Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho

Kun kolusin kirjaston nuortenosastolla fantasiahyllyä katsellen mitä jostain-muusta-kielestä-kuin-englannista käännettyä kirjallisuutta sieltä mahtaisi löytyä (ei kovin paljoa mutta jotain) niin huomasin tämän jo useamman vuoden takaisen teoksen. Olin aikoinaan lukenut yhden novellikokoelman tanskalaiselta Villy Sørensenilta, ja muistin pitäneeni sen vinksahtaneesta mielikuvituksellisuudesta, joten tämä tuli samantien lainattua (suomennos Mika Siimes).

Tässä teoksessa Sørensen käyttää ilmeisesti aika rajallisesti omaa mielikuvitustaan, pohjana ovat vanhat tarinat viikinkien jumalista, ja ilmeisesti aika uskollisina tulkintoina Snorri Sturlasonin Eddalle: niitä ei kai sellaisinaan ole suomeksi ikinä käännetty, mutta aika monena toisen käden versiona näitä on nähty, ja moni tarina oli hyvinkin tarkkaan sama kuin mitä muistin lukeneeni Peter Madsenin Valhalla-sarjakuvista ja muista vastaavista. Jotkut lyhyistä tarinoista ei ollut ennestään tuttuja, mutta epäilen silti että ne ovat myös Snorrilta, vain vähän vähemmälle versioinnille jääneitä. Ja kun en niitä alkumuotoisia ole lukenut niin en tiedä kuinka paljon Sørensen laittaa omaa tyyliään, henkilökuviaan yms ja kuinka paljon tulee Snorrilta.

Koska vaikka kielellinen ilmaisu onkin varsin helposti lähestyttävää proosaa (mitä varsinkin runomuotoiset saagat erikoisine kielikuvineen eivät aina ole), niin tyylissä on kuitenkin mukana legendojen ja myyttien henki, tapahtumissa ja henkilöissä on arkaaista kummallisuutta, eli täydellinen moderni uudelleenkerronta tämä ei yritäkään olla. Toteavuus voi häiritä suurempaa psykologista otetta kaipaavia, minua yhä viehättää tällainen legendamainen ote.

Ja vaikka kirja koostuu yksittäisistä lyhyistä tarinoista, edetään kokonaisuudessa silti vääjäämättömästi kohti nimen lupaavaa loppua: Ragnarök tulee lopussa (yllättävänkin nopeasti), mutta kyllä se on ollut koko ajan valmisteilla ja ihan syystä sinne päädytään.

Sen suhteen en sitten tiedä lainasinko tämän oikealta osastolta: sivistävä tämä eittämättä on, mutta vetoaako tällainen toteava tragedia sitten nuoriin, en tiedä. Myös itse pidin enemmän niistä aiemmin lukemistani novelleista...

Helmet-haasteessa tämä menköön kohtaan 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: en ole ihan varma kuka on kirjan varsinainen päähenkilö, mutta kuka onkaan, tuo pätee. 
Ja muita bloggauksia löytyi joitain: Varjelum, Cilla, Titania, Johanna...

Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta

Voi herranjestas tätä kirjaa.

Luin aikoinaan ruotsalaisen Birgitta Trotzigin kirjan Liejukuninkaan tytär, ja vaikka en niin hyvin enää muistakaan tarinaa niin muistan sen vetovoiman, fyysis-myytillisen lyyrisyyden: kärsimyksissä ryvettiin, mutta myös päästiin jonkinlaiseen toivoon (tosin jos en väärin muista, siinäkin toivossa oli sen verran transendenttisuutta, että lukija joka ei sitä ulottuvuutta huomioiden lue, ei sitä huomaa). Pidin lukemastani sen verran, että houkutti lukea lisääkin, vaikka tuotantoa on suomeksi niukasti.

Mutta oli tämä parikymmentä vuotta vanhempi romaani (suom. Kyllikki Villa).

Ollaan 1400-luvun lopulla Åhusin kaupungissa Skånen itärannikolla: kaupunki on ollut merkittävä kauppakaupunki mutta suhteellisesti tähti on laskemassa. Varsinaista päähenkilöä tai yhtenäistä tarinaa tässä ei ole. Kirja alkaa Mereten syntymästä ja tämä on tärkeä henkilö myös kirjan lopussa, mutta katoaa näkyvistä pitkiksi ajoiksi kirjan keskellä, ja sen sijaan huomio kiinnittyy moniin muihin henkilöihin. Eli tässäkin ollaan Gösta Berlingin tapaan aika lailla kuvakudoslinjalla, kuvataan ennemmin laajempaa yhteisöä, kaupunkilaisten joukkoa niin nimettyinä kuin nimeämättöminä, ja näiden keskinäistä linkittymistä toisiinsa, kuin ketään yksittäistä henkilöä.

Tarinan sijasta yhteinäistä on tunnelma, eli aiemmin lukemani kirjansa tapaan tämäkin oli aikamoista vyörytystä rappiota, kurjuutta, kärsimystä niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. Toivon hippusia oli kovin niukasti jaossa ja kyllä nekin menivät varsin nopeasti ohi, tuskaa ja häväistystä sen sijaan riitti pitemmäksi aikaa vääjäämättömään vajoamiseen saakka. 

Mutta vaikka kirja oli lukijallekin aikamoista jatkuvaa turpiinvetoa, niin oli tässä kuitenkin oma vetovoimansa. Lyyrisen tyylin tuomalla etäännyttämisellä ja kerronnan hajottamisella useaan henkilöön vältetään tunne manipulatiivisesta heruttamisesta, eiks-oo-kauheeta-myötätunnon keinotekoisesta rakentamisesta, vaan ennemmin tämä kaikki näytetään eettis-soteriologisesti maailman tilana. Se joka kärsii jostain vähän vähemmän voisi olla tukena sille joka kärsii samasta enemmän, kuten eräs henkilöistä huomioi (ja sitten kaikki voivat huomioida ettei niin kuitenkaan tehdä, useimmiten päinvastoin). Ja vuodenkierto, niin luonnonilmiöinä kuin liturgisena kalenterina, on myös vahvasti mukana, ehkä asiat toistuvat loputtomiin mutta jatkuvasti ollaan myös menossa seuraavaan, ja asioiden tapahtumisissa tiettyinä ajanhetkinä on omat merkityksensä...

Ehkä tässä jonkinlainen katharsis pääsee syntymään, eli sitä kaipaaville tämä on varsin mainio kirja.

Nyt on myöhäissyksy, aika jolloin pimeys vain syvenee eikä vielä ole mitään toivoa, raskas aika joka on kuin ies ihmisten hartioilla, kuollut hiertävä ies.
Adventin alusaika, jolloin syksy suistuu talveen ja talven eloton nälkäinen kita ammottaa syvyydestä ihmistä kohti - silloin maisemasta tulee paha. Pilvet laahaavat ääneti kuin painavat tiineet eläimet. Mutta syysliejussa ei mikään idä, siinä on vain kuolleita kasveja mätänemässä ja hajoamassa. Vanhat härät äkäilevät ja puhkuvat vetäessään naatti- ja leväkuormia.
Tasangon yllä lepää pimeys. Kuin rajuilman lähestyessä. Äkillisessä raskaassa hämärässä talot hohtavat kovin valkeina, kalkinvalkoisina, haaltuneina - ne painautuvat lähekkäin niin kuin eivät tohtisi hengittää. Mutta etäällä näkyy meren loistava hopeajuova. Tasangolla ihmiset vaeltavat pimeissä maan uomissa, ilmaantuvat näkyviin, katoavat niihin jälleen. Pimeissä tien uurteissa jotka johtavat kohti hopeisen meren vaahtoa, kaukana merellä on aurinkoa.
Pelko painaa tasankoa alas liejuisiin uurteisiin. Pellonreunoille kasoiksi kootut kuihtuneet nauriinnaatit levittävät imelää lahon lemua ahdistavan taivaan alla. Etelässä kohoaa harju viiltävän sinisenä. Mutta täällä tasanko makaa matalalla laahaavien pilvitaakkojen alle kyyristyneenä kuin lapsi joka pimeänpelosta ei uskalla hengittää: tuleeko joku? kuka tulee?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 26. Kirjassa on itse valittu perhe (no ehkä kyse on enemmän yhteen ajautumisesta, vaikka on siinä valinnankin hetkiä).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (klassikkohaaste)

Olen tässä viime vuosina lueskellut aika ajoin Selma Lagerlöfin tuotantoa: Peukaloisen retket aikaa sitten lapsena (ja animaatiosarja on tietysti nähty), mutta joitain muitakin kirjojaan on sittemmin tullut luettua ja niistä pidettyä sen verran, että on ollut jo pitempään aikomus tarttua tähän nimekkääseen esikoisromaaniinsa. Eli ihan selvää klassikkohaastemateriaalia. Lukemani painos on Joel Lehtosen suomentama ja Georg Paulin kuvittama.

Nimihenkilö Gösta Berling toimii kirjan alussa pienen paikkakunnan pappina, mutta on herättänyt pahennusta juopottelullaan, ja piispantarkastuksessa saattaa Göstasta tulla virkaheitto...ja vaikka tapahtumat ottavatkin hetkellisesti positiivisemman käänteen, niin pappisura päättyy kuitenkin lyhyeen. Harhailu ei kuitenkaan kauaa kestä, kun Gösta päätyy ylläpidettäväksi yhtenä kahdestatoista kavaljeerista Ekebyn kartanoon, jota hallitsee rikas majurinrouva Samzelius, Vermlannin mahtavin nainen. Ja loppukirja sitten vietetäänkin tässä vermlannilaisessa kartanossa ja sen lähistöllä, kartanoilla ja kylissä. 

Kirjan henki on varsin omalaatuinen: se sijoittuu jonnekin 1800-luvun puolivälin tienoille, kirjoitusajankohdasta katsottuna kuitenkin sen verran selvästi menneisyyteen, että vaikka Lagerlöfin nykyisyys ei mahdottoman kaukana olekaan, kerrontaa voi maalailla reippaasti legendamaisemmaksi, hahmoja paisuttaa elämää suuremmiksi ja näiden käytöksiä hieman erikoislaatuisemmiksi, tapahtumia melodramaattisemmiksi. Harvakseltaan mutta eittämättä mukaan tulee myös yliluonnollisia tapahtumia, ja muutenkin (kauhu)romantiikan henkeä on mukana. Tämä ei tietenkään ole Lagerlöfin tuotannolle poikkeuksellista, pikemminkin päinvastoin runsas  legendojen ja myyttien käyttö on ollut minulle vetovoimana. Ja oikeastaan tämä kirja on aika maltillinenkin tässä (mutta samalla ilmeisesti verrattuna muuhun aikakauden ruotsalaiseen kirjallisuuteen silti poikkeuksellinen). 

Varsinaista yhtenäistä juonta tässä on niukasti, kerronta etenee episodimaisesti henkilökuvina ja tapahtumina lähiseudun sosiaalisessa verkostossa, ja Gösta itse on usein sivuhahmona, ja joissain luvuissa ei sitäkään. Ja kuitenkin karismaattisena, älykkäänä ja energisenä, joskin usein myös holtittomana, häilyvänä ja vastuuttomana hahmona Gösta on usein katalyytti tai toimeenpaneva voima, joskus vaikkei olisikaan paikalla, ja jos tässä nyt jonkinlainen kirjan läpi kulkeva punainen lanka löytyy niin se on Göstan kasvukertomus suurempaan vastuullisuuteen. Mutta paremmin tämä oli silti kuvakudos Vermlannista, hieman mytologisoivien filtterien läpi katsottuna.  

Episodimaisuus toi myös hyvän lukurytmin: kirja jakautuu kahteen osaan ja sivuja on päälle 600, mutta päätin lukea kirjan luku päivässä -tahdilla, ensimmäisen osan marraskuussa ja toisen joulu-tammikuun vaihteessa, ja tällaiseen lukemiseen kirja sopi hyvin (vaikka loppupuolen viittauksissa kirjan alkupään tapahtumiin olikin joskus jo hieman vaikea muistella, että mihinkäs se episodi päätyikään, mutta ei se varsinaisesti ymmärrystä haitannut). 

Kuten sanottu, olen pitänyt Lagerlöfin tavasta käyttää myyttistä, legendamaista sävyä kerronnassaan, ja sitä riitti toki tässäkin. Mihinkään selvään muottiin ei asetuttu, kerronnassa liikuttiin sujuvasti seurapiiriromansseista melodraamaan ja kauhuromantiikkaan, komediasta tragediaan: mitään puolta ei liioiteltu joten tietty (hivenen synkeä) yhtenäisyys säilyy, mutta yhdistettynä episodimaiseen kerrontaan, ei oikein koskaan voinut arvata mitä seuraava luku tuo tullessaan. Mutta oli tässä kyllä myös pitkäpiimäiset hetkensä, ja luulen että erityiseen klassikkoasemaan on vaikuttanut, että tämä oli kirjailijan esiinmarssi: kirjana pidin enemmän esim. Ajomiehestä. Mutta luulen, että tämä ei jää viimeiseksi luettavaksi Lagerlöfiksi...

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Sill'aikaa kun lapsi kuulee kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä, pitää se päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rintaa vasten.
Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinata kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.
Ja muita bloggauksia löytyi muutama.

---------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin ja Minun kansani, minun rakkaani. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki on hyvä lukea myös muiden postauksia klassikoista, bongaten niin kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen ilmestyy Tuulevin lukublogiin. 

Toivo Pekkanen - Lähtö matkalle

Taas satunnaisia kirjoja jotka käsiin osuvat: Toivo Pekkanen tunnetaan parhaiten romaaneistaan (joita en ole lukenut), mutta viimeisenä teoksenaan 1955 ilmestyi tämä runokokoelma. Ja luulenpa lajityyppien keskinäisen merkityksen pysyvän muuttumattomana.

Ja mitään proosarunoa tämä ei ole, vaikka proosakirjoittajuus taustalla tuntuukin: klassista mitallisuutta ei harrasteta, muttei myöskään modernismia: ilmaisussa on lainailtu ehkä enemmän edellisestä, rakennetta jälkimmäisestä vaikka Pekkasen säkeet ovatkin varsin pitkiä ja runsaita.   

Kieleltään luonnehtisin tätä kovin usein, no, raskaaksi, ja sitä en pidä varsinaisesti positiivisena ominaisuutena. Ja runojen aiheissa ja teemoissa on samaa raskautta, maailmanpalo painaa yhä taustalla ja näköjään Pekkasella oli vastikään ollut myös vakava halvaus, jonka paranemisprosessi oli työläs. Paljon on halua pois, liikkeelle, painostavaa odotusta ja hiipumista ja toisaalta toivoa ehkä jostain muusta. Mutta tuolla sisällöllä, mahtipontisella vakavan paatoksen sävyllä, tunne raskaudesta tulee vain vahvemmaksi.

Takakanteen oli ehtinyt aikakauden auktoriteettien Unto Kupiaisen (jota runoilijana arvostan) ja Toini Havun kommentit, joissa teos julistetaan arvokkaaksi ja kestäväksi...ja, no, taisi kuitenkin käydä että tämä teos on jäänyt vahvasti oman aikansa kirjaksi, ehkä sillä hetkellä puhuttelevaksi, mutta oma lukukokemukseni jäi vaisuksi enkä oletan monen muunkaan nykylukijan tästä innostuvan.

Ja samalla tämä kirja oli hyvä lukea myös juuri nyt, kun taas on aikamme raskas, mahtipontinen, kipuileva. Kuinka suuri osa juuri nyt hyvin arvokkaalta ja tärkeältä vaikuttavasta kirjallisuudesta ja muusta taideilmaisusta tulee näyttämään tältä muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Helmet-haasteessa laitetaan tämä vaikka kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Kts. alla.

Lähtö

Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.

Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.

Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota maan päälle jäävät eivät tunne.

Minä yksin tiedän tämän aamun salaisuuden.
minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen aavistusteni tasangoille.

Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.

Kerstin Ekman - Suden jälki

Mielessä on ollut lukea enemmän pohjoismaista kirjallisuutta: jotain tuttuja ja pidettyjä kirjailijoita ja kirjoja tietysti jo löytyy, mutta aika paljon on myös kaipaamassa parempaa tutustumista. Kerstin Ekman on nimenä tuttu, mutta mitään en ollut lukenut, joten kirjastosta sitten tämä (koska Keltaista kirjastoa ja lyhyt). Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.

Mieleen tuli jonkun kirjailijan (en enää muista kenen) ajatus, että jos haluaa hyväksi romaanin päähenkilöksi, ei ole niinkään avuksi elää hyvin värikäs ja kokemuksiltaan monipuolinen elämä, vaan ennemmin saada yksi kokemus joka jollain tavalla mullistaa koko elämän. Kirjan alussa juuri 70 vuotta täyttänyt Ulf näkee suden.

Tämä tuskin oli ensimmäinen nähty susi ikinä: Ulf oli tehnyt pitkän uran metsähallituksen virkamiehenä ja oli myös intohimoinen metsästäjä, jo pienestä pitäen, villieläimiin hyvin perehtynyt ja paikallisen metsästysseuran metsästysjohtaja vuosien ajan. Tästä sudesta, jonka mielessään nimittää Pitkäkoiveksi, Ulf kuitenkin kiinnostuu ihan yksilönä, ei vain minä tahansa lajinsa edustajana, ja alkaa kantaa huolta sen kohtalosta. Ja samalla tästä lähtee liikkeelle ajatukset menneisyydestä, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, metsänhoidosta ja metsästyksestä ja suhteesta luontoon ylipäänsä. Ja toisaalta omassa ikääntymisessä on myös sulateltavaa, niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. 

Tässä reflektoinnissa ja uudelleenarvioinnissa, ja sen vaikutuksissa, onkin kirjan keskeinen sisältö. Pitkäkoipi toimi laukaisuna mutta villinä sutena pysyy pääosin possa näkyvistä, mutta Ulf tarkoittaa myös sutta, ja omien jälkien katselemisessa on myös oma toimensa. Ja kirja toimii hyvin, lukijana uppouduin kyllä hyvin Ulfin mietteisiin ja puuhiin...
joskin kirjan loppupuolelle ympättyä dekkaristista juonenkäännettä en sitten niin arvostanut: tavallaan se oli ympätty myös hyvin psykologiseen kerrontaan, ja näköjään Ekmanilla on dekkaristitausta, mutta silti untui hieman kornilta, onko dekkaripaine ruotsalaisessa kirjallisuudessa niin kova ettei ilman sitä voi enää kirjoittaa proosaa (tai ehkä sitä ei sitten vain suomennettaisi?)

Mukava tuttavuus tämä kuitenkin oli, ehkä Ekmaniakin siis pitää lukea lisää.
Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira (koiria on ollut vuosien varrella useitakin, myös nykyinen Zenta).

Sanna Vaara - Jumalan katkennut kynä

Olen tässä blogissa kirjoitellut aika vaihtelevasti hengellisestä kirjallisuudesta, teologiasta ja muista. Uskonnollisia aiheita käsittelevästä kaunokirjallisuudesta toki, usein nostaen niitä uskonnollisia teemoja näkyviin, vaikka kaikkia pohdintojani ja huomioitani en kirjoitakaan auki. Ja teologisesta kirjallisuudesta joskus, yleensä keskittyen sitten historiaan, oppeihin yms. 

Varsinaisesta hengellisestä kirjallisuudesta on sen sijaan varsin hankalaa kirjoittaa, koska minusta hyvät kirjat haastavat miettimään, pohtimaan, keskustelemaan itsensä/tekstin/Jumalan kanssa, väittämään vastaan ja kyseenalaistamaan (toista tai joskus itseäkin). Mutta noista ei oikein voi kirjoittaa ymmärrettävästi heille jotka eivät ole jo lukeneet kyseistä kirjaa. Ja he jotka ovat jo lukeneet ovat luultavasti jo löytäneet omat pointtinsa, jotka ovat inspiroineet mietteisiin.
Ja niistä huonommista kirjoista taas ei ole mitää sanottavaa juuri koska ne eivät ole herättäneet oikein mitään vastakaikua.

Samoin näissä näkyy samaa kuin huumorissa, että henkilökohtaisella suhtautumisella on hyvin paljon merkitystä, hengellisyyden eri muodot ja tekniikat eivät todellakaan ole yhteismitallisia, että sama sopii ja toimii kaikille ja kaikissa elämäntilanteissa (saati että kunkin muodon ominaiset piirteet olisivat välittömästi selviä ja ymmärrettäviä ensivilkaisulla). Periaatteessa samojakin laajoja periaatteita voidaan myös ilmaista ja käsitellä hyvin eri keinoin, symbolein ja ilmaisuin, ja vääränlainen kieli on sitten ihan vaan käsittämätöntä, koska ilmiöt eivät ole objektiivisia ja eksakteja eikä niiden edes kuulu yrittää olla.
Ja kun jokin ei toimi niin se ei toimi, ja sitten voi vaan kohteliaasti hymyillä että kiva-jos-tämä-on-hyvä-juttu-jollekulle-muulle. Ja samalla oppia että ne itsellekin merkitykselliset asiat voivat olla pääosin käsittämättömiä toiselle. Tästä syystä tämä on laji jossa en halua varsinaisesti suositella mitään tiettyjä teoksia ainakaan ilman että se tapahtuu dialogina (ja suhtaudun myös suurella varauksella muiden suosituksiin, jos se ei tapahdu dialogina).

Vaan kirjoitan nyt kuitenkin Sanna Vaaran kirjasta. Kirjailijaa oli kuulemassa viime kirjamessuilla, ja seuraavana päivänä kohdatessa juteltiin myös hetki keskellä messuhulinaa. Vaara on hengellinen etsijä, monenlaisiin hengellisyyden harjoittamisen muotoihin tutustunut ja ilmiselvästi niistä myös paljon saanut ammentaa, vaikka tässä kirjassa onkin esillä enemmän etsiminen, kriisi, se mitä Ristin Johannes kutsuu sielun pimeäksi yöksi (ja taustalla painavat myös konkreettiset havainnot, ettei ole enää niin nuori kuin on ollut...)

Kirja on kuitenkin tekijänsä esiintymisten oloinen: humoristinen, suora, runsaan itseironinenkin ja samalla avoin ja vilpitön. Arvostan taitoa heittäytyä avoimesti, vaikka siinä ehkä omat ongelmansa onkin (kirjailija itse huomioi "kaikki tai ei mitään"-taipumuksen, vaaditaan paljon itseltä ja sitten kun ei siihen liialliseen ihanteellisuuteen ylletäkään, niin annetaan kokonaan periksi). Ja erityisesti sitä miten fyysinen ulottuvuus pysyy hyvin mukana: ihminen on psykofyysinen kompleksi, joten ruumis on meissä aina mukana, ja mitä paremmin sen kanssa on sujut myös henkisissä ja hengellisissä prosesseissa, sitä parempi. Ja Vaaran tekstissä tämä on hyvin hallussa, jalat ovat konkretia-maassa, meno ei koskaan karkaa abstrakteihin sfääreihin. 

Vaara ammentaa monesta hengellisyyden traditiosta, erityisesti kristillisestä mystiikasta (ja myös mm. edellämainittu Ristin Johannes ja Avilan Teresa ovat mukana) vaikka ei ilmeisesti ole tiukasti sitoutunut mihinkään (eikä kuulu mihinkään kirkkokuntaan). Messupuhettaan kuunnellessani mietin korostuuko tässä ajattelussa liikaa individualismi, mikä ajan hengessä on muutenkin ylikorostunut. Kuten sanottu, ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja fyysinen olemassaolo johtaa myös sosiaaliseen olemassaoloon, olemme jatkuvasti suhteissa toisiin ihmisiin (toisin kuin aineettomat enkelit, joiden ei tarvitse olla yhteiskunnallisia), ja tätä kautta pidän myös yhteisöllistä, sosiaalista ulottuvuutta tärkeänä ja usein aliarvioituna osana hengellisyyttä. Kirjassa tämä puoli ilahduttavasti kyllä myös huomioidaan, joskin tämä pysyi yhä aiheena joka minua mietitytti.

Mm. kuvaus kun kirjailija käy tuhkakeskiviikkona messussa, vaikka kuten itse mainitsee, ei juuri ole niin tehnyt. Ja niinpä jumalanpalveluksen kulku ja tapahtumat pysyvät vieraina ja usein käsittämättöminä, koska liturgia on kuitenkin oma symbolinen kielensä jolla yhteisö puhuu itsestään, itselleen, Jumalasta ja Jumalalle, ja jos ei siihen ole ollenkaan perehtynyt niin se on vähän kuin ummikkona yrittäisi kuunnella vierasta kieltä...kieltä oppii parhaiten ajan kanssa immersiossa (joskin pieni aktiivinen opiskelukin auttaa).
Mietin myös ajatusta, että jumalanpalveluksessa pitäisi olla myös aikaa hiljaiselle meditaatiolle. Mutta meditaatio, niin hieno asia kuin onkin, on yksityistä rukousta, siinä missä jumalanpalvelus on yhteistä, joten meditaation lisääminen siihen tekisi siitä vähemmän mitä sen pitäisi olla. Vähän kuin syntymäpäiväjuhlien ohjelmana olisi että kaikki tekevät omissa oloissaan sitä mitä kukin haluaa: vaikka ne tekemiset olisivatkin hyviä ja arvokkaita juttuja, niin myönnän, että olisin moiseen hieman pettynyt, olisin sitten itse synttärisankari tai yksi vieraista. 

Ja tuo oli siis vain yksi pieni episodi kirjasta: kuten näkyy, ajatuksia heräsi, asiat pohdituttivat ja joskus piti kyseenalaistaa ja väittää vastaankin (itse asiassa usein niille toisille henkilöille joiden kanssa Vaara keskusteli), eli ylemmän määritelmän mukaisesti oli siis hyvä kirja. Ja luulenpa että muut lukijat löytävät toisia kohtia joihin reagoida, sen verran avoimena ja konkretiassa helposti lähestyttävänä kirjailija teoksensa pitää. 

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikkapa kohtaan 29. Kirjailijan viimeisin teos (tietääkseni ei ole vielä ehtinyt enempää)

Elizabeth Bowen - The Little Girls

Hyppään taas pitkästä aikaa Elizabeth Bowenin tuotannon pariin: tämä on kahdeksas lukemani romaaninsa, edelliset seitsemän ovat tullee myös blogatuiksi, ja tuotannosta on jäljellä vielä kaksi varhaista romaania, ja sitten muuta tuotantoa (mm. novelleja aika paljon). 

Harmi vaan, että tähän asti luetuista tämä oli ensimmäinen varsinainen huti. Bowenin tuotannossa suositaan aina vihjailua, epämääräisyyttä, kryptisyyttä: (usein nuoret ja kokemattomat) henkilöt eivät aina ymmärrä maailmansa salattuja toimintaperiaatteita, ja tätä hämmennystä välitetään myös lukijalle. Ja usein esitettynä varsin monimutkaisella kielellä, jonka rakenteista saa joskus hämmästellä onko tämä enää englantia: jotkut ovat verranneet että Bowenin teksti on kuin Jane Austen kirjoittamassa Henry Jamesia silloin kun ei ole kuin Henry James kirjoittamassa Jane Austenia. Ja nuo piirteet tuntuvat korostuvan mitä pitemmälle uralla mennään.

No, The Little Girls on Bowenin toiseksi viimeinen romaani, ja tässä epämääräisyys ja vihjailevuus tuntuvat menneen jo liiankin itsetarkoituksellisen epämääräisiksi, siinä määrin että ainakaan minä en enää oikein pysynyt mukana mistä tässä nyt sitten oikein on kyse, mitä tapahtuu ja miksi. Teksti kävi liian usein epäselväksi puuroksi, joka ei antanut tarpeeksi oikein edes kiinnostumaan mistä on kysymys (verrattuna samanhenkinen seuraava romaani Eva Trout on taas mestariteos, ja aiemmat Bowenit samoin kuin tähän selvästi vaikuttanut Ivy Compton-Burnett ovat onnistuneet samassa lajissa paljon paremmin. 

Niin, sisällöstä: Kolme naista, Dinah, Clare ja Sheila, ovat olleet aikoinaan Dicey, Mumbo ja Sheikie,  yksitoistavuotiaina lyhyen aikaa ystäviä samassa koulussa, mutta elämänkäänteet (mm. pian alkava ensimmäinen maailmansota) veivät nopeasti erilleen, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin Dinah etsii kaksi muuta käsiinsä...

Kirja noudattaa samanlaista rakennetta kuin The House in Paris, joskin tavallaan käännettynä: kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ja kolmas sijoittuvat "nykyaikaan" ja keskimmäinen taas menneeseen, joskin siinä missä The House of Parisin nykyaika oli lapsen näkökulmasta ja menneisyys taas aikuisten, tässä menneisyys on lasten ja nykyhetki aikuisten. Ja vaikka kolme kuusikymppistä rouvaa (yksi nykyään taas neiti) ovatkin kasvaneet hyvin erilleen ja erilaisiksi, on heissä väistämättä taustalla myös se yksitoistavuotias tyttö, joka tulee esiin erityisesti niiden keskuudessa, jotka ovat tunteneet sen yksitoistavuotiaan tytön...

Ja ihan kiinnostava teema tuo olisi, mutta tämän lukeminen oli kyllä aikamoista laahausta. Luin kuitenkin loppuun, kun oli tuttu ja arvostamani kirjailija, ja ihan kielellisesti Bowen on aina edes jotenkin kiinnostava: heikomman kirjailijan kirja olisi kyllä jäänyt suosiolla kesken. Mutta kirjailijan tuotannosta suosittelen kuitenkin mieluummin jotain muuta. Vaikka toiseen kertaan luettavaksi.
(kuten jotkut muutkin kirjansa, tämäkin on näköjään käännetty suomeksi suht tuoreeltaan nimellä Ikuiset tytöt. Mutta en ole kyllä yhtään näitä Bowen-suomennoksia nähnyt missään, ja minusta näiden kieli on sen verran tärkeä syy lukea, että pysyn kyllä alkukielisissä).

"[...]Did I hear you ask 'why' take action, and 'what about'?"
"You did. Exactly what is complained of?"
"Innuendo," said Sheila promptly, colouring deeply. "Insinuations - malicios, insidious, mischievous, damaging."
"Golly, you've got that pat!"
"She so words those things that anyone could think anything. And if that weren't enough there may well be worse at the back - Trevor considers the tone is distinctly menacing. Not blackmail yet, but that is what it could come to. Incidentally, how do we know that she's not a gang?"
"How, indeed?"
"Have you no character, Clare, that you don't want injured? - or professional capacity, or something? I repeat, I'm exceedingly sorry I have never heard of you. You do something, do you - what do you do, then? Or if you prefer it the other way, what are you?"

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä (sitäkin on mukana). Noin muuten, tämä on varmaan ainoa brittikirja ikinä, jossa ollaan koulussa, joka ei ole sisäoppilaitos.

R.A. Lafferty - The Best of R.A.Lafferty

Olen aika ajoin nähnyt mainittavan R.A.Laffertyn nimen puhuttaessa 1960-70-luvun scifikirjallisuuden uudesta aallosta, mutta tämän tuotantoa ei ole ollut kovin helppo löytää. Suomeksi ei ole tietenkään mitään (ei taida olla edes yksittäisiä novelleja seuralehdissä, mikä on jo aika harvinaista), englanninkielisiäkin uusintapainoksia tuntuu olevan aika nihkeästi, eikä niitä kaupoissa juuri ole. Ja kuitenkin Laffertysta puhutaan, usein ylisanoin: vaikuttaa että hän on ennemmin kirjailijoiden kirjailija kuin suuren yleisön.

Tämä novelliantologia kuitenkin löytyi, ja tavallaan vahvistaa tuota arveluani: paksussa paketissa on 22 novellia, ja Neil Gaimanin yleisen esipuheen ohella jokaisella novellilla on myös oma esipuheensa (ja parilla jälkisanat), kirjoittajina spefin merkkihenkilöitä (Ellison, Delany, Silverberg, Willis, Kress...)

Ja toisaalta nämä novellit ovat kummallisia, tavalla, joka saa aika monen perinteisemmän scifi-kirjoittajan näyttämään aika mielikuvituksettomalta. Ajoittaisia genrekonventioita on, mutta silloinkin kerronnan rakenteet menevät usein aika vinksalleen: perinteisen juonivetoisuuden ja high concept -spefi-ideoiden ystävät saanevat usein pettyä (ja se on varmaan pitänyt Laffertyn poissa varsinaisesta suuren yleisön suosiosta. Näistä olisi myös hyvin vaikea tehdä leffoja).

Ennalta-arvaamattomia ja surrealistisia kertomuksia jotka lainailevat henkeä myös paljon "tall tale"-perinteestä, liioittelevien kalajuttujen ja legendojen perinteestä. Mieleen tuli mm. Mark Twain, ja toisaalta Laffertyn kotoisan Oklahoman intiaaniperinne näkyy useammassa tarinassa...ja toisaalta kyllä pystyn kuvittelemaan että Neil Gaiman ja Samuel Delany ovat omat vaikuttimensa näistä ottaneet. 

Okei, joihinkin novelleihin en ainakaan tällä luennalla saanut nyt oikein mitään otetta, mutta viehättävän vinksahtaneita tarinoita kyllä riitti: voisi mainita vaikkapa legendamaisen Narrow Valleyn jonka tieteiskirjallisuudessa tieteenä on maantiede ja topologia, Thus We Frustrate Charlemagnen periaatteessa perinteisen idean, mutta erinomaisen hauskasti kerrottuna, tai The World as Will and Wallpaperin ja Ride a Tin Can -novellin omalaatuiset yhdistelmät surullisuutta ja hilpeyttä...(sen enempää noista tai muistakaan en halua kertoa, koska näissä oma hupinsa on että tarinat kehittyvät niin odottamattomiin suuntiin).

Nykyään en ole mitenkään valtavan innokas spefi-lukija, mutta tällaiset genre-konventioista yllättäviin suuntiin päätyvät teokset kyllä maistuvat. 

Helmet-haasteessa tämä ansainnee päätyä kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe, sen verran lukuisia niitä kirjaan on päätynyt. 

"[...] Were we all well adjusted, we would ossify and die. The world is kept healthy only by some of the unhealthy minds lurking in it. The first implement made by man was not a scraper or Celt or stone knife. It was a crutch, and it wasn't devised by a hale man."
"Perhaps you should rest," a functionary said in a low voice, for this sort of rambling nonsense talk had never been heard at an awards dinner before.
"Know you," said Albert, "that it is not the fine bulls and wonderful cattle who make the new paths. Only a crippled calf makes a new path. In everything that survives there must be an element of the incongruous. Hey, you know the woman who said, 'My husband is incongruous, but I never liked Washington in the summertime.'"
Everybody gazed at him in stupor.
"That's the first joke I ever made," Albert said lamely. "My joke-making machine makes them a lot better than I do." He paused and gaped, and gulped a big breath. "Dolts!" he croaked out fiercely then. "What will you do for dolts when the last of us is gone? How will you survive without us?"
Albert had finished. He gaped and forgot to close his mouth. They lead him back to his seat. His publicity machine explained that Albert was tired from overwork, and then that machine passed around copies of the speech that Albert was supposed to have given.
It had been an unfortunate episode. How noisome it is that the innovators are never great men, and that the great men are never good for anything but just being great men.
(Eurema's Dam)

Juha Sandberg - Kohinakuvia

Alkuun maininta jääviydestä: kirjailija on pikkuserkkuni (hei vaan!), joten keskityn tässä nyt vain kuvailemaan teoksessa nousevia aiheita sen kummemmin arvottamatta.

'Kohinakuvia' on varsin osuva nimi erityisesti kirjan alkupuolelle. Runsaasti kielikuvia ja ajoittaista sanaleikittelyä, monesta suunnasta tulevien signaalien aaltoina jotka sekoittuvat sen verran että syntyy kohinaa. Sandberg käyttää paljon techspeakia, teknologian ja kaupan fraaseja, ja suhde näihin tuntuu varsin ambivalentilta: epävarman, myrskyisän ja kaoottisen meren kuva nousee esiin, kohina ahdistaa ja ahdistusta puretaan ironisointina, ja ihmisen osa tässä keskellä on nimenomaan selviytyminen. 

Ja toisaalta kirjassa nousee toistuvasti esiin yhteyksien ja laajempien kokonaisuuksien teema: näitä yhteyksiä, hauraitakin, etsitään ja rakennetaan, ja teknologia on yksi tapa jolla maailma on: "maailmaa/pitää koossa datalävistys".

Näitä yhteyksiä etsitään muualtakin, taiteesta, kielestä, matkoista, luonnosta, paikassa ja ajassa. Ei tyydytä vain muotoilemaan yksittäisiä kuulaan minimalistisia kokemuksia, vaan niiden yhteyksistä, virtauksista ja dynamiikasta rakennetaan yritystä maailmankuvaksi, biosfääriksi tai noosfääriksi, ja havainnoidaan omaa paikkaa näissä. Tämä vie runojen kielen usein aika teoreettiseksi, ehkä liiankin joillekin lukijoille.

Jos alkupuolella korostui teknologia, loppupuolella kirjaa taas orgaaninen luonto: sävy käy rauhallisemmaksi ja voidaan kurottaa paremmin myös omiin historiallisiin juuriin. Yksiselitteistä vastakkainasettelua tässä ei kuitenkaan tule, siinä missä teknologiassa ymmärretään orgaanisen luonnon kielikuvilla niin luontoa ymmärretään teknisillä kuvilla: samassa maailmassa tässä kuitenkin ollaan, joten yhteydet ovat välttämättömiä.

Avaan Helmet-haasteen kohdalla 28. Kirjassa ollaan järvellä: järvi mainittiin yllättävänkin monta kertaa pitkin kirjaa (ja mieleen tuli että kun ajattelemme järveä, ajattelenko ehkä samaa järveä kuin kirjailija...)

uutisia odotushuoneessa
                                  jatkuvasti rikokset
                                  sekoittuvat vesiin ja huomiseen,

vikaa etsitään,
troubleshootings - lisää kuolonuhreja
        kaupungeissa ja luonnonympäristössä
korjaustoimet tukkivat läpikulkuliikennettä,
kärsiville
tulvan kohinassa
        tarjolla akronyymejä
                                            SSRI, BCI, CAS9, SO/LFG...
koodijonojanoa ja
self hell -osastolla
        liekehtiviä selviytyjiä,

auttaako myrskyssä vaarin neuvot
        aaltojen lainalaisuuksista