Taas vaihteeksi Graham Greenea, jolta olen pari teosta blogannut aiemmin (ja jotain muuta lukenut kauan sitten). Tällä kertaa vanhemmasta päästä tuotantoa, sotienvälisestä Brightonin merenrantakaupungista ja sen alamaailmasta.
Kirjassa hypätään heti keskelle tapahtumia, kun lehtimies Hale on tullut Brightoniin lehtensä kilpailun vuoksi (hän kiertelee kaupungilla piilottaen kortteja suunnitellulla reitillä, korttien löytäjät saavat pienen palkinnon ja iso palkinto on luvassa sille joka tunnistaisi Halen). Mutta pian (kirjan aloituslauseessa) hän tajuaa, että paikallinen rikollisjengi aikoo tappaa hänet: "Hale knew, before he had been in Brighton three hours, that they meant to murder him."
Ilmeisesti vaikuttimena oleva tapahtuma mainitaan Greenen edellisessä romaanissa A Gun for Sale, jota en ole lukenut, mutta ei se romaanin kannalta edes ole kovin tärkeä (Halen tekemä juttu oli omalta osaltaan johtanut jengin edellisen pomon, Kiten, tappoon alamaailman välienselvittelyssä), murha itsessään laukaisee tapahtumasarjan.
Jengin johtajaksi on noussut Pinkie, 17-vuotias kunnianhimoinen sosiopaatti, ja tälle näppärästi Halen kuolema määritellään luonnolliseksi, eikä poliisilla ole tarvetta jatkaa tutkimuksia. Mutta tapahtumilla on todistajia: nuori tarjoilija Rose tietää liikaa, vaikkei ehkä tiedäkään ihan mitä tietää, ja Halen seurassa vähän ennen tämän kuolemaa ollut Ida arvelee myös että asiassa on jotain mätää, ja lähtee itse selvittämään asioita. Ja kun Kiten kuolema mahdollistaa uuden rikollispomon ottamaan Brighton haltuunsa, niin Pinkiellä riittää huolenaiheita, ja painostavassa vainoharhojen värittämässä tilassa on luvassa lisää väkivaltaa...
"And where will you go, Spicer?" he said. His mind was quite made up, and for the second time in a few weeks he looked at a dying man. He couldn't help feeling inquisitive. Why, it was even possible that old Spicer was not set for the flames, he'd been a loyal old geezer, he hadn't done as much harm as the next man, he might slip through the gates into - but the Boy couldn't picture any eternity except in terms of pain. He frowned a little in the effort: a glassy sea, a gold crown, old Spicer.
Greene pelaa kirjassa vastakkainasetteluilla, korostettuina sarkastisille tasoille. Brighton on merenrannan turistikaupunki, ja turismi-julkisivun ja alamaailman karuuden kontrasti on raju. Samoin brittikirjassa luokkatietoisuus on hyvin rajusti mukana: Pinkien jengi on alaluokkaa, ja Pinkien ja Rosen slummitausta näkyy, kun taas uuden rikollispomo Colleonin liikkuminen paremmissa piireissä on jo itsetietoisesti korostettua, ja muidenkin henkilöiden tausta ja yhteiskuntaluokka on kyllä näkyvissä ja vaikuttamassa, ja osana konflikteja (niin Colleonin kuin Idan varsin häikäilemättömässä asioihin puuttumisessa näkyy luokan tuoma etuoikeutus suhteissa muihin...)
Tässä teoksessa Greene tuo mukaan myös uskonnollisia ja moraalisia teemoja ja niiden vastakkainasetteluja...Pinkie ja Rose ovat molemmat katolilaisia, vaikka Pinkie ei kykenekään oikein uskomaan muuhun kuin helvettiin, taivaan olemassaolosta ei olla niin varmoja, ja illuusioita omasta kohtalosta ei elätetä: samoin Rosen valinnoissa näkyy ajatus hyvästä ja pahasta, ja kyllä hänkin tietää hyvin Pinkien olevan paha, mutta valitsee sitten itsekin olla kadotettuja yhdessä (ja toisaalta tässä mallissa tulee esiin myös kysymyksen pelastuksesta ja armon mysteeristä).
Ja tälle kontrastina on Idan ajatus oikeasta ja väärästä, hän haluaa saada Halen murhan rangaistuksi koska se on oikein, vaikka itsekin pian huomaa että Hale henkilönä alkaa haihtua mielestä merkityksettömänä: juttua jatketaan, koska oikeutetun koston ajaminen on lopulta, no, hauskaa. Ja moraalisesti arveluttavammat asiat taas sivuutetaan koska ei niistä ole mitään vahinkoa kenellekään. Itsetarkoituksellisessa oikeudessa ei tietenkään armo tai pelastus tule kysymykseen, ja samalla mieleen tulee, että Idan oikeudenjano omalta osaltaan vaikuttaa siihen että kirjan tapahtumat tapahtuvat, ja vahinkoa seuraa myös monille sellaisille jotka eivät sitä ehkä ansaitsisi...(mieleen tuli Muriel Sparkin kirja A Far Cry from Kensington, jossa sama problematiikka on esillä, ja jonka päähenkilössä rouva Hawkinsissa on yhtäläisyyksiä Idaan...ja luulenpa että Spark tuntee Brighton Rockin).
Pinkie on kiehtova pahishahmo, ja vaikka rikosjännäritarina tavallaan päätyykin loppuunsa, niin ristiriidat ja kontrastit jäävät hankaliksi, paradoksaalisiksi, mysteereiksi, joten dekkarin lajityyppirajoja venytetään hyvinkin kiinnostavaan ja tyhjenemättömään tapaan (ja samalla sotienvälisen brittiläisen alamaailman kuvauksessa on oma viehätyksensä...) Hivenen mietitytti josko voisin laittaa Helmet-haasteessa tämän kohtaan 1. Brittiklassikko, mutta kai muutama Greenen keskeinen teos, joihin tämäkin kuuluu, on laskettavissa moderniksi klassikoksi (ja haastekohtaan ei muuten ole nyt tunkua).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti