Loppuvuoden luetut

Joel Haahtela - Perhoskerääjä
François Mauriac - Käärmesolmu
Tytti Parras - Pieni hyvinkasvatettu tyttö
Lena Andersson - Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä
Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead
Lemmikki Louhimies - Pyhän Henrikin taivaskorvat
Juha Mannerkorpi - Jälkikuva
Lu Yu - The Wild Old Man
Andrée Chedid - Nefritite
Khaya Ronkainen - From the Depths of Darkness
Paavo Rintala - Jumala on kauneus
Paolo Maurensig - The Lüneburg Variation
Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli
Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies
Rex Stout - Liian monta etsivää
Francesco Serantini - Paavin pyssy
Georges Simenon - Maigret et son mort 
Kaarina Valoaalto - Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut

Sini Kangas - Ristiretkien historia 1096-1192
Esko Miettinen - Suomalainen pyhiinvaellus
Esko Miettinen - Astui alas tuonelaan
Simon Tugwell - Prayer: Living With God & Prayer in Practice
Leon-Joseph Suenens - Cher Saint Joseph
Vera Henriksen - St Olav of Norway
Outi Kecskemeti - Oi niitä aikoja
Outi Kecskemeti - Seimikirja

Taas olemme vuoden lopussa, joten sen lisäksi, että kokoan viimeisen kolmen kuukauden lukemiset, voi tarkastella myös koko vuoden lukemisia. Syyskautta valaisi Helsingin kirjamessut, joilla tuli taas pyörittyä useampana päivänä, mutta omakin lukeminen jatkuu tasaisesti. 

Ja tässä taas taulukko luetusta kaunosta, joita olen blogiin listannut säännöllisesti vuodesta 2011 lähtien. 

	mies	nainen	x
englanti	168	148	1	317
suomi	123	82	2	207
ranska	133	50	2	185
saksa	54	14		68
japani	46	14		60
italia	54	4		58
ruotsi	28	20	1	49
venäjä	29	7	1	37
espanja	16	8	1	25
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
viro	11	3		14
unkari	8	2	1	11
tanska	9	2		11
puola	5	4		9
islanti	5	1	1	7
serbo-kroatia	4	3		7
kiina	4	2		6
muu	1		5	6
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
persia	3	1		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	762	387	20	1169

------------------------------------------------------ 

Vuonna 2025 luin 68 kaunokirjallista teosta, eli aika lailla saman määrän kuin viime vuonna, eikä kausivaihtelua näytä juuri olevan, joka kuukausi ne viisi-kuusi kirjaa (saatan sitten vaihdella luenko pidempää vai lyhyempää).

Lukuhaasteista tuli osallistuttua perinteiseen Helmet-haasteeseen, jonka sain pakettiin lokakuussa. Uusi Helmet-haaste on jo asetettu, ja jonkin verran siinä näyttää taas nousevan aika haastavan kuuloisia kohtia, mutta katsotaan nyt miten lähtee etenemään. Tusinan verran täsmävalintoja on kyllä jo poimittu pinoksi, niitä tultaneen lukemaan ensimmäisinä kuukausina (tai yhden jo aloitin). 

Lue maailma vuodessa -haaste vaikutti kiinnostavalta, mutta päädyinkin tänä vuonna keskittymään vahvemmin Suomeen ja pohjoismaihin, joten osallistuminen jäi satunnaisosumiin. Niitäkin kyllä kertyi jo kuusi, eli ehkä en varsinaisesti edes tarvitse tätä haastetta monipuolisuuteen...

Omatoimisesti aloitin sitten pari projektia, joilla ei tosin ole sen kummempaa aikataulua: Collectio catholicaan kokosin tekemiäni bloggauksia uskonnollisuutta kiinnostavasti käsittelevästä kirjallisuudesta, nimenmukaisesti painotus tietysti katolilaisessa kirjallisuudessa. Kohtalainen lista niitä linkkejä ja nimikkeitä tuli jo nyt, ja tarkoitus on täydentää listaa (ja maltillisesti suosia aihepiirin lukemista).

Samoin innostuin päivittämään aikoinaan tehtyä Kirjojen Suomi -listaani, valita kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta, mieluiten niin että vain yksi kirja per kirjailija...Suomen kirjat -listalla on yhä aukkoja, mutta sen verran niukasti, että niitähän voisi ihan aktiivisesti yrittää täyttää. Ja toki muutkin suomalaiset kirjat lisäävät valikoimaa, jotta tehtyjä valintojakin voi parantaa. Tämäkin tullee siis näkymään blogissa jatkossa.

Vuoden parhaat kirjat? Taas aika tolkutonta yrittää vastata, mutta voisi mainita vaikka Kupla, Kritiikistä, Notre-Dame du Nil, Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä ja Jumala on kauneus...

Ja kun dataa on, niin sitä voi tarkastella tilastollisesti, niin tältä vuodelta kuin vuodesta 2011 eteenpäin (jolta ajalta dataa luotettavasti on). 

Lajityypeissä pitkä proosa dominoi, ja tänä vuonna tuli luettua taas enemmän runoja. Näytelmät sen sijaan jäivät melkein kokonaan sivuun, niitä voisi taas nostaa vähän enemmän esiin... 

Kirjailijoiden sukupuolijakauma vahvisti pitkäaikaista trendiä: noin 2/3 kirjoista miehiltä, noin 1/3 naisilta, loput pienenä siivuna. Aiempina vuosina on tullut jo todettua että tämä parametri riippuu monesta muusta, eli tänäkään vuonna en aktiivisesti huomioinut tuota kirjavalinnoissani suuntaan tai toiseen, mutta kiinnostava piirre se kuitenkin on seurata (ja tuollaisena lukemana helppo seurata tarkemmissa analyyseissa, missä parametreissa luettavaksi päätyy suhteessa enemmän miehiä ja missä naisia...tästä lisää alempana). 

Ironisesti kun tänä vuonna olin kirjamessujen lavalla kommentoimassa eri kielillä lukemista, niin samaan aikaan päädynkin lukemaan tavallista enemmän suomeksi: mea culpa, mea maxima culpa. Mutta kun tässä on useamman vuoden ajan ollut paljon rajallisemmin suomenkielistä kirjallisuutta tarjolla, niin otin sitten vahinkoa takaisin. Katsotaan miten käy ensi vuonna.

Kuten ylempänä mainitsin, tänä vuonna lukemisissa oli vahva painotus suomalaiseen kirjallisuuteen, ja myös lähialueille: ruotsalaista paljon, hieman myös muista pohjoismaista (Viro mukaanlukien). Ranska on tietysti yhä mukana, kun taas englanninkielistä kirjallisuutta olen tietoisestikin hieman vältellyt, valiten usein mieluummin jotain muuta (mutta kyllä niitä silti tulee hieman luettua). Muuten mennään hajaosumilla. Ei tullut uusia kielialuevaltauksia, ja tutummista kielialueista saksa tuli tänä vuonna sivuutettua kokonaan... 

 

Alkukielien jaottelussa sukupuolen mukaan on samat trendit kuin aiemminkin: miesten valikoima on monipuolisempi, pitkällä aikavälillä kolmen suurimman kielen osuudet ovat kohtuullisen lähellä toisiaan, ja yhdessä nämä vievät hieman yli puolet koko kakusta.  

Vastaavasti naisten kielivalikoima on niukempi, ja isoimmat kielet vievät reippaasti suuremman osan kokonaisuudesta. Englanti on pitkällä aikavälillä yhä selvästi dominoiva kieli, mutta tämäkin vuosi sitä etumatkaa hieman kavensi... 

Onko lukukielillä vaikutusta lajityyppeihin? No, on. Runoutta luen suomeksi ja mieluiten suomeksi kirjoittavien runoilijoiden tekemää, kun taas muissa lajeissa suomeksi lukemisissani olen suosinut enemmän käännöksiä. Englanniksi ja ranskaksi lukiessani taas alkukieliset vievät pääsääntöisesti voiton, joskin voin taas huomata että lyhytproosassa ero ei ole suuri kuin pidemmässä proosassa. Kuten olen ajoittain maininnut, otan mieluusti luettavaksi minulle tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, joten tässä osastossa kartoitetaan maailmankirjallisuutta...
Hassu myös tuo piikki ranskankielisten näytelmien kohdalla, laji jota olen myös lukenut mielelläni.   

Kirjailijan sukupuolen ja lajityyppien välillä näkyy myös yhteyttä. Lyhytproosan osalta ollaan kohtuulähellä kaikkien kirjojen keskiarvoa, kun naisilta tulee lluettua enemmän pitkää proosaa. Runoudessa kallistun taas miesten puoleen, ja näytelmissä naisten edustus jää hyvin pieneksi (ja huomautan taas että muutama vuosi sitten minulla oli lukuhaaste, jonka yhteydessä tarkoituksella hain naisten kirjoittamia näytelmiä luettavaksi, ilman sitä tuo osuus näyttäisi vieläkin karummalta. 

Ja kirjailijan sukupuolen ja lukukielen yhteys? Löytyy. Suomeksi ja englanniksi lukiessa voin huomata että naisia tulee luettua paljon alkukielellä mutta käännöksien kanssa onkin sitten nihkeämpää.
Jännästi ranskaksi lukiessa mennäänkin vähän toiseen suuntaan, harvoista ranskaksi luetuista käännöskirjoista ei vielä voi kunnollista tilastollista luotettavuutta ottaa, mutta kun siihen tulee valikoitua hieman tarkemmin kirjoja joita ei muilla kielillä helposti saa käsiin, niin naiskirjailijat ovat tässä kyllä edustettuna. Ranskaksi kirjoittavissa näköjään suosin miehiä, joskin täytyy viitata kahteen edelliseen kuvaajaan: olen lukenut ranskaksi paljon näytelmiä, ja luetut näytelmät ovat pääosin miesten kirjoittamia...

Kas niin, siinä on taas vuoden kirjoja käsitelty, ja suuntana ensi vuoden lukemiset. Uuden Helmet-haasteen täsmävalintoja on tosiaan jo odottamassa, ja muutenkin kiinnostavat kirjat eivät ole ihan heti loppumassa... 

Kaarina Valoaalto - Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut

Tämä lienee vuoden viimeinen bloggattava kirja (vuosikoosteen laadin vielä myöhemmin). Kaarina Valoaallon yksittäisiä runoja olen ajoittain nähnyt antologioissa yms. mutta kokonaisia kirjojaan en ole lukenut: nyt sitten tämä teos vuodelta 1988.

Valoaallon runoudesta ensimmäiseksi mielikuvaksi tulee runsaus: siinä missä suomalainen aikalaislyriikka 70-80-luvulla oli usein tiivistä ja niukkaa, nämä runot rönsyilevät pitkillä riveillään, omintakeisella värikkyydellään ja rehevyydellään. Ei Valoaalto kuitenkaan modernismista irtaantunut ole: luonnollinen, puhutun tuntuinen kieli on tärkeää. 

Samoin keskeislyriikan runollinen minä, usein alleviivatustikin: "minä" mainitaan usein ja se on korostetusti kaiken perusta. Ei kuitenkaan itseriittoisesti: ennemminkin Valoaalto on jossain määrin marginaalisessa asemassa (osin varmastikin harkitustikin, aseman hyväksyen ja siihen tietoisesti asettuen) jossa "minun" äänen kuuluminen tunnistetaan tärkeäksi, mutta sitä ei erehdytä pitämään universaalimpana kuin se on. Runoilijalla on sanottavaa, ja hän sanoo sen. 

Oman aikansa valtavirrasta irtaudutaan myös sanottavan sisällön yhteiskunnallisuudella ja poliittisuudella. Politisoituneen 70-luvun jälkeen 80-luvun taiteellisessa ilmaisussa suora kantaaottavuus ei juuri ollut suosiossa, mutta näin ei ole tässä kirjassa. Valoaalto oli Emmaus-aktiivi, joten tässä mukana on ympäristöeetosta ja myös globaalia näkökulmaa paljon Suomen ja Euroopankin ulkopuolelle ulottuen. Ja yhteiskunnallisuuden vastapainona on runsaasti myös rakkausrunoa, ja toisaalta, henkilökohtainen on poliittista...

Mutta on tavallaan hassua nostaa tässä yhteydessä esiin valtavirran ulkopuolisuutta, kun tuntuu että nykyajalle tämä Valoaallon henki olisi paljon läheisempää ja puhuttelevampaa kuin monen muun 80-luvun runoilijan, aika on siirtynyt tämän puolelle. Ehkä hänetkin uudelleenlöydetään taas jossain vaiheessa, vai menettääkö tämä sitten jotain olennaista itsestään kun ei ole hieman ulkopuolinen?

Haluan vastakohdan hivelevän
runsauttani askeesilla,
haluan lämpööni vastattavan viileydellä
haluan laihan hekumoivan pehmeydessäni
haluan vastakohdista purkautuvan jännityksen välisen sähkön
joka lataa ne toisiinsa
ja minun vastakohtaisuuteni pukeutuu satoihin muotoihin
milloin kukkien tienvarsien pajupensaikkoina joiden
höytyväiset siemennorkot lenninsiipineen lentävät yli rajojen
vastakohta minun rönsyilylleni on askeesi
harmaa laho aita johon nojaan väsyneen pääni.

Georges Simenon - Maigret et son mort (Maigret ja hänen vainajansa)

Taas vaihteeksi Simenonin Maigret-kirjoja: etenen epäjärjestyksessä, mutta sarja taipuu siihen kyllä, ja tämä teos on sarjan keskivaiheilta 40-luvun lopulta. 

Maigretille soittaa hermostunut mies eräästä Pariisin pienistä baareista: hän epäilee että häntä seurataan, pahat mielessä. Mutta ennen kuin hän oikein pystyy selittämään asiaansa kunnolla, joku tulee paikalle ja hänen täytyy mennä. Ja vähän myöhemmin mies soittaa taas, mutta sama toistuu. Yksi Maigretin alaisista käy paikan päällä ja saa soittajan tuntomerkkejä muttei sitten muuta, mutta pian mies löytyy: puukotettuna Place de la Concordella, aivan kuin tämä olisi tarkoituskin tulla löydetyksi mahdollisimman nopeasti. Mutta kuka mies on ja mitä tapahtui?

No, vaikka alussa ollaankin vielä kovin sumussa, alkaa juttu pian kehittyä, ja siitä löytyykin paljon ulottuvuuksia, yhteyksiä vielä isompiin rikosvyyhteihin, joiden tekijät ovat selvästikin valmiita tappamaan. Ei tämäkään kirja arvoitusdekkari ole, kun lukijalla ei ole mahdollisuuksia hoksata itse mistä on kyse, mutta siinä missä aiempia lukemiani kirjoja luonnehtisin romaaneiksi joiden aiheena on rikos, niin tämä teos on varmaan perinteisemmän dekkarigenrenkin odotuksiin tyydyttävämpi, sen verran trilleriainesta saadaan mukaan (ja toisaalta hyvin hienovaraista huumoriakaan ei unohdeta).

Maigretin vahvuudet ovat paikallaan, tunnelman, henkilöiden, yhteiskunnallisen kirjon kuvaus kompaktissa muodossa, ja tällä kertaa kolutaan paljon Pariisin alamaailmaa halpoine baareineen, vedonlyöjineen, epämääräisine hotelleineen jne. Simenon toteuttaa kuvauksen enemmän impressioina ja välähdyksinä kuin systemaattisena esityksenä, mutta samalla se tulee kuitenkin eläväksi. 

Mietin joskus toisaalla että mikäköhän mahtaa olla saman aikakauden katuvalokuvaajien merkitys Simenonille: erityisesti yöhon, puolimaailmaan ja rikoksiin keskittyvien kuvaajien kuten Pariisin Brassaïn ja New Yorkin Weegeen. Tekisi mieli kuvata näitä Maigreteja juurikin valokuvamaisiksi kirjoiksi...

Francesco Serantini - Paavin pyssy

En ole aiemmin Francesco Serantiniakaan lukenut, tai oikeastaan tästä edes kuullut aiemmin, mutta italialainen kirjallisuus on tavannut olla kiinnostavaa, joten kokeillaan kun käsiin tuli (suomennos Ulla-Kaarina Jokinen).

Alkua lukuun ottamatta sivussa oleva kertoja (ehkä kirjailija itse, ehkä kertoo todellisista tapahtumista) alkaa tarinoida 1800-luvun puolivälistä, rosvopäällikkö Passatoresta jonka kertojan isoäiti vielä muisti ja joka oli ollut eräänlainen paikallinen Robin Hood -hahmo, ja kertojan eräästä esi-isästä.

Falcone on nuori mies, vakavaraisesta perheestä, ei puutetta ulkonäossä tai aivoissa, ja suurena intohimonaan metsästys. Ja hänelle onkin tullut oikein laadukas metsästyskivääri, joka on aiemmin kuulunut paavi Leo XII:lle...mutta eräänä päivänä hän sattuu sotkeentumaan rosvo Passatoren asioihin ja joutuu siitä tietysti ongelmiin lain silmissä: ja kun Passatore ystävällisesti vielä järjestää vankilapaon niin ollaan vielä syvemmin liemessä. Ja sitten sattuu ja tapahtuu.

Jonkinlaista veijariromaania tässä kehitellään, mutta hieman muodottomaksi ja ei-niin-kiinnostavaksi tämä kyllä jää. Kirjan nimeäkin jäin ihmettelemään, kun lopulta aika vähäiselle merkitykselle kyseinen tuliase kirjassa jää, ja ei kuitenkaan ole suomennokseen keksitty kun alkuteoskin sen nimeensä nostaa. Oli lyhyt joten luki kivuttomasti mutta en ihmettele että ei ole teos saanut kummempaa huomiota (ja Arvosteleva kirjaluettelo oli aika tylynä).

Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies

Vaikka laskenkin Italo Calvinon suosikkikirjailijoitteni terävimpään kärkeen, niin ei tämän tuotannosta ole juuri tullut blogattua, kun jo ennen blogiaikaa luin kaikki mitä käsiini sain ja muutaman teoksen pariin kolmeen kertaan...mutta onhan näitä jotain vielä lukematta.

Tämä lienee niistä suomentamattomista ainakin useimmin mainittuja: fantasiakertomus kahtena versiona, jossa kertoja saapuu keskellä metsää olevaan linnaan/tavernaan, jonne on kertynyt iso joukko muitakin kulkijoita. Merkillisesti kaikki paikallaolijat ovatkin äkisti mykistyneet, ja kertojakaan ei saa sanaa suustaan. Mutta onneksi käsillä on pakka tarot-kortteja, ja näiden symboliikkaa käyttäen eri tarinoitsijat voivat kertoa tarinoitaan...

Kortteja on rajallinen määrä, mutta korttien asettuessa pöydälle riveihin, eri kertojien korttirivit alkavat risteillä toistensa yli, käyttäen joitain samoja kortteja, ja vaikka symbolit ovatkin samoja, on niiden merkitykset hieman erilaisia riippuen millaisessa tarinassa ja missä yhteydessä niihin viitataan, ja samoillakin korteilla voi kertoa eri tarinoita riippuen luetaanko niitä alusta loppuun vai lopusta alkuun, lopputuloksena risteilevä tarinoiden verkosto...

Calvino viljelee tässä runsaasti kirjallisuusviitteitä: perusasetelma on tuttu Canterburyn tarinoista, Decameronesta ja sittemmin lukuisista muista lähteistä, tarinoiden joukosta löytyy Faust, Hamlet, Perceval, Lady Macbeth kuin Raivoisa Roland, ja korttien symboliikassa riittää katseltavaa. Ja tietysti isossa osassa on kertominen yleensä, ja tämän varsin kokeellisen menetelmän käyttö tarinasarjojen kehittelyssä.

Vaan samalla on todettava, että moni tarina ja miten ne on lopulta kirjoitettu auki ei ollut kovinkaan kiinnostava. Kirja on lyhyt, ja ihan kirjana luettavana se ei ole lähimainkaan tekijänsä parhaimmistoa. Mutta sen perusidea on innostava, ja houkuttaa hieman itsekin kokeilemaan miten esittää tuttuja tarinoita näillä symboleilla ja millaisia uusia tarinoita voisi syntyä pöydälle muodostuvista korttiriveistä. 

Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli

Joskus useampi vuosi tuli mainituksi Hilda Huntuvuori (mainitsija taisi olla Peegee Hydatoon -blogin Jorma), aikanaan suosittu historiallisten romaanien kirjoittaja joka on sittemmin jäänyt aika unohduksiin. On ollut tarkoitus kokeilla jotain kirjojaan, ja kun niitä näppärästi löytyi muutama kirjaston hyllyssä, ja vuonna 1923 julkaistu kirja sopii hyvin Suomen kirjat -listalleni, niin luetaan. 

Ja kun päähenkilö on sama, niin oli kiinnostava tehdä vertailuja kuukausi sitten lukemaani Pyhän Henrikin taivaskorvat -teokseen. Julkaisujen välillä on hivenen yli sata vuotta, ja toisaalta kun piispa Henrikin vaiheista edes ennen kuolemaa ei lopulta ole kovinkaan paljon tietoa tai edes legenda-aineistoa, niin kirjailijoilla on aika vapaat kädet kehitellä oma versionsa, ja ehkä nämä versiot myös kertovat jotain omasta kirjoitusajastaan...

Huntuvuori seuraa hieman perinteisempiä latuja niin historiallisen romaanin, hagiografian kuin legendatraditionkin suhteen: Henrik on englantilainen aatelinen, joka historiallisen romaanin periaatteiden mukaan on jossain määrin läsnä aikakauden merkittävimmissä tapahtumissa ja merkkihenkilöiden seurassa...nuorna miehenä lähtee ristiretkelle Jerusalemiin mutta pettyy sekasortoisenn ristiretkiarmeijan toimiin, ja takaisin tullessa taas kotikartano on tuhoutunut kuningas Tapanin ja prinsessa Matilden välisessä sisällissodassa. Itsesyytökset vievät Henrikin Clairvaux'n sistersiiniluostariin, jossa hänestä tulee Bernhard Clairvaux'laisen sihteeri ja henkiystävä...kunnes tie vie kardinaali Nicolaksen, tulevan paavi Hadrianus IV:n, seurassa Skandinaviaan jossa kardinaali asettaa hänet svealaisten piispaksi. Ja sieltä tie vie tietysti lahden yli Suomen puolelle.

Niin, ja tietysti Henrik on kaunis, älykäs, monitaitoinen ja kaikkien rakastama jne. Huntuvuori kirjoittaa vastaitsenäistyneelle Suomelle mahtipontisen ylevää historiaa, jolle varmastikin oli tilausta, vaikka nykyajalle Louhimiehen maanläheisempi versio on ehkä helpommin omaksuttava (vaikka toki siinäkin on omaa ylevyyttään): vaikka jälkimmäinen kirjottaakin tietoisemmin pyhimyksestä, on Huntuvuoren versio selvästi lähempänä klassista hagiografiaa. Kiinnostavasti molemmat kirjailijat nostavat Henrikin äidin merkittäväksi vaikuttajaksi poikansa henkiseen kehitykseen, vaikka Huntuvuoren kirjassa tämä ei kovin paljoa mukana ehdikään olla...

Huntuvuori päätyy myös hylkäämään ajatuksen, että Suomi olisi ollut täysin pakanamaa Henrikin tullessa: kristinusko oli levinnyt rannikoille jo edellisten sukupolvien aikaan, ja kastettuja oli jo aimo joukko, vaikka toki myös vastustusta ja kristittyjen yhteisöt olivat hyvin epävarmalla pohjalla: Henrikin rooli onkin juuri kristinuskon aseman vakauttaminen Suomessa, kylvö jo hyvin valmisteltuun maaperään.

Tjooh. Vanhempien historiallisten romaanien tapaan tämän kiinnostavuus on ehkä enemmän siinä mitä ne kertovat kirjoitusajankohdastaan kuin varsinaisesta kohteestaan: nykylukijalle tässä on jo sen verran kynnystä, että en nyt varsinaisesti odota minkään kustantamon innosta hihkuen ryntäävän ottamaan tästä uusintapainosta. En nyt minäkään faniksi tullut, mutta ehkä jotain muutakin kirjailijalta vielä luen... 

Paolo Maurensig - The Lüneburg Variation

Tätä kirjaa lukiessani aloin muistella jossain näkemääni kuvausta (saattoi olla Tommi Melenderin blogissa) "globaalista literary fictionista" genrenä ja sen kliseistä. Tämä Paolo Maurensigin esikoisromaani on saanut kanteensa positiivisia blurbbeja, mutta tuosta assosiaatiostani voinee päätellä että en ollut kovin ihastunut kirjaan. Mutta koska kirjassa on jonkinlaista jännärirakennetta (se ollen tietysti yksi genreklisee), niin varsinaisesti kirjaa kommentoidakseen pitää käsitellä joitain käänteitä, eli jos pelkää SPOILEREITA ja haluaa kuitenkin kirjan lukea laimeusvaroituksestani huiolimatta, niin ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Niin, kirjan alussa vanhahko wieniläinen teollisuuspamppu ja shakkimestari on kuollut: luultavasti itsemurha, mutta syy olisi tuntematon, samoin jotkut kuolinpaikalla näkyvät vihjeet vaikuttavat käsittämättömiltä. Tämän jälkeen kerronta siirtyy hieman aikaisempaan hetkeen, junamatkaan jossa kyseinen herra kohtaa nuoren miehen, joka myös osoittaa kiinnostusta shakkiin, ja alkaa kertoa tarinaa omasta shakinopettajastaan, jonka vaiheet tottakai liittyvät vanhempaan herraan, vaikkei yhteydet heti olekaan ilmeisiä.

Kirjan alkupuolen kuvaus shakkiobsessiosta oli aika mainiota, vaikka mieleen tulikin Stefan Zweigin Shakkitarina ja vähän myös Yasunari Kawabatan Master of Go (ja vertailu ei ihan ole Maurensigille eduksi). Varsinaiset pelikuviot pysyvät hyvin epämääräisinä, joten mitään syvällistä shakkiymmärrystä tuskin tarvitaan (enkä tiedä onko tällä ansioita oikeasti asiaa harrastavien piirissä, ainakin yhden närkästyneen nettikommentin tätä vastaan luin). Mestaruus- ja obsessiokuvauksessa vedetään jonnekin mystisyyden ja maagisen realismin rajamaille muttei tietenkään liiaksi, koska tämähän on vakavasti otettavaa literary fictionia, ja samasta syystä myös niillä jännäripiirteillä vaan flirttaillaan. Tämä flirttailu on kuitenkin myös tämän genren klisee... 

Ja sitten kirjan toisella puoliskolla salaisuuksien keriytyessä auki mukaan tulevat natsit, ja tässä vaiheessa huokaan syvään. En tosiaankaan ole innostunut niistä loputtomista "Auschwitzin puhelinmyyjä"-tarinoista, ja truistinen ilkeät-natsit-ovat-ilkeitä -teema vaikuttaa minusta modernissa kirjallisuudessa niin kovin usein sentimentalistiselta manipuloinnilta, halpahintaiselta kliseeltä jolla tuoda gravitaksen ja vakavuuden tuntua kirjaan. Ja juuri sellaiselta se tässä kirjassa tuntuu. 

Jepjep. Kirja on tietysti ihan taitavasti kirjoitettu, sliipattu sujuvuus kuuluu tietysti myös tämän ei-genre- genren ominaisuuksiin, vaan ei ihan kauheasti kannata jäädä ajattelemaan onko henkilöissä ja näiden toimissa juuri syvällisyyttä, niin paljon kuin tässä onkin ääripersoonallisuuksia ääriolosuhteissa...näissäkin näkyy vahva kliseisyys ja oma omituisuutensa on katoaminen heti kun ovat täyttäneet dramaattisen funktionsa (joka korostettuna voisikin olla tavallaan aika kiinnostava kerronnallinen elementti, nyt se näyttää vain siltä että näillä ei ole merkitystä). 

Paavo Rintala - Jumala on kauneus

Jumalauta, minä olen mesimarja.

Eipä ole aiemmin tullut Paavo Rintalaakaan luettua, vaikka niminä on muutama kirjansa ollut tuttu. Tämä romaani löytyi hyllystä, ja sopii myös Suomen kirjat -listalleni, vuodelle 1959 kaivattiin teosta...  

Kirjan nimi on jyrkkä mutta aiheeseensa sopiva: tämä on taiteilijaromaani jonka ytimessä on kauneuden (tai Kauneuden) tavoittelu. Kauneuden jonkinlaisena transsendenssina, näköpiirissä melkein häilyvänä mutta aina pakenevana, ja yritykset tavoittaa se ja esittää se maalauksessa epäonnistuvat ja onnistuessaankin eivät ainakaan muut tunnu ymmärtävän...

Nimeämätön päähenkilömme (joka perustuu Vilho Lampeen, vaikka Rintala kieltääkin tämän olevan elämäkertaromaani) on Helsingissä opiskelun jälkeen palannut kotiseudulleen Limingalle, ja maatöiden ohessa maalaa vimmaisen tuotteliaasti. Välissä käydään Pariisissa, mutta Limingalle palataan. Taiteilija hakee paikkaansa ja auktoriteetteja, ottaen ja hyläten: maalaako lehmille vai museoihin, seuratako Mussolinia vai Van Goghia, kaikki nämä vuorollaan omaksutaan ja sitten torjutaan (Vermeer sentään saa pidemmän armon), vain kauneus on, mutta senkin ne yrittävät tappaa. 

Suuri osa kirjasta on virtaavaa sisäistä monologia (eikä se aina pysy sisäisenä): Rintalan kuvaama henkilö on eksentrinen, ja ympäristönsä kanssa jatkuvassa irrallisuuden ja väärinymmärryksen tilassa, mikä eittämättä on traagista mutta toki kerronnassa on myös aimo annos huumoria. Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa, ja puhuessaan Kauneudesta päähenkilömme on toki samaa mieltä, mutta samalla moisessa mystisessä ehdottomuudessa moni muu asia tässä maailmassa vääntyy hullunkurisiin asentoihin...myönnän etten odottanut tämän kirjan olevan näinkin hauska.  

Toki lukiessa tuli mieleen myös vastikään toisaalla (sori, en muista enää missä) näkemäni pohdinnat, että luoville taiteilijoille itsekeskeisyys on varsin ominainen piirre: tämä kyllä pätee hyvin tähänkin kirjaan, joka kerronnallisestikin on oman kokemuksen absoluuttisuuden täyttämää. Ja siinä ei sitten muiden mielipiteet vaikuta, jos ei ihmiset ymmärrä niin lehmät ymmärtää.

Maalari hyppäsi kolmekymmentäseitsemän vuotiaana Merikoskeen. Hän oli siis asiallisesti ottaen epäonnistunut sekä taiteilijana ettâ ihmisenä.
- Hyvin tyypillisesti romanttinen taiteilijakohtalo, everstin rouva sanoo. 

Khaya Ronkainen - From the Depths of Darkness

Poimintoja kirjamessuilta pienempien julkaisijoiden puolelta: pieni runovihko joka vaikutti pikavilkaisulla kiinnostavalta, joten kokeillaan. Nettihaku paljastaa kirjailijan olevan alunperin Etelä-Afrikasta mutta Suomessa asuu.

Ja teoksen nimi vinkkaa jo yhdestä teemasta, pimeydestä. Luen tätä ajankohtaiseen aikaan, kun marraskuiseen pimeyteen viittaillaan myös teksteissä, ja mitä maahanmuuttajatutuilta olen kuullut, on se aikamoinen koettelemus monelle. Ja tietenkään kuvattu pimeys ei ole vain konkreettista.

Ja toinen huomattava teema on juuri maahanmuuttajuus, sen haasteet, ja tietysti myös toiveet jotka saavat ihmiset lähtemään ja tulemaan: nämä ovat ihan suorina viittauksina mukana, eivätkä oletettavasti perustu vain kirjailijan omiin kokemuksiin, vaan jaettuihin maahanmuuton kokemuksiin. 

Toisaalta alkoi huvittaa, että kyllä mollivoittoisella pimeyden ja kuoleman meditoimisella osutaan myös suomalaisen kulttuurin ydinalueelle, eli vaikka maahanmuutto onkin keskeinen teema ja kantasuomalainen saattaa huomata olevansa arvioivan katseen kohteena (esim. 'Eye Contact') niin ei se silti niin vieraannuttavaa ole... 

Pienessä vihkosessa liikutaan monessa muodossa, on lyyristä ja proosarunoa, aforistisia lauseita, piirroskuvia...
Muotojen yhteenliittymä tuottaa lukijalle kyllä myös haasteita tulkinnassa. Huomasin joitain varsin merkillisiä ilmaisuja, jotka saivat pohtimaan mahtaako missä kohtaa olla kyse ihan vaan typoista (kun niitä kuitenkin usein näkee pien- ja omakustanteissa, ja jos automaattisessa sanatarkistuksessa näyttävät oikeilta) vaiko harkituista sanavalinnoista (kun tämä on runoa) vai ehkä jostain erityispiirteistä joissa Etelä-Afrikassa puhuttu englanti eroaa minulle tutummista britti- ja amerikkalaisstandardeista. Kielitiedeamatöörinä viimeinen pointti olisi kiinnostava, mutta pidän myös typojen läsnäoloa mahdollisena, ja samalla tällaiset poikkeamat saavat minut lukijana kiinnittämään huomiota kieleen ja sen kulttuurikontekstiin...

I run

death on air
death on sea
death on land
          i run

clouds raining bullets
water sinking boats
natives waving blades
          i run

rivers into blood
numbers floating
stomach touching back
          i run

love thy neighbour
brothers and sisters
"Welcome!" they say
          i run

for year after year
numbers buried
none convicted
          i run

around the globe
south to north
till the end
          i run

what are you after?
a job, i say
"Whose job?" they ask
          i run

words burning
thirsty with despair
north to south
          i run

not for refuge
but to dissolve
into earth brown
as my face.  

Andrée Chedid - Nefritite

Tämä tuli vastaan kirppiksellä. Andrée Chedidia olen lukenut aiemminkin, mutta suomennettu tuotanto näkyy olevan aika vähäinen, yksi novelli antologiassa ja tämä romaani (suom. Saara Palmgren). 

Ja kuten nimestä voi päätellä, ollaan Egyptin historiassa varsin kutkuttavassa ajanjaksossa, faarao Ekhnatonin (/Akhenatenin) hallituskaudessa: reilu vuosi sitten luin Mahfouzin kirjan samasta aiheesta, ja Waltarin Sinuhe on tietysti aikoinaan tullut luettua...

Eli tapahtumasarja ja henkilöt ovat jo aika tuttuja: tällä kertaa puhujana ovat Nefritite ja kirjurinsa Bubastos, jotka kirjaavat muistonsa kun Horemheb on noussut valtaan ja Ekhnatonin ja Nefrititen rakennuttama uusi kaupunki on raunioina. Ja teemakin on tuttu, samanhenkinen kuin Mahfouzilla ja myös noissa aiemmin lukemissani Chedidin näytelmissä, ideologia ja sodan problematiikka.

Kirkas silmäni piti minua liian kauan uskossa, että rauhallisilla kansoilla on historiansa, että onnelliset kaupungit kestävät ikuisesti ja rakkaus elää kauan.
Ovatko ihmiset todellakin luodut sellaisiksi, että he oman luontonsa pakosta pyrkivät tuhoa kohti? Rakentaako ihminen yhä majansa tulivuoren reunalle?  

Ekhnaton on idealisti, rauhan ja armeliaisuuden tavoittelija ja kannattaja, ja Nefritite tämän vankkumaton tuki, rakastava puoliso, ja paikallinen utopia kukoistaakin muutamien vuosien ajan, mutta tämä ehdoton sisäänpäin kääntynyt pasifismi suistaa valtakunnan sekasortoon ja utopia sortuu raunioiksi erämaahan, osin ulkoisten paineiden ja osin sisäisten heikkouksien vuoksi.

Tämä aihe on tosiaan ollut Chedidillä aiemminkin esillä, ja probleemaan ei tarjota näppäriä mustavalkoisia ratkaisuja. Ja kun kirjailijalla on myös paljon runoilijantaustaa, niin tyyli on tässä varsin viehättävää...mutta luulen että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos en tosiaan olisi lukenut noin vähän aiemmin tuota Mahfouzin hyvin samanhenkistä teosta (ja jonka moniäänistä kerrontaratkaisua pidän parempana).

Lu Yu - The Wild Old Man

Tämmöinen tarttui jostain mukaan: Lu Yu on kiinalainen runoilija Sung-dynastian aikaan 1100-luvulla, ja tähän teokseen on koottu valikoima runouttaan koko elämän ajalta, kronologisesti järjestettynä. Kiinalaisen sivistyneistön malliin Lu Yu toimi valtion virkamiehenä, mutta ura oli kovasti ongelmallinen, ja aika nopeasti runoilija marginalisoidaan virallisista piireistä. Ja pohjois-Kiinaa pitävät hallussaan jurchenit (tulevat mantsut) ja nämä ovat jatkuvana huolenaiheena runoilijalle, joten nationalistiset teemat olivat esillä, samoin kuin kasvava surumielisyys ja turhautuminen omaan syrjäytyneeseen asemaan ja valtiolliseen välinpitämättömyyteen...vaikka siihen suhtaudutaan myös ironisella huumorilla, kirjan nimenä oleva määre on hyväksytty ja omaksuttu.

Vaan eipä ollut mitenkään helppoa luettavaa tämä. Kielen ominaispiirteiden ja monimutkaisten merkityskerrostumien johdosta kiinalaisen runouden kääntämisessä taitaa olla usein kysymys millä tavalla kääntäjä aikoo epäonnistua. David M. Gordon päätyy varsin minimalistiseen tyyliin, hallitut parisäkeet varmaan vastaavat alkuperäistä rytmiikkaa, mutta niiden kielestä tulee varsin fragmenttista, synteettistä ja tosiaan usein aika vaikeaselkoista ja niukkudessaan raskasta...

Autumn Thoughts II

Western wind blows down leaves,
fills lake's beach;

Attired now in fall-wear,
nothing here but sighs.

Chalky head handles songs,
moans over crag-road,

as hushed night, undreamed,
drives upward in mid-sky.

Vague, farfetched,
three rabbit-holes I didn't plan.

Always outcast status;
now what's the point of coin?

To take a wine cup -
no scathe in surplus glee:

rely on strings and flute
to squire year's slide.  

Juha Mannerkorpi - Jälkikuva

Huomasin Juha Mannerkorven kirjoja löytyvän muutamia kirjaston hyllyssä, ja vaikka kirjailijan nimi on etäisesti tuttu ja on moninkertaisesti palkittu ja ilmeisen arvostettu, en ollut aiemmin lukenut, eikä tämä tunnu muutenkaan olevan kirjailija jota nykyään juuri luetaan. Siispä matkaan.

Teos asemoituu nopsaan aikakauden nouveau romanin linjoille (ja oman tuotantonsa ohella Mannerkorpi on suomentanut Sartrea, Camus'ta, Beckettiä, joten laji on arvatenkin tuttu). Kerronta on minäkertojan tajunnanvirtaista monologia, havainnointia varsin arkisista asioista ja puuhista, jossa yllytään varsin perinpohjaiseksi ja yksityiskohtaiseksi. Ja kaikki nuo pienet tapahtumat ja puuhat kiertyvät kohti samaa tyhjää aukkoa, kertojan vaimoa Hannaa, joka on kuollut vähän aikaa sitten. Kertoja sulattaa jääkaappia, syö viinirypäleitä, tekee piparkakkuja, hankkii kattokruunun ja ripustuttaa sen kattoon, kaikki tämä on kirjaimellisesti surutyötä. Ja ehkä se myös johtaa johonkin: yhteydet ovat katkeneet, mutta yhteyksiä olemassaolon ja maailman kanssa rakennetaan taas pikkuhiljaa. Vaikka dramaattiset käänteet kuuluvatkin toisiin kirjoihin, kehitystä tapahtuu, alussa kertoja on pahemmin hajalla, lopussa seesteisempi.

Huomaan myös kirjailijan oman vaimon kuolleen pari vuotta ennen tämän julkaisua, onko tämä siis autofiktiota tai myös kirjana surutyötä? Kokemuspohja auttaa kyllä varmastikin kirjan tunnelmaa, intiimiyttä, puhuttelevuutta. Tuon nouveau romanin ohella tästä tuli vähän mieleen myös Jon Fosse: Mannerkorven virkkeet eivät ole ihan sivujen mittaisia (mutta ehkä voisivat olla) mutta kappaleet kyllä ovat, ja samaa meditatiivista mutta eteenpäin kuljettavaa tunnelmaa tässä kuitenkin on.

Hieman hämmentävä, silla hyvällä tavalla surumielinen ja viehättävä teos, täytynee niitä muitakin teoksiaan siis vilkaista. Ja juuri tämä kirja oli tullut nostetuksi Suomen kirjat -haasteeni vuoksi, ehdokkaaksi vuodelle 1965. 

Tulen pois pöydän alta eikä patterinkaan alla ole muuta kuin lämmin rutikuiva pölyrätti kas rouvaa pillin on korjannut mutta täällä tämmöisiä, ja kun vilkaisen ikkunalaudalle radio on kuin kummitussirkka rukoilijasirkka silmineen sarvineen isä meidän joka olet taivaissa. Istuudun, istun. Taskulamppu on pöydällä kädessäni, tumma pöytä kuultaa muoviliinan läpi ja reikä on pitkulainen reunat koholla. En ajattele mitään ja sitten ajattelen hyllyjä silityspöytää roskasankkoa leivänmurua ja minussa rukoilee: ei enää enää ei enää ei enää. Jokin rämähtää on rämähtänyt ja parkaissut ja olemme heränneet, olen juossut portaat alas ja raapaissut tikun, olen saunassa lauteiden alla tikku hyppysissäni tikun valossa rotta joka nurin paiskautuneen liskun vieressä tuijottaa minua käpälät kaksi etukäpälää rinnatusten kuin hyrräävällä kissalla eikä lähde minnekään; veritippa silmän alla kiiltää. Äkkiä nousen ja juoksen huoneeseeni mutta paperikorissakaan ei ole muuta kuin paperia; silloin en jaksa enää.  

Lemmikki Louhimies - Pyhän Henrikin taivaskorvat

Totean aluksi taas jääviyteni: tunnen kirjailijan, joten keskityn tässä bloggauksessa nostamaan esiin kirjan teemoja, vaikka laadullista arviota en lähtisikään tekemään. 

Louhimiehen kirjoissa historialliset romaanit ovat runsaasti edustettuina, ja siihen lajityyppiin pääosin osuu tämäkin: kirja kertoo piispa Henrikin elämäntarinan, painottuen lapsuuteen, nuoruuteen, opintoihin (Suomen puolelle päästään melkein lopussa, ja legendaarisen Surmanvirren tapahtumat on versioitu lyhyesti ihan loppuun). 

Tietysti kuinka paljon Henrikin traditiossa on oikeasti historiallista aineistoa on varsin kyseenalaista, ja tämä kyseenalaistus on mietinnässä tässäkin teoksessa: ollaan ennemminkin spekulatiivisessa "näin se olisi ehkä voinut tapahtua"-hengessä. Louhimies sivuuttaa traditionaalisia elementtejä (kuten että Henrik olisi englantilainen tai walesilainen: tässä kirjassa hän on ruotsalainen kauppiaan poika, tulevan kuningas Erikin lapsuudentoveri) ja yksinkertaistaa jotain toisia (kuten murha-perinteen). 

Tulkinnassa on mukana myös tuoreempaa historiallisten tutkimusten tuloksia, kuten että kristillistä vaikutusta oli Suomen alueella jo hyvän aikaa ennen kuin Henrik ja Erik sinne ehtivät, Henrikin tehtävänä on nimenomaan niiden tukeminen, vahvistaminen ja levittäminen. Mutta ei tässä kuitenkaan tiukkaan historialliseen autenttisuuteen olla sitouduttu, anakronismeja on mukana: esim. ripittäytyminen kuvataan modernin mallin mukaiseksi, vaikka tuollainen käytäntö tuli normiksi vasta seuraavilla vuosisadoilla, ja samoin epäilen ettei Lundin pappiskokelailla ole ollut 1100-luvulla mahdollisuutta noin laajaan lukeneisuuteen itäisiä kirkkoisiä myöten...

Mutta historiallisen romaanin lajityyppi ei olekaan itsetarkoituksellista: Louhimiestä kiinnostaa tässä pyhien yhteys, pyhimykset käsitteenä, ja niinpä kirjan kertoja ei ole historiassa elävä Henrik vaan pyhä Henrik, ja kirjan läpi kulkee myös nykyajassa elävän Juditin tarina (todellakin nykyajassa, mukana on vuoden 2025 tapahtumia), uskonnottomuudesta tulevan DNA-tutkijan joka kiinnostuu pyhän Henrikin reliikistä ja tätä kautta Henrikistä muutenkin, ja vastavuoroisesti Henrik omasta taivaallisesta näkökulmastaan kiinnostuu Juditista.

Muistan kirjamessuilta kuinka Karissa Kettu kommentoi antiikin filosofi Hypatiasta, että tästä oli kyllä olemassa kaikenlaista legendaarista aineistoa jossa tämä kuvattiin kaikin puolin täydelliseksi epäinhimillisyyteen asti, ja että hän halusi tavoittaa ihmisen siellä takana. Samaa ajatusta on tässäkin kirjassa: vaikka piispa Henrikin traditiossa tämän henkilökohtaisista ominaisuuksista ei niin paljoa ole puhetta, niin Louhimies yrittää esittää mahdollista ihmistä siellä takana. Tuloksessa on ehkä asiaankuuluvasti yhä hagiograafisuutta, mutta se on modernia hagiograafisuutta, ja myös tarkoituksenmukaista: pyhimykset ovat esikuvia, mutta ollakseen mielekkäitä esikuvia täytyy näissä olla myös jonkinlaista ymmärrettävyyttä ja inhimillisyyttä, teflonpintaisen epäinhimillinen täydellisyys ei toimi. 

Eikä Henrik olekaan kirjan ainoa pyhä: hänen ajassaan suojeluspyhillä on myös vahva roolinsa, ja ajanmääreissä eri pyhimysten muistopäivät ovat vahvasti esillä. Vastaavasti Juditin tarinassa nämä ovat myös esillä, ja kontrastina ainakin osin legendaariselle ja epähistorialliselle Henrikille, näissä osioissa nostetaan modernin ajan ihmisiä, pyhimyksiä joista on valokuvia, tuoden esiin pyhien yhteyden jatkuvuutta ja pyhimysten jatkuvaa merkitystä esikuvallisena vertaistukena. 

Modernin historiallisen romaanin normien ulkopuolelle mennään varmasti myös kirjailijan taipumuksella laittaa kirjaan ihan kohtalaisen paljon opillista ekspositiota: jotkut pitävät fiktio-fakta-lajien sekoittamista häiritsevänä, mutta on sillä vahvat historialliset perinteet. Kielellä myös leikitellään, niin että dialogi ei tunnu aina kovin realistiselta, mutta toisaalta siitä tulee omaa arkaaista sävyään, joka sopii kirjan luonteeseen. Omakustanteisuus näkyi, että kirja olisi varmasti hyötynyt kierroksesta lisähiomista kustannustoimittajan kanssa, ja typojakin on jäänyt tekstiin sen verran, että jos huoliteltu kieli on lukijalle kynnyskysymys niin varokoon. 

Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead

Olen aikoinaan lukenut pari suomennettua Danilo Kišin kirjaa, kirjailijan osin omaan elämään ja lapsuuteen perustuvaa trilogiaa, joka toki yltyi ajoin aika kummalliseksi ja unenomaiseksi.

Ja nyt sitten tuli luettavaksi novellikokoelma, joka oli varsin harvakseen julkaisevan kirjailijan viimeinen julkaistu teos (kuoleman jälkeen tuli muutama postuumi teos). Yhdeksän novellin kokoelmassa näkyy kyllä joitain tuttuja teemoja noista omaelämäkerrallisista kirjoista, mutta mennään myös kauempaan historiaan, legendoihin, uniin...kuolema toki on aika lailla mukana kaikissa tarinoissa, ja rakkauskin omalla tavallaan.

Jorge Luis Borgesin vaikutus näkyy varsin vahvasti tässä, vaikka siinä missä minulle Borgesissa korostuu leikkisyys ja huumorikin, Kiš vetää enemmän vereslihalla, ja huumori, ajoittain olemassaoleva, on enemmän piilossa ja piikikkäämpää. 'Simon Magus' voisi olla legenda johon Borgesin olisi tarttunut, ja niminovelli on varsin borgesiaaninen idea, Tukholman kuninkaallisen kirjaston kellarissa sijaitseva valtava kirjakokoelma, johon on koottu maailman kaikkien kuolleiden elämäntarinat (vuoden 1789 jälkeen, ja vain sellaisten henkilöiden jotka eivät esiinny muissa tietosanakirjoissa): kertoja pääsee tutustumaan paikkaan ja etsii sieltä artikkelin isästään, joka oli kuollut vain kuukautta aiemmin.  

Mukana on myös laajahko essee The Protocols of the Elders of Zion -kirjasta ja sen historiasta, joskin Kiš päätyi värittämään jotain historian hämäriin jääneitä käänteitä ja tästä syystä määritti teoksen fiktioksi, novelliksi 'The Book of Kings and Fools' (aika lailla tuntuu tunnettua historiaa kuitenkin seuraavan). Ja tausta-atuksena ei ilmeisesti ollut vain debunkata suosittu salaliittoteoria, vaan myös piikitellä sellaista "lukeminen kannattaa aina", jossa kirjat  ovat kategorisesti hyvän puolella: tässäpä esimerkki (tai useampikin) kirjasta, jonka vaikutusta voidaan selvästi pitää negatiivisena maailman kulkuun. 

Kokoelma vaelteli moneen suuntaan: osa novelleista meni minulta ihan vaan ohi, ja jotkut olivat, ehkä tarkoituksellisestikin, aika raskaita lukea (Kiš osaa myös pitkät virkkeet ja koukeroisen kielen: tekisi mieli siteerata tähän vaikka The Legend of the Sleepersista joku pätkä, mutta ei se vastaisi koko kirjaa), vaan mukana oli myös varsin kiinnostavia juttuja (esim. nuo tässä mainitut). Eivät nuo suomennetut romaanitkaan mitään hilpeitä ole, mutta tämä tuntui silti raskaammalta, ottakaa varoituksena tai kehuna... 

Esko Miettinen - Suomalainen pyhiinvaellus

Ensimmäistä kirjamessuostosta aloinkin lukea samantien: vuoden kristillinen kirja -palkinnon ehdokkaista tämä oli yksi kiinnostava (ja ei vielä tuttu): vasta lukiessa tuli mieleen että olenhan Esko Miettiseltä lukenut aiemmin jo kirjan Velhon uskontunnustus. 

Tässä kirjassa reissataan Suomea ristiin rastiin, vieraillaan paikoilla joissa ovat vaikuttaneet historialliset merkkihenkilöt, tai joissa on tapahtunut jotain merkittäviä käänteitä, tai joissa on poikkeuksellisen kiinnostavia kirkkoja tai kirkkotaidetta, ja näiden kautta mietiskellään sitten syntyjä syviä, pyhiä henkilöitä ja paikkoja, onko sellaisia, miltä ne näyttävät, mistä tunnistaa, mitä ne kertovat uskosta, ihmisistä, historiasta.

Koko pyhiinvaelluksen käsite tietysti pitää haastaa: puhuisiko mieluummin vaikka matkailusta tai turismista, joka nyt sattuu keskittymään vierailuihin jonkun merkittävän historiallisen kristityn oleskelupaikkaan tai muistomerkille, ja joissa ehkä koetaan jotain syvempää ymmärrystä, jos koetaan. Ja toisaalta, millä tavalla tuo ei sitten olisi juurikin pyhiinvaellusta? 

Ja mitä ne pyhät sitten ovat? "Kun luterilaisissa Tunnustuskirjoissa sanotaan, että pyhimyksiä ei saa palvoa, mutta heidän esimerkkiään pitää seurata, se tuntuisi sopivan hyvin tähän Aholansaaren ydinkohtaan." Katolisessakin teologiassa toki pidetään kiinni, että pyhimyksiä ei palvota, joskin näiden kunnioitus ja esimerkit ja se pyhien yhteys ovat enemmän esillä. Mutta pohjaa samanmielisyydelle kyllä siis on, ja olemassaolevan välimatkan yli Miettinen tässä hieman kurkotteleekin. 

Tuota ekumeenista ulottuvuutta arvostan, ja kiinnostavaa että aihetta lähestytään kuitenkin selkeän luterilaisella painotuksella. Miettinen osallistuu katolilaisen ryhmän kanssa kesäkuiselle Pyhän Henrikin pyhiinvaellukselle Köyliönjärven Kirkkokarille ja Valamo mainitaan, mutta suurin osa kohteista tulee kuitenkin protestanttisesta kontekstista, mm. 1700-1800-lukujen herätysliikkeissä mutta 1900-luvun teologit ja esirukoilijat ovat myös hyvin edustettuina. Ja kirkkotaidetta ja -arkkitehtuuria on esillä keskiajalta moderniin. 

"Lapinlahtelaiset ovat näköjään päättäneet pitää kiinni Telppäsniityn perinnöstä. Ymmärrettävää: ei joka pitäjässä sentään ole ihmettä tapahtunut. Nämä maalaukset vaikuttavat minuun voimakkaasti, koko loppupäivän on juhlallinen olo.
En tosin tullut tänne taidenäyttelyyn, tulin katsomaan muistomerkkiä ja salaperäistä lapinlahtelaista pellonlaitaa. Paikan henki tuntuu kuitenkin siirtyneen maalauksiin. Niissä paikallinen helluntai on jatkuvasti nykyisten ihmisten nähtävissä."

Myönnän että oma luterilaisen kirkkohistorian tuntemukseni on aika ohutta, joten joistain paikoista ja henkilöistä en muista edes kuulleeni (kuten vaikkapa tuosta Telppäsniitystä) ja osan henkilöistä tiesin vain niminä osaamatta yhdistää näitä mihinkään tai erottaa toisistaan (Paavo Ruotsalainen oli sentään tuttu). Vaan todetaan yleisemminkin joidenkin henkilöiden jääneen yleisestikin jokseenkin unohduksiin, vaikka eivät sitä ansaitsisi, ja toisaalta Miettinenkin on tähän valinnut vain muutamia kymmeniä kohteita ja monta muuta paikkaa jäi kirjassa näkemättä...

Jotain opin kuitenkin, ja hieman alkoi houkuttaa vierailut muutamille paikoille. Ja keskeisenä ideana tuntuukin olevan myös historiallisen, maantieteellisen ja kokemuksellisen ymmärryksen yhdistyminen. Ja kun mm. kristinuskossa tavataan ajatella luomakuntaa lävistävän jumalallisen transsendenssin, ja ikuisuusnäkökulmakin on vähänniinkuin sisäänrakennettu, niin tietty valmius yhdistää nuo on olemassa. Joten ehkä sitä kannattaakin seurata rohkeasti, lähteä kokemaan, etsimään ja katsomaan mitä kohteita mistäkin löytyy.

Kirjassa vilahtaa Emil Anton, jonka samanhenkinen Katolisempi kuin luulit -kirja tuli tästä mieleen: siinä annetaan myös paljon paikkakuvauksia ja matkavinkkejä katolilaisesta näkökulmasta. Miettinen ei tee opaskirjaa, henkilökohtainen reflektio on näkyvämmässä osassa, mutta samaa ideaa tässä on luterilaisesta näkökulmasta. Millaisia sosiaalis-psykomaantieteellisiä karttoja sitten muista kulttuurisista konteksteista nousisi, mitä tärkeitä paikkoja ortodoksit, tai helluntailaiset, tai muslimit, tai kommunistit, tai romanit, tai punkkarit jne haluaisivat nostaa esiin... 

Miellyttävä lukea, herätti ajatuksia, jakoi tietoa ja ymmärrystäkin, siinähän on hyvän tietokirjan aineksia. 

Helsingin kirjamessut - sunnuntai 26.10.

Sunnuntaina suunnataan taas kirjamessuille. Lauantai oli perinteisesti se kovimman yleisömäärän päivä, ja ilmoituksia tuli jo, että yleisöennätys on tehty, sadantuhannen kävijän raja rikottu, eli on varmasti ollut todella täyttä. 

Sunnuntaina oli taas hieman rauhallisempaa, minusta vähemmän väkeä kuin perjantainakaan, ja tunnelma muutenkin hilpeän rauhallinen (noin suhteellisesti ottaen).

Aamupäivällä taas kevyttä haahuamista. Huomasin että ne antikkakirjat, jotka oli jättänyt ehkä-moodissa vielä ostamatta, olivat kadonneet, joten selvästikään korkeammat voimat eivät halunneet niitä minulle: ilahduttakoot sitä jotakuta muuta.

Ensimmäisessä nähdyssä ohjelmassa Petra Maisonen, Hanna Weselius ja Satu Vasantola puhuivat Suurteoksia III -kirjasta. Yleensä ennen ohjelmien alkua keskustelijat, no, juttelevat keskenään, tällä kertaa luettiin kirjaa, ja mieleen tulikin että olisi hauska idea että jossain "keskustelussa" sisältö olisi juuri tuo, panelistit ihan vaan istuisivat lavalla lukemassa.  

Kyllä toki myös puhuttiin: Weselius ja Vasantola puhuivat kirjoista, joista olivat tuossa teoksessa kirjoittaneet (Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani ja Mannerin Kävelymusiikkia virtahevoille), kirjan muista teksteistä ja kirjasta ylipäänsä. Todettiin että se on tarpeellinen, niin huomioimaan ja nostamaan naiskirjailijoita ja tätä kautta haastamaan kaanonia, kuin myös käsittelemään kunkin tärkeiksi kokemia kirjoja kokemuksellisuuden kautta ja tuomaan eri näkökulmia. Weselius mainitsi, että jos mieskirjailijat kirjoittaisivat samanlaisen kirjan mieskirjailijoista, niin kyllä hän sen haluaisi lukea (ja kun itseäni kiinnostaa vaihtoehtoiset kaanonit, niin pitchaan taas ajatuksen kirjasta, jossa mieskirjailijat nostaisivat esiin naiskirjailijoita tai naiskirjailijat mieskirjailijoita, ihan vaan että ketä nostettaisiin esiin ja miten näitä nähtäisiin).

Mainitsen tässä kohtaa myös että tämä ja seuraava keskustelu käytiin Töölö-lavalla, joka oli ääniteknisesti paljon hankalampi kuin muut joissa olin: hivenen vaimeampi oma äänentoisto ja enemmän taustahälyä, erityisesti lähellä olevalta Senaatintori-lavalta... 

Seuraavaksi taas käsittelyssä kirja, jonka olin jo lukenut, Vesa Haapalan runoteos Maallisten ilojen puutarha. Haapala kertoi teoksesta ja Boschin maalauksesta, joka sen pohjana oli, huomioiden mitä piirteitä taulussa oli ja myös omista työmenetelmistään joilla kirja työstyi...en tiedä tuliko tuossa mitään mullistavia salaisia avaimia, joilla kaikki selkenee (ei se ole sellainen maalaus eikä kirja), mutta houkutti kyllä palaamaan taas kirjan äärelle...

Seuraava nähty keskustelu oli Töölönlahdella, aiheena Blogistanian kirjapalkinnot. Amma haastatteli kaksinkertaisia voittajia Anni Kytömäkeä ja Leena Paasiota sekä ensimmäisen palkinnon 15 vuotta sitten emännöinyttä Sallaa (ja yleisössä oli ihan hyvin edustettuina ihmisiä jotka vuosien varrella ovat jossain roolissa palkinnon parissa toimineet).  

Sitten vaelsin yläkertaan Lonna-saliin: ensin Laura Kuivalahti, Marika Riikonen ja Salla Simukka puhuivat lasten- ja nuortenkirjallisuusjournalismista, sen merkityksestä ja tekemisestä. Kyllä, sitä tehdään ensisijaisesti samalle kohdeyleisölle kuin muutakin kulttuurijournalismia (eli aikuisille), kyllä, se vaatii pätevyyttä ja ymmärrystä lajityypeistä, konteksteista jne (eli se, että toimittajalla on lapsi, harvoin yksinään pätevöittää) ja kyllä, olisi hyvä olla muitakin tulokulmia kuin huolipuhe "kun nuoret eivät lue" (minkä toistaminen on ennemmin vastajournalismia). Ja vaikka kirjasome huomioikin, niin lanu-kirjallisuuden pitäisi näkyä myös muissa medioissa. 

 

Samassa salissa perään tuli palkinnonjako: vuoden kristilliseksi kirjaksi oli kahdeksan esiraadin valitsemaa ehdokasta, ja valitsija Anna-Stina Nykänen kiitteli ehdokkaiden monipuolisuutta: monenlaiset lajityypit ja aiheet olivat edustettuna, ja ihan vain tärkeyden ja kiinnostavuuden perusteella mikä tahansa, mutta lopulta valinta päätyi Lari Launosen kirjaan Poikani, elä vielä ensi talvi. 

Messuilla ja netissä oli käynnissä myös yleisöäänestys, ja yleisön suosikiksi nousi Arto Hankilanojan Ex-Criminals.

En ole voittajakirjoja lukenut, ehdokkaista pari muuta oli tuttuja (Johanneksen ilmestyksistä olen blogannut, yksi ehdokaskirja on juuri kesken ja ilmestynee blogiin lähitulevaisuudessa) mutta onnittelut voittajille.

Myöhemmin iltapäivällä seurasin vielä yhtä ohjelmaa, mutta kun se kuului myös kategoriaan "kaikki puhujat eivät ole kokeneita esiintyjiä", pääasiallinen puhuja ei käytännössä käyttänyt mikrofonia lainkaan, niin en saanut mitään selvää mitä sanottiin...ja ehkä vielä olisi ollut jotain hivenen kiinnostavia juttuja myöhemmin, mutta iltapäiväinen väsymys alkoi painaa, joten päätin lähteä kotiinpäin.

Ohjelmanumeroiden välillä tuli taas nähtyä tuttuja ja päädyttyä juttusille myös ennestään tuntemattomien messuvieraiden kanssa, mikä on aina hauskaa (messujen aikana tuli skipattua ainakin pari potentiaalisesti kiinnostavaa ohjelmaa ihan vaan kun oli kiinnostavia omia juttelutuokiota käynnissä ja katseltua paljon kiinnostavia kirjoja: muutamia tuli mukaan (messuvieraat kuulemma ovat ostaneet keskimäärin 4.5 kirjaa, itse nostin hieman tuota keskiarvoa) ja muutamasta muusta laitettiin nimi mieleen jos ne hakee sitten vaikka kirjastosta.

Ja paljon kiinnostavaa kirjapuhetta, on tässä aineksia paneutua taas siihen olennaiseen, eli lukemiseen ja kirjallisuuden kommentointiin somessa ja muuallakin.

Helsingin kirjamessut - perjantai 24.10.

Tänään en ehtinyt kirjamessuille, koska oli muita tekemisiä. Mutta kerrataan sitten mitä eilen tapahtui.

Aamulla aloitetaan taas reippaasti, vaikka huomattavampia tärppejä ei ohjelmassa ollutkaan: sehän tarkoittaa sitten hyvää aikaa koluta antikvariaattiosastoa. Ihan vaan kiinnostavaa lukemista en nyt etsinyt, kun sitä tuntuu nyt olevan muutenkin, mutta mielessä oli kyllä sekalainen joukko nimikkeitä jotka houkuttaisivat, jos sopuhinnalla vastaan tulevat...no, kovin runsas ei saalis ollut: huomaan ongelmaksi, että monet minua kiinnostavat nimikkeet ovat kohtalaisen harvinaisia, mutta samalla sellaisia ettei niillä ole niin paljoa kysyntää, joten divarit eivät välttämättä pidä niitä edes valikoimassa (ja ne muutaman poikkeukset eivät liiku sopuhintoihin). Marginaalisemman kirjallisuuden esiinkaivuu kiinnostaa, mutta on siinä myös haasteensa.

No, yksi etsitty teos löytyi, pari muuta jätin vielä väliin, katsotaan jos ne ovat yhä paikalla sunnuntaina että mitä teen (kuten sanottu, nämä eivät ole niitä kysytyimpiä teoksia eli uskallan myös jättää kaupanhyllylle odottamaan).

Antikkaosastolla seikkailun välissä kävin kuuntelemassa Antti Kylliäistä puhumassa hyveistä ja arvoista: itsekin olen sen verran tomisti, että hyve-etiikka ja arvojen ohjaavuus ovat minusta hyvinkin kannatettavia tapoja toimia elämässä ja maailmassa, ja Kylliäinen lateli ihan testattuja tuloksiakin mitä tapahtuu vaikkapa lastentarhassa, jossa eettinen opetus painottuu hyveisiin (tulos: hyvä, tehkää näin). Ja toisin kuin Aristoteles ajatteli, hyveitä voi harjoitella myös aikuisena...ja tälle olisi tilausta, koska arvot ovat selvästikin nyky-yhteiskunnassa pahasti hakusessa. 

Vaan tietysti pitäisi pystyä olemaan rehellinen, että homma oikeasti toimisi: voihan niitä kivalta kuulostavia arvoja nimetä jos siitä tulee hyvä mieli, mutta jos ne jäävät vain sanahelinäksi joka ei oikeasti ohjaa tekemisiä, niin mitä sillä tekee...joten vaikka Kylliäinen peräänkuulutti nimenomaan yhteiskuntaa määrittämään arvonsa ja hyveensä, niin en luottaisi ainakaan poliitikkojen kykyyn oikeasti toteuttaa tuota. 

(mainitsen myös, että haastattelijalla on petraamista aristoteliaanisessa haastattelija-hyve mikkitekniikassa, tämän puhetta oli tosi vaikea kuulla; onneksi Kylliäinen hallisti tämän paremmin). 

Katsoin niitä viimeisiä antikoita läpi, pidin pikaisen lounastauon ja sitten kuulemaan Pekka Järvisen ja Wille Riekkisen esitystä. Nämä oli laitettu yhteen puheslottiin, mutta olivat päättäneet hoitaa tämän erikseen, eli ensin Järvisen kymmenen minuutin monologi ja sitten Riekkisen lyhyt haastattelu. Messujen ikuisuusongelma on tuo ohjelman todella tiivis mahdutus, käytännössä kaikille on varattu se 22 minuuttia puhumiseen, ja siinä ajassa ehtii ehkä jotenkuten yksi puhuja puhumaan yhdestä kirjasta, mutta kaikissa laajemmissa keskusteluissa tai kirjailijapareissa lisäajalle olisi varmasti vielä puhuttuvaa...

Noniin, Järvinen puhui mielestä ja identiteetistä, kritisoiden kaiken psykologisen ja henkisen toiminnan redusoimista neurologiaan ja aivopuhetta, kuinka aivot tekevät meille sitä ja tätä, ne on aivot jotka valitsevat meille sohvamakoilun juoksulenkin sijaan...

Riekkinen puolestaan puhui eskatologiasta, vastuusta, rakastamisesta, tässä-ja-nyt-hengessä, haastaen joitain suosittuja opinkappaleita...tjooh: osin olen samaa mieltä että kaukaisuuteen projisoidun eskatologian, kuolemanjälkeisen elämän ja kohtalon, viimeisen tuomion yms. merkitystä ei kannata ylikorostaa, antaa niiden pitää huolta itsestään (ja kun olen ajautunut keskusteluihin joissa toinen osapuoli on niin kovin kiinnostunut noiden pohdiskelusta, yritän yleensä hillitä spekulointeja, ja olenhan usein pitänyt esillä että ei esim. Johanneksen ilmestys kerro mistään tulevasta apokalypsista, vaan se puhuu maailmasta tässä ja nyt). Eli lähtökohtani on kyllä preesens-eskatologian puolella.

Vaan samalla suhtaudun epäluuloisesti kovin abstraktoituun, ilmoituksen ja symboliikan hylkäävään uskoon, isolta osin siitä syystä että se latistaa uskon vain yksilön ja Jumalan väliseksi suhteeksi ja näin, ironisesti, sivuuttaa yhteyden muihin ihmisiin, asiaan johon Riekkisen mukaan meidän juuri pitäisikin keskittyä. Ja mietityttää mahtaako kovin abstraktoitu suhde, jossa ei tunnisteta suuntaa horisonttiin, lopulta päätyä hylkäämään myös Jumalan ja keskittymään vain itseen, vaikka kuinka ajattelisi että tekisi toisin (viittaan aiempaan kommenttiin hyve-etiikasta, arvoista ja sen vaatimasta rehellisyydestä).

Onko etäisyyteen suuntautuvan eskatologian hylkäämisessä kyse käsityksen Jumalan oikeudenmukaisuudesta hylkäämisestä? Onko tämä ajatus mielekäs vain valtapositiosta, jossa oikeasti voi toteuttaa itseriittoisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, ja muut kärvistelkööt? 

No, en ole kirjaa lukenut, joten en sen tarkemmin tunne sen argumentaatiota.  

Vähän myöhemmin vaihdetaan salia: tokihan messuilla pitää ainakin yksi kritiikki-keskustelu kuulla, tässä puhujina olivat Maaria Ylikangas, Otso Venho ja Johanna Osvath. Ylikankaan Kriitikistä-kirja olikin tuttu, ja keskustelunaiheena siitäkin tuttu kritiikin merkitys, tällä kertaa erityishuomion kohteena negatiivinen kritiikki ja sen oikeutus. 

Vaan kun juuri ennen tämän alkua olin maininnut yleisössä vieressäni istuvalle Tarukirja-Margitille, että seuraamissani ohjelmissa on äänentoisto ollut varsin onnistunutta, hyvin erottuvat puheet taustahälystä (kuten mainittu, minulla on heikentynyt kuulo, joten tuo ei ole mitenkään selviö), niin tässä on todettava että kriitikot eivät ole esiintyjiä, ja keskustelusta oli minulla todella vaikea saada selvää, artikulaatio oli usein hukassa. Toivottavasti muut saivat tästä enemmän irti.   

Yksi ulkomainenkin kirjailijavieras saatiin mukaan omaan ohjelmaan: Tiit Aleksejevia haastatteli Tapio Koivukari. Aleksejev naureskeli että suomalaisissa kirjamessuissa on se hyvä puoli, ettei kukaan ihmettele miksi virolainen kirjailija kirjoittaa historiallista romaania Lähi-Idästä, kiitos Mika Waltari: joskin Aleksejev on oikeasti elänytkin pitkään nyt-jo-neliosaisen ristiretkitrilogiansa seutuvilla, eli jonkinlainen yhteys on olemassa. En ole lukenut, mutta vaikutti kiinnostavalta (ja jatkona torstaipostaukselle, tänä vuonna on tullut laitettua voisi-lukea-muistilistalle paljon virolaisia...ihan kaikki ei ehkä konkretisoidu, mutta jotain varmasti).

Tämän jälkeen suuntasin Töölönlahti-lavan suuntaan. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, oli yllätys että kirjasome-painotteinen lava oli noin suuri, mutta niin vain Kirjasomen trendiraportti-keskustelu oli vetänyt yleisön ihan täyteen niin ettei kaikki mahtuneet istumaan, ja niin minäkin haahusin sitten hieman muualla (ja ottaen huomioon aiemman huomion marginaalien koluamisen kiinnostavuudesta, olisin varmaan tulkinnut ne trendiraportin huomiot asioina, joita en sitten ainakaan tee).

Ja seuraavakin keskustelu fantasian ja realismin rajapinnasta (puhujina Katri Alatalo, Vehka Kurjenmiekka, Mari Renko ja Reetta Vuokko-Syrjänen) oli vetänyt istumapaikat täyteen, itse olin kuitenkin päässyt eturiviin (mutta sori, kuvat eivät tässä olleet ollenkaan onnistuneita). Keskustelussa olivat genret hyvin esillä. Ja ovathan ne parhaimmillaan hyviä työkaluja (Kurjenmiekka mainitsi tienanneensa 19-vuotiaana Regina-novelleilla, vaikka oma romanttinen kokemusmaailma oli kovin rajallinen niin genrekonventioilla pääsi kirjoittamisessa pitkälle), ja eri genreillä voi tehdä eri asioita. Fantasia on hyvä koska mitä tahansa voi sattua ja sillä voi etäännyttää teemoissa joiden suora käsittely lukittuisi, mutta realismilla pääsee paremmin iholle kiinni: on eri asia lukea että jossain fantasiavaltakunnassa lapsella ei ole ruokaa kuin että Hervannassa lapsella ei ole ruokaa (ja realismissa ei tarvitse keksiä ja selittää niin paljon millaisessa maailmassa eletään, piirteet ovat lukijalle tuttuja).  

Sitten vielä Hakaniemi-lavalle kuuntelemaan Sini Kangasta puhumassa Ristiretkien historiasta. Lavan juontaja vitsaili ennen esitystä että aihe ei ole kovin someseksikäs, mutta kyllä minä siellä ihan halukkaasti olin paikalla, ja haastattelija Lotta Vuorio huomautti myös, että tekemässään historia-podcast-sarjassa ristiretki-jakso oli yksi suosituimmista, eli ennakkoluuloille ei ole perustetta...

Tämänkin kirjan olin jo lukenut, ja Kangas oli puhujana samalla tavalla välitön kuin tekstinsäkin, asiaa tulee mutta mukavalla populaarin rennolla otteella. Esillä oli kirjan tapaan ristiretki-käsitteen epämääräisyys ja monitulkintaisuus, sen motiivit ja vaikutteet (taloudellinen hyöty ei selvästikään niihin kuulunut, riistoporvari-narratiivi jätetään 70-luvulle). Ja vaikka Suomen historiassa tavataan puhua, ei niistä täällä ainakaan virallisesti oikein ollut kyse, ennemmin eri valtakuntien etupiirien ja valta-asemien kamppailusta joissa uskonto oli enemmän propagandavälineenä kuin todellisena motiivina.

Joskin tuossa aloin sitten miettiä, että miten tässä tapauksessa ymmärretään uskonnollisuus ja vaikkapa kristinuskon jo oleva presenssi, ja onko se ymmärrys sellainen jonka myös silloiset aikalaiset jakoivat tai ylipäänsä mielekäs. Jos esim. esitetään väite, että kristinusko oli jo levinnyt etelä-Suomeen ennen "ristiretkiä", niin millaista tämä väitetty kristinusko oli? Tulkitaanko sellaiseksi ihan vaan Kiesuksen käyttö maagisena amulettina, tai jonkinlainen tiukan henkilökohtainen suhtautuminen jossa merkityksellistä on yksinomaan kunkin henkilön oma käsitys ovatko he kristittyjä vai ei, vai onko täällä toiminut jo jonkinlainen näkyvä kirkkoyhteisö sitoutuneena kristillisiin instituutioihin, oppeihin, rituaaleihin, hengellisyyksiin (ja jälkimmäisistä en muista kuulleeni mistään aikalaisdokumenteista). 

Mutjoo. Kiinnostava ajatus pohdittavaksi oli, että vaikka Levantin suunnassa ristiretket eivät lopulta kovin paljoa jälkiä jättäneet, niin Baltian suunnalla merkitys oli valtava ja kauaskantoinen: olisiko nykyisenkaltaista Viroa (ja sitä kirjallisuutta joka minua nyt messuilla erityisesti kiinnosti) edes olemassa ilman ristiretkiä?   

Ja tämän ohjelmanumeron jälkeen olikin aika lähteä muutaman muun kirjasomettajan kanssa yhteiselle illalliselle. Jossa keskusteltiin esim. millainen olisi mahdollisimman huono kirja. 

Huomenna taas Messukeskukseen!