puga ja Carlos Eduardo Silva) oli oma viehätyksensä: kukaan kirjassa ei yritä tyylillisesti tavoitella 1920-luvun henkeä, kerronta on modernimpaa, mutta näiden kahden tarinan kohtalokkuudessa ja melodraamassa on aikakauden henkeä, mikä antaa oman tärkeän osuutensa kokonaisuudelle. 

Kiinnostava teos siis, ja ilmeisesti samaan maailmaan on tehty toinenkin antologia: tuleeko sekin sitten suomeksi, ja mitä muuta mahtaa samassa projektissa olla luvassa, jään kiinnostuneena odottamaan. 

Helmet-haaste avataan kohdalla 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite (vaikka, kuten sanottu, ne mechat jäivät aika vähiin)