James M. Cain - The Postman Always Rings Twice

 

 

Klassikkojännäri tämäkin. James M. Cainin kirja on filmattu useita kertoja ja yhden version olen nähnyt (vanhemman noir-version, en tätä 80-luvun versiota josta lukemani pokkarin kansi on) joskin, myönnetään, en juuri mitään tarinasta muistanut. Paitsi sen että kirjan nimi ei liity tarinaan oikein mitenkään.

Kirjan kertoja Frank on vaeltanut pummina ympäri maata, mutta tarttuu nyt työtarjoukseen eräässä tienvarsikuppilassa, jota pyörittää aviopari Nick ja Cora: ei niinkään työn itsensä vuoksi vaan Coran. Ja Cora on myös paljon myötämielisempi Frankin kuin aviomiehensä suuntaan, mutta pummin elämä ei hänelle sovi...niinpä herää ajatus, että Nick voisi vaikka kuolla. Mutta kuoleman järjestäminen ei suju niin hyvin kuin olisi toivottu, ja kun siinä onnistutaan, eivät jälkiseuraamukset kuitenkaan ole ongelmattomia...

 

Kirjan nimi viitannee siihen, että moni asia tarinassa toistuu: ensimmäisellä kerralla käy yhdellä tavalla ja toisella toisin, ja mukana on hieman kreikkalaisen tragedian kohtalokkuuden teemaa, että jos kuvittelee välttävänsä kohtalonsa yhdellä kertaa niin sen joutuu kohtaamaan kyllä aikanaan, paeta ei voi...(liekö sattumaa että Nick on kreikkalainen?)

 

Vaikka kirja ei mitenkään mässäile väkivallalla, niin on sen kuvauksessa kuitenkin varsin fyysinen ja konkreettinen tuntu, tavalla joka varmaan 30-luvun alussa on ollut hätkähdyttävä.

Ja kansikuvan eros ei ole myöskään liioiteltua, se on hyvin keskeinen osa kirjaa vaikka suhtautuminen siihen onkin varsin raadollista. Tässä kolmiodraamassa Nick (ei kuvassa) on ainoa jota voin pitää varsinaisesti sympaattisena hahmona, ja Frank ja Cora ehkä voivat ajatella että rakkaus oikeuttaa kaiken ja voittaa kaikki esteet, mutta kirja hyvin tehokkaasti osoittaa että näin ei ole asia: rakkaus, jonka lähtökohdat ovat vääristyneet, jatkaa kieroon kasvamista...  

Sympaattisen moraalinen teos siis, ja varsin lohduton kirja, mutta se oli myös aikakauden kovaksikeitetyissä jännäreissä ja muissakin (lama-)ajan henki.

Helmet-haasteessa otan kohdan 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan: leffakannen lisäksi Cora oli ennen kuppilaa ollut Hollywoodissa toiveikkaana yrittämässä elokuviin.

Friedrich Dürrenmatt - La visite de la vieille dame (Vanhan rouvan vierailu)

 

Olen pitänyt lukemistani Friedrich Dürrenmattin romaaneista, kolmesta blogannut, ja edeltävän Haaverin kanssa blogissa maininnut, ja tämä näytelmänsä vuodelta 1956 vaikutti myös kiinnostavalta (esitetty suomeksikin, joten käännös löytynee jostain vaikkei kirjaksi olisikaan tullut). 

Güllen on pikkukaupunki jossain pohjois-Sveitsissä tai etelä-Saksassa, pikajunat viilettävät ohi, teollisuuslaitokset ovat sulkeneet ovensa ja kaupunki on vajonnut köyhyyteen, kurjuuteen ja rappioon (vaikka muut alueen kaupungit kukoistavatkin). Mutta nyt kaupunkiin odotetaan vierailulle uskomattoman rikasta Claire Zahanassiania, vanhaa kasvattia joka lähti maailmalle neljäkymmentä vuotta aiemmin hivenen huonommissa merkeissä, mutta avokätistä avustusta odotetaan...

Ja toki sellainen on luvassa, rouva Zahanassian lupaa sadan miljardin lahjoituksen, 50 miljardia kaupungille ja 50 miljardia jaettavaksi kaupunkilaisten kesken...yhdellä ehdolla. Että oikeus toteutuisi ja vanha vääryys korjattaisiin, että mies joka aikoinaan vietteli ja hylkäsi hänet, Alfred Ill (nykyään kylän kauppias ja mainittu vahvaksi ehdokkaaksi seuraavaksi pormestariksi) kuolee. 

Pöyristettävä tarjous tietysti torjutaan, mutta Claire asettuu odottamaan...

Yleissävynä näytelmässä on musta komedia. Hahmot ja tilanteet on karrikoitu niin voimakkaasti, että tässä aletaan liipata tunnelmaltaan jo absurdia teatteria, Ionescoa ja muita, mutta Dürrenmattilla karrikointi ja liioittelu eivät ole itsetarkoituksellisia vaan ne palvelevat keskeistä moraalista dilemmaa, joka sekin on esitetty suorastaan karrikoidun selkeärajaisesti (mikä ei tietenkään vähennä sen vakavuutta). 

Dürrenmattin muissa kirjoissa näkynyt kaaosteoreettisuus, syyn ja seurauksen suhteet, tulee vastaan tässäkin: se mitä Alfred teki Clairelle neljäkymmentä vuotta aiemmin on toki tuomittavaa, mutta tapa jolla tuomiota haetaan on silti mittakaavassaan varsin eri luokkaa...

 

CLAIRE ZAHANASSIAN: La charité, Messieurs? Les millionaires peuvent se l'offrir. Avec ma puissance financière, on s'offre un ordre nouveau à l'echelle mondiale. Le monde a fait de moi une putain ; je veux faire du monde un bordel. Si on tient à entrer dans la danse et si on n'a pas de quoi casquer, il faut y passer. Et vous avez voulu entrer dans la danse. Les gens convenables sont ceux qui paient : et moi, je paie. Güllen pour un meurtre ; la prospérité pour un cadavre !

Mieleen tuli myös aiemmin lukemani trilleri Shield of Straw, jossa samaan tapaan tavattoman rikas henkilö hakee oman käden oikeutta lupaamalla valtavan rahasumman yhden henkilön kuolemasta...mutta siinä kyseessä oli suora palkkio tappajalle, kuka siinä sitten onnistuukaan. Tässä lahjoitus luvataan kollektiivisemmin, jolloin kukaan ei suoraan ryhdy toimiin mutta kaikki alkavat käyttäytyä kuin Alfredin kuolema olisi vain ajan kysymys...niinpä suuntaus onkin kohti kollektiivista väkivaltaa ja lähes rituaalista uhrausta René Girardin hengessä.  

Erinomaisen kutkuttava ja kiehtova teos siis kyseessä: komedian absurdius ja mustuus ei varmastikaan kaikkiin vetoa mutta minuun kyllä, ja kaikessa on kuitenkin moraalinen pointtinsa, joka on liian hankala että sitä voitaisiin esittää tendenssimäisesti...pidin ja jatkanen siis Dürrenmattin lukemista jahka sopivasti käsiini saan. 

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä kohdan 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Elizabeth Bowen - The Death of the Heart

 

Anglo-irlantilainen kirjailija Elizabeth Bowen on tullut blogiaikana tutuksi: blogiin on aiemmin jo päätynyt kuusi romaaniaan, ja nyt sitten vuorossa seitsemäs, tuotantonsa ehkä tunnetuin teos, romaani The Death of the Heart vuodelta 1938 (Suomessa jokseenkin tuntematon tietysti vaikka on näköjään tullut suomeksikin suht tuoreeltaan, nimellä Sydämen kuolema).

Ja onhan tämä hyvin tunnistettavasti tekijänsä kirja. 

Kuusitoistavuotias orpo Portia on tullut asumaan Lontooseen velipuolensa Thomasin ja tämän vaimon Annan luo. Portian vanhempien sosiaalinen asema oli varsin epämääräinen ja Portia oli asunut pääasiassa manner-Euroopassa hotelleissa, siinä missä Thomas ja Anna olivat varsin etabloituneita, alkavan keski-ikäisiä varakkaita porvareita, ja varsinkin Anna liikkuu "smart set"issä ja hänelle on hyvin tärkeää miltä asiat näyttävät. Thomasin ja Portian isä on kuollessaan toivonut että Portia voisi nauttia "tavallisesta elämästä" ainakin vuoden verran, ja vastuuntuntoinen Thomas on näin tuonut Portian Lontooseen, vaikka Anna ei olekaan mitenkään innoissaan asiasta...

Teema on tuttu niin The Last Septemberistä kuin The House in Parisista eikä se ole muissakaan tuntematon: nuori hyvin epävarman neito aikuisuuden kynnyksellä, tilassa jossa on yhtaikaa melkein aikuinen ja vielä lapsi eikä koskaan oikein varma kumpi on ja kumpaa odotetaan, sosiaalisessa ympäristössä jota tarkkailee mutta jota ei täysin ymmärrä ja joka asettaa jatkuvasti vihjailevia kryptisiä vaatimuksia...

 

Bowen kuvaa tätä hämmennystä ja epävarmuutta aina hyvin taitavasti ja hienoviritteisesti, niin myös tässäkin, ja Portia on just niin teini (sillain 30-luvun brittiläisen ylemmän keskiluokan malliin) kuin olla voi. Tämä teos on kuitenkin selkeämmin Bildungsroman, jonka tarina ulottuu useiden kuukausien ajalle ja sisältää jopa dramaattisia käänteitä (selkeämpiä kuin joissain muissa Bowenin kirjoissa, joissa kaikki tuntuu tapahtuvan jossain muualla ja näkyvän enemmän vihjeinä kuin suorana toimintana). 

 

Portian ja Annan väline jännite tuodaan esiin heti kirjan alussa: Anna on lukenut salaa Portian päiväkirjaa, ja nähnyt kuinka tämä on tavallaan naivisti ja viattomasti, mutta tarkkanäköisesti ja suoraan, kuvannut isäntäpariskuntansa elämää, sen kylmyyttä ja pinnallista kyynisyyttä, näyttänyt peilin, josta Anna tunnistaa itsensä mutta jonka näyttäminen ei tosiaankaan ilahduta...

Vähän myöhemmin Portia tutustuu erääseen Annan tuttavaan Eddieen, jonka kanssa muodostuu yhteisymmärrystä, jonka Portia kuitenkin (16-vuotiaan viattomuudella ja ehdottomuudella) ottaa huomattavasti vakavammin kuin Eddie...ja kun Portia on muutenkin jo epävarma ja hyvin epävarmassa asemassa (ja tietoinen että ei ole varsinaisesti kaivattu osa Thomasin ja Annan kotia), ja arvelee että muut nauravat salaa hänelle, niin tämän jälkeen saa myös selville että Anna on lukenut salaista päiväkirjaa... 

Portia now referred to Eddie everything that could happen: she saw him in everything that she saw. His being in London, her being here, no more than contracte seventy miles of England into their private intense zone. Also, they could write letters.

but the absence, the utter dissolution, in space of Thomas and Anna should have been against nature: they were her Everyday. That Portia was not more sorry, that she would not miss them, faced her this morning like the steel expanse of the sea. Thomas and Anna, by opening their door to her (by having been by blood obliged to open their door) became Irene's successors in all natural things. He, she, Portia, three Quaynes, had lived, packed close in one house through the winter cold, accepting, not merely choosing each other. 

Bowenin tyyli on hyvin omanlaistaan, heillekin joille sopii saattaa vaatia totuttelua, ja monille ei varmasti uppoa yhtään: koukeroista, vihjailevaa, raskastakin: huomasin nettikommentteja joissa tuotantoa kuvataan, että se on kuin Jane Austen kirjoittaisi Henry Jamesia paitsi silloin kun se on kuin Henry James kirjoittaisi Jane Austenia. En ole lukenut tarpeeksi Jamesia että voisi vahvistaa, itse ole myös verrannut Bowenia Austeniin, mutta kirjoittamassa Tsehovin Kolmea sisarta. 

 

Myöhemmässä tuotannossaan Bowenin englannin syntaksi alkaa vääntyä huikean monimutkaiseksi ja oudoksi, tässä pysytään vielä kohtuuden piirissä, vaatii lukijaltaan kohtalaisesti mutta on myös vaikuttavaa, ja sanoisin että nimenomaan luettava alkukielellä. En ole normaalisti kovin kielikeskeinen lukija, joka nauttii yksittäisten lauseiden poimimisesta ja makustelemisesta, mutta Bowen on yksi poikkeus, tätäkin lukiessa tähän bloggaukseen päätyneiden sitaattien rinnalla oli iso kasa muita pätkiä joita teki mieli siteerata...

 

"Sacrificers", said Matchett, "are not the ones to pity. The ones to pity are those that they sacrifice. Oh, the sacrificers, they get it both ways. A person knows themselves what they're able to do without. Yes. Mrs Quayne would give the clothes off her back, but in the long run she would never lose a thing. The day we heard you'd been born out there in France, she went on like a lady who'd got her first grandchild."

 

Ja rakenteellisesti tämä on varsin taitava ja tasapainoinen teos, ja kuten tavallista, kerronta on myös varsin elliptistä: monenlaisista asioista puhutaan, mutta paljosta myös vaietaan, ja lukijan on oltava ainakin jossain määrin tarkkana huomatakseen myös ne asiat joista ei puhuta, ainakaan suoraan, tai joihin vain viitataan ohimennen sivulauseissa, koska sillä mitä ei sanota on myös merkitystä...(yksi huomiotani kiinnittänyt kysymys oli että vaikka Thomas ja Anna ovat olleet naimisissa jo useamman vuoden, lapsia ei ole...ja Tästä Ei Puhuta, yksi henkilö mainitsee jossain vaiheessa sen ohimennen, ja myöhemmin toinen henkilö sanoo jotain tähän liittyvää, tavalla joka herättää vain lisää kysymyksiä)...

 

Oma viehättävä piirteensä oli myös, että Portian päiväkirja on kirjassa tärkeässä osassa, mutta varsinaista päiväkirjakerrontaa kirjassa on vain kahden luvun verran, ja se myöhempi Bowen, joka kirjoitti A World of Loven tai Eva Troutin, olisi jättänyt nämäkin luvut pois...ja kirjan avoin loppu on näköjään myös herättänyt närää, minä pidin siitä (niinkuin olen pitänyt aiemminkin Bowenin tavasta päättää kirjojaan: niissä ei ole lopputvistejä, mutta hätkähdyttävyyttä, rohkeutta ja tyyliä kyllä).

Mutta samalla mietin että tuleeko tämän nauttima arvostus kirjailijan tuotannossa juuri siitä, että se on kuitenkin tyypillisesti selkeä kasvukertomus joka asettuu three-part-novelin kaavaan: jonkin verran liian pitkä se joka tapauksessa on (lukemassani painoksessa on reilu kolmisensataa sivua, joista voisi hyvin karsia ainakin viitisenkymmentä alku- ja keskivaiheilta) eikä siis minusta tekijänsä ihan terävintä kärkeä, mutta varmaan hyvä kirja tutustua kirjailijaan...

 

Kirjan nimi viittaa kasvukertomukselle ominaiseen viattomuuden loppuun, Portia kirjan lopussa ei ole enää sama kuin kirjan alussa. Ja toisaalta se viittaa siihen mikä Annassa ja Thomasissa on jo tapahtunut, jotain olennaista on jo kuollut.

Lukiessa tuli mieleen hieman aiemmin lukemani Henri Bergsonin teos Nauru, jossa tämä kommentoi naurettavuuden yleispiirteenä tietyn jäykkyyden, fyysisen tai henkisen, joka ei sovi yhteen eikä sopeudu ympäröivään maailmaan ja varsinkin sen jatkuvasti muuttuviin tilanteisiin, ja että nauraminen on sosiaalista ohjausta ja kontrollia, jonka pyrkimyksenä on osoittaa naurettavalle henkilölle tämä jäykkyys ja näin ohjata sopeutumaan ympäristöönsä ja tilanteisiin (hyvässä ja pahassa). 

 

Portian naivissa viattomuudessa epäilemättä on tätä, ja kuvitellessaan ympäristönsä nauravan hänelle, ei ole täysin väärässä. Ja samalla Bowenin suhtautuminen tähän viattomuuteen on ambivalentti, myös ympäristö tarvitsee suojelua nuorelta viattomuudelta, joka jäykkyydessään on kykenevä vahingoittamaan pehmeämpää, mukautuvampaa, kompromettoituneempaa maailmaa johon society, niin kuin erityisesti Anna sen ymmärtää, perustuu (ja ehkä lopulta kaikki ihmisten kanssakäyminen?)

En voi sanoa Bowenin ihannoivan, ainakaan sentimentaalisen sokeasti, viattomuutta: kyseessä on kuitenkin kasvukertomus. Mutta samalla täytyy kysyä mihin tässä kasvetaan...

"My father often used to explain to me that people did not live the way we did: he said ours was not the right way - though we were all quite happy. He was quite certain ordinary life went on - yes, that was why I was sent to Thomas and Anna. But I see now that it does not: if he and I met again I should havr to tell him that there is no ordinary life."

"Aren't you young to judge?"

"I don't see why. I thought when people were young that they were allowed to expect life to be ordinary."

Helmet-haasteessa tämä on itsestäänselvästi 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Toisen kvartaalin luetut

Tuomas Mattila - Hammasratas
Beryl Bainbridge - The Girl in the Polka Dot Dress
Edogawa Ranpo - Le Lézard noir
Lauri Viljanen - Seitsemän elegiaa
Richard Brautigan - So the Wind Won't Blow It All Away
Philippe Delerm - Les eaux troubles du mojito
Paolo Cognetti - Sofia pukeutuu aina mustaan
Primo Levi - The Monkey's Wrench
Bernard Werber - Nos amis les humains
Raymond Chandler - Farewell, My Lovely
Josef Škvorecký - The End of Lieutenant Boruvka
Erri de Luca - Une fois, un jour
Aminana Sow Fall - Kerjäläisten lakko

G.K.Chesterton - St Francis of Assisi
Jean-Marie Gueullette - Pas de vertu sans plaisir
Dominique Cerbelaud - Les saints mystères
Wole Soyinka - Climate of Fear
Henri Bergson - Le rire

Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse

 

Summaan huhti-touko-kesäkuun luettuja: tietopuolelta on taas esillä enemmän valikoidut kuin kaikki luetut, varsinkin kun niitä on luettu myös artikkeleina, tai osina kirjoista, noita olen lukenut kirjamallisesti kannesta kanteen. Ja sarjakuvista vain blogiin päätynyt, eli aika paljon muitakin olen lukenut... 

Helmet-haaste on nyt ainoa jota olen aktiivisemmin seurannut, ja sitä on täytetty nyt 29 kohtaa, eli puolivälissä vuotta ollaan yli puolivälissä haastetta...joskin vaikka jäljellä onkin yhä joitain aika selkeitä ja helposti täyttyviä kohtia, on mukana myös muutama joista ei ole vielä tietoa, ja pari joiden täyttyminen vaikuttaa aika epävarmalta...

Nuo Chestertonin ja Bergsonin kirjat kävin hakemassa projekti Gutenbergista ja sieltä hain jotain muitakin, joista joku ehkä pääsee blogiinkin asti, jolloin onnistuisi osallistua Gutenberg-haasteeseen...

Ensi kuun lopulla onkin luvassa taas klassikkohaaste, ja muutakin luettavaa riittää.

 

	mies	nainen	x
englanti	139	127	1	267
suomi	84	54		138
ranska	84	29	2	115
saksa	45	13		58
japani	43	12		55
italia	46	2		48
venäjä	28	7	1	36
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	14	2		16
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	7	1		8
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
hollanti	1	3		4
muu			4	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
persia	1			1
	593	294	15	902

 

Aminata Sow Fall - Kerjäläisten lakko

 

Näitä Kääntöpiiri-sarjan kirjoja bongailin aikoinaan Frau, Signora & Bibi -haasteen yhteydessä, ja itsenäisen kustantamon ajalta luin egyptiläisen Alifa Rifaatin kirjan Kaukana siintää minareetti. tämä senegalilaisen Aminana Sow Fallin kirja ei ranskankielisenä olisi haasteeseen sopinut, mutta luetaan nyt (suomennos Satu Milonoff). 

Tapahtumapaikkana on Kaupunki jossain Ranskan entisessä siirtomaassa Länsi-Afrikassa (paikkaa ei numetä, mutta oletin puheena olevan Dakar Senegalissa), kaupunki jossa kerjäläisiä riittää, vaikea mennä mihinkään törmäämättä almun pyytäjiin...näiden määrä ja aktiivisuus on sen verran suuri, että asialle pitää tehdä jotain: erityisesti koska se hankaloittaa turismia (aiemmin valkoiset tulivat kolonisoimaan, nyt he haluavat taas tulla, mutta tällä kertaa turisteina), niinpä aktiiviset virkamiehet ryhtyvät varsin kovaotteisiinkin toimiin karkoittaakseen kerjäläiset kaduilta.

 

Mutta koska almujen antaminen köyhille on muslimin velvollisuus, ja erityisesti se (ja sitä seuraavat kerjäläisten kiitokset ja rukoukset) edesauttaa kaikenlaisia pyrkimyksiä Jumalan silmissä, ei kerjäläisten katoaminen kaduilta ja näiden sydämistyminen kohteluunsa ole myöskään täysin ongelmatonta kenellekään. Erityisesti kun kerjäläisasiasta vastuussa olleen virkamiehen nimi aletaan mainita mahdollisten korkeiden poliittisten virkojen yhteydessä, ja asemaansa parantaakseen kyseinen virkamies kysyy pyhältä mieheltä neuvoa, ja saa ohjeeksi jakaa tietyt määrätyt almut tiettynä päivänä katukerjäläisille...

Lukemieni pohjois-afrikkalaisten naiskirjailijoiden, yllämainitun Alifa Rifaatin ja senegalilaisen Mariama Bân, teoksissa huomiota kiinnitti vallitseva patriarkaattinen kulttuuri, joka asettaa kuitenkin varsin kovat vaatimukset miehille, ja jos mies ei kykene täyttämään velvollisuuksiaan oikeudenmukaisesti ja vastuuntuntoisesti, on se välittömästi myös naisten ongelma: niinpä kirjoissa nousee esiin miehiä jotka eivät sinänsä ole mitenkään pahoja, mutta, no, aika hölmöjä ja heikkoja. 

 

Sow Fallin kirjassakin tuota teemaa sivutaan, joskin satiirin keskeinen pointti on toisaalla ja nykysuomalaisesta näkökulmasta varmaan aika vieras: kerjäläisten asema yhteiskunnassa ja almuvelvollisuus. 

Voi sanoa että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on omalta osaltaan siivonnut varsin suuren osan tarpeesta kerjäämiseen ja almuihin (vaikka havaittavasti ei ole niitä täysin poistanut), ja tämän järjestelmän ansiot ovat suuret. Mutta samalla yksilön vastuu toisista yksilöistä on näppärästi poistettu, kirjan keskeinen ajatus, että kerjäläisillä on yhteiskunnallinen rooli ja asema, on vieras. Almuja ei suinkaan anneta pyyteettömästi sydämen hyvyydestä, mutta niiden antaminen on kuitenkin velvollisuus josta saa omat vastineensa. Asian hoitaminen etäännytetysti veroilla poistaa tämän suhteen, veroja maksetaan enemmän tai vähemmän mielellään, mutta niistä muodostuvien byrokraattisten almujen varassa elävillä ei ole yhteiskunnallista asemaa, heidän olemassaolostaan ei ole lopulta oikeastaan muuta kuin haittaa, Sow Fallin kirjan ironinen käänne on mahdoton.

Ja jos ei ole henkilökohtaisia velvollisuuksia kanssaihmisiään kohtaan yksilönä, ne saattavat unohtua myös silloin kun ei pitäisi, yhteiskunnallista valtaa käytettäessä.

Tätä lukiessa silmiin osui erään poliittisesti aktiivisemman kaverini FB-kommentti kunnallisvaalien äänestysprosentista, siltä miltä poliittisten toimijoiden toiminta hänen(kaltaistensa) näkökulmasta näyttää ja voisiko näillä olla yhteys: COVID on vauhdittanut tuloerojen ja yhteiskuntaluokkaerojen kasvua, ja palvelualan (jolla ei ole mahdollisuutta etätyöhön) duunarina voi vain havaita että yhteiskunnallisen ryhmänsä edustajana ja tätä kautta henkilönä ei juuri näytä kiinnostavan oikein mitään puoluetta (ja päälle tietoisuus ettei oma tilanne ole edes pahin...)

Sow Fall, Bâ ja Rifaat saattoivat nostaa esiin huomion että patriarkaalisessa kulttuurissa mieheltä vaaditaan paljon, heikkoudesta ja hölmöydestä kärsivät muutkin vaikka aikeet eivät olisikaan suorastaan pahoja, ja sama pätee tietysti kaikkiin vallanpitäjiin, myös demokraattisilla vaaleilla valittuihin tai muilla tavoilla tehtäviinsä päätyneisiin virkahenkilöihin. 

Hyvinvointivaltiota ja tuloerojen tasaamista veroin pidän tietenkin ehdottomasti parempana järjestelmänä kuin yhteiskuntaa jossa tuloerojen (vähäistä) tasausta kerjäämisella ja almuilla. Mutta samalla, vaikka järjestelmä ei siihen kannustakaan, yksilön tulisi sitten omatoimisesti kehittää moraalinen vastuuntunto huomioida toisten jakamaton ja luovuttamaton ihmisarvo ja niin oma kuin muiden osallisuus yksilöinä yhteisössä (paavimme Franciscus taisi kirjoittaa tästä jotain...)

Helmet-haasteesta otan kohdan 46. Kirjassa syödään herkkuja.

Charlie Hebdo -erikoisnumero #24 (ja ilmaisunvapaudesta muutenkin)

 

Voiko kirjablogissa käsitellä aikakauslehtiä? No, oma blogi, omat säännöt, ja sitäpaitsi tässä puhutaan kuitenkin aika paljon kirjallisuudesta, ja teemoiltaan jatkaa hyvin siitä mihin aiempi postaus ranskalaisen satiirisen ja epäsovinnaisen journalismin histoririikista päättyi, joten nostan esiin. 

Kyseessä on siis Charlie Hebdo -lehden erikoisnumero, jossa teemana on cancel-kulttuuri, identiteettipolitiikasta ja "woke"-kulttuurista juontuva sensuuri ja muut ajankohtaiset ilmiöt. Ilmiöt ovat enemmän voimissaan Yhdysvalloissa, mutta Ranskassakin näkyvät siinä määrin, että Charlie Hebdon kaltaiset jyrkät sananvapauden kannattajat reagoivat...kuvituksella joka ei ole aina kovinkaan hienovaraista, ja artikkeleilla, haastatteluilla ja kolumneilla joissa taas asioita tarkastellaan kantaaottavasti mutta kuitenkin laajasti (haastateltavina kirjailijat Marie-Aude Murail, John Boyne ja Thomas Chatterton Williams, kaikilla oma historiansa aiheen parissa).

Erityisesti kritisoitavina on pari hyvin ongelmallista ajatusta. Ensimmäinen on kyvyttömyys, tai haluttomuus, erottaa tekijää ja tekoa tai teosta toisistaan. Teoksen arvo määrittyy yksinomaan tekijän moraalisen puhtauden (ja varsinkin sen puutteen) perusteella, ja toisaalta jos joku tekee jotain kiistanalaista, tämä henkilö kokonaisuudessaan ja kaikki hänen tekonsa ovat tuomittavia, tämä henkilö on pyyhittävä kokonaan pois yhteiskunnasta (mm. painostus työpaikasta erottamiseen on tyypillistä, liittyi työ sitten kiistanalaiseen asiaan tai ei). Ja näitä tuomioita jakavat painostusryhmät, joiden toiminta on kyllä erinomainen virtuaalinen vastine lynkkauksille...

 

Elävien henkilöiden ohella historiallisten henkilöiden käsittely on myös kiinnostavaa. Yhdysvalloissa sellaiset henkilöt kuin Abraham Lincoln ja Paul Revere ovat jo kääntyneet ei-toivotuiksi henkilöiksi, ja kun Martin Luther Kinginkin siteeraamisesta voi saada potkut työstä niin eiköhän tämäkin kohta haluta pyyhkiä pois historiasta. Ja Iso-Britanniassa vaikkapa Winston Churchill...ja jos seuraamme logiikkaa että tuomittavan henkilön kaikki teotkin on tuomittava, niin loogisesti päästään mitä mainioimpaan johtopäätökseen, että natsien vastustus on väärin.

Toinen runsaasti kritisoitu ajatus on näkemys, että minkään ihmisryhmän kokemukset ovat kategorisesti täysin käsittämättömiä ja vieraita kaikille muille. Tästä ajatuksesta juontuvat näkemykset kuka saa kirjoittaa kenestäkin, kuka näyttelijä saa tulkita mitä roolia jne jne, eli ihmiset redusoidaan yksinomaan etnisyytensä, sukupuolensa tms edustajiksi siinä missä aiemmin mainittu Martin Luther King vaati että ketään ei saisi arvioida ihonvärinsä perusteella, tämä neorasismi vaatii, että jokainen on arvioitava ihonvärinsä perusteella. 

 

Ja jos pidämme kiinni ajatuksesta, että kokemukset eivät yksinkertaisesti ole ymmärrettävissä kenellekään muulle, ja tästä syystä jonkin ihmisryhmän kokemuksista ei voi kirjoittaa kuin kyseisen ryhmän edustajat, niin sama pätee yhtä lailla myös lukemiseen: esim. valkoisella lukijalla ei ole mitään syytä lukea kenenkään mustan kirjailijan kirjaa, koska tämän kokemukset ja näin ollen myös tämän kirjoittaminen on täysin mahdotonta ymmärtää (ja toisinpäin). Eikä ole syytä rajoittua vain kirjallisuuteen...näin ollaan näppärästi luotu teoreettinen perusta, jonka ainoa mielekäs johtopäätös on apartheid, joka perustuu juuri tuohon ajatukseen. Minä muistan kyllä yhä sen ajan kun Etelä-Afrikka luopui moisesta mallista (sitä en sentään kun Jim Crow -lait lakkautettiin Yhdisvalloissa), mutta näköjään se sitten halutaan takaisin.

 

"Emme hyväksy tulla pelastetuksi muiden kuin mustien toimesta!"

Oma huvittava piirteensä tässä lehdessä on, että Charlie Hebdo on kuitenkin poliittisesti selkeästi vasempaan päin kallellaan, joten "omien" suunnalta tulevat sensuurivaatimukset aiheuttavat kyllä kuohuntaa...ja sitähän ei arvosteta tippaakaan, että tällainen linja mahdollistaa äärioikeiston asemoitumisen perustelemaan kantansa "sananvapaudella", jolloin ei suotta tarvitse perustella kantoja niiden järkevyydellä...

Paljon huomiota lehdessä saavat aiheet, joita yllä linkittämässäni Dutreixin ja Bletnerin Revue de presse -sarjakuvassa tulivat loppupuolella mainituiksi, mutta joiden käsittelyyn ei siinä ollut tilaa tai valmiuksia, eli Internet ja julkaisujen levittäminen sananvapauden kynnyskysymyksenä.

Uudet sensorit vaikuttavat suurelta osin sosiaalisessa mediassa, erityisesti esiin nostetaan Twitter, jossa mobilisoidaan lynkkauspartioita aktivismikampanjoita, jotka kohdistetaan yleensä kaupallisiin toimijoihin: painostetaan yrityksiä erottamaan työntekijät, jotka esittävät vääriä mielipiteitä tai luopumaan yhteistyöstä tällaisten tahojen kanssa, painostetaan kustantajia ja kirjakauppoja välttämään hankalien aiheiden käsittelyä ainakaan sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole täysin demagogien ortodoksian mukaisia jne.

Tämän toiminnan moraalisesta ongelmallisuudesta kirjoitin jo aiemmin, lukekaa sieltä mitä mieltä olen kapitalistisesta sosiaalidarwinismista, ja tämänkin lehden jutuissa nousee esiin, että vaikutukset tapaavat olla helpompia jo etabloituneille ja menestyksekkäille tekijöille (JK Rowlings tai haastateltu John Boyne selvinnevät hyvin) mutta huomattavasti hankalampia vaikkapa pätkätöistä eläville akateemisille tutkijoille, tai aloitteleville kirjailijoille. Ilmaisuvapaus korreloi taloudellisen riippumattomuuden kanssa...(todettakoon muuten, että tässä lehdessä ei ole yhtään mainosta, mikä epäilemättä helpottaa Charlie Hebdon mahdollisuuksia pitää linjansa. Samoin ainakin Le canard enchainé -sanomalehti on tunnetusti ja perinteisesti ollut mainokseton...)

 

Holhottu journalismi

Mitä voi sanoa rasismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa insestistä? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa islamismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.

Entä ilmaisunvapaus? / Se päättyy kun närkästys Twitterissä alkaa.

Huolestuttavana pidetään myös erilaisten nettialustojen varsin epämääräistä ja läpinäkymätöntä moderointia ja sensuuripolitiikkaa. Dutreixin ja Bleitnerin sarjakuvassa kritisoidusta somealustojen "emme ole vastuussa mistään, kunhan vaan tehdään rahaa"-linjasta on muututtu, mutta millä perusteella Twitterissä, Facebookissa ja vastaavissa poistetaan ja blokataan yksittäisiä viestejä tai kokonaisia tilejä? (Ja vastaavasti toisia ei poisteta...siinä missä Trump blokataan, lehdessä nostetaan esiin joitain Twitter-tilejä jotka tyynesti jatkavat toimintaansa vaikka sisältö on varsin...merkillistä (mm. Sayyid el Khamenei, Devlet Bahçeli, Kiinan suurlähetystö USAssa). Ja toki myös monia tilejä pyritään blokkaamaan ilmiantomobilisoinnilla, moderaattorien painostuksella yms. Infosodassa on toki näppärää kun keskustelukenttä onnistutaan valtaamaan omamielisille vaimentamalla hankalat vastaväitteet.

 

Ja luonnollisesti myös vaikkapa nettikauppa Amazonissa kiistanalaisia aiheita käsittelevät kirjat, elokuvat yms. saattavat ihan vaan kadota valikoimasta. Kuka päättää ja millä perusteella, mitkä argumentit ja mielipiteet saavat kuulua ja mitkä eivät? Ottaen huomioon kuinka suuri osa Yhdysvaltain kirjamyynnistä kulkee jo Amazonin kautta, vaikutus ei ole vähäinen. Todettakoon, että USAn Amazonin valikoimista löytyvät kyllä mm. Unabomber-manifesto ja Mein Kampf (molemmille muuten sivustolla 4.5/5 tähteä, eli aika kovat suositukset).

Jännä kaksoisvalotus syntyi, kun tämän lehden artikkelien rinnalla luin Wole Soyinkan esseekirjaa Climate of Fear. Se on viiden esitelmän sarja 2000-luvun alusta, jonkin aikaa WTC-iskujen jälkeen, ja aiheena on terrori, oli harjoittajana sitten terroristiryhmät, totalitaristiset valtiot tai vainoon ja lynkkauksiin mobilisoidut väkijoukot, New Yorkissa, Nigeriassa tai Pohjois-Irlannissa...tahot jotka pyrkivät pelolla rajaamaan mitä saa sanoa tai tehdä, poliittisista aktivisteista taiteilijoihin. 

Koska pohjimmiltaanhan parasta on että aktiiviseen sensuuriin ei tarvitse ryhtyä kuin harvoin, parasta on autosensuuri, että tekijät ihan itse välttävät kiistanalaisia aiheita, vääriä mielipiteitä, epäsovinnaisuutta, ja tämä onnistuu parhaiten pelolla, oli se pelko sitten salaisen poliisin yöllinen vierailu, laukaus polvilumpion läpi tai työpaikan ja toimeentulon menetys...

 

Soyinkan esimerkit painottuvat afrikkalaisiin diktatuureihin (runsaimmin omia kokemuksia Sanni Abachan Nigeriasta, mutta puheena on myös Zaire, Etiopia, Algeria jne), mutta niistä johdetut laajemmat tulkinnat ja pohdinnat löytävät kyllä resonanssia muuallakin (huomiota saavat myös vaikkapa Lockerbie, Rushdien fatwa, Pohjois-Irlanti...), ja vaikka käytetyt keinot ovatkin erilaisia, niin kyllä cancel-kulttuurin infosoturit sijoittuvat moraalisesti kanssa varsin hyvin Soyinkan kirjan aihepiiriin. 

Toki maailmassa on ollut muutoksia ihan näin 20 vuodenkin aikana, sellaisia joita Soyinka ei ole kyennyt näkemään, kuten Internetin vaikutus. Samoin Soyinka esittää että verrattuna 1900-lukuun, 2000-luvulla terrori olisi erityisesti uskonnollisten ryhmien käyttämää, ja vaikka kieltämättä monissa Afrikan maissa tässä on pohjaa, niin hyvin on politiikka pitänyt kiinni terrorin periaatteista ympäri maailmaa, Venäjä, Kiina, lukuisat äärioikeistolaiset ryhmät, ja nyt myös monet identiteettipoliittiset painostusryhmät (just tänään Ylen etusivulla on puhetta Nicaraguasta.)

 

Soyinka nostaa esiin kiinnostavan paradoksin demokratian puolustajille: onko usko demokratiaan niin vahva, että se kestää myös demokraattisiin prosesseihin perustuvan toiminnan, jonka pyrkimyksenä on demokratian lakkauttaminen?

Kysymys ei ole puhtaan teoreettinen, esimerkiksi nostetaan 1990-luvun Algeria, jossa demokraattisissa vaaleissa valtaan pyrki puolue, jonka ohjelmaan avoimesti kuului demokratian lakkauttaminen. 

Vastaava kysymys voidaan tietysti myös esittää sananvapaudesta: onko sananvapaus niin ehdoton, että sen piiriin kuuluu myös sellainen kommunikaatio, jonka pyrkimyksenä on sananvapauden rajoittaminen? 

Ja jos vastaa ei, niin uskooko sitten oikeasti siihen mihin sanoo uskovansa?

Ilmaisunvapaus on sen verran monisuuntainen aihe, ja myös jatkuvasti ajankohtainen, joten enköhän ainakin itse jatka aiheeseen perehtymistä, ja eiköhän aihe tule esiin myös täällä (edellyttäen että kuolemanpartio ei tule käymään tulevina öinä tai Googlen läpinäkymätön moderointipolitiikka ei päätä poistaa blogia...)

Erri de Luca - Une fois, un jour

 

Olen aikoinani pari Erri de Lucan kirjaan lukenut, ja vaikka ne eivät nyt niin suurta vaikutusta tehneetkään, niin sen verran että kun tämäkin varsin ohut kirja sattui puistossa olevassa kirjanvaihtopisteessä olemaan, niin voisihan sen vaikka ottaa luettavaksi...

Satasivuisessa kirjassa kertoja katselee vanhoja valokuvia ajalta jolloin oli yhdeksän ja yhdeksäntoista välissä, ja luonnollisesti palaa muistelemaan noita aikoja, nuoruutta Napolissa. En tiedä ovatko muistot kirjailijan omia vai fiktiivisiä, muultavasti ainakin autofiktiota: kerrontatapa on kuitenkin varsin fragmenttinen, lyyrinenkin, lyhyissä luvuissa piirretään kuvia tunnelmista, tilanteista, henkilöistä niin että ainakaan perinteisestä muistelmasta ei ole kyse. 

Kiinnostava on myös hillitty, olemassaoleva mutta vaikeasti määritettävä tunne, joka muistelussa välittyy: nostalgiaa se ei ole, mennyttä ei ihannoida eikä sinne kaivata, ennemminkin päinvastoin. Vaikkei tässä myöskään mitenkään kurjistellakaan, nuoruus on nyt oikealla paikallaan, vanhoissa valokuvissa tarkasteltavana.

Teokseen pätee aika lailla sama mitä olin huomioinut noista edellisistäkin lukemistani, tässä on joitain hienoja hetkiä ja kokonaisuus on oikein luettava ilman että se tekisi minuun mitenkään suurta vaikutusta. 

No, otan Helmet-haasteesta kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona.