Loppuvuoden ja vuoden luetut

Murathan Mungan - Les gants et autres nouvelles
Aila Meriluoto - Lasimaalaus
Jon Fosse - Aamu ja ilta
Olga Palo - Aion kertoa nyt kaiken
Jean-François Ménard - Quinze millions pour un fantôme
Heli Laaksonen - The Nature of Finnish Nature
Han Kang - Vegetaristi
Anton Tammsaare - Judit
Tom Stoppard - Jumpers
Teija Himmelroos - Toinen puoli valkoinen
Kim Young-ha - Ma mémoire assassine
Sirkka Selja - Enkelin pelto
Martine Pouchain - Meurtres à la cathédrale
Pirjo Kotamäki - Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa
Metropoliitta Panteleimon - Murha kirkonkylässä
Jiři Kratochvil - Kettu naiseksi
Matti Paavilainen - Unohduksen huvilat
Xavier-Laurent Petit - L'homme du jardin

Timo Ronkainen - Keksintöjä Ankkalinnasta
Tuomas Aitonurmi - Ruumiin ylittävä ääni
Ilari Aalto - Vuosi keskiajan Suomessa
Torsti Lehtinen - Runoilijan Jumala
Hannele Klemettilä - Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
Pius XII - Mediator Dei
Bernard Botte - Le mouvement liturgique
Jacques Maritain - The Peasant of the Garonne
Joseph Ratzinger - The Spirit of the Liturgy
Michael Demkovich - A Soul-Centered Life

Olemme päässeet vuoden loppuun, ja loppuvuoden lukemisissa näkyy jo elämänmuutos: lokakuun alussa muutin takaisin Suomeen, joten suomalaisia kirjoja alkoi näkyä blogissa enemmän, ja bloggaamattomissa (tietokirjoissa ja sarjakuvissa) vielä lisää. Helsingin kirjamessuillekin pääsin pitkästä aikaa, ja kivaahan siellä oli. Mutta muutakin kuin kotimaista tulee luettua, ja niin myös jatkossa.

Vuoden lukemisista pitää tietysti myös tehdä jonkinlaista koostetta, siitä alempana. Mutta tässä taas taulukko syksystä 2011 lähtien luetusta kaunokirjallisuudesta.

	mies	nainen	x
englanti	163	146	1	310
suomi	108	73	1	182
ranska	124	47	2	173
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	51	4		55
ruotsi	25	15		40
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	13	5		18
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
unkari	8	2	1	11
viro	9	2		11
tanska	8	2		10
puola	5	4		9
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	718	365	18	1101

-------------------------------------------------------- 

Tänä vuonna tuli luettua yhteensä 67 kaunokirjallista teosta, eli hieman enemmän kuin muutamana edellisenä vuonna: myönnetään, jonkin verran tuli panostettua suht ohuisiin ja nopeasti luettaviin kirjoihin, myös että niitä sai luettua ennen muuttoa ja sitä kautta pois hyllystä...

Lukuhaasteitakin tuli harrastettua, niistä kirjalistauksia täällä. Helmet-haasteessa olin perinteisesti mukana, ja tänä vuonna jopa onnistuin täyttämään kaikki haastekohdat vuoden aikana. Viimeksi moinen on näköjään tapahtunut 2017 (ja 2018 ja 2019 en osallistunut haasteeseen): tässä välissä on aina jäänyt yksi tai kaksi aukkoa, ja tänäkin vuonna jos en olisi tullut takaisin Suomeen, olisi voinut käydä samoin: Helmet-kirjastojen käyttömahdollisuus antaa sen tarvittavan lisäboostin.

Vuosi Afrikassa -haasteeseen en varsinaisesti täsmälukenut mitään, mutta muuten vain lukemalla tuli kuitenkin neljä kirjaa ja yhden kokoelman novelli osumaan haasteen piirin, ja kun vielä mentiin kivan hajanaisesti ympäri maanosaa, niin laitoin ne nyt kuitenkin kokoon: hyllyssä odottaa yhä jotain kiinnostavia kirjoja, minun lukuintresseilläni niitä satunnaisosumia kuitenkin tulee. 

Asetin itselleni myös projektin tutustua paremmin ranskankieliseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, ja tätä tietoisesti harrastinkin vaikken muodollisesti julkista haastetta siitä muotoillutkaan. Vuoden aikana blogiin päätyi yksi sarjakuva ja kaksitoista kirjaa, joten ihan mallikkaasti tämä meni, kun aika monesta tekijästä en ollut aiemmin edes kuullutkaan, ja tuskin olisin muuten näihin kirjoihin tarttunut. Hyllyyn on kertynyt vielä muutama kirja odottamaan, eli ensi vuonnakin niitä vielä tultaneen näkemään...
Kivasti parissa muussakin blogissa on nähty samaa lajia, ja nuortenkirjat tietysti muuten ovat kohtalaisen hyvin esillä kirjasomessa, mutta suomalaisesta näkökulmasta nämä ranskankieliset jäävät usein sivuun ja tuntemattomiksi.

Vuoden parhaat? Mitään yksittäisiä "tämä kirja on parasta ikinä"-kolahduksia ei tähän vuoteen osunut, mutta toki jotkut kirjat jättivät voimakkaamman vaikutelman kuin toiset, ja halun vinkata uudestaan että nämä ovat tutustumisen arvoisia. Tässä vaiheessa voisi mainita vaikkapa seuraavat: Kiputilahallitus, La fameuse invasion de la Sicile par les ours, Het jaar van de olifant, How to Suppress Women's Writing, Beloved ja Aamu ja ilta.

Mutta miltäs näyttää kun luettuja kirjoja katsotaan tilastollisesti?

Kirjailijan sukupuolen mukaan ollaan, kuten tavallista, aika lähellä 2:1-suhdetta, naisten osuus oli tänä vuonna taas vaihteeksi pikkuisen suurempi (ja aiempina vuosina on jo havaittu että tämä ei ole itsenäinen parametri vaan liittyy pariin muuhun tekijään, alkukielisyyteen ja kirjallisuuden lajeihin). 

Kirjallisuuden lajeissakaan ei ihan radikaaleja vääntymiä tänä vuonna ole, runoja tuli taas luettua vähän enemmän kuin parina edellisenä vuonna, näytelmiä taas vähemmän, ja lyhytproosa oli hyvin edustettuna.

Lukukieletkin menivät aika tasan, ranskaksi ja suomeksi luin vähän enemmän ja englanniksi vähän vähemmän. Ja kaikilla kielillä alkukielisyys oli paremmin edustettuna, mutta käännöksiä tuli kuitenkin joitain kaikilla kielillä. Hollanniksi blogiin tuli yksi sarjakuva (joten ei näy kuvassa), ja joitain muita sarjiksia luin myös, ruotsiksi jotain sarjakuvia voisi mennä myös mutta kirjallisuuden pitäisi olla aika simppeliä...
Luulen tulevana vuonna suomen osuuden lukukielenä taas kasvavan, saa sitten nähdä minkä verran se on muista pois.

Alkukielissä näkyy kolme vahvaa hyvin edustettuina: ranskankielinen kirjallisuus oli taas niukasti suurin blokki, ja kokonaisluvuissa kirii yhä hitaasti suomea, joskin kuten yllä arvelen, tulevana vuonna suomi napannee taas isomman osan. Enganninkielisiä en selvästikään yhä välttele, joskin jo muutaman vuoden olen kyllä myös harrastanut lievää painotusta ottaa mieluummin jotain muuta, kun englanninkielisen materiaalin jalansija kulttuurissa on vähän turhankin dominoiva.
Noista kolmesta kielestä tulee kuitenkin 3/4 kaikista kirjoista, tänä vuonna kaikki muut jäivät viimeiseen neljännekseen, ja eri vuosina sitten jonkin kulttuurialueen kirjallisuutta on luettu vähän enemmän ja jonkin vähän vähemmän: tänä vuonna lukuun osui muutama italialainen, sen sijaan saksalaiset ja japanilaiset unohtuivat kokonaan...uusista alkukielistä mukaan tuli korea, reippaasti heti kahdella kirjalla.

Ja jos alkukielet ja kirjailijan sukupuolet yhdistää, niin mieskirjailijoissa ranskankieliset ovat taas tänä vuonna vahvimmin edustettuina. Pitkän aikavälin tilastoissa ovat jo menneet suomalaisista ohi, ja englanninkielisiinkin välimatka supistuu...mutta tiedä sitten miten käy ensi vuonna.

Naisissa taas suomalaiset olivat tällä kertaa suurin ryhmä, mutta kokonaistilastoissa englanninkieliset yhä dominoivat vahvasti. Ja kuten tavallista, naiskirjailijoissa nuo kolme pääkieltä ovat hieman vahvemmin edustettuina kuin miehillä, mutta ero ei tänä vuonna ollut niin kovin iso kuin joskus aiemmin (tai kuten näkyy pitkän aikavälin luennassa).

Näillä mennään taas kohti ensi vuotta. Vuoden 2025 Helmet-haaste on julistettu ja epäilemättä siihen tulee taas osallistuttua, joskin taas tänä vuonna on joitain aika hankalankuuloisia kohtia, joita täytettäneen joko vahingossa tai hyvin löperösti tulkitsemalla, tai sitten ei täytetä. Ja kuten sanottu, uusi oleskelu Suomessa ravistellee lukemisia joka tapauksessa hieman uusiin suuntiin, joten ainakaan omaehtoisesti en ole nyt asettamassa itselleni mitään sen kummempia uusia lukuprojekteja. Katsotaan josko joku muu kehittäisi jonkun kivan kuuloisen haasteen, johon tulisi jopa osallistuttua aktiivisesti, ja jos ei, niin luettavaa kuitenkin riittää yhä.

Parastaikaa kesken on kaksi paksuhkoa kirjaa, jotka eivät sovellu ahmimiseen, joten luen pätkän joka päivä, joten ne menevät tulevan vuoden puolelle (ja toinen niistä on tarkoitettu tammikuun lopun klassikkohaasteeseen), väliin tullee joku nopealukuisempi teos.

Xavier-Laurent Petit - L'homme du jardin (puutarhan mies)

Vielä vähän ranskalaisia nuortenkirjoja. Xavier-Laurent Petit ei myöskään ollut ennestään tuttu, mutta uraa näkyy löytyvän ja sekalaisia palkintojakin on kertynyt. Tämä myös menee jännäriosastolle, ja kohderyhmänä varhaisteinit.

Mélie ja isänsä asuvat kahdestaan vanhassa isoäidiltä perityssä talossa. Isä on lääkäri, joka tekee yöpäivystyksiä sairaalassa, ja kerran kuussa kokonaisia viikonloppuja, joten Mélie on paljon yksin kotona, kuuntelemassa hiljaisuutta ja vanhan talon jatkuvaa narahtelua. Joten yön hiljaisuus peitetään televisiolla, stereoilla, lampuilla ja ylensyönnillä (ja jälkimmäisestä seuraava runsas ylipaino tuottaa lisää komplekseja).

Ja erään yksinäisen viikonlopun perjantai-iltana talon puutarhaan ilmestyy outo mies, jolla on pahasti loukkaantunut jalka, mutta ei ambulanssia eikä poliisia kiitos, lääkärin talossa on varmasti jotain hoitovälineitä...mies sanoo osuneensa paikalle ihan sattumalta, mutta ohimenevistä viittauksista päätellen joku yhteys Mélieen ja tämän isään on. Mélie puhdistaa haavan, katsotaan mitä tästä seuraa, ja pian ovatkin poliisit ovella kyselemässä onko nähty tämännäköistä miestä...

Valheita ja salaisuuksia keritään sitten auki enemmänkin: jotain yleisiä linjoja toki arvasinkin etukäteen, vaikka yksityiskohdat olivatkin mysteerejä, kuin myös mihin nämä lopulta johtavat. Joten jännärinä tämä oli varsin toimiva, ja tässäkin on mukana jotain juttuja ja jopa kyynisiä tvistejä, joita en odottanut nuortenjännäristä löytäväni (en niitä tässä laajemmin kommentoi koska spoilaisivat osan juonta). Tavallaan yllättävä oli myös premissi, että 13-14-vuotias Mélie oli niinkin paljon yksin kotona ilman että tämä oli ongelma isälle, niin kirjan nuorta päähenkilöä kuin lukijaakaan ei mitenkään ylisuojella (ja kirjan kansikaan ei lukijaa blingillä kosiskele, noudatetaan perinteistä ranskalaista minimalismia kansisuunnittelussa karuuteen asti). 

Tämä taitaa olla viimeinen blogattava teos tänä vuonna, joitain kirjoja on kesken, mutta sellaisia, joita luen aika leppoisalla tahdilla, joten niistä lisää ensi vuonna. Perinteinen vuosikooste tullee vielä lähipäivinä, jahka excel on infografiikkaa tarpeeksi sylkenyt.

Kirjasomen joulukalenteri 2024: luukku 24

Tervetuloa kirjasomen perinteisen joulukalenteriin, jossa olemme päässeet adventtikauden läpi viimeisen luukun ääreen, jouluaattoon!

Joulukalenterin kaikki luukut on listattu Yöpöydän kirjat -blogissa, jonka pitäjä Niina on myös tehnyt kalenterin logokuvat. Siellä avautui myös eilinen luukku. 

Teen tänä vuonna samanhenkisen postauksen kuin viimeksi osallistuessani, eli otan huomion kohteeksi joululaulut. Viime vuonna jaoin omalla Facebook-seinälläni adventtiaikana joka päivä jonkun joululaulun, ja nyt kokoan koko paketin myös tänne blogilukijoiden huviksi, kuunneltavaksi aattohyörinän lomassa tai jo jouluaikaan rauhoittuessa.

Edelliseen kalenteriin tuli vain eri versioita Jouluyö juhlayö -laulusta, mutta tällä kertaa ei sen kummempaa teemaa ollut, kunhan laitoin kaikenlaisia lauluja ja esityksiä, jotka minua viehättivät (joitain samoja artisteja kyllä tuli mukaan, kun joululevyistään pidin). Valikoima on tyylillisesti kyllä taas leveä, eli harva pitää kaikista mutta eiköhän jokaiselle löydy jotain.

1. Shawn Lee's Ping Pong Orchestra - God Rest Ye Merry Gentlemen
Lähdin kokoamaan kalenteria aika ex tempore -periaatteella ja aloitin kappaleella, jota olin taas innostunut kuulemaan (Shawn Leen funk-joululevy oli viehättävä tuttavuus edellisestä kalenterista).

2. Mark Kozelek - God Rest Ye Merry, Gentlemen
Sama kappale kuin edellinen, mutta tällä kertaa Kozelekin (Red House Painters, Sun Kil Moon) perinteisemmin esittämänä.

3. Mahalia Jackson - O Come, All Ye Faithful
Mahalia Jacksonin tulkinta on usein sillä rajalla, että onko jo liiankin intensiivistä...mutta kun käskee tulla, niin silloin totellaan.

4. Majestica - Ghost of Christmas Past
Jos joskus yösydämenä on mieltä vaivannut kysymys millainen power metal -musikaali syntyisi Charles Dickensin Joululaulun pohjalta, niin ei huolta, ruotsalaisyhtye Majesticalla on tarjota vastaus. Joulukalenteriin päätyy yksi raita konseptilevyltä.

5. Los Del Rio - Macarena Christmas (Joy Mix)
Kuudes joulukuuta monessa maassa pyhä Nikolaus kiertelee antamassa lahjoja kilteille lapsille. Joillain alueilla keski-Euroopassa viidennen päivän ilta taas kuuluu sarvekkaalle Krampukselle, joka vuorostaan muistaa tuhmia lapsia vitsoilla ja saattaapa napata pahimmat säkkiinsä ja viedä mukanaan.
Tämä perinne ohjasi kappalevalintaa.

6. Laila, Brita & Vieno - Tonttuparaati
Joululaulu, josta pidin lapsena ja josta pidän vieläkin, vaikka tätä ei varsinaisesti lauleta missään yhteislauluna eikä levy- tai konserttiversioitakaan kovin paljoa ole. Mutta onpahan tämä tuttu versio.
Viittaanko kappalevalinnalla jotenkin joulukuun kuudennen suosittuun tv-spektaakkeliin? Minäkö?

7. Yann-Fañch Kemener - Petra 'zo henoazh a-nevez?
Siirrymme Bretagneen, jossa laulaja ihmettelee mitä on mahtanut tapahtua tänä iltana, kun ihmiset menevät kirkkoon vaikka on yö.

8. Gastr Del Sol - The Bells of St Mary
Tämä ei ole varsinainen joululaulu, mutta tulee nykyään sellaiseksi usein yhdistettyä, ja löytyy siis myös monilta joululevyiltä. Niinpä myös tämä versio on päätynyt Sony Japanin legendaariselle The Christmas Albumille (90-luvun puolivälissä jotkut Sony -levy-yhtiössä keksivät, että olisi hienoa tehdä kokoelmallinen perinteisiä ja rakastettuja joululauluja eri artistien esittäminä, vähän Phil Spectorin joululevyn hengessä. Ja näin syntyi The Christmas Album, hyvin perinteisellä kannella (joka näkyy videossa). Pikkuseikka, jota levyn ulkoasussa ei vinkata, on että esittäjäkaartiin on haalittu varsin aggressiivisen kokeellisia muusikoita, joten musiikillisesti lopputulos on...mielenkiintoinen).

9. Barbra Streisand - Jingle Bells?
Jatkamme kellojen parissa. 'Kulkuset' ei ole kovin yleinen valinta laulajille, jotka haluavat esitellä laulutaitojaan, mutta Barbra Streisand on omaa maataan.

10. Bob Dylan - Must Be Santa
Joulukuun kymmenentenä jaetaan perinteisesti Nobel-palkinnot, joten päivälle osuu Nobel-palkittu esittäjä. Vaihtoehtoja ei ollut monta, jos joku tietää jonkun muun niin saa vinkata.

11. Guille Milkyway & The Jelly Jamm Sound Orchestra - Holding Hands Around the World
En tiedä onko tämä varsinaisesti joululaulu, mutta löytyy Elefant Recordsin joululevyltä, ja olen espanjalaispoppari Guille Milkywayn jutuista pitänyt...

12. Nanowar of Steel - Valhalleluja
Viime vuonna suuntasin kuun puolivälissä muutamaksi päiväksi Napolin seudulle, joten kalenteriin piti laittaa Italian lahja musiikille, Nanowar. Jouluinen oodi Ruotsille on kokonaisvaltaisesti hämmentävä teos, joka jaksaa hämmentää riippumatta kuinka monta kertaa olen tämän videon nähnyt...

13. Mario Lanza - O Holy Night
'Oi jouluyö' on niitä joululauluja, joilla laulajat esittelevät taitojaan, joten melkein pakollinen valinta mm. oopperalaulajien joulukonserteissa. Ja tietysti Lanza osaa laulaa, mutta myös esittää, moni muu versio kuulostaa tämän rinnalla hieman jäykältä...

14. Daniel Johnston - Christmas in the Loony Bin
Kulttiartisti Daniel Johnstonilta löytyy myös pari joululaulua. Luultavasti perustuen omiin kokemuksiin.

15. Pyrolator - Ein Weihnachtsmann kommt in die Disco
Joulukalenteria koostaessa tulee tietysti poimittua jo ennestään tuttuja kappaleita, mutta löydettyä myös joitain uusia. Kuten vaikka tämä. Miksi en ollut kuullut tätä aiemmin? Miksi en ollut kuullut tätä joka joulu?

16. Soile Isokoski - Sylvian joululaulu
Klassikko tietysti. Viime vuonna tuona päivänä olin jo kotiutunut sieltä missä sypressit kasvavat takaisin Belgiaan, ja suuntasin Brysselin merimieskirkolle Kauneimmat joululaulut -tapahtumaan. Tämä laulu on tietysti mukana, ja se laulettiin, ja sillä on ihan oma koskettavuutensa ulkosuomalaisten parissa...

17. Josipa Lisac - Radujte se, narodi
Kalenteri saapuu Kroatiaan. Tykästyin edellisessä kalenterissa löytyneeseen kroatialaisen rock-ikonin Josipa Lisacin joululevyyn, vaikka kappaleita en juuri tunnekaan; ilmeisesti ne kuitenkin ovat Kroatiassa hyvin perinteisiä. Joten tässä "iloitkaa, kansat". 
Jotkut ovat kommentoineet levyn vakavuutta: levy on vuodelta 1992, Lisacin puoliso ja pitkäaikainen muusikkokumppani oli kuollut edellisenä vuonna, ja nyt-entisessä-Jugoslaviassa riehui sota...joskin suomalaisittain, ei tämä nyt niin synkkä ole, ihan perinteisiltä joululauluilta kuulostaa :)

18. Georges Brassens - Le Père Noël et la petite fille
Ei tämä "Joulupukki ja pieni tyttö" ole oikeasti joululaulu, edes hieman trollaavasta videosta huolimatta, mutta soitan sen silti. 

19. Mikko Alatalo - Musta Jeesus
Pidän Mikko Alataloa tasoltaan kovin vaihtelevana lauluntekijänä, tuotannossa on niin erinomaisia kappaleita kuin teoksia jotka olisin mieluummin ollut kuulematta, ja kaikkea tuolta väliltä, usein rinta rinnan. Mutta tämä kappale viehättää minua.

20. Zbigniew Preisner - Kolęda na koniec wieku
Suuntaamme Puolaan. Preisner tunnetaan parhaiten elokuvamusiikistaan Kieslowskin elokuviin, mutta muutakin tuotantoa löytyy, mukaanlukien joululevy, jolta tämä "joululaulu vuosisadan loppuun"  

21. Unheilig - O Tannenbaum
Onhan kuusi jo koristeltu? Perinteinen saksalainen joululaulu goottiversiona.

22. John Zorn ft. Mike Patton - The Christmas Song
Artisti, jonka tuotannosta en odottanut joululevyä löytyvän, on amerikkalainen avantgarde-jazzmuusikko John Zorn, jonka tuotannossa juutalaisuus on vahva teema. Sellainen kuitenkin on, ja sillä vierailee solistina Mike Patton (Faith No More, Mr Bungle jne), jolle musiikillinen avantgarde on myös hyvin tuttua...ja tietysti lopputulos kuulostaa juuri tältä.

23. James Brown - Let's Make Christmas Mean Something This Year
Viime hetken adventtisaarnan meille tarjoaa veli James.

24. Chamber Choir KameLeon & The College of Europe Choir - Gaudete, Christus est natus
Perinteinen suosikki, keskiaikainen joululaulu Piae cantiones -kokoelmasta. Tässä versiossa latinan ääntämyskin kuulostaa hyvältä, ja epätyypillinen rumpu on kiva lisä. 

Näiden musiikkiterveisten parissa toivotan kaikille hyvää joulua (nythän ollaan vasta aatossa, ja kahdeksan päivän jouluoktaavi alkaa vasta huomenna...no, tänä iltana). Omaan blogiin tullee vielä yksi tai kaksi kirjabloggausta ja loppuvuoden lukutaulukot, ja tulevina päivinä on luvussa muita kirjoja, joista sitten lisää ensi vuonna.

Matti Paavilainen - Unohduksen huvilat

Satunnaisia käsiin osuneita runokirjoja. Joskin näköjään tämä Matti Paavilaisen runokokoelma sai 1982 kirjallisuuden valtionpalkinnon, eli huomiota on saatu.

Ihan aikakauden perinteiseen suomalaiseen runolinjaan tämä ei asetu, niukan modernismin sijaan mennään hieman laveammalla kielenkäytöllä, kulttuuriviittauksilla, abstraktimmilla pohdinnoilla konkretian sijaan...ja hyvä niin, kirjan parasta antia oli keskellä oleva sarja jossa ollaan jo lähellä proosarunoa, kun taas muutamat modernistisen runon keinoja käyttävät pätkät eivät tuntuneet niin hyviltä.

Kirjan nimestä tulee teema, paljon on puhetta muistista, muistoista ja niiden värittymisestä ja valikoitumisesta, mitä muistetaan ja mitä unohdetaan. Ja toisaalta irtautumisesta arjesta kesän ja loman olosuhteisiin, huviloille, mökeille ja mitä kenelläkin on ja miten niitä nimittävät. Kiinnostavin osio on tosiaan keskellä oleva sarja lähes-proosarunoja lapsuudesta, leikeistä ja niissä näkyvistä asenteista: Paavilaisen oma lapsuus osuu sota-aikaan mutta toki sotaa on leikitty muinakin aikoina, ja lapsen suhtautuminen viihteelliseen väkivaltaan on usein aika lailla mutkattomampaa kuin kompleksisilla aikuisilla, ja tässä on käsiteltävää, miten lapsi kokee aikuisten maailmaa ja miten aikuinen kokee oman lapsuutensa muistoja...

Mutta minusta olisi pitänyt puhua äidinmaasta, kun se aina
tonki ja istutti jotain ja kitki rikkaruohoja.
Ja sitten olsi pitänyt puhua isänkielestä,
kun se sönkötti niin höpösti eikä osannut d-kirjainta ja
minä opetin sitä sanoen, että viisaimmat lapset
kasvattavat itse omat vanhempansa.

Möröt, rosvot ja tiikerit ovat mukavia vieläkin ja niitä on
oikeissa ihmisissä enemmän kuin lapsena ikinä osasin kuvitella.
Ryssät ovat kokeneet inflaation eikä ne ole sillä tavalla muodissa,
vaan käy kiltisti molottaen ostoksilla tavarataloissa.
Mutta natseista sen sijaan on tullut jännäreitten noitaukkoja.
Harmi, ettei kukaan puhunut minulle niistä silloin,
kun en vielä kuulunut vanhustyön keskusliittoon
ja viihtynyt yhdessä ja tullut rauhantahtoiseksi,
lempeäksi ja melkein elävältä nukkuneeksi
kuolleeksi, joka hyräilee virsiä
kirjahyllyä siivotessaan.

Jiři Kratochvil - Kettu naiseksi

Tämän kirjan olin myös bongannut kirjamessuilla potentiaalisesti kiinnostavana: Jiři Kratochvil ei ollut ennestään tuttu kirjailija, mutta tsekkikirjallisuus on ollut sen verran palkitsevaa että sopii kokeilla (suom. Eero Balk).

Pitkän linjan kirjailijalta (aloittanut kommunistiajalla samizdatin parissa) tämä kirja on suht uusi, viiden vuoden takainen, mutta faabeli sijoittuu kuitenkin kauemmas, 40-50-lukujen vaihteeseen. Neuvostoliitossa I.P.Pavlovin tiedeinstituutissa ketunpoikanen oppii puhumaan ja alkaa kehittämään muitakin inhimillisiä ominaisuuksia, pikkuhiljaa muuttuu naiseksi. Kettu, joka ottaa nimekseen Sylva, tulee Valtiaan erityiseksi suosikiksi (joka pitää huolen että instituutissa ei jatkossa kehitetä enää mitään vastaavaa), ja erityisten taitojensa vuoksi Sylva lähetetään länsi-Eurooppaan suorittamaan erityistä tehtävää...

Samaan aikaan Tsekkoslovakiassa salainen poliisi on värvännyt nuoren miehen, Pavlikin, joka osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta niin juonittelussa kuin kielten oppimisessa, taitoja jotka ovat hyödyllisiä vakoojalle...joten hänetkin lähetetään rautaesiripun toiselle puolelle salaisiin tehtäviin. Ja Münchenissa Pavlikin ja Sylvan tiet risteävät, nämä huomaavat pitävänsä enemmän toisistaan kuin niistä tarkoituksista joihin heidät on koulutettu, ja lähtevät omille teilleen.

Lajityyppi on siis iloitteleva faabeli runsaalla maagisella realismilla. Niin huumoria kuin melankoliaa annostellaan, huumorissa on mustaa sävyä (Pavlikin esimiehet ja opettajat vaihtuvat tiuhaa tahtia, Valtias sentään pysyy mutta moni asia hänen ympärillään ei), ja varmaan kettutematiikasta voi löytää myös allegorisuutta. Kirjallisia viittauksia ja intertekstuaalisuutta ainakin käytetään, valitettavasti vain kirjoihin joita pääosin en tunne (Pikku prinssiä lukuunottamatta).

Mainio kirjahan tämä on, jos poliittinen satiiri maagisella realismilla ryyditettynä maistuu. Ongelma on vain että olen jo lukenut Skvoreckya, Vaculikia, Topolia, Capekia, Havelia jne joten rima oli asetettu jo sen verran korkealle että tällä kirjalla on vaikeuksia sinne asti pääsemiseen. Mutta jos tsekkiläiset satiirikot eivät vielä ole niin tuttuja, niin tämä on kyllä toimiva teos tutustua lajiin.

Idea on semmoinen, että oikeastaan koko kansa, koko isänmaa muodostaa jonkinlaisen perheyhteisön. Venäläiset tietävät sen todella hyvin, kun isänmaakin on venäjäksi sama kuin meillä perhe. Joten kylväkäämme kaunan ja petoksen siemenet koko kansan perheyhteisöön, kylväkäämme ne koko isänmaahan. Ja kun näin levitämme tartunnan koko kansaan, koko isänmaahan, se rappeutuu moraalisesti, hajoaa kahdeksi vihamieliseksi osaksi, jotka on helppo ottaa valtaan. Onhan valta venäjäksi sama kuin tšekiksi isänmaa.

Metropoliitta Panteleimon - Murha kirkonkylässä

Tämä kirja tuli poimittua täsmävalinnaksi viimeiseen puuttuvaan kohtaan Helmet-haasteessa: suomalainen dekkari. Näitä ei ollut sopivasti kertynyt hyllyyn ulkomailla ollessani, mutta kohdan saisi täyteen Suomeen palatessa, ja kun olin tietoinen näistä metropoliitta Panteleimonin dekkareista, niin päätin hakea sarjan ensimmäisen osan. Odotusaika vain venähti pitkäksi, kun 13 vuoden takaiseen kirjaan oli kirjastossa varausjonoa, ja sitten ne edelliset lainaajat päättivät pantata kappaleitaan viikkotolkulla, vaikka aika nopealukuinen kirja tämä oli. Ehdin jo arvella että kirjaan liittyi joku The Ring -tyyppinen kirous, etta tuoni korjaa kirjan lukijat ja siksi palauttaminen kestää, toisaalla arveltiin että ehkä jossain oli tämä lukupiirikirjana.

Mutta asiaan. Ollaan 50-luvulla Koskijärven kirkonkylässä jossain päin Suomea, jossa eräänä aamuna Valde Mikkinen, kylään asutettu karjalaisevakko jolle maistuu niin alkoholi kuin naisten seura (ja vastavuoroisesti) löytyy kuivuneen joen pohjalta kuolleena: ilmeisesti humalapäissään sillalta pudonneena. Mutta pian tulee ilmi että sillalla oli yöllä muutakin liikehdintää ja ehkä Mikkinen ei olekaan ihan ilman apua pudonnut kuolemaan...ja tokihan kylässä on kaikenlaisia mutkikkaita suhteita, ja useampikin henkilö on ehkä syystä tai toisesta ollut motivoitu tekoon. Juttua lähtevät ratkomaan rikoskomisario Palokoski ja paikallispoliisi Aulis Urhonen, ja poliisinrouva Elisabet Urhosella on oma panoksensa laittaa jutun selvittelyyn.

Dekkarilajityyppi on kyllä erittäin cozy, pienen kylän henkilökuviot saavat pääpainon kirjassa. Dekkarina tämä ei itse asiassa ollut mitenkään vakuuttavimmasta päästä, joskus murhajuoni tuntui melkein unohtuvan muun kuvailun ja säätöjen alle ja etenee lopulta varsin suoraviivaisesti, joskin parinkin ärsyttävän lajityyppikliseen kautta. Isommassa ja kiinnostammassa osassa oli miljöö, henkilöt ja aikakausi: sodan vaikutukset ovat vielä selvästi näkyvissä ja samalla etäisyyttä on jo otettu, ja kirkonkylässä riittää kyllä monella tapaa persoonallisia henkilöitä (joita cozy-tapaan kirjailija myös jossain määrin käyttää huumoria ja karrikoi). Monet henkilöistä saavat näkökulmansa mukaan kerrontaan, ja tavallaan tuntuukin että tässä nimenomaan luodaan paikkaa ja henkilökaartia ja dekkarijuoni on siinä vain pienimuotoinen yhteensitoja. 

Ihan sympaattinen välipalakirja, ja näköjään Koskijärvellä tapahtuu murhia myös seuraavissa kirjoissa (toivottavasti muuttoliikettä riittää, etteivät kyläläiset pääse loppumaan). Bloggauksia löytyy ainakin Paulalta ja Hennalta. 

Pirjo Kotamäki - Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa

Huomasin tämän Pirjo Kotamäen kirjan kirjamessuilla, jossa oli näytillä tämänkertaiset Vuoden kristillinen kirja -palkintoehdokkaat: Paavo Ruotsalaisen elämäkerta säeromaanina. Olen Ukko-Paavon omia (saneltuja) Kirjeitä aikoinaan lukenut ja niistä välittyi kiinnostava henkilö, joten tämä kirjakin kiinnosti sen verran että liityin kirjaston lyhyeen varausjonoon. Pari päivää myöhemmin kirja voitti kyseisen palkinnon, joten jonoonkin ilmestyi muutama kymmenen varausta lisää...

Säeromaaneja en ole tainnut aiemmin lukea, mutta eeppinen runous on toki tuttua ja arvostettua, joten samalla asialla ollaan. Tyyli tosin on modernimpaa, mitallisuutta ei harrasteta vaikka lausutuiksi monet pätkät yhä sopisivat, mukaan päätyy pitkiäkin sitaatteja lehtikirjoituksista yms. ja samoin roolirunoa hyödynnetään: näkökulma on joskus kaikkitietävän kertojan, joskus Paavon, mutta muidenkin äänillä puhutaan. 

Ja sopiihan tämä formaatti hyvin elämäkertaan: elämän vaiheet käydään läpi yhden sivun fragmentteina, jossa miellyttävästi tulevat esiin perusasiat elämästä, keskeisiä legendoja ja hieman myös laajempaa taustaa aikakaudesta, jossa nälkä oli usein vieraanamme ja valtiollinen sensuuri suhtautui epäluuloisesti nopeasti leviäviin kansanliikkeisiin. Helppoa ei ollut Paavon elämä, eikä Paavokaan kyllä ollut helppo ihminen.

Jälkimmäinen piirre kyllä minua viehättikin niissä Kirjeissään: Paavo oli kärkevä, suorasukainen, jyrkästi provokatiivinenkin, ja tällä tyylillä kyllä herättelee ravistellen lukijaansa ja kuulijaansa sen kompleksisen mysteerin, joka on pelastus, ääreen. Tuleeko tämä elämäkerrassa läpi vai mennäänkö siloitellen myötäsukaan? No, ehkä vähän molempia: Paavon luonteenjyrkkyys ja sen vaikutukset itseen ja lähimmäisiin tulee esiin, ja parhaimmillaan myös välittyy suoraan esitetyssä tekstissä, ja näin Bernanos'n, Mauriacin, O'Connorin ja muiden lukijana olisin kyllä voinut ottaa sitä enemmänkin. 

(Jätän tässä kohtaa ääneen pohtimatta kuinka lähellä Paavon pelastusteologia on predestinaatiota, jos eletyn elämän merkityksellisyden huomioiminen on omavanhurskautta, ja kaikki armo kokonaisuudessaan tulee Jumalalta.)

Kiinnostava teos, hyvä tutustuminen kohteeseensa, ja jäi kiinnostamaan millaisia ne muut Kotamäen vastaavat runoelmat Franciscus Assisilaisesta, Vadstenan Birgitasta ja Helena Konttisesta ovat.

Siellä piileskelen,
omassa nurkassani, omalla luvallani
olen pimeään pirttiin mennyt,
siellä kulunut puhki,
myönnän: olen kahlinnut itseni maallisen menon hyrinään,
ihmisten hyväksyntään, mitä markkinoilla puhutaan.

En ole toista ääntä kuunnellut,
en etsinyt vapahdusta Vapahtajaltani,
olen itse yrittänyt ansani ratkoa,
riippakiveni,
kivitykseni,
mitä käräjillä sanottiin, mitä markkinoilla remuttiin,
mitä napsuja otinkaan, montako papinryyppyä ja
ihan selkosella olin, napaani myöten erämaassa,
kännissä kuin käki maatapanon aikaan,
sen myönnän tässä hännystakkiini nuokahtaneena,
kaulus kaulaan takertuneena -

Ja pärevalkea näyttää karkeuteni,
piirtää hiilloksella sieluni näkyviin,
joten laittakaa vain sinne kirkonpallille, kolmannelle portaalle,
laittakaa mustaan penkkiin, häpeän pallille kärsimään:
siellä minä olen aina ollut ja sinne jäävä.

Vapahtajalleni minä puhun, en lymyä.
Joten tulkaa esiin te paremmat kristityt kaikkine neuvoinenne,
mutta kuorikaa ensin tuo kultainen varustus kasvoiltanne,
pyhyytenne,
riisukaa hymynne, älkää paetko!

Martine Pouchain - Meurtres à la cathédrale (murhia katedraalissa)

Ranskalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukeminen jatkuu, edeten yhä varsin satunnaisilla valinnoilla mitä olen bouquinistien valikoimista löytänyt. Tämä on näköjään Martine Pouchainin esikoiskirja, ja muuta tuotantoa on sittemmin tullut runsaasti.

Lajityyppinä on historiallinen dekkari: ollaan Amiensissa vuonna 1244, ja kaupungin suuren katedraalin rakennustyöt ovat edistyneet mallikkaasti: nuori kuvanveistäjä Amaury on saanut tehtäväkseen suuren Kristus-patsaan, ja etsii sopivaa mallia, ja yllättäen tällainen ilmoittautuu Amaurylle: tuntematon mies joka ei itsestään liikoja kerro...

Ja samaan aikaan työmaan lähellä liikkuu outoja leprasairaiden kaapuihin pukeutuneita miehiä jotka eivät ehkä olekaan miltä näyttävät, tapahtuu epäilyttävä melkein-onnettomuus ja pian tämän jälkeen kuolema, ja toinenkin. Ja Amauryn ystävä on rakastunut, mutta tyttöä ollaan naittamassa varakkaammalle miehelle, mutta sitten tyttö katoaa. Ja tapahtuu muutakin, ja monet tapahtumat liittyvät kyllä toisiinsa, mutta niiden yhteyksien näkemisessä menee kyllä oma aikansa.

Hivenen ihmettelin että tämä on määritelty nuortenkirjaksi, takakannessa ikäsuositus 11+, kun joissain kohdissa kyllä mennään epätyypillisillä ratkaisuilla. Muistelen ainakin omasta nuoruudestani että lukemissani nuortendekkareissa tapasi olla varkauksia ja kadonneita jalokiviä ja ehkä vakoojia, mutta murhatapausten selvittely ei kuulunut kuvioihin. Mutta ehkä keskiaikainen miljöö sitten sallii vähän enemmän väkivaltaa, tai sitten käsitykseni ovat vanhentuneita.

Samoin päähenkilö Amaury oli jo 25-vuotias ja muutenkin kirjan henkilöstö oli selvästi aikuisia, eikö nuortenkirjassa pitäisi olla enemmänkin teinejä kuin kannessa näkyvä Nicolas? No, vastaavaan kyllä törmää erityisesti klassisessa ranskalais-belgialaisessa lanu-seikkailusarjakuvassa, jonka sankareissa myös on suosittu päähenkilöinä aikuisia (Piko & Fantasio, Asterix, Tim & Tom, Lucky Luke, Alix, Natasha, Yoko Tsuno...) kunhan näillä ei ole vielä aikuiselämän rajoittavampia piirteitä kuten parisuhdetta tai muuta perhettä. Ja tavallaan tässäkin vaikka dekkarimallilla mennään, niin sävy on kuitenkin selvästi seikkailullisempi kuin normaalissa aikuisdekkarissa...
Ja näköjään keskiaikaisessa Amiensissa tapahtui sen verran, että Amaury on mukana myös ainakin kirjailijan seuraavassa kirjassa.

Noin muuten juoni tosiaan vaelteli hyvinkin moneen suuntaan, tapahtumia ja henkilöitä riitti, ja kun myöskään kieli ja sanasto ei mennyt helpoimman kautta, niin oli kyllä ajoittain vaikea pysyä tapahtumissa edes mukana, kokemattomalle lukijalle tässä kyllä olisi haastetta.

Sirkka Selja - Enkelin pelto

Taas aika summamutikassa valittuja runokirjoja: olen sentään yhden aiemman (tai siis myöhemmän) kirjan lukenut Sirkka Seljalta, ja siihen ihan kiinnostuneena näköjään suhtautunutkin, ja toki kirjailija on tunnettu yhtenä näistä 40-luvun nuorista runoilijatähdistä.

Tämä kokoelma on vuodelta 1957, ja kurkottaa kyllä moneen suuntaan: mitta on hyvin vapaa ja modernismiin päin ollaan kallellaan. Jotain viitteitä klassiseen mytologiaan, häivähdys luontorunoutta, sisäisiä kokemuksia ja intohimoja, ja ripaus unenomaisuutta: mihinkään yksittäiseen kategoriaan ei asetuta.

Ja samalla aika monta oli runoa joista en saanut oikein mitenkään kiinni, että mitä niissä tehtiin tai yritettiin tehdä. Joitain hyviä hetkiä oli mukana (erityisesti runoilijan ollessa kiihkeimmillään) mutta eniten viehätti sarja nimeämättömiä runoja kirjan nimen teemasta, enkelien siemenistä joita kylvetään ihmisiin...

Kun puut kadottavat lehtensä
lehtiensä pyöreyden ja suven
astuvat puut
- puiden alkuperäinen muoto
lehtien lihasta näkyviin.
Voittaa sittenkin voittaa
rajulla ponnistuksella
tämä kuolema meissä.
Ja sijaan
lehtien uinuvan lihan
astuvat enkelit
kapeat kulmikkaat pitkät
enkelit jotka tahtoo ja voi
joiden kapeissa käsissä
säilyy siemen läpi ohuen kuoleman
rannalta rantaan.

Kim Young-ha - Ma mémoire assassine (tappava muistini)

Varsin satunnaisia hankintoja hyllyyn joskus aikoinaan: en ollut korealaista kirjallisuutta lukenut (no, tässä välissä Han Kangia) ja tämä kuulosti takakannen perusteella uteloittavalta, vaikka Kim Young-ha ei olekaan mitenkään tuttu tekijä: jotain kirjojaan on kyllä käännetty eri kielille, ei tosin suomeksi.

Kirjan kertoja Kim Byeong-su on seitsemänkymmentävuotias entinen eläinlääkäri, runoilija ja sarjamurhaaja, jonka viimeisestä murhasta on kulunut 25 vuotta: nykyisin eletään rauhallista eläkeläisen elämää tytär Eun-heen kanssa (tytär on kertojan viimeisen murhan uhrien pieni lapsi, joka päätyi orpokotiin, josta kertoja hänet adoptoi). 

Nyt lähiseudulla on alkanut tapahtua uusia nuorten naisten murhia, joiden takana epäillään olevan sarjamurhaaja. Ja Eun-hee on alkanut seurustella jonkun nuoren miehen kanssa, joka vaikuttaa jotenkin epäilyttävältä ja jonka kertojamme epäilee vahvasti olevan uuden murha-aallon takana. Vanhoilla päivillä pitää siis ryhtyä suunnittelemaan uutta tappoa, tyttären suojelemiseksi: osaaminen toki on yhä hallussa.

Asiassa on yksi pieni ongelma: kertojalla on varsin reipasta tahtia etenevä Alzheimer, joten muistiongelmat alkavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus...

Jepjep: kirja on Byeong-sun muistiinpanoja tapahtumista ja tekemisistä, muistin tukemiseksi. Mutta luonnollisesti teksti on varsin fragmenttista, lyhyitä lukuja tapahtumista, mietteitä muistista ja sen katoamisesta, muistikuvia menneestä, muistutuksia siitä mitä pitää tehdä. Ja tietysti kertoja on aivan tavattoman epäluotettava, joten lukija joutuu kyllä hieman ponnistelemaan yrittäessään pysyä kärryillä mikä on totta ja mikä ei (ja etukäteisveikkauksia juonenkäänteistä ei kannata paljoa tehdä).

Omalaatuinen yhdistelmä melankolisuutta ja hyvin mustaa huumoria: luettujen esimerkkien perusteella on kyllä todettava että Etelä-Korea on selvästi myös hyvin kumma maa (ja maan varsin synkeältä kuulostava lähihistoria nousee tässäkin esiin, pitäisikin varmaan tutustua aiheeseen paremmin joskus).

Teija Himmelroos - Toinen puoli valkoinen

Kaarina, neljänkympin tietämillä, asuu lapsuudenkodissaan. Äiti Aino on kuollut muutama vuosi sitten, isää ei koskaan ollutkaan, pelkkä etunimi; äiti ja tytär ovat pärjänneet hyvin kahdestaan. Kaarinalla ei omaa perhettä ole tullut, pitkä suhde naimisissa olevaan mieheen ei lopulta mennyt minnekään. Töitä on metalliverstaalla ja sairaalassa laitoshuoltajana, ja Kaarina on työssään osaava ja aikaansaapa, mutta sen suurempi suunta elämästä puuttuu. Ja sitten kuvioihin ilmestyy Marita.

Marita, neljänkympin tietämillä, asuu kaupungin paremmalla laidalla. Hammaslääkäri yksityisvastaanotolla, edustava puoliso, kaksi teini-ikäistä lasta, tyylikäs koti, ja menestynyt isä Martti jonka kanssa ainoa lapsi Marita on aina tulut mitä erinomaisimmin juttuun. Marita on määrätietoinen, tietää mitä haluaa ja useimmiten saa sen, vaikka se ihmisten, läheistenkin, kanssa aiheuttaisi kitkaa...ja sitten isä sairastuu vakavasti, ja kun kuolema tuntuu lähestyvän, kertoo Maritalle että hänellä on toinenkin tytär toisen naisen kanssa, Maritan kanssa suunnilleen samanikäinen Kaarina.

Kaksi hyvin erilaista naista eivät juuri tule toistensa kanssa toimeen, mutta uusi tilanne pakottaa jonkinlaisiin kanssakäymisiin, ja kumpikin kehittää myös hyvin omanlaisiaan kriisejä: itseymmärryksessä on etsittävää, varsinkin kun esiin tulee kuinka paljon tyttäriltä onkaan salailtu, ja kriisien vaikutuksia levitetään myös ympäröiviin ihmissuhteisiin, mikä ei ainakaan rauhoita tilannetta...

Tämä on Teija Himmelroosin esikoisromaani, mutta taustaa on draamaopetuksessa ja käsikirjoittamisessa, ja tämä kyllä näkyy tekstissä: tarinaa liikutetaan suurelta osin dialogin avulla. Henkilöitä on karrikoitu sen verran, että näiden kanssakäymisissä riittää väriä ja vastakkainasetteluja, mutta realistinen tuntu todenmukaisista kokemuksista pysyy kuitenkin mukana. Nämä ovat piirteitä joita tapaan fiktiossa arvostaa, ja niin teen tässäkin. 

Samalla huomioin, että kirjassa tuntuu sarjakuvapuolelta tuttu 'decompression': kerrontaa ei varsinaisesti venytetä, rytmitys on vielä kunnossa, mutta tarinaa kuljetetaan kuitenkin pitemmän kaavan kautta ja jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tervetullutta. Mietin hieman että onkohan tätä tehty äänikirja edellä: lukuminuutteja maksimoiden ja kokemukset ja ihmissuhteet niin perinpohjaisesti kuvaten, että vähän epätarkkaavaisempikin kuuntelija pysyy muun puuhastelun ohella mukana tapahtumissa ja saa selvän henkilöistä ja näiden suhteista. Paperikirjaa lukiessa tämä tuntuu ajoittaiselta toistolta (ja huopaaminen on osin realistista, mutta saa kuitenkin ihmettelemään kuinka paljon henkilöt toistuvasti puhuvat toistensa ohi eivätkä kuuntele) ja että niin monet yksittäiset keskustelutilanteet puidaan alusta loppuun, kun laajempi rakenne ei sitä tarvitsisi...

Mielelläni tämän siis kuitenkin luin, kun pidän tällaisesta henkilövetoisesta draamasta (hieman komiikan mausteella) ja lajissa tämä on mallikas edustaja, vaikkei terävimpään kärkeen nousekaan.

Tom Stoppard - Jumpers

Olen aiemmin lukenut Tom Stoppardin tunnetuimman näytelmän Rosencrantz and Guildenstern Are Dead joka oli varsin viehättävä, ja ennen tämän blogin aloittamista näytelmän Travesties, joka oli vielä parempi...joten varsin suurin odotuksin tähänkin näytelmään tartuin.

Mutta tämä ei nyt toiminut oikein mitenkään. Absurdin teatterin linjoilla ollaan, ja irvaillaan akateemisille filosofeille, jotka rinnastetaan varsin keskinkertaisiin akrobaatteihin. Professori George Moore (ei se G.E.Moore) sanelee etiikan kirjaansa ymmärtämättä mitään mitä ympärillään tapahtuu, ja havainnollistaessaan Zenon paradoksia ampuu lemmikkikaninsa, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta...tjaah.

Jotain ihan kiinnostavia yksittäisiä tekstipätkiä tässä oli, mutta luin loppuun lähinnä koska oli lyhyt. Ehkä analyyttinen filosofia, joka tässä on erityisesti esillä, ei ole enää niin kuuminta hottia, joten sen piikittely ei tunnu enää niin iskevältä...

DOTTY: Please don't leave me! I don't want to be left, to cope...
GEORGE: Dotty, I'm sorry, I must...I'm sorry if it's one of your bad days, but things will get better.
DOTTY: There's no question of things getting better. Things are one way or they are another way; 'better' is how we see them, Archie says, and I don't personally, very much; though sometimes he makes them seem not so bad after all - no, that's wrong, too: he knows not 'seems'. Things do not seem, on the one hand, they are; and on the other hand, bad is not what they can be. They can be green, or square, or Japanese, loud, fatal, waterproof or vanilla-flavoured; and the same for actions, which can be disapproved of, or comical, unexpected, saddening or good television, variously, depending on who frowns, laughs, jumps, weeps or wouldn't have missed it for the world. Things and actions, you understand, can have any number of real and verifiable properties. But good and bad, better and worse, these are not real properties of things, they are just expressions of our feelings about them.
GEORGE: Archies says.

Anton Tammsaare - Judit

Luen nyt virolaisen kansalliskirjailijan Anton Tammsaaren tuotannosta vähän epätavallisempia teoksia: pari vuotta sitten viimeinen romaani Hornanperän uusi paholainen, ja nyt sitten raamatullinen näytelmä Judit. 

Näytelmä perustuu samannimiseen deuterokanoniseen kirjaan, jossa Assyria vainoaa Juudeaa. Sotapäällikkö Holoferneksen piirittäessä Betulian kaupunkia nuori kaunis leski Judit saapuu sotaleiriin ja tekee vaikutuksen Holofernekseen mutta se onkin juoni, Holoferneen nukkuessa Judit katkaisee tämän kaulan ja palaa kotikaupunkiinsa pään kanssa. Assyrialaisten armeija joutuu sekasortoon ja juudealaiset pelastuvat neuvokkaan ja rohkean naisen vuoksi.

Teksti on inspiroinut monenlaista taidetta (mm. Artemisia Gentileschin maalauksia) ja näytelmiäkin on ilmeisesti muutama. Tammsaare ei kuitenkaan tee vain toisintoa raamatullisesta tarinasta, vaan kääntää sen huomattavasti monimutkaisemmaksi: sankaritarinasta tuleekin tragedia antiikin tyylillä filosofialla ryyditettynä. 

Judit itse on kompleksinen hahmo, jonka suunnitelmissa ehkä on pieneltä osin koko kansan etu, mutta ei sellaisella rakastavalla uhrautuvaisuudella kuin mihin lähtötarina viittaa, hurskas leski on ennemminkin olotilaansa pettynyt ja ensisijaisesti omaa etuaan tavoitteleva. Pyrkimyksenä on ennemminkin houkutella Holofernes hylkäämään herransa ja julistautumaan itse kuninkaaksi (ja Judit toki hyvin voisi olla kuningatar ja synnyttää prinssejä ja prinsessoja). Melankolinen ja itseironinen Holofernes saattaa kyllä viehättyä Juditista, mutta ei tämän toiveista, ajatus kuninkuudesta ei houkuta. Ja niin hylkäyksen jälkeen Holofernes päätyy kohtaloonsa, ja Juditilla taas on vielä uusia komplekseja puitavina, ja lopussa on kitkeryyttä yleisestä voitonriemusta huolimatta...

Tammsaarella on Raamattu-tulkinnassaan varsin uskontokriittinen ote, ja myös hyvin oikukkaat väkijoukot näyttäytyvät varsin negatiivisesti...ja oikeastaan Tammsaaren versio antaisi kyllä paljon materiaalia René Girard -henkiselle kollektiivisen väkivallan ja syntipukkiteorian luennalle (ja kas, bloggaamassani Girardin kirjassa on tuo sama Gentileschin maalaus kannessa).

Esko Karppanen on näytelmän suomentanut ja esittelytekstillä varustanut, ja mukana on myös muutama kuva vuoden 1960 esityksestä. Ilahdun että näytelmäkäännöksiä julkaistaan kirjoina (ja näiden puuttumisista aiemmin usein valittanut) ja tekstiä luki muuten sujuvasti, mutta aloin kiinnittämään huomiota lukuisiin puuttuviin possessiivisuffikseihin ("Minun ruukut on lyöty rikki, minun astiat käännetty nurin, minun kotini on ryöstetty"). Kiinnitin siihen huomiota ensin Holoferneen puheessa ja ajattelin että ehkä sillä kuvataan tämän vierautta, mutta ei, Judit ja muut myös viljelivät sitä, ja sen verran että alkoi ihmetyttää oliko siinä joku systemaattisuus, mutta en sitä huomannut (kun niitä myös paljon oli, kuten tuossa ylläolevassa sitaatissa näkyy (samaan on kiinnittänyt Tuglas-seuran teksti näytelmästä huomiota, ja kääntäjä kommentoikin sen olevan tarkoituksellista, näytelmä on kuitenkin puhuttua tekstiä jossa suffikseja pudotellaan).

Han Kang - Vegetaristi

Tällä kirjalla oli suomeksi ilmestyessään aika paljonkin bloginäkyvyyttä, ja silloin myös huomioin että voisin jossain vaiheessa lukea...muttei sopivaa hetkeä tullut. Ja sitten Han Kang meni voittamaan Nobelin, mikä lisäsi mielenkiintoa, mutta samalla kirjastojonot pomppasivat...mutta kun pari tuntia palkintouutisen jälkeen kävin kirjastossa pyörähtämässä, niin siellähän se oli esille nostettu ja lainaksi tarjolla (suom. englanninnoksesta Sari Karhulahti).

Yeong-hye on varsin tavallinen korealainen kotirouva, vaatimaton, huomiotaherättämätön, hiljainen ja mukautuva...kunnes yhtäkkiä, jonkin unen jälkeen, lopettaa tyystin lihansyönnin ja muutenkin alkaa käyttäytyä kasvavan omituisesti, nonkonformistisesti ja muiden suhteen välinpitämättömästi. Tämä ei ilahduta puolisoa eikä sukulaisia, varsinkin autoritäärinen isä on aina ollut innokas lihansyöjä ja muutenkin, eihän se nyt käy laatuun että Yeong-hye käyttäytyy avoimen epätavallisesti, eksentrisesti, ikään kuin tällä olisi oma, radikaalin poikkipuolinen tahto...joten konflikteja on luvassa, ja ne vievät kirjan henkilöt yhä hurjemmille ja brutaalimmille poluille.

Yeong-hyen omaa näkökulmaa ei kerronnassa juuri ole alkupuolen lyhyitä välähdyksiä lukuunottamatta, joten elämänmuutoksen syyt ja kokemukset jäävät osin mysteereiksi, ulkoisen, yhä omituisemmaksi ja jyrkemmäksi käyvän käytöksen ja sen tulkintayritysten varaan. Näkökulmahenkilöinä toimivat kirjan kolmessa osiossa Yeong-hyen mies, lanko ja sisar, mutta tavallaan siinä miten nämä eivät ole Yeong-hye, millä tavalla Yeong-hye päätyy olemaan erilainen, kertoo paljon. Mies ja sisko ovat molemmat varsin konformistisia: mies ei aseta itselleen korkeita tavoitteita vaan hyvin saavutettavia, kohtuullinen taloudellinen menestys ja kohtuullinen edustavuus sopii hyvin, ja tähän ei kummallisesti ja häiritsevästi käyttäytyvä vaimo sovi. Ja sisar taas on aina ahkera pärjääjä, luovimisensa ja tehokkuutensa ansiosta menestyvä, kunhan vain oma tahto ymmärretään pitää piilossa. Lanko taas on taiteilija, himoiten ja haluten käyttää Yeong-hyeta taiteessaan ja muutenkin, mutta itsetietoisuudessaan ja itsekeskeisyydessään ei myöskään tätä ymmärrä tai tämän omaleimaisuuden tasolle nouse...

Ja ehkä nuo näkökulmahenkilöt kuvastavat korealaista yhteiskuntaa laajemminkin, sosiaalista kontrollia ja konformismia, josta radikaali poikkeaminen on tuhoisaa (varsinaisesta vegetarismista ei ole kyse, ja sellaisen ruokavalion harjoittajana Yeong-hye on aika kauhea tapaus, ennemmin kyse on halusta olla jyrkästi jotain aivan muuta kuin on ollut).

Okei, kiinnostava teos: ennakko-odotuksia oli kasattu sen verran että sitä rimaa ei nyt kuitenkaan ylitetty mutta varmaan kirjailijan tuotantoa voin lukea lisääkin. 
Bloggauksia tosiaan löytyy: Kirsi, Tiina, Mikko, Katja, Tuija...

Heli Laaksonen - The Nature of Finnish Nature

En ole aiemmin kokonaisia Heli Laaksosen kirjoja lukenut, mutta toki yksittäisiä tekstejä ja lausumisia on tullut vastaan siellä täällä sen verran, että joku käsitys kirjailijasta on muodostunut, kuten varmaan monelle muullekin...ja sen pohjalta kun tarjottiin tätä käännöskirjaa luettavaksi (käännös Richard Clarke & Riikka Palonen) niin uteloitti: näkemässäni Laaksosen tuotannossa kielellinen ilmaisu, ja erityisesti lounaissuomalainen murre, ovat niin isossa osassa, että mitä tapahtuu käännettäessä? (arvostelukappale siis saatu kirjailijalta).

Edetään selkeällä formaatilla: kullakin aukeamalla on Laaksosen piirtämä kuva ja lyhyt runo eläimestä, kasvista, tms luonnonilmiöstä, jossa jotain piirteitä kohteesta nostetaan esiin. Mahdollisesti samaa materiaalia kuin suomeksi kirjassa Luonnos: ymmärtääkseni ei ole ainakaan yksi-yhteen-käännös, mutta en ole tarkistanut mikä näiden teosten suhde on. Ja tavallaan yllättävää on, että teksti on käännetty hyvin suorasanaiseksi ja toteavaksi, mitään murretyylisyyttä tai varsinaisesti edes puhekielisyyttä ei ole haettu, vaikka runot varmaan yhä sopivat lausuttaviksi ja kuultaviksi. 

Ja samalla monissa runoissa on omaa vinksahtaneisuutta, mitä piirteitä kohteista halutaan nostaa esiin ja miten ne ilmaistaan: lempeän omalaatuista huumoria. Tästä syntyy jännittävä kontrasti kielelliseen ilmaisuun, yhdistelmässä on kivikasvoista absurdismia, joka sekin on ehkä sitten jotenkin hyvin ominaisella tavalla suomalaista.

Laaksosen kirjallisessa tuotannossa tässä siis on jonkinlainen kokeellinen hyppäys: poistetaan yksi hyvin leimallinen piirre tyylistä, ja annetaan sitten muiden piirteiden tulla esiin uudessa kontekstissa, uudella tavalla. Käännös on tietysti aina jossain määrin tulkinta, mutta tässä käännös tuntuu jotenkin erityisen näkyvältä, siinä määrin että tähän jo suhtautuu omana teoksenaan. 

Samalla ehkä tällainen kirja päätyy sopimaan varsin hankalasti yleiseen kirjallisuuskeskusteluun, rajautuu kirjana huomioinnin ulkopuolelle (eikä siis ehkä ole kustantajallekaan helpoin markkinoitava). Yksi käyttö ja kohderyhmä on ilmeinen: tämä on teos jonka haluaa antaa lahjaksi kansainvälisille tutuille, ja kirja joka sopii matkamuistoksi Suomessa käydessä, siis kirja jonka esine-luonne korostuu. Ja esineenä tämä tosiaan on hyvin miellyttävä niin katsella kuin pitää kädessä, joten sopii tähän tarkoitukseen hyvin.

Olen aikoinaan ollutkin kiinnostunut eräänlaisesta "ephemera"-kirjallisuudesta, teoksista, jotka selvästi fyysisinä esineinä ovat kirjoja, mutta syystä tai toisesta tuntuvat putoavan "kirjallisuus"-käsityksen ulkopuolelle (esimerkkejä mm. täällä ja täällä). Ja ehkä tässäkin ollaan lajin laitamilla, teoksissa joita ei niin helposti huomioida omina kirjallisina töinään. Ja sellaiseen luentaan se kuitenkin hyvin sopii, teos on viihdyttävä ja oivalluttava katsaus suomalaiseen luontoon, tuttuun mutta ei niin läpikotaisesti etteikö uusille näkökulmille olisi tilaa (ja kieleltään ehkä sopiikin meille, jotka Uudessakaupungissa olisimme melkein ulkomaisia turisteja).

Eurasian Eagle Owl (huuhkaja, bubo bubo)

If your sleeping spouse
were swapped for an eagle owl,
You mightn't even notice.
Wingspan like a familiar embrace,
head large and round,
peevishly curling brow,
hairy ears and
legs covered with down.
Whilst the sound from under the blankets,
huu uuu, huu uuu, huu uu,
could easily be mistaken for snores.

Only at the breakfast table
might your attention be drawn
by the burning amber stare,
stocky torso
and habit of pulling the ham
from the packet with its beak.

Helsingin kirjamessut - lauantai

Messukeskuksessa seikkailtiin vielä kolmas päivä, kiitos järjestäjien toimittaman some-passin: torstain ja perjantain tunnelmia on kuvattu jo. Silloin aikoinaan kun aiemmin olin kirjamessuilla ollut, olin yleensä vältellyt lauantaita, koska se on ruuhkaisin päivä, mutta nyt kiinnostavaa ohjelmaa osui kuitenkin sen verran, että päätin tulla (ja muutama tuttu oli paikalla vain tänään, joten oli kiva tavata). Mutta olihan porukkaa varsin paljon...

Tämän päivän kiinnostavasta ohjelmasta iso osa sijoittui Lonna-auditorioon, jonne suuntasin heti aamupäivällä, samoin kuin moni muu: sali oli täynnä eikä kaikki tainneet edes mahtua sisään kun Maria Carole, Toni P.J. Saarinen ja Artemis Kelosaari puhuivat fantasian tulevaisuudesta. Fokuksena nimenomaan kotimainen fantasia: mitä kansainvälisistä trendeistä nostettiin esiin, kiinnosti erityisesti mitä voisi tulla Suomessa. Esillä oli paljon genrehybridit, lajityyppien yllättävät yhdistelmät, jotka kiinnostavat enemmän kuin geneerinen pseudokeskiaikafantasia, joskin jäi pohdituttamaan, että panelistit puhuivat paljon nimenomaan genreistä, fantasian ilmeisistä alalajeista, jotka pysyvät yhä kovin selkeästi kategorisoivina vaikka niitä yhdistelisikin: voisiko tulla jotain ihan niihin alalajeihin sopimatonta? No, esiin nostettiin toki jatkuvasti merkittävä uuskumma, joka epämääräisyydessään ehkä sitten on lähinnä sitä.

Jatkamme vähän myöhemmin Lonnassa (ja siksi eri tuolilla), sarjakuvakustantamisesta puhumassa sarjakuvaneuvokset Pauli Kallio, Petteri Oja ja Kirsi Kinnunen ja vetäjänä Vesa Kataisto. Sarjakuvakustantamisen todettiin olevan rehellinen tapa köyhtyä, niukkaa on, painokset pienenevät siinä missä kirjastojen ostotkin, ja myynnissäkin pitää löytää omat kanavansa (joihin Helsingin kirjamessut ei varsinaisesti kuulu, liian isot ja kalliit että Suuren kurpitsan tai Turun sarjakuvakaupan kannattaisi tänne standi pystyttää). Mutta jos nyt haluaa sarjakuvan julkaistua, ja ehkä jopa kansainvälisille markkinoille, niin kyllä sekin onnistuu: mieluiten kannattaa tietysti tehdä hyvää ja omaperäistä.

Edit: Darth Mika kuvasi tämän keskustelun. 

Tauon jälkeen taas samassa salissa, Siiri Viljakka ja H.P. Ontto-Panula puhuivat faktasarjakuvasta, sen tekemisestä ja syistä tehdä sitä; Viljakka pääasiassa tekee itse, Ontto-Panula myös kurssittaa tieteentekijöitä ja journalisteja sarjakuvan tekemisessä, tai miten kommunikoida tieteellistä tutkimusta niin että taiteilija kykenee siitä tekemään sarjakuvaa. Kiinnostava aihe, jonkin verran olen lajia lukenut ja aika paljon myös lähialoja kuten dokumentti- ja elämäkertasarjakuvia (todettiin että lajien rajat ovat vähän epämääräiset ja termit puhua niistä eivät ole vakiintuneet). Ja sarjakuvamuodon tavoitettavuudessa on kyllä havaittuja hyötyjä, erityisesti kun pelkkien tekstien lukemista haittaa ei-äidinkielisyys, lukihäiriöt jne.

Joonas Sildren haastattelua Kahden sävelen välissä -sarjakuvaromaanista Arvo Pärtistä olin myös kuulemassa, mutta taiteilija itse puhui viroa ja kääntäjä taas sen verran vaimeasti ja epäselvästi, etten saanut kunnolla selvää, niin en tästä kauheasti kostunut (teos kyllä yhä kiinnostaa). 

Sitä seurannut Marcus Rosenlundin Maanalainen elämä sen sijaan toimi hyvin (puheet olivat peräkkäin, ja taisin olla ainoa jota kiinnosti niin Arvo Pärt kuin maanalaiset onkalot). Kirjailija ei ole geologi vaan tiedetoimittaja, mutta niin kivet ja geologiset prosessit kuin niihin vaikuttavat biologiset tapahtumat (kuten ihmisten tekemä louhinta) ovat innostaneet kirjaan. Juttu rönsyili innokkaasti, siihen malliin että geotiedetaustaisena kyllä kiinnostuin.

Tämän jälkeen vielä haahuilin pitkin messuhallia, väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa, joten istahdin spontaanisti kuuntelemaan Paavalin kirkkoherra Kari Kanalaa, puheena 'Ei tässä mitään, mutta - Miehen rukouskirja', jossa lukuisat miehet puhuvat rukouksista ja rukouksilla. "Mutta" on rukoussanastossa keskeinen, siirtymä esitetyn kuoren ja sisäisten tuntojen välillä (ja Naisen rukouskirja olisi myös tervetullut idea mutta se jää jonkun toisen tehtäväksi)

Tämän jälkeen suuntasin vielä Teoksen some-tapaamiseen, jossa Elina Annola, Aleksanteri Kovalainen ja Anna Maria Mäki kertoivat uutuuskirjoistaan, niiden taustoista ja kirjoittamisesta (sori, ei kuvaa). Yksi kirjoista tarttui mukaan ja siitä kuullette jossain vaiheessa, toisista jään odottelemaan muiden somesavuja.  

Ja tämänkin jälkeen olisi ollut vielä jotain kiinnostavia ohjelmia, huomisesta puhumattakaan, mutta päätin lähteä kotia kohti ja luulenpa että tämän vuoden messut ovat minun osaltani tässä. Tänäänkin tuli tehokkaasti flaneerattua, tavattua tuttuja ja juteltua myös joidenkin tuntemattomien kanssa, muutama kirja tuli mukaan joko ostettuna tai saatuna, ja aika paljon enemmän voisi-lukea-nimikkeitä laitettua muistiin. Näistä riittänee luettavaa pitkäksi aikaa...

Oli taas kerran hienot messut, pitäkää hauskaa te jotka vielä huomenna sinne menette.

Helsingin kirjamessut - perjantai

Messuilussa vietetään toista päivää, kiitos Messukeskuksen some-passin: torstain tunnelmia löytyy täältä. 

Tänään alettiin poiketa hieman enemmän suunnitelmista (joka olikin tehty sellaisiksi ettei kaikkeen kuitenkaan ehdi). Mutta alkuun kuitenkin Tapio Nurminen kertoi 30 vuoden kokemuksella Saksasta, ja eirtyispainotus taloudella (ja sen päälle hieman politiikkaa ja kansantiedettä). Kun itsekin olen maassa asunut aikoinaan muutaman vuoden, niin kiinnostihan tämä, ja kiinnosti näköjään montaa muutakin.
Saksa on kuitenkin Euroopan talousmahti, jonka kainalossa Suomikin vahvasti on, joten maata ja sen tilannetta on hyvä ymmärtää, varsinkin jos aikoo siellä tehdä bisnestä (esiin tuli muutamakin esimerkki mitä tapahtuu kun ei ymmärretä, eikä varsinkaan opita muiden virheistä). 

Siitä sitten riennetään Avaimen sometapaamiseen, jossa puhuivat esikoisromaanikirjailijat Ida Jauhiainen, Teija Himmelroos ja Eino Taina, sekä ei-niin-esikoiset Anna Pölkki ja Pia Alapeteri. Onko kirjoittaminen leikkimisen sosiaalisesti hyväksyttävämpi vastine? Jotain näistä päätynee luettavaksi...

Sitten lähdetään muille teille: Johannes Anyuru puhumassa kirjastaan Ixelles (haastattelijana Li Andersson) ei ollut suunnitelmissa, mutta menin paikalle, kun yksi tuttu jonka halusin nähdä oli kuulemma myös siellä...mutta hyvin myytiin kirja, sen teemat kuulostivat hyvin kiinnostavilta: minuutin päähän tulevaisuuteen sijoittuva kirja maailmasta jossa ei ole enää muita universaaleja tarinoita kuin uhrin tarina, maailmasta ilman jumalaa, ja poliittisten päätösten seurauksista...laitetaan lukulistalle.

Ja näin sen tutunkin. Noin muuten on todettava messujen olevan sen verran suuret, että pari muuta henkilöä, joiden tiesin paikalla olevan, ei tullut missään vaiheessa vastaan (mutta aika paljon kohtaamisia kuitenkin tuli, monta tuttua tuli nähtyä...)

Seuraavassa tapahtumassa (ei onnistunutta kuvaa) Sofia Tawast ja Riikka Leinonen puhuivat kirjastaan Suuri valhe vammaisuudesta, eli esillä oli rakenteellista ableismia, eriarvoisuutta hyvinkin kyseenalaisilla perusteilla, vammaisten toiseuttamista...pohdittavaa ja kyseenalaistettavaa on paljon.

Ja sitten Tiedetorille, jossa Roosa Haimila ja Teemu Pauha puhuivat toimittamastaan kirjasta Uskonto mielessä, eli uskonnollisuutta ja -ttomuutta psykologiselta kannalta katsottuna...puheena oli niin moraali, kuolemanpelko kuin antropomorfismi ja jumalakäsitys ja psykologis-sosiaaliset taustat jotka niihin vaikuttavat...kiinnostavia ajatuksia koska niin monenlaista variaatiota löytyy ilmiöstä kuin ilmiöstä (mm. jos pelkää kuolemaa, niin mitä silloin oikeastaan pelkää?), ja toki myös pointteja joihin voisi esittää jatkohuomautuksia (kuten että kristinuskoon antropomorfismi on tavallaan jo sisäänrakennettu, koska siinä on ihmiseksi inkarnoitunut Kristus jonka kautta meillä on ymmärrys Jumalasta, joten se ei ole varsinaisesti ongelma...ja huomio, että kuolemanpelko on vähäisintä niin kaikkein uskonnollisimmilla kuin kaikkein uskonnottomilla henkilöillä, ja siinä välissä sitten kipuillaan, taidettiin mainita myös Bernanosin Karmeliittadialogeissa...)  

Ja kahvitauon, flaneerauksen yms jälkeen palataan taas Tiedetorille, jossa Tarja Tolonen puhui nuorten syrjäytymisestä, ja syrjäyttämisestä, eli syistä ja mekanismeista joilla tuotetaan eriarvoisuutta. Mitä ohjelmia on, tai ei ole, miten ne toimivat, miten käy haaveiden ja suunnitelmien...taas kerran pohdittavaa ja kyseenalaistettavaa riittää.

Sitten vielä Sanna Vaara puhui kirjastaan Jumalan katkennut kynä, eli Jumalasta, mystiikasta, kriiseistä, Avilan Teresasta ja sielun pimeästä yöstä, etsimisestä ja kirjan nimen mukaisesti myös kirjoittamisesta. Reippaan humoristisella otteella, mikä olikin hyvä koska toinen suunniteltu keskustelija Tobias Mehnert oli juuttunut lentokentälle eikä päässyt paikalle, mutta tällaista sattuu. 

Näiden välillä sitten tuli vaelleltua pitkin poikin messuhallia, bongattua kiinnostavia kirjoja (ostot jäivät vähiin, muistiin merkittäviä kirjoja löytyi useita) ja juteltua niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa (noiden uskontoaiheisten sessioiden jälkeen tuli vielä pitkähköt jatkokeskustelut joidenkin muiden yleisössä olleiden kanssa, mikä onkin just hyvä, kiinnostavissa tapaamisissa on messujen suola). Mutta illansuussa lähdettiin taas valumaan kotia kohti. 

Onko helvetin helvetti sitten taivas?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, huomiseen.