Boileau-Narcejac - Sans Atout et le cheval fantôme (Valtiton ja aavehevonen)

Palaan taas ranskankielisen lanun pariin. Kun potentiaalisesti kiinnostavia tekijöitä ja teoksia käytettyjen kirjojen kaupassa katselin, niin huomasin tämän teoksen: Boileau-Narcejacin tuotantoa olen lukenut aiemminkin, ja kun tekijät yhdistän ennemmin psykologisiin vainoharhaisiin trillereihin jotka kääntyvät hyvin filmattavaksi (mm. Hitchcockin Vertigo ja Clouzot'n Les diaboliques), niin millaista nuortendekkaria näiltä on odotettavissa?

François, lempinimeltään Sans Atout (='ilman valttia', nimen merkitys selitetään kirjassa) on pariisilainen teinipoika, joka lähtee kesänviettoon perheensä sukuperintönä omistamaan linnaan Bretagnen rannikolle: ehkä viimeistä kertaa, kun linnan myynti on vakaassa harkinnassa, ei sen ylläpito ole mitenkään mielekästä (ja mahdollisia ostajiakin kiinnostanee ennemmin tontti kuin rakennus).

Perille päästyä tulee ilmi linnaa hoitavan perheen hermostuneisuus: paikalla on yllättäen alkanut kummitella, linnan pihalle tulee joka keskiyö aavehevonen (jonka taustalla on tietysti paikallinen historiallinen tarina), joka kuullaan hyvin mutta mitään ei nähdä (yllä oleva kansikuva on siis virheellinen). Ja sitten lähistöltä löytyy tajuton mies mukanaan kultainen patsas, jolla on jokin hämärä yhteys ulkomaiseen liikemieheen joka on kiinnostunut ostamaan linnan, ja Sans Atout alkaa selvitellä että mistä on kyse... 

Okei, tämä oli aika perinteinen nuortendekkari, idea voisi hyvin löytyä myös Kolmesta etsivästä, ja tämä lukija arvasi jo ihan alussa joitain tulevia ratkaisuja, vaikka yksityiskohdissa ja miten asiat liittyvät toisiinsa riittikin hieman arvaamattomuutta. Eli sellaisia Boileau-Narcejacin aikuisemmissa kirjoissa ominaisia yllätyskoukkuja ei tähän tullut, ja samoin ihan runsaimmat korulausemaalailut ja 'purple prose' olivat jääneet pois, kieli oli hieman yksinkertaisempaa. Mutta oli tämä silti kuitenkin lajityypissään varsin toimiva teos: tunnelmanluonti on hallussa ja kyllä tästäkin tulisi varsin mainio leffa, tekijöiden elokuvamainen kerronta on kyllä  näkyvissä.

Sans Atout -kirjoja tuli näköjään yhteensä kahdeksan kirjaa: en nyt tämän perusteella ole niiden pariin ryntäämään, vaikka hieman uteloittaakin että miten sarjaa kehitellään eteenpäin... 

Scholastique Mukasonga - Notre-Dame du Nil

Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta Scholastique Mukasongalta olen lukenut aiemmin novellikokoelman, ja nyt sitten tartuin varmaan tunnetuimpaan kirjaansa, romaaniin Notre-Dame du Nil, joka on saanut kasan palkintoja, käännetty eri kielille, filmattu jne. Ja olihan tämä vaikuttava teos. 

Kirjan nimi kertoo tapahtumapaikan, Ruandan vuorilla lähellä Niilin lähdettä sijaitsevan tyttöjen sisäoppilaitoksen, jota pyörittävien nunnien opetuksessa on maan tulevaa feminiinistä eliittiä, poliitikkojen, virkamiesten, liikemiesten yms. tyttäriä valmistautumassa aikuiseen elämään. Kullakin vuosikurssilla on 20 oppilasta, kiintiöitynä 18 hutua ja kaksi tutsia, ja kirjan päähenkilöinä on valmistuvan luokan oppilaat: muutama saaden enemmän huomiota, toiset pysyen enemmän taustallla tai yhden luvun anekdootteina. 

Kukkuloilla oleva koulu muodostaa oman yhteisönsä, joka on kaukana muusta maailmasta, mutta ei se tietenkään irrallaan voi olla. Tapahtumavuotta ei mainita kirjassa, mutta ollaan itsenäisyyden ajassa, yhdessä luvussa mainitaan ranskalaisia populaarikulttuuritähtiä 60-70-luvun vaihteesta, ja varsinaisen ajoittamisen tarjoaa viimeisessä luvussa mainittu (koulusta etäällä oleva, mutta kouluun vaikuttava) poliittinen tapahtuma, ja kun Ruandan historiasta luin lisää wikipediasta, sen perusteella ollaan vuodessa 1973. Eli se kuuluisampi kansanmurha on vasta kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta kyllä tämä kirja siitäkin kertoo.

- Tu sais bien que tout ça repose sur tes mensonges.
- Ce ne sont pas des mensonges, c'est de la politique.

Hutu-hallinto kun on jo hyvin vahvasti ilmaisemassa, mitä mieltä on tutseista, ja tämä heijastuu myös koulun mikrokosmoksessa. Erityisesti yksi tytöistä, Gloriosa, vaikutusvaltaisen poliitikon tytär, joka osoittaa myös poliittista aktiviteettia nimenomaan alleviivaten aina tilaisuuden tullen ketkä ovat hallitsevaa enemmistöä ja mitä niille muille pitäisi tehdä...häikäilemätön vallankäyttö on alussa vielä aika koulutyttömäistä, mutta yltyy luku luvulta. Muut hututytöt sitten ovat oman luonteensa mukaisilla linjoilla, ja kaksi tutsia, Veronica ja Virginia, sitten ovat miten ovat tilanteesta hyvin tietoisina.

Ja tuo ratkaisu käsitellä tilannetta nimenomaan sisäoppilaitoksen suljetussa piirissä, toimijoina teinitytöt aikuisuuden kynnyksellä, on vaikuttava. Mukana on myös koulunkäynnin normeja, iloa ja tiettyä viattomuutta, ja jotkut tapahtumat menisivät huvittavinakin, mutta kaiken läpäisee lukijan jatkuva tietoisuus tulevista tapahtumista, ironinen ulottuvuus mutta tämä ironia ei ole lainkaan huvittavaa. Ja samalla tässä rajatussa mikrokosmoksessa esitetään rasismin ja sorron mekanismeja, miten yhdet asiat johtavat toisiin ja miten tilanteet päätyvät sinne minne ne päätyvät (lukija tietää minne, ja hieman esimakua saadaan jo).

Kuten edellisessäkin lukemassani kirjassa, Mukasonga tarkastelee kolonialismia ja belgialaisten ja ranskalaisten läsnäoloa myös tämän kirjan tapahtumissa kriittisesti, mutta ambivalenttina: oma osansa heillä on miten asiat menevät, mutta suuremmalta osalta nämä ovat vain omissa jutuissaan pyöriviä sivustaseuraajia, jotka eivät ymmärrä mitä maassa tapahtuu.   

Tosiaan, vaikuttava teos joka käsittelee taitavasti vakavaa aihettaan sortumatta mihinkään kauhuturismiin. Ja keskittymällä näin vahvasti yksittäisiin henkilöihin ja näiden muodostamaan rajattuun yhteisöön, voi ehkä puhua yleispätevästikin: puhe ei ole vain Ruandasta vain tietyllä ajanhetkellä, Gloriosat, Victoriat, Veronicat, Modestat, Gorettit, Immaculéet ja muut löytyvät muissakin paikoissa ja ajoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös Hannu ranskaksi ja Margit ruotsiksi. Ja mahdollisesti kuulolla oleville kustantajille: tämä suomeksi nyt, hop hop (Mukasonga on myös ollut toistuvia nimiä viime vuosien Nobel-veikkauksissa...)

Ja Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa.   

Marja-Liisa Vartio - Seppele

Hyllyyn on kasautunut aikamoinen pino vanhoja runokirjoja, sisällöltään hyvin sekalaista, mutta näitä lienee luvassa lähitulevaisuudessa enemmänkin. Koska kukapa näistä bloggaisi jos en minä?

Kuten nyt vaikkapa tämä Marja-Liisa Vartion jälkimmäinen runoteos vuodelta 1953. Olen aikoinaan lukenut romaanin Kaikki naiset näkevät unia, ja näköjään ollut tuolloin hieman varautunut sitä kohtaan, mutta jälkimielikuvat ovat kuitenkin olleet tarpeeksi positiivisia, että lisääkin voisi lukea. 

Ja täytyy todeta, että jos ei olisi samaa nimeä kannessa, niin en arvaisi näitä saman kirjailijan teoksiksi. Vaikka kirjalla ei kokoa olekaan, on moni runoista suht pitkä ja eeppinen, balladimainen, sisältönä historiallista ja mytologista legenda-ainesta. Jotkut legendat ovat tunnetumpia (Raamatun Simson-kertomus), jotkut tuntemattomampia (Maria Magdalenan saapuminen Saint Baumiin etelä-Ranskaan), jotkut ehkä Vartion omaa keksintöä, tai ainakaan en tuntenut alkulähdettä, ja ei-eeppisissäkin runoissa on varsin arkaainen, historiallis-eksoottinen sävy, häivähdys unen ja loitsun hohdetta. Hieman tästä tuli mieleen Tulenkantajat ennemmin kuin lukemani Vartion aikalaismodernistit...

Mitta on pääosin vapaa, mikä joskus sopii hyvin, tuoden runoihin kerronnallisen ja koetun tuntua, mutta mukaan tulee joskus myös harmittavaa ryhdittömyyttä, mitallisemmalla laulumaisuudella olisi ollut ajoittain tilausta ja jotkut runot eivät ole ihan niin hyviä kuin ne tuntuisivat voivan olla. Kiinnostavia tunnelmia kuitenkin löytyy, vaikka tuskin se ihan ylittämätön menetys oli, että Vartio päätyi keskittymään proosaan.  

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa 

Simson

Vuorella istun minä, Simson,
hartioillani seitsemän palmikon paino.

Paljain käsin kaasin jalopeuran,
tuhannen filistealaista löin aasin leukaluulla.

Voima - seitsemän palmikon
kiveä raskaampi paino.

Simson - Simson - laulaa Israel
ja kiertää seppeleitä hiusteni koristeeksi.
Eivät he tiedä; vuorella Simson itkee.

Ei tarina enkelistä ja uhrisavusta minulle riitä.
Mitä hyödyttää kaataa yhtä jalopeuraa,
kun erämaa on jalopeuran raivoa tulvillaan,
ja jos huomenna en kaada kolmea
     ja huomisen jälkeen
kolme kertaa kolmea jalopeuraa,
ei minun ylistystäni lauleta enää Israelin suulla.
Tänään he tanssivat voittoa tuhannesta
     filistealaisesta,
mutta huomenna he tahtovat minun lyövän
     kolmetuhatta.
Vaikka jokaisen kaupungin portit mereen kannan,
timnalaisten arvoitukset tuhanteen kertaan 
     ratkon -
seitsemän palmikkoa,
yhä raskaammin kuin nuijat, takovat hartioita.

Vaan Israelin tyttäret tanssivat,
     tanssivat vastaan
kun Timnan maasta palasin lyömästä
     filistealaista.
Seppeleen he laskivat kulmilleni
ja lauloivat: Simson - sankari.
Eivät he tiedä: Israelin seppele on tuska.
Täällä vuorella punovat pilvet mustia lehviä
ympäri päätä.

Vaan suloisena kaikui laulu,
kun neitsyet vastana tanssivat
ja suloisempana muita kuin huilu kuin tuuli
Delilan ääni.

Simson - Simson - soitteli Delila
punaisella suulla.

Delilan nilkkarengas on helissyt Simsonin lävitse
ja käsivarren rengas on helissyt.

Voima, voima.
Seitsemän palmikkoa näin unessa kiertävän
     Delilan jalkoja.
Tomu oli pudonnut ja harmentanut hiusten
     kiillon.
mutta Delilan helmoissa nukkui Simson
     kuin lapsi.
Ja Delila leikitteli seitsemän palmikon
     tuuheilla päillä. 

Pentti Saarikoski - Mitä tapahtuu todella?

En ole Pentti Saarikosken omaa tuotantoa aiemmin lukenut, joitain suomennoksiaan toki. Käteen osui tämä, joka oli ilmeisesti läpimurtoteos vaikka jälkimaine taitaa kruunata muita kirjojaan huipuiksi.

Ja olihan tämä; irraudutaan runouden perinteestä, teoksen kieli on nykyäänkin yhä varsin poikkeuksellinen ja radikaali sirpaleisuudessaan ja rikkonaisuudessaan. Mitään erillistä runokieltä ei enää edes yritetä, ajatusten kappaleet törmäilevät jäsentymättömästi keskenään ja katkeilevat...

Avant-garde-vaikutteiden ohella mieleen tuli Saarikosken tunnettu klassillinen perehtyneisyys (jota väläytellään tässäkin), ja tapa jolla joitain antiikin tekstejä on säilynyt hyvinkin rikkonaisina ja fragmenttisina, onko sellaisen tietoinen tavoittelu ollut yhtenä ohjaavan periaatteena.

No niin, runouden kieltä eittämättä on uudistettu. Sainko tämän lukemisesta paljoa? Ööö...

puiden maailmasta
                              männyn oksat näkyvät
tänne
        minä istun huoneen perällä
                              ja keksin uusia kirjaimistoja
lasi särkyy solun seinät
                              musertuvat kuin vene
                                                  meri kääntyy
                                                  joku huusi
                              puun äänellä puiden
 

Juhan Paju - Haapsalun saunamurhat

Satunnainen löytö kirpparilta, mutta dekkareita ei-niin-tavallisilta kulttuurialueilta voi hyvin ottaa luettavaksi, ja kustantaja Taifuuni on kiinnostavia kirjoja julkaissut (suom. Samuli Juvonen).

Haapsalu on pieni kaupunki Viron luoteisrannikolla, ja sinne Juhan Paju on sijoittanut dekkarinsa (jolle on näköjään tullut suomeksi pari jatko-osaakin). Liikemies Ants Riisenin kuolema ei vaikuta mitenkään kummalliselta, mies on kuollut juopottelujuhlien jälkeen saunaan, sydän petti. Mutta miehen leski väittää että kyseessä on murha, ja kun myöhemmin sama seurue kokoontuu samaan paikkaan samoin juopotteluaikein, ja sen seurauksena toinen mies katoaa, niin vaikuttaa että jotain on pielessä, ja miliisimajuri Toivo Kivistik tarttuu työhön. Vaikka tai koska juttuun on myös sekaantunut nuori tarjoilijatar jonka viehätykselle Kivistik ei ole immuuni...

Tjooh. Juoneltaan tämä nyt ei mitenkään kovin suurta vaikutusta tehnyt, mutta miljöö on tavallaan kiinnostava: kirja on ilmestynyt alunperin 1990, ja ollaan vielä nimellisesti neuvostoajassa mutta kyllähän se vetää sen verran havaittavasti viimeisiään että käytännössä ollaan jo omillaan: murros on jo niin pitkällä ettei siihen edes oikein kiinnitetä huomiota. Ja, no, muuten tämän luki aika kivuttomasti mutta tuskin jään muistelemaan.   

Pieter de Poortere - De Leeuwen van Vlaanderen (Flanderin leijonat)

Sitten vuoroon teos, jossa historiallisia kerrostumia riittää. Tämä lukemani teos on ilmeisesti aika reippaasti yksinkertaistettu sarjakuvaversio Hendrik Consciencen kansallisromanttis-historiallisesta romaanista De Leeuw van Vlaanderen, teoksesta joka nauttii flaaminkielisessä Belgiassa vankkaa klassikkoasemaa. Joskin kansainvälisesti ei ehkä ole kovin tunnettu teos (on näköjään kuitenkin käännetty suomeksi vuonna 1919 ja löytyy projekti Lönnrotista: uhka vai mahdollisuus?) ja mitä Wikipediasta vilkaisin, ei edes Belgiassa ole nykyään kovin paljoa luettu. Mutta ahkerasti sovitettu: sarjakuvasovituksia on tehty kuulemma yhdeksän (tunnetuin Bob de Moorin), ja leffaversioitakin löytyy...Ei niitäkään kai kovin helposti muilla kielillä löydä, ja erityisesti se ilmeisin käännöskieli, ranska, loistaa vähäisellä innostuksella, aiheesta johtuen. 

Kirjan aiheena on nimittäin keskiaikainen sota Flanderin ja Ranskan välillä, ja ilmeisesti teoksessa ei juuri tavoitella neutraaliutta tai eri näkökulmien esittelyä: flaamit ovat hyviä ja ranskalaiset pahoja, ja tässä keskeisesti kuvatun taistelun voittavat sankarillisesti flaamit. Niinpä teos on ollut flaaminationalistien suosiossa, ja ilmeisen suosittu piikittelymuoto muillekin, josta tuo lukuisten versioiden määrä.

Ja tätä henkeä kyllä löytyy myös tässä Pieter de Poorteren versiossa, jossa mutkat laitetaan suoriksi ja kieli poskeen. Olen aiemmin kommentoinut, että hollantilais-flaamilainen huumori tapaa olla aika rankkaa ja räväkkää, ja Poorteren sarjojen tyylitelty lastenkirjamainen ulkoasu yhdistettynä mustaan ja groteskiin huumoriin on kyllä hyvä edustaja (tunnetuinta sarjaansa Boerke/Dickie on tullut suomeksi kaksi albumia, Hitlerin poika ja Dickie Hollywoodissa). Tämä ei ole Boerken rankkuussasteikolla, mutta ottaen huomioon, että tämä Lees-Trip-sarja on nimenomaan tarkoitettu helpoksi luettavaksi lapsille, niin monessa muussa kulttuurikontekstissa voisi jotkut piirteet aiheuttaa nikottelua...ja se antiranskalaisuus on kyllä täysillä mukana (vaikka naureskellen suhtaudutaan myös flaameihin...)

Suurin osa Poorteren sarjoista on sanattomia: tässä tekstiä on, mutta ensisijaisena kohderyhmänä on tosiaan vastikään lukemaan oppineet lapset, joten kuvakerrontaa on, ja kieli on hyvin yksinkertaista: minunkin varsin vajavaisella kielitaidollani tarvitsi konsultoida sanakirjaa vain pari kertaa.

Ja kirjassa julistetaan toivon tärkeyttä, kun ankeat sortajat pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän, ja miten se toivo sitten kanavoidaan toiminnaksi. Leijoniakin tuli useita yhden sijaan, koska me voimme kaikki olla niitä.  

Ei tämä ehkä huomattavimpien sarjakuvien joukkoon nouse, mutta viihdyttävä pläjäys kuitenkin, ja tulipa tutustuttua myös tähän Consciencen kirjallisuusklassikkoon (version uskollisuudesta en esitä arvailuja). Ja  Helmet-haasteeseen saadaan kohta 45. Kirjassa on isä ja tytär: prinses Gisela ja isänsä, Vlaamse graaf, ovat tuossa esimerkkisivun ekassa ruudussa. 

Sami Marte - Johanneksen ilmestykset

Tästä kirjailijan esikoisteoksesta näin mainintoja somessa, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta että piti hakea luettavaksi. Kuten päähenkilönsäkin, Marte itse on seurakuntapappina Espoossa, joten varsin paljon kirjassa varmastikin ammennetaan kokemuksesta, mutta toivottavasti paljon on myös fiktiota.

Johannes on keski-ikäinen pastori Espoon tuomiokirkossa, mutta pahanlaatuinen työuupumus painaa päälle, ex-vaimo on lähtenyt maailmalle ja suhteet aikuisiin lapsiinkin ovat käyneet etäisiksi. Työtoveri, suntio Siiri, voisi kiinnostaa muutenkin kuin työtoverina, vaikka tämä onkin naimisissa...ja sitten alkaakin tapahtua kaikenlaista, mutta mikä onkaan totta ja mikä unta, haave- tai painajais-, ja miten niihin suhtautua oli kyse mistä tahansa.

Varsin omalaatuinen teos tämä on: varsin realistisen tuntuiseen kuvaukseen papin työstä, psykologiasta ja uhkaavasta loppuunpalamisesta, limittyy aimo annos vanhasta kansanperinteestä ja kristillisistä henkivoimista ammentavaa yliluonnollista kauhua hieman Blattyn Manaajan hengessä, ja tästä sitten siirrytään sulavasti uskon, toivon ja rakkauden, pelastuksen ja pyhien yhteyden teemoihin, pääsiäisen mysteeriin.

Hieman kirjassa kuuluu tilityksen ja esitelmöinnin tuntua. Espoon vanha kirkko miljöönä on hyvin esillä ja puheena, ja toisaalta huvitti pienimuotoinen piikittely seurakuntaelämästä, jossa kannetaan kovasti huolta trendikkäiden yhteiskunnallisten aiheiden edustavuudesta kun taas sellaiset pikkujutut kuin rukous tai jumalanpalvelukset voikin jättää sivuun...mutta samalla kokemuksellisuus ja konkretia tulee kyllä esiin. Vastaavasti myös toden ja harhan horjunta, kauhuelementit jotka sekä ammensivat psykologisesta taustasta että löivät rapsakasti yli, olivat onnistuneesti toteutetut. Ja tältä pohjalta päästiinkin sitten tarkastelemaan näkyvän ja näkymättämän, konkretian ja mysteerin rajaa kuten kuuluukin (mutta tällöin kirjassa pariinkin kertaan esitetty ajatus uskon ja leikin suhteesta tuntuu oudolta: tavoitan ajatuksen mutta noin ilmaistuna se tuntuu laistamiselta). 

Esikoiskirjailija revittelee moneen suuntaan: kokonaisuus ei aina ole ihan tasapainossa mutta kiinnostavista aineksista tulee mielenkiintoinen sekoitus.  

Mattias Salamnius - Ilo-Laulu Jesuxesta (klassikkohaaste)

Taas on aika kirjablogien perinteisen klassikkohaasteen; kun mainitsin muutamalle tutulle bloggaajalle tämän kirjan, niin teos ei selvästikään soittanut kelloja, eli mahtaako kyseessä sitten ollakaan klassikko?

No, mennään ikä ja pioneeriasema edellä. Mattias Salamnius oli 1600-luvun loppupuoliskolla vaikuttanut pappi, josta ei henkilönä kovin paljoa tiedetä, mutta tuotannosta on jäänyt mm. tämä eeppinen runoelma vuodelta 1690. Jota pidetään yhtenä huomattavimista ja ansiokkaimmista suomenkielisistä kaunokirjallisista teoksista Ruotsin vallan ajalta. Teos tulee siis mainituksi suomalaisen kirjallisuuden historiikeissa, joten hyvillä mielin voin laittaa tämän klassikkohaasteeseen vaikka nykylukijat taitavatkin olla harvassa (seikka joka ei ole omaa mielenkiintoani tavannut rajoittaa, joskus päinvastoin).

Kirjan nimi kertookin jo sisällöstä, eli tässä reilun parintuhannen säkeen runossa käydään läpi evankeliumien tapahtumat, varsin uskollisesti niiltä osin kuin niitä on päätetty ottaa mukaan, mutta jotkut osiot saavat paljon huomiota ja toiset on melkein häivytetty pois. Jeesuksen syntymä ja lapsuus on varsin laajasti mukana, Luukkaan ja Matteuksen evankeliumeja harmonisoiden, joskin Elisabeth ja Johannes Kastajan osuus on jätetty kokonaan pois, samoin temppeliinvienti, ja Maria ja Joosef jäävät muutenkin vähemmälle huomiolle kuin miten evankelistat tarinaansa kertovat.

Julkinen elämä ja toiminta, ihmeet ja opetukset sitten lähinnä mainitaan ohimennen, ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan, kärsimyshistoriaan joka käydäänkin sitten läpi pieteetillä, suunnilleen kaikki eri evankeliumeissa mainitut detaljit huomioiden. Tai tässäkin tapauksessa nimenomaan Jeesukseen keskittyen, esim. Pietarin kieltämiset on jätetty kokonaan pois.

Joihinkin muihin näkemiini evankeliumiversiointeihin verrattuna painotus onkin aika erikoinen: painotus on toisaalta itse Jeesuksessa tämän elämän aikana (tai siis vahvasti alkuun ja loppuun keskittyen), ja toisaalta tämän vastustajat, kuningas Herodes, ylipapit, pilkkaajat, Pilatus ambivalentimpana hahmona, ja Juudas Iskariot (opetuslapsista Juudas on tosiaan eniten huomiota saava henkilö), muut henkilöt huomioidaan lähinnä kun näiden osuus on tapahtumille olennaista. Mikä kyllä tuo kerrontaan omanlaistaan dynamiikkaansa, Jeesus on jatkuvasti aktiivisena päähenkilönä, juonittelevat vastustajat tuovat kamppailua ja muut sympaattiset toimijat on häivytetty taustalle...

Nämä saavat sitten hieman enemmän (ei paljoa, mutta enemmän) tekemistä kuoleman jälkeen ja ylösnousemusnarratiivissa, joka myös käydään varsin huolellisesti läpi. 

Teos pysyy tosiaan hyvinkin uskollisena alkuteksteille, apokryfisillä lapsuusprotoevankeliumeilla tai kansanuskomuksilla ei ole sijaa tässä. Varsinaisia poikkeamia evankeliumien ulkopuolelle on mukana vain pari: kärsimyshistorian alussa käydään varsin laveasti läpi heprealaisten lähtö Egyptistä (minkä sisällyttäminen tähän kohtaan onkin teologisesti hyvin perusteltua), ja ennen ylösnousemusta Jeesuksen laskeutuminen Tuonelaan on myös tullut osaksi kerrontaa. Viimeisessä osiossa siirrytään myös jo osittain Paavalin teksteihin. Teksti kertoo siis kyllä oppineesta miehestä spontaanimman kansanrunoilijan sijaan.  

Tuo kuitenkin kerrotaan kalevalaisella mitalla: lukemassani painoksessa, uusintapainos vuodelta 1963, vanhat kirjoitusmuodot oli säilytetty, onneksi sentään modernilla fontilla (varsinaisen näköispainoksen lukeminen olisi varmaan aika tuskaista), josta sai kyllä varsin hyvin tolkun ainakin jos luki ääneen. Ja kerronta olikin varsin taitavaa ja viihdyttävää mainion omalaatuisine ilmaisuineen, ja tuo vanhentunut ortografia tuo oman viehättävän kerrostumansa tekstiin.
Eli vaikka teos ehkä hieman kuriositeetti onkin, niin ei arvo ole vain vanhuudessa ja kuriositeettiudessa, Salamniuksen sanankäyttöä luki ihan mielikseen, ja teos oli hyvinkin lukemisen arvoinen. 

Itze Jesus ilmestypi
Opetuslapsill' omillen
Sinä päivänä samana
Vijsi kerta juur visusti
Muulloin muodolla monella.
Näytti itzensä esinnä
Marialle Magdalasta
Cosca seisopi surulla
Läsnä haudan huocailepi.
Aivan itkepi ilotoin
Cosca catzopi tacansa
Löysi Luojan seisomasa
Eikä tiedä Jesuxexi.
Lausui Luoja laupiasti:
Mitäst sä valitat Vaimo?
Mitä itkein murehdit
Ketä etzit onnetoinen?
Luuli Maria Lujasti
Isännäxi Yrttitarhan
Sanoi suulla surkialla:
Löyd' en Luojani levosa
Pois on vietynä peräti
Engä tiedä custa etzin;
Jos olet ottanut Isändä
Sijrnyt toisehen siahan
Nijn sano sama minulle
Että ottaman menisin.
Jesus mainitzi: Maria
Tuli tästä tuttavaxi
Raboni racas sanopi:
Se on: suotu Mestarini.
Jesus vaimoa varoitti
Äläsä satu minuhun
Sano Vaivoin veljilleni:
Aica on minulla mennä
Tygö armahan Isäni
Ja myös teidängi Isänne
Joca on minun Jumalan
Että teidän Armollinen.
Täm' on Magdalan Maria
Jost' on Jesus Perkelettä
Seitzemen ulos ajanut:
Ensimmäissä ilmoittapi
Tällen itzensä elävän.
 

----------------------------------------------------------- 

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani ja Gösta Berlingin tarun. Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy Oksan hyllyltä. 

 

Kalle Ankas Pocket Special - Rio

Sitten täsmäluentaa Helmet-haasteeseen: kohta 27, 'Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla' ei ollut mitenkään inspiroiva, kun ne jossain kielletyt kirjat joita luen tapaavat olla vanhempia, minua ei nyt oikeasti huvita lukea mitään amerikkalaista YA-kirjaa, joka on poistettu jonkun koulukirjaston valikoimasta, eikä muutkaan haastekohdan yhteydessä yleensä mainitut kirjat kuulostaneet kovin houkuttelevilta (tai sitten olivat kirjoja, joita ei järkevästi saa käsiinsä: esim. jossain mainittu nepalilainen karttakirja olisi hyvinkin voinut olla selaamisen arvoinen, mutta ei taida löytyä Helmet-valikoimista).

Mutta sitten muistin tämän kirjan, tai nimenomaan sen kansikuvan. Tämä Kalle Ankas Pocket -erikoisnumero on tehty juhlistamaan Brasiliassa pelattuja jalkapallon MM-kisoja 2014, ja siihen ja vastaaviin julkaisuihin eri maissa teki temaattisen kansikuvan Andrea Freccero. Mutta kun samaa kantta käytettiin pari vuotta myöhemmin suomalaisessa Rio, ohoi! -taskukirjassa, oli kannen Cristo Redentor -patsaan mukaelma sensuroitu pois. Siksi siis tämä kirja piti lukea ruotsiksi, koska kansi on Suomessa kielletty.

Ja ehkä itsesensurointi oli kustantajalta ihan mielekäskin päätös, koska tuosta kannestahan voisi Hämeenlinnassa tulla korvausvaatimuksia: Kristus on Suomessa kauhistus. 

Niin, sisällöstä sitten. Kalle Ankas Pocket Special -tyyliin kirjaan on koottu varsin sekalainen joukko taskukirjasarjoja, jotka jotenkin liittyvät Etelä-Amerikkaan. Aarteita etsitään useissa tarinoissa, karnevaalit ja jalkapallot ovat mukana ja pari omalaatuista mysteeriäkin mahtuu mukaan.

Kolme sarjoista on brasilialaista tuotantoa, joita ei kovin usein eurolehdissä näe, mutta valitut jutut olivat aika mitättömiä lyhyitä jalkapallojuttuja. Parissa tanskalaistuotannossa kolutaan viidakkoa, mutta eivät nämäkään mitään huippuja ole...

Suurin osa sarjoista on italialaistuotantoa, ja kun valikointia on tehty vuosien varrelta, niin tekijäjoukossa ovat edustettuna paljon perinteisiä isoja nimiä (ja niukemmin uutta polvea). Mutta vaikka vanhempi Giorgio Cavazzano, Massimo de Vita ja myös Luciano Gatto ja Guido Scala piirtäjinä ilahduttavatkin, niin tämän kirjan tarinat eivät ole tekijöidensä terävintä kärkeä.

Paras onkin jätetty viimeiseksi, eli Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin Duck Dorado Guldkungen. Klassisen ihmesadun elementtejä pyöritellään, kun altavastaajana tullut nuorin sisarus (tässä Tupu, Lupu ja Hupu) saavat hyvyydellä ja viisaudella palkkansa, ja ahneet ja itsekkäät vanhemmat sisarukset (tai siis Roope ja Aku) saavat kärsiä ja hävetä, mutta sinne päästessä riittää pitkässä tarinassa tvistejä...
Eihän tämä ole moraliteetiltaan mitenkään hienovarainen, mutta vanhemmissa italialaisissa tarinoissa ei keskeisten hahmojen konflikteja muutenkaan säästellä, ja kun ollaan vielä ihmesadun kaavassa niin Martina pääsee toteuttamaan tuon mukavalla räväkkyydellä, ja Carpin taide on tietysti myös ilo silmälle. 

Kersti Bergroth - Eläviä ja kuolleita

En ole tainnut aiemmin Kersti Bergrothin kirjoja lukea, vaikka aikeissa on ollut pitkään: jotain vanhoja pakinoita olen tainnut nähdä, ja tiedän elokuvakäsikirjoittajana, ja kirjojakin on tullut nähtyä, muttei tätä ennen luettua. No nyt sitten, ja postauskin saadaan sopivasti nimipäiväksi naistenviikolle.  

Aika merkillinen tämä romaani kyllä oli: varsinainen juoni on aika epämääräinen, ennemmin tämä on psykologis-sosiaalis-filosofinen kuvaus nuoresta Annasta ja hänen lähipiiristään. Anna menee nuorena naimisiin, jää nuorena leskeksi, ja sen jälkeen tekee väitöskirjaa Goethesta ja liikkuu perheen ja tuttavien seurassa: oma lemmenjuttukin on mukana ja sivusta seurataan sitten joitain muita.

Kirja ilmestyi vuonna 1945, mutta sodasta ei ole mainintaakaan: loppupuolella lehdestä luetaan maailman levottomuuksista, joten ehkä tässä sitten asetutaan jonnekin 30-luvun loppupuolelle: tarkempia aikamääreitä ei anneta. Mutta ehkä sodan loppu näkyy kuitenkin kirjan nimessä mainittujen kuolleiden ja suhteiden näihin pohdinnassa:

"Minulla on kolme elämää: tavallinen yksityinen elämäni, elämäni kuolleitten ystävieni kanssa ja elämä kuolleitten suurmiesten kanssa. Millä oikeudella sanotaan, että vain ensimmäinen niistä on todellista elämää?"

Anna pohtii tutkimuksensa yhteydessä paljon Goethea, Schilleria ja muita menneitä suurmiehiä, ja tuntee myös omanlaistaan yhteyttä kuolleisiin läheisiinsä, ystäviin ja sukulaisiin, ja toisaalta ehkä eläviinkin on syytä suhtautua niin että ovat nyt tässä ja sitten ehkä eivät ole...

Rakkaus on luonnostaan aurinko, ajattelli Anna. Minkä tähden me teemme siitä jotakin talvista ja kylmää? Tietysti on ikävää, jos emme saa "omistaa" sitä, jota rakastamme. Mutta tyhmää on esimerkiksi surra läpi elämän, ettei saanut ottaa mukanaan museosta Sixtiniläistä madonnaa. "Elämäni on pilalla, koska olen nähnyt Sixtiniläisen madonnan, rakastanut häntä ja pelosta jättänyt hänet sinne kauas."
Annasta tuntui, että pitäisi olla entistä onnellisempi, kun on saanut nähdä madonnan.

Lukiessa tuli mieleen Helvi Hämäläisen Kolme eloonherätettyä, joka on myös tehty hieman sodan jälkeen, ja vaikka miljöö onkin aivan eri, niin sen pohdinnat elävien ja kuolleiden mysteeristä tuntuivat ajalle relevanteilta...tässä on samaa, ja toisaalta mieli vei ajattelemaan pyhien yhteyttä, elävien ja kuolleiden välistä pysyvää mutta näkymätöntä yhteyttä...(huomaan Bergrothin olleen steinerilainen antroposofi, ja se epäilemättä heijastuu kirjan ajatuksissa, filosofia puhuu uskonnollisella pyhyyden termistöllä).

Mutta noista aiheista huolimatta yleissävy kirjassa pysyy varsin kepeänä: Bergrothin pakinoitsijatausta näkyy ironisena pohjavireenä henkilöiden ja näiden suhteiden kuvauksissa. Tosin minusta henkilöt ovat ennemmin sekalaisten piirteiden, tapojen ja oikkujen kokoelmia, joista ei varsinaisesti muodostu kokonaisia psykologisia henkilökuvia, joten paras terävyys jää tässä puuttumaan, vaikka niitä piirteitä viihdyttävästi kuvattiinkin.

Aika omalaatuinen teos siis, ei täysin onnistunut, mutta oli tämä erikoisuudessaan kuitenkin kiinnostava ja viihdyttävä. Tavallaan tuli vähän mieleen Muriel Spark kirjan sävyssä ja aiheissa: tämän tasolle ei nousta, mutta ylipäänsä että suomalaisessa kirjallisuudessa löytyy verrokki Sparkille on huomion arvoista.   

Luis Sepúlveda - Histoire d'une mouette et du chat qui lui apprit à voler (tarina lokista ja kissasta joka opetti sen lentämään)

Taas annos ranskalaisia lastenkirjoja, joskin tämänkertainen on käännös espanjasta: chileläisellä Luis Sepúlvedalla on tunnetumpaa aikuisten tuotantoa (jota en ole lukenut), mutta näköjään näitä lastenkirjojakin.

Ja tässäkin kirjassa nimi kertoo jo olennaisia tapahtumia. Hampurin satamassa asustaa kissa Zorbas, jonka kodin parvekkeelle ilmestyy yllättäen öljyn tahrima lokki, joka pyytää kissalta kolme asiaa: ennen pian lähestyvää kuolemaansa lokki munii munan, ja Zorbas älköön syöko munaa, vaan hautokoon sen ja opettakoon syntyvän poikasen lentämään. Zorbas, kunniallisena satamakissana, vannoo, ja muutama muu lähiseudun kissa tulevat avuksi ja tueksi. Ja, no, muna haudotaan ja syntynyt lokki kasvaa ja lopulta oppii myös lentämään, vaikkei se helppoa olekaan.

Tarina on ihan symppis vaikka aika suoraviivainen onkin, ja Sepúlvedaa näköjään muutenkin kiinnostaa ympäristönsuojelulliset kysymykset, mitä on tässäkin. Mutta tämän tarinan rytmitys on jotekin ihan kummallinen: tuon ensikohtauksen jälkeen tulee pitkä pätkä aika päämäärätöntä haahuamista, ja tarina pääsee kunnolla liikkeelle vasta puolivälissä...ja senkin jälkeen tapahtumat esitetään aika miten sattuu -painotuksilla, dramatiikka ei tunnu toimivan ollenkaan (varsinkin kun tarina on tosiaan lopulta hyvin yksinkertainen).

Joten valitettavasti tämä meni "tulipahan luettua kun oli lyhyt"-osastoon.  

Menköön Helmet-haasteessa kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan (Zorbaksen isäntäperhe on pääosin poissa kuvioista juurikin koska ovat lomalla) 

Lars Gustafsson - Mehiläishoitajan kuolema

Joku aika sitten luin suomentamattoman Lars Gustafssonin kirjan, mutta kun näitä suomennettujakin näkyi pari olevan, niin piti hakea käsiin (suom. Eeva-Liisa Manner).

Ja kirjan nimi vinkkaakin mihin suuntaan sen toiminta menee: mehiläishoitajamme on entinen kansakoulunopettaja Lars, joka kyläkoulun lakkauttamisen jälkeen vetäytyi talviasuttavalle kesämökille varsin erakkomaiseen elämäntyyliin, mehiläisiä hoitamaan ja muistikirjoihin kaikenlaisia fragmentteja kirjoittamaan: nelikymppinen mies, mutta vaikuttaa ikäistään paljon vanhemmalta. Jotkin voimakkaat kivut vaivaavat, ja Lars on ollut niitä tutkituttamassa sairaalassa, mutta kun laboratoriosta tulee kirje, päättää Lars polttaa kirjeen avaamatta, tulkoon mitä tulee. Ja tämä kirja on kokoelma niitä muistikirjafragmentteja viimeiseltä keväältä.   

Varsinainen tarina on siis aika epämääräinen, ja toisaalta suunta on jo tiedossa, ja kerronta tuon edellisen lukemani tapaan vahvan subjektiivinen, polveileva ja myös aika epämääräinen. Osa huomioista on hyvinkin arkisia sattumuksia ja tapahtumakuvauksia, osa taas korkealentoisen filosofisia ja spekulatiivisia pohdintoja (ja epäilty lähestyvä kuolema ja tuskan läsnäolo tai sen odotus saa toki pohtimaan elämää, mielekkyyttä, maailmankaikkeutta, Jumalaa jne). Ja näistä fragmenteista kuitenkin kyllä välittyy erikoinen persoona varsin erityisessä tilanteessa: en tiedä pidinkö tästä varsinaisesti (tai pitäisikö kukaan muu) mutta oli tässä kiehtovuutta niinkuin siinä toisessakin lukemassani Gustafssonissa, ehkä siis pitää hakea se seuraavakin luettavaksi.

Koketteja pirulaisia. Hyvä vain kun kuolivat. Kesällä ne kuitenkin olisivat parveilukuumeen vallassa hankkiutuneet tuhoon. Jatkuvan vallankumouksen idea, niin sanoakseni.

Marengo, Austerlitz, Leipzig. En tiedä montakaan asiaa, joka tarjoaisi mahdollisuuksia keisarihulluuteen siinä määrin kuin mehiläisten pito. Voi kokea kaikki Napoleonin elämykset olematta julma hevosille tai näkemättä ainoankaan ihmisen kuolevan.

Sen sijaan kuolee oikein monta mehiläistä.

Avioliitto olisi voinut jatkua miten kauan tahansa: se oli hyvä, siinä oli harmoniaa, harmoniaa tiettyyn hintaan, mutta harmoniaa kuitenkin, niin, minä olisin miellelläni jatkanut.  

Selma Lagerlöf - Aarne herran rahat

Kirjaston vaihtohyllystä huomasin tämän hieman kärsineen teoksen, mutta kun olen aiemmin lukemistani Selma Lagerlöfin kirjoista pitänyt, niin otetaan lisääkin lukuun. 

Taas ollaan historiallisen romaanin parissa, tosin tällä kertaa reippaasti kaukaisemmassa ajassa, 1500-luvun Marstrandissa (eli Norjan puolella silloista rajaa). Ja lajityyppi lupailee alussa jonkinlaista proto- nordic noiria, alussa vieraillaan pappilassa, jossa iltaa viettää rikas herra Aarne, mutta ilmassa on uhkaavia enteitä. Ja vielä samana yönä talo yritetään polttaa, tarkoituksena peittää raaka ryöstömurha: Aarne herran raha-arkku on viety, ja koko talon väki raa'asti tapettu. Tai melkein: piilosta löytyy nuori neito Elsa, perheen kaukainen sukulainen joka on ollut talon tytären seuralaisena. 

Elsa päätyy kalakauppiaan huostaan, ja suruaan värittää halu saada kiinni perheen surmaajat, ja saada nämä vastuuseen. Tämä huvittaa suuresti Marstrandiin saapuneita varakkaita skotlantilaisia sotilaita, jotka Ruotsissa sotimisen jälkeen etsivät laivaa matkustaakseen takaisin kotimaahansa. Mutta kummasti meri on mennyt umpijäähän, eikä mikään laiva pääse liikkeelle, aivan kuin jotkut suuremmat voimat olisivat estämässä pakomatkalla...

Ihan ei siis dekkarina pysytä, kun mukaan tulee myös kummituksia ja muita yliluonnollisia aineksia. Ja lukija toki arvaa, mistä niitä Aarne herran rahoja kannattaisi lähteä etsimään, mutta eipä se menoa haittaa. Ja kyllä Elsakin sen pian hoksaa, mutta on siihen mennessä jo ehtinyt rakastua mieheen (ja mies Elsaan), mistä seuraa sitten vielä lisää kuohuntaa ja jännitettä...
Lagerlöf on tehnyt tästä varsin kiehtovan kauhusävytteisen dramaattisen jännärin: ei ehkä mitenkään erityisen syvällinen, mutta lajityypissään toimiva ja viihdyttävä teos.

Suomentajaksi tähän kirjaan oli merkitty pelkkä "J.", hieman oudosti kun tässä WSOYn valioromaani-sarjan muissa kirjoissa oli kuitenkin ihan nimekkäitä kääntäjiä, Hollo, Aho, Talvio, Koskenniemi...
Wiki paljastaa kääntäjäksi Jalmari Jäntin: kieli ei tosiaankaan ole kovin modernia eikä nykyistä standardisuomea (tai edes sellaista mitä Aho kirjoittaisi) mutta ehkä se on myös alkuteoksen ominaisuus, historialliseen tyyliin sopiikin arkaainen ilmaisuasu.

Helmet-haasteessa laitan vaikkapa kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä: Ruotsissa voisikin käydä taas. 

Martti Leiwo & Minna Seppänen (toim.) - Latinan kielen historia

Huomioin Gaudeamuksen uutuusluettelosta tämän teoksen, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että pitihän se luettavaksi hankkia. Ja olihan se kiinnostava: kuten kirjoittajatkin toteavat, latinan historia kielenä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen, pitkästä historiasta löytyy dokumentaatiota reilun 2500 vuoden ajalta, ja vaikka kieli lakkasikin olemasta kenenkään elävä äidinkieli (ja sitä ennenkin jo eriytynyt voimakkaasti), on sillä ollut runsaasti käyttöä ja kehitystä senkin jälkeen, myös laajasti varsinaisen kulttuuripiirinsä ulkopuolella. Jos joku yksittäinen kieli ansaitsee kootuksi historiansa, niin latina, ja tähän tarpeeseen on nyt kiitettävästi tartuttu.

Näitä piirteitä sitten eri tutkijat käsittelevät omissa luvuissaan: huomion saa niin arkaainen latina, klassinen muoto, myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kielet, sydänkeskiaika ja modernin ajankin kielimuodot, runoudessa, proosassa, tieteen ja filosofian kielenä...(omassa blogissanikin luetut latinaksi kirjoitetut kirjat levittäytyvät isolle aikaskaalalle, ja kirjoittajista Tuomas, Egeria ja Tertullianus on mainittu myös tässä kirjassa)

Ja itse kielen ohella puhutaan tietysti kielien kehityksestä yleensä, sekä kielitietoisuudesta: miten ja milloin ihmiset ymmärsivät onko oma puhuttu ja kuultu kieli latinaa vaiko jo eriytynyttä joksikin muuksi kieleksi, miten kielen standardit muodostuvat (jo varhain Ciceron ja Caesarin latina katsottiin kultakaudeksi, ja Senecan ja Tacituksen jo hopeakaudeksi: millä perusteilla näitä standardeja muodostettiin, miksi ja millä vaikutuksilla?). 
Ja puhutaan myös kielihistorian tutkimisesta ja metodeista, kielen ei-äidinkielisestä käytöstä ja sen vaikutuksista jne. ja sivussa tietysti tulee aimo annos Euroopan historiaa (kuinka tärkeä Kaarle Suuren vaikutus olikaan jne).

Kirja on kyllä vakaasti tieteellinen, eli kovin popularisoivalle linjalle ei mennä. Lukijan ei tarvitse osata latinaa (kaikki tekstinäytteet on käännetty) eikä tarvitse olla edes harrastelijana perehtynyt filologiaan, mutta sanoisin että jompikumpi noista ehdoista on hyvä toteutua että tästä kirjasta varsinaisesti nauttisi. Ja jos osuu molempiin kategorioihin (kuten minä teen) niin silloin tämä on tietysti ihan välttämätön. Kirja mahdollistaa myös hyppivämmän lukutavan, eli jos vain joku tietty osa-alue kiinnostaa niin siihen liittyvät luvut ovat itsneäisesti luettavissa, ja lukujen sisälläkin oli kyllä osioita jotka itse päädyin vain silmäilemään läpi, mutta kyllä tästä silti sain irti myös suurempia kokonaisuuksia ja kaaria. 

He, joita aihe kiinnostaa, voivat huomioida kirjan olemassaolon ja etsiä luettavaksi. Jos aihe ei yhtään nappaa, niin tuskinpa tämä kirja näkemystä muuttaisi, joten lukekoot jotain muuta. Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.   

Kevään luetut

Vesa Haapala - Maallisten ilojen puutarha
Halldór Laxness - Jäätikön jumalat
Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä
Riko Saatsi - Yönistujat
C.S.Lewis - Till We Have Faces
Emi Yagi - Venus ja minä
Michel Tournier - Gilles & Jeanne
Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia
Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide
J.M.G. Le Clézio - Alkusoitto
Mati Unt - Niin kerrotaan
Gösta Ågren - Rakentaja
Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä
Franck Bouysse - Vagabond
Göran Stenius - Nälkänotko
Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö
Eino Leino - Musti

Gustavo Gutiérrez - Job
Gustavo Gutiérrez - We Drink from Our Own Wells
Romano Guardini - La messe
Romano Guardini - The Spirit of the Liturgy
Lambert Beauduin - La piété de l'Eglise
Pius XII - Mystici Corporis
Xavier Tricot - James Ensor: Scenes from the Life of Christ
Nourmand & Marsh - Film Posters Horror
Nourmand & Marsh - Film Posters Exploitation
Diane Arbus - Aperture Monograph
Dorothea Lange - Dorothea Lange's Ireland
Harri Erkki - Scifistä
Timo Ronkainen - Kioskikirjojen kuningas
Mikko Heikka - Paratiisi ajattelee meissä

Ollaan päästy taas kesään, vaikkei säiden puolesta siltä aina ole tuntunut, ja taas koostetaan huhti-kesäkuun luetut näppäräksi listaksi: kaikki kaunot ja iso osa tietokirjoista (noiden lisäksi on tietysti tullut luettua iso kasa artikkeleja ja osin joitain muita kirjoja opintoihin)

Ja kaikenlaista jännää on myös hyllyissä odottamassa, ei lopu luettava ihan heti.

Lukuhaasteista Helmet jolkottelee eteenpäin, tällä hetkellä on jo koossa 36 haastekohtaa, jäljellä olevissa joihinkin löytynee kirjat vielä aika helposti, pari kohtaa sen sijaan ovat yhä mietityttäviä. Lue maailma vuodessa -haaste on jäänyt vähälle aktiiviselle huomiolle, mutta yksittäisiä osumia tulee silti kuin huomaamatta: pikaisesti laskin neljä kohtaa tulleen jo täytetyksi (ja yhteen on tulkinnanvaraisia rajatapauksia). Mutta tänä vuonna lukemiset ovat painottuneet aiempaa vahvemmin Suomeen ja Ruotsiin...

Taulukossa luettu kauno syksystä 2011 lähtien.

	mies	nainen	x
englanti	166	147	1	314
suomi	116	74	1	191
ranska	129	48	2	179
saksa	54	14		68
japani	46	14		60
italia	51	4		55
ruotsi	27	18	1	46
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
viro	10	3		13
unkari	8	2	1	11
tanska	9	2		11
puola	5	4		9
islanti	5	1	1	7
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
persia	3	1		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	741	374	19	1134

 

Eino Leino - Musti

Taitaa Eino Leino olla nykyään tunnettu pelkästään runoistaan, mutta muutakin tuotantoa on varsin runsaasti syntynyt, näytelmiä, proosaa, tietoteoksia, käännöksiä...josta luettavaksi tuli nyt tämä pienimuotoinen eläintarina.

Kertojamme on matkalla Höyhensaarille, kun hän sinne johtavalla sillalla kohtaa vanhan tutun, suomenpystykorva Mustin, jonka hän muistaa lapsuudesta (ja joka siis lienee kuollut vuosia sitten). Tervehdysten ja ihmettelyjen jälkeen alkaa Musti kertoa elämänsä tapahtumia, pentu-aikaa torpassa, sitten vahtikoirana kartanossa ja aikanaan kartanon isännän kuoleman jälkeen kulkukoirana. Ja ehkä hän sitten kuolikin joskus vaikkei sitä muista...

Kirjan sävyssä on aika lailla sadunomaisuutta, vaikka muisteluosuudet ovatkin lopulta aika konkreettisia (ja luultavasti kertovat myös Leinon omasta lapsuudesta, ja että hän vilahtaa myös yhdessä luvussa). Kun Mustin ja perheen tiet eroavat, tunnelma menee nostalgisesta jo traagiseksi, vaikka laaja tarinallinen kaari jääkin lopulta varsin epämääräiseksi. 

Peilaako Leino tässä omia kokemuksiaan, lapsuusmuistojaan ja mietteitä sen jälkeisestä elämästä? Ehkä, luultavasti. Mutta jos ei huvita tehdä mitään biografisia analyyseja (ja minua harvoin huvittaa), niin teos jäi sillai "ihan kivaksi": leppoisasti tämän luki, ja tunnelmia luotiin niin iloittelevia kuin surumielisempiäkin, mutta tiedä sitten antoiko mitään sen kummempaa...

Mutta kun oletan Mustin olleen ihan todellisen koiran Leinon lapsuudenkodissa, niin Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 38. Elämäkertaromaani.   

Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö

Muutama vuosi sitten luin persialaisen Sadeq Hedâyatin novellikokoelman, ja tällöin tuli mainituksi pääteoksensa pienoisromanai Sokea pöllo, joka on jopa ilmestynyt suomeksi (suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio). En muistanut kyseistä teosta ikinä nähneeni, mutta kulttimainetta tämä tuntuu nauttivan. Helmet-kirjastojen ainoaa kappaletta sai jonottaa muutaman kuukauden, ja sekin alkaa uhkaavasti hajota; toivottavasti lainausjonossa seuraavina odottavat yksitoista lukijaa saavat vielä tämän lukukelpoisena käsiinsä...

Ja olipahan kirja.

Oopiumia nauttiva penaalimaalari tilittää seinälle heijastuvalle varjolle elämästään, vaimostaan, siitä lutkasta, elinympäristöstä, obsessiivisuuteen asti rakastamastaan naisesta, ja kuolemasta, voi niin paljon kuolemasta. Suurin osa kirjasta on hyvin unenomaista ja monia yksityiskohtia toistuu kirjassa uudestaan ja uudestaan, mitkä niistä ovat todellisia, mitkä unien prosessoitavia symboleita, mitkä obsessiivisen ja harhaisen mielen ansoja, joka tapauksessa tulee selväksi että lineaarisuus ei ole käytössä, henkilöt ja tapahtumat limittyvät hankalaksi solmuksi. Alussa on kaunis ja rakastettu ja kuollut nainen, ja sitten on vaimo, se lutka, joka on monella tapaa kuin sisar ja jota mies myös obsessiivisesti rakastaa, ja sitten taas palataan alun kuolleeseen naiseen...

Tyylillä ja tunnelmalla tässä mennään: kirja on erityisesti surrealistien suosiossa ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Edgar Allan Poen vaikutus näkyy vahvasti, mutta tämä on Poe ihan valtavilla ylikerroksilla, ja luulenpa että Osamu Dazain ihailijat pitäisivät tästä kirjasta...ja tietysti kuka tahansa jonka mielestä kulttuurituotteessa ei voi olla liikaa rappiota, kuolemaa, painajaismaisuutta, ahdistusta ja pahaa oloa. Vahva esitys tämä on, heti kun sain kirjan loppuun tuli vaikutelma että tämä ansaitsee, ja ehkä tarvitsee, uudelleenluennan, tai ehkä viisi (mikä ehkä selittää pysyvän lainausjonon kirjastossa valtavirrassa jokseenkin tuntemattomalle kirjalle). 

Kun makasin kosteassa hieltä löyhkäävässä vuoteessani ja silmäluomeni tuntuivat raskailta, olisin halunnut antautua olemattomuuden ja ikuisen yön valtaan. Silloin kaikki unohdetut muistoni ja kadonneet pelkoni heräsivät jälleen eloon. Pelko siitä, että tyynyni höyhenet muuttuisivat tikarin teriksi tai että takkini napit kasvaisivat suuriksi kuin myllynkivet. Pelko siitä, että maahan putoava ohut leipä särkyisi kuin lasi. Kauhukuva siitä, että lampun öljy voisi nukkuessani valua maahan ja sytyttää tuleen koko kaupungin. Pelonsekainen epäilys siitä, että teurastamon edessä oleilevan koiran jaloista lähtisi samanlainen kopina kuin hevosen kavioista. Tuskallinen odotus, että vanha rihkamakauppias mattonsa äärellä alkaisi nauraa kykenemättä lopettamaan . Pelko siitä, että madot pihalammikossa missä pesemme jalkamme muuttuisivat intialaisiksi käärmeiksi. Pelko siitä, että vuoteeni muuttuisi haudaksi, jonka kansi liukuisi päälleni lukiten minut sisään marmorihampain. Pelko ja kauhu siitä, että ääneni katoaisi ja että vaikka kuinka yrittäisin huutaa, kukaan ei tulisi apuun... 

Göran Stenius - Nälkänotko

 (luetussa niteessä ei ollut kansipapereita, kuva siis Kirjasammosta)

Suomenruotsalainen kirjailija Göran Stenius vaikutti tutustumisen arvoiselta, mutta suomeksi tuotantoa löytyy yhden kirjan verran: tämä Hongergropen ilmestyi alunperin 1944, Kyllikki Ignatiuksen suomennos seuraavana vuonna, ja teos taisi jäädä varsin tuntemattomaksi (syistä joista alla: myöhemmästä tuotannosta ainakin Klockorna i Rom käännettiin monille kielille mutta ei suomeksi)  

Lajityyppi on historiallinen romaani, 1700-luvun lopusta Suomen sotaan 1809 asti, ja tapahtumapaikkana karjalainen Kinnaisen pitäjä, ja sen lähellä oleva vielä pienempi ja hajanaisempi Nälkänotkon alue, joka on aina ollut varsin omavaltainen, laajemmista valtakuntien asioista piittaamaton, mutta nimi viitannee myös taloudelliseen asemaan...

Varsinainen juoni on suuren osan kirjasta aika hajanainen, Kinnaisten kirkkoherran perhe saa hieman enemmän huomiota samoin kuin jotkut Nälkänotkon suuremmat persoonallisuudet: loppupuolella sotatoimet saavatkin sitten isompaa huomiota, kun ihan rajan pinnassa ollaan. Alkupuolesta tulikin tyylillisesti hieman mieleen aiemmin lukemani Gösta Berlingin taru, joskin yläluokkien ja kavaljeerien sijaan miljöö ja henkilöt tulevat suomalaisesta erämaalaiskuvauksesta (suomennoksen nimi viittaa vahvasti Joel Lehtosen Putkinotkon suuntaan, ja muitakin korpikirjailijoita lienee luettu). Ja kirjan arvelluista tendensseistä loppupuolella taas tuli mieleen Talvion Linnoituksen iloiset rouvat: samaan aikakauteen sijoittuva historiallinen romaani, jossa tunnutaan kuitenkin vahvasti (ja propagandisestikin) kommentoitavan julkaisuhetkellä käynnissä olevaa sotaa. Ja tämä ehkä vaikuttikin osaltaan että teos on tipahtanut tuntemattomuuteen, suomennoksen ilmestyessä se oli jo vanhentunut.

Ja totean kyllä että ne loppupuolen sotakuvaukset ovat kirjan vähiten kiinnostavaa antia: alkupuolen kuvaukset elämänmenosta Karjalan korvissa olivat sen sijaan ihan viehättäviä, ja vaikka kurjuutta ja köyhyyttä riittääkin niin on myös pilkettä silmäkulmassa, kuten ehkä allaolevasta kirjan alkuriveistä tulee ilmi. Lukukokemus päätyy siis lievästi positiiviseksi, vaikken nyt suosittelekaan ponnistelemaan saadakseen teoksen käsiinsä...

Tummanvihreiden seljapensaiden varjossa piika-aittojen takana väijyi seikkailu. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut heinänkorsien salaisuuksia selittävä teräväsilmäinen trapperi, ei nahkoihin puettu saarien asukas, joka peloissaan etsi jalanjälkiä kosteasta mullasta tai suolaveden kastelema merirosvo papukaija olallaan ja kädessä irtiruuvattu puujalka kuolettavaan iskuun valmiina. Kysymyksessä ei myöskään ollut myöhäissyntyinen amerikkalainen pojannulikka, joka haki aarteita tuvannurkan takana rehoittavasta nokkospensaikoista, ja mennyt oli se taruaika, jolloin voitiin kuvitella alastoman englantilaisen loordin apinan notkeudella kieppuvan sotkuisessa oksikossa. Ei suinkaan, Kinnalahden maailmankaihtamassa erämaapitäjässä ei suuri seikkailu ollut hahmottunut eksoottiseen muotoon. Se piilotteli suojaavassa seljavesaikossa peläten ankaraa papinrouvaa, joka kantoi leppymätöntä vihaa sen vilpillistä olemusta kohtaan.   

Helmet-haasteessa, öö, mieleen tuli vanha sanonta kuinka 'nälkä on paras mauste', eli laitetaan kohtaan 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste (kun ei siihen kohtaan ehdokkaita muuten liiaksi ole)

Franck Bouysse - Vagabond (kulkuri)

Sitten rajatapauksia kuuluuko tämä kirja dekkariviikolle. Pari vuotta sitten luin Franck Bouyssen kirjan Grossir le ciel, ja sekin mietitytti onko se varsinaisesti dekkari, vaiko romaani joka pyörittelee genrepiirteitä pysyen kuitenkin genren reunamilla, ja ilmeisesti tämä kuvaa Bouyssen muutakin tuotantoa. Sen verran vakuuttava tuo kirja oli, että tuotantoon tutustumista sietää jatkaa.

Ja tässäkin pienoisromaanissa genrepiirteet ovat tunnistettavia, mutta onko tämä sitten dekkari ollenkaan...

Päähenkilömme, nimettömäksi jäävä mies, ansaitsee hyvin kapeaa leipää soittamalla bluesia baarikeikoilla ja vastaavissa, paikasta toiseen kulkien ja katuojan reunalla horjuen...joskus vuosia sitten Robert Johnsonin inspiroimana oli hänkin ollut keskiyöllä risteyksessä, josko tulisi paholainen, joka vaihtaisi sielun ylimaalliseen soittotaitoon. Ei tullut, mutta sitten mies tapasi Alician, joka vei sielun muttei antanut vaihdossa mitään. Ja nyt, vuosia myöhemmin, mies sattuu huomaamaan että samassa kaupungissa esiintyy myös Alicia, jonka laulajan ura on ollut paljon menestyksekkäämpi...

Tarinallisesti tämä teos pysyy varsin yksinkertaisena, kun Bouysse panostaa täysillä tunnelmaan, joka on suoraan film noireista ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Nykyajassa ollaan (ja mm. Amy Winehouse mainitaan), mutta samalla näkökulmahenkilömme on selvästi väärässä ajassa...ja teksti maalailee romantisoiden kuin Chandler (ja ei siis ole sanastoltaan ihan helppoa luettavaa) vaikka romantiikkaa ironisoivatkin jotkut varsin banaalit yksityiskohdat ja tässä romantisoinnissa on kyllä rappio ihan selvästi mukana: näkökulmahenkilömme on myös Chandlerinsa lukenut ja film noirinsa nähnyt ja samalla rivien välissä kokemansa kyseenalaistetaan, no, tarinaksi.  

Juonen kannalta tämä jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta on tämän tunnelmoinnissa oma hienoutensa.

Ja Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: niitäkin on.

Il avança tout au fond, stoppa à l'angle gauche, s'agenouilla et caressa les dalles que personne n'avait remplacées. Il chercha et trouva un pied-de-biche dont il se servit pour desceller une dalle et se pencha. Ensuite, il piocha la terre avec l'extrémité courbée de l'outil, en faisant le moins de bruit possible, agençant la terre en un monticule qu'il façonna avec les paumes de ses mains, comme un enfant le ferait d'un tas de sable sur une plage. Un choc. Métal contre métal. La boîte en fer était également là, à une vingtaine de centimètres de profondeur. Une boîte rouillée sur laquelle on pouvait encore lire Galettes Saint-Michel. Il retira le couvercle à l'aide de ses ongles gorgés de terre et sortit un objet enrubanné d'un chiffon et une boîte remplie de balles de 9 mm.    

Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä

Vaikka dekkariviikosta olikin ollut mainintoja aiemmin, en ollut perinteisesti taaskaan sen kummemmin valmistautunut siihen, joten kun maanantaina toisissa blogeissa näkyivät teemaviikon ensimmäiset postaukset, niin hoksasin että vaikken ole ilmoittautunut, niin joku dekkari pitänee saada luettua viikolle...

No, hieman aiemmin olin huomannut kirjaston ilmaishyllyssä vanhan Kolme etsivää -teoksen ja napannut sen mukaan, kun uteloitti miten tämä lapsuuden suosikki toimisi nykyään...tämä nimenomainen teos oli tarjolla, se on sarjan alkupäätä joten olin sen luultavasti joskus lukenut, mutta ei ollut ihan tutuimmasta päästä, eli ei ollut omana, eikä muukaan niistä nimikkeistä jotka tuli luettua kolmeen neljään kertaan (ja näiden sarjan alkupään kirjojen oikea kirjoittaja on siis Robert Arthur, vaikka Alfred Hitchcockin persoonaa käytetäänkin markkinoinnissa, ja tämän suomensi Inkeri Pitkänen).

Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joissa on joku kryptinen viesti, joka oikein tulkittuna johtaa kätketylle aarteelle: ideaa käytettiin muutamassa muussakin sarjan kirjassa. Tässä tapauksessa viesti on testamentti Gus-pojalle, jonka isä tunsi Hitchcockin, joka vuorostaan kutsuu Kolme etsivää selvittelemään tapausta, ja aarteena on (mahdollisesti kirottu) rubiini Tulinen silmä, jota jahtaavat muutamat muutkin tahot (ja kirjan kannesta voi päätellä, että kipsisillä rintakuvilla on osuutensa tarinassa).

Ja joo. Muistin lukeneeni aiemmin, ja sujuvasti ja vauhdikkaasti sen nytkin luki, tarinassa oli käänteitä ja tvistejä, sopivasti jännitystä ja vähän uhkaakin muttei liikaa, ja nokkelalla päättelyllä saatiin aika paljon aikaan, ja loput hoiti yllättävät yhteensattumat. Aikakausi näki (vaikka ajattelenkin näitä osina omaa lapsuuttani 80-luvulla niin tämä oli alunpeirn ilmestynyt 1967), ja nykylapsille olisi ihmeteltävää kännyköiden ja Internetin puuttumisessa (ja ehkä vähän siinä pulphömpässä jota tässä oli mausteena, silloin eksoottinen itä kirottuine rubiineineen oli lähempänä kuin nyt).

Toki nyt huomasi myös että oikoluku tai ladonta oli tehty vähän sinne päin ja jotain kömmähdyksiäkin oli joko käännöksessä tai alkutekstissä (kuten yksi patsaista oli ensin mainittu yhtenä jota ei oltu myyty, ja pari sivua myöhemmin se mainittiin jo myytynä). Vauhdikkaasti tämä sujuva lanumysteeri tuli luettua joten täytti tarkoituksensa. Ja ihan mielelläni luin, mutta tämän jälkeen ei ole mitään tarvetta palata Huokaavaan luolaan tai Kauhujen linnaan tai jahtaamaan änkyttävää papukaijaa tai laulavaa käärmettä, Kolme etsivää -nostalgia on nyt suoritettu.   

Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen.

Gösta Ågren - Rakentaja

Poimintoja runohyllystä: olen joskus kauan sitten lukenut yhden Gösta Ågrenin kokoelman mutta en ollut kauhean innostunut, mutta hyvä kokeilla jotain toistakin: tämä uteloitti pohjatekstinsä, Markuksen evankeliumin vuoksi (suom. Caj Westerberg).

Kirjan aloittaa lyhyt esipuhe, jossa kirjailija esittelee evankeliumeista vanhimman, Markuksen tekstin ja kirjoittajan. En ole Ågrenin eksegetiikan yksityiskohdista ihan vakuuttunut (esittää että evankeliumi olisi kirjoitettu jo 50 AD jo ennen kuin Markus saapui Roomaan, mikä on varhaisempi ajoitus kuin oikein kenelläkään ainakaan nykyään), mutta hyvä että teemoja ja kontekstia tulee kuitenkin esiin. 

Varsinaiset runot seuraavat sitten hyvin evankeliumissa kuvattuja tapahtumia; varsin aforistisesti ja tulkiten niin että pohjateksti on hyvä tuntea, koska ei tämä varsinaisesti kertovaa epiikkaa ole, mutta jos teksti on tuttu niin kyllä yksittäiset runot siihen asettuvat. Ja tulkintaa tosiaan tehdään. 

Tuon pohjansa vuoksi kokoelma on tavallaan yhtenäinen (varsinkin kun Markuksenkin evankeliumi on lopulta hyvin suoraviivainen matka Galileasta Jerusalemiin) vaikka samalla en oikein osaa snaoa tavoitteliko Ågren jotain suuria teemoja joita halusi nostaa esiin Jeesuksesta: puhutaan vallasta, voimasta, ihmeistä, opetuksista jne. mutta aika paljon jää myös mysteeriksi (mikä sekin toki sopii Markukselle: kokoelman lopetuskin on sijoitettu samaan kohtaan kuin evankeliumin alkuperäinen). Kokonaisuudesta muuten kuin tarinallisella tasolla en siis saanut ihan kiinni, mutta olihan tässä paljon yksittäisiä kiinnostavia runoja, joissa on makusteltavaa ja mietittävää, eli on tässä ansionsa ja varmaan tämän ääreen voi palata myöhemminkin, ei kerrasta tyhjene.

Mihinkäs tämän laittaisi Helmet-haasteessa? Tulkitaan vapaasti vaikka kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: on valmis kuolemaankin sen puolesta.

Vertaukset

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi 
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!   

Mati Unt - Niin kerrotaan

Olen jotain Mati Untin tuotantoa vuosien varrella lukenut, blogiin on päässyt yksi näytelmä. Alkukielinen nimi on Räägivad eli suoraan suomennettuna 'puhuvat', ja tämäkin kirja etenee aika näytelmämaisesti: melkein pelkkinä vuorosanoina, joskin näyttämöohjeita ei ole ja muutaman keskeisemmän henkilön ohella on usein epämääräisenä pysyvä joukko muita henkilöitä, kommentoimassa kuin kreikkalainen kuoro mutta sen verran määrittelemättömästi ettei tätä kai kuitenkaan ole ensisijaisesti näyttämölle tarkoitettu vaan kirjana luettavaksi. (suomennos Eva Lille)

Yhteen kokoontuu sekalainen joukko henkilöitä, ensimmäiset vuorosanat lausuvat epämääräiset 'ensimmäiset', 'toiset', 'muut', 'mies', 'suuttuneita ääniä', kunnes esiin nousee sihteeri Eerika kertomaan muutaman päivän takaista kokemusta, kuinka töiden jälkeen hän ottaa taksin mennäkseen kotiin, mutta jostain syystä taksi kääntyykin eri paikkaan, järven rannalle ja pysähtyy sinne. Eerikasta tilanne tuntuu uhkaavalta, mutta kun paikalle tulee toinenkin auto niin taksi jatkaa matkaa ja nyt oikeaan osoitteeseen.  Eerika on järkyttynyt kokemuksesta, ja puhuessaan siitä miehelleen, ystävättärelleen ynnä muille ja näiden puhuessa eteenpäin, epäselvän uhkaava tilanne alkaa paisua moneen suuntaan ja yhdistyä muihin tapahtumiin. Raiskattiinko Eerika? Vai tapettiinko hänet? Pari päivää myöhemmin tapettiin joku taksikuski, vai oliko se että taksikuski oli tappanut jonkun, vai että taksikuski oli tappanut toisen taksikuskin, ja oliko joku näistä sama mies joka oli raiskannut ja tappanut Eerikan (vaikka Eerika siis on paikalla kertomassa tapahtumista, kuten myös taksikuski) Puhe polveilee moneen suuntaan, ja muut tuovat esiin omia näkemyksiään, näkökulmiaan ja kokemuksiaan ja kovin rajallisesti kukaan ketään tuntuu kuuntelevan... 

Untin kirjoissa tuntuu olevan tällaista hämmentävää ja aika häiritsevääkin unenomaisuutta: juonivetoisuutta ei kannata odottaa mutta kyllä tämä silti myös kertoo varsin osuvasti yhteisöjen kommunikointia tai sen rikkinäisyyttä, juoruja ja huhuja...ja vaikka kirja onkin reilu 40 vuotta vanha, niin tuliko minulle mieleen sosiaalisen median toiminta, kun maailmassa tapahtuu jotain skandalöösiä tai sellaiselta näyttävää? Vaikuttavasti Unt analysoi ilmiötä jota ei ollut vielä olemassakaan kirjan ilmestyessä. Varsin mainio teos siis.  

Ja Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: elokuvaversio menettäisi jonkin verran epämääräisyyttään, mutta voisi siitä kuitenkin tulla hyvin toimiva.  

Haluan olla luonnollinen, terve, samantekevää mitä vielä, - kunnollinen, hyvä...ymmärrättehän, mutta kirjailijat toitottavat minulle päivittäin, ettei se ole mahdollista. Kun menen kirjastoon, tunnen ilmassa jotain rietasta. Kuulen kuumeista kuiskinaa ja riettaiden seireenien yninää. Helpottaa taas hengittää, kun olen raittiissa ilmassa! Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kirjallisuus on oikein mukava harrastus kun elämä sujuu kuten sen tulee sujua. Vasta kriisitilanteessa ymmärtää minkälaista soopaa se oikeastaan on. Silloin siitä ei saa tukea.