Molière - L'école des femmes (Naisten koulu)

 

 

Vajaa vuosi sitten luin Molièren ensimmäisen menestysnäytelmän Sievistelevät hupsut, ja nyt sitten on vuorossa seuraava suurta huomiota saavuttanut näytelmä L'école des femmes, joka on suomennettu perinteisesti nimellä Naisten koulu (tarkempi olisi varmaankin "vaimojen koulu", koska vaimoa tässä ollaan tekemässä).

 

Vähän päälle nelikymppinen Arnolphe on tähän saakka vältellyt avioliittoa, johtuen lähes pakkomielteisestä aisankannattamisen pelosta. Nyt kuitenkin on suunnitelmana astua aviosäätyyn, nuoren Agnès-neidon kanssa, joka on mahdollisimman tehokkaasti pidetty erossa maailman menosta viattomuuden tilassa, jotta aviorikoksen mahdollisuus ei edes tulisi nuoren vaimoehdokkaan mieleen, paras vaimo on naivi ja tietämätön vaimo...ja, no, komedian lakien mukaan voi arvata kuinka hyvin tuo onnistuu. Arnolphe päätyy vieläpä nuoren rakastajan Horacen uskotuksi...

ARNOLPHE

[...] Mais une femme habile est un mauvais présage,

Et je sais ce qu'il coûte à de certaines gens

Pour avoir pris les leurs avec trop de talents.

Moi, j'irais me charger d'une spirituelle

Qui ne parlerait rien que cercle et que ruelle,

Qui de prose et de vers ferait de doux écrits,

Et que visiteraient marquis et beaux esprits,

Tandis que, sous le nom de mari de Madame,

Je serais comme un saint que pas un ne réclame ?
Non, non, je ne veux point d'un esprit qui soit haut,

Et femme qui compose en sait plus qu'il ne faut.

Tämä oli kohuttu näytelmä omana aikanaan, johtuen varsin kyynisistä suhtautumisista avioliittoa ja miesten ja naisten suhteita kohtaan (ja samoja teemoja ja tarinaideoita vie myöhemmin pitemmälle Choderlos de Laclos mainiossa kirjeromaanissaan Les liaisons dangereuses), ja nykyaikana varmaan skandalöösi hieman toisella tavalla (nelikymppinen mies on groomannut jo vuosien ajan nyt 17-vuotiaasta suojatistaan itselleen vaimoa...), vaikka näytelmää on luonnehdittu myös protofeministiseksi, keskeinen pilan kohden on kuitenkin Arnolphen projekti, pakkomielteet ja käsitykset millainen kunnon vaimon pitää olla.

Nostaisin aika lailla samat ansiot tästä kuin tuosta edellisestä näytelmästä, Molière piirtää varsin viiltävästi inhimillisiä heikkouksia, ja kuvaa näitä värikkäällä kielellä ja dialogilla (tällä kertaa vuorosanoissa on jopa riimit...), mutta toisaalta tässäkin varsinainen tarina on lopulta aika simppeli,  suuri osa dramaattisesta toiminnasta tapahtuu näköpiirin ulkopuolella ja siitä vaan puhutaan, ja muutenkin tarinan kuljetus ei selvästikään ole Molièren keskeisiä taitoja, loppukin vaan, no, tapahtuu.  

Kielen hienoudet menevät yhä aika korkealla, mutta näissä lukemissani painoksissa on yhä varsin hyvät selitykset ja juonessa ja hahmoissa pysyy kuitenkin mukana...mutta lopulta minua viehätti kuitenkin enemmän se Sievistelevät hupsut kaikessa puheenparren eksentrisyydessään (ja samalla molemmat ovat vähän "lukihan tämän"-osastoa, edes ranskalaisen teatterin piiristä en suosikeikseni nosta).

Nyt kuitenkin otan tällä Helmet-haasteessa kohdan 33. Kirjassa opetetaan jokin taito. Agnèsille opetetaan hyvän vaimon taitoja kuten viattomuutta, mutta voiko viattomuutta lopulta opettaa...

Grace Paley - The Little Disturbances of Man

 

Kun näitä Viragon julkaisemia pokkareita sattuu käytettyinä jossain divareissa, kirppiksillä yms. tulemaan vastaan, niin ainakin vilkaisen mistä on kyse, muutaman hyvän kirjan olen löytänyt ja linjan yleistaso on ollut varsin johdonmukainen ja mainio.

Joten nyt vuoroon uudelleenjulkaisu amerikkalaisen Grace Paleyn esikoisnovellikokoelmasta vuodelta 1959. Amerikkalaisen, usein juutalaisen, perhe-elämän, ahtaan urbaanin arjen varsin pisteliään humoristisia kuvauksia...

Mutta eivät nämä nyt minuun oikein toimineet. Mieleen tuli ajoittain Ellen Gilchrist, tai Fay Weldon, paitsi että luin mieluummin Gilchristiä tai Weldonia kuin Paleyta. Niinkuin usein, oli tässäkin kokoelmassa jotain novelleja jotka olivat ihan ok (Goodbye and Good Luck, An Interest in Life, The Contest...), ja saattaa olla että Paley on toiminut vaikuttajana muille kirjailijoille ja varmaankin on ollut huomionarvoisempi kun tämä kokoelma alunperin ilmestyi, mutta minä nykylukijana en näistä jaksanut innostua.

Myönnetään että kerronta ei tee tätä helpommaksi, novellit käyttävän minäkertojaa joka ei ihan liikoja selittele tai ekspositioi, ja kieli on ehkä luonnollisen tuntuista mutta samalla vilisee aikakauden viittauksia, fraaseja ja puhekieltä, joista tulee parhaimmillaan varsin tyylikkäita pätkiä mutta joiden merkitys jää helposti selittämättömäksi. Pari novellia päädyin lähinnä selaamaan kun alusta pitäen en saanut mitenkään kiinni mitä niissä tapahtuu, missä ollaan, kuka kertoja tai muut henkilöt on...

 

One day in August, in a quiet little suburb hot with cars and zoned for parks, I, Charles C. Charley, met a girl named Cindy. There were lots of Cindys strolling in the woods that afternoon but mine was a real citizen with yellow hair that never curled (it hung). When I came across her, she had left the woods to lie around her father's attic. She rested on an army cot, her head on no pillow, smoking a cigarette that stood straight up, a dreamy funnel. Ashes fell gently to her chest, which was relatively new, covered by dacron and Egyptian cotton, and waiting to be popular.

I had just installed an air conditioner, 20 per cent off and late in the season. That's how I make a living. I bring ease to noxious kitchens and fuming bedrooms. People who have tried to live by cross ventilation alone have thanked me.

(An Irrevocable Diameter -novellin alku)

 

Helmet-haasteessa kirjan ensimmäinen novelli, Goodbye and Good Luck, osuu yhä avoimeen kohtaan 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Haastekohdan nappaaminen yhden novellin perusteella on vähän tylsää, mutta alustavasti sen voin siihen merkata jos ei parempaa täytettä löydy...

 

Ja yksi kirjan novelleista, Nainen - nuori ja vanha, on julkaistu suomeksi antologiassa Pahoja tyttöjä & villejä naisia, josta on blogannut Ariel.

Kolmannen kvartaalin luetut

Elizabeth Bowen - The Death of the Heart
Friedrich Dürrenmatt - La visite de la vieille dame
James M. Cain - The Postman Always Rings Twice
Jean Giraudoux - Electre
The Epic of Gilgamesh
Anna Gavalda - L'échappée belle
Sadeq Hedâyat - Trois gouttes de sang
Mika Waltari - Turms, kuolematon
Christopher Fry - The Lady's Not for Burning
Boileau-Narcejac - Maldonne
Antti Tuuri - Alkemistit I
Antti Tuuri - Alkemistit II
Eugène Ionesco - Rhinocéros
Unto Kupiainen - Vangittu laulu

Jacques Ellul - Conférence sur l'Apocalypse de Jean
Erich Fromm - The Fear of Freedom
Timothy Radcliffe - Why Go to Church
Charlie Huenemann - Understanding Rationalism
Tuomas Akvinolainen - Enkelit ja filosofia
Torsti Lehtinen - Sören Kierkegaard

 

Heinäkuusta syyskuuhun on tullut luettua tuollaisia.

Reissattua on tullut myös aika paljon, pääosin Ranskassa mutta Suomessakin onnistuin käymään tässä kuussa (hei vaan tutut joita onnistuin näkemään).

Kirjamessut sen sijaan jäävät kokematta, lueskelen sitten muiden postauksia...

 

Helmet-haaste etenee yhä varsin reippaasti, jäljellä on tällä hetkellä seitsemän kohtaa (joista, myönnetään, pariin ei ole aavistustakaan miten ne aion täyttää). Ja loppuvuoden ajalta luettava ei tosiaankaan ole loppumassa kesken...

 

	mies	nainen	x
englanti	141	128	1	270
suomi	88	54		142
ranska	87	30	2	119
saksa	46	13		59
japani	43	12		55
italia	46	2		48
venäjä	28	7	1	36
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	14	2		16
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	7	1		8
kiina	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
hollanti	1	3		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
persia	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	604	296	16	916

 

Unto Kupiainen - Vangittu laulu

 

Saammepa tähänkin blogiin Unto Kupiaista, edellisessä blogissa ehdin käydä jo läpi aika ison osan runotuotannostaan.

Tämä Vangittu laulu on myös sodanaikaisia kokoelmia, 1944 julkaistu. Kupiaisen aiempi kokoelma sotarunoja oli juuttunut sotasensuuriin synkkyytensä ja morbidin sotaväsymyksensä vuoksi, ja sallitumpi kokoelma Mustan linnun puu vuodelta 1942 ei nyt myöskään hilpeä ollut mutta hillitympi. No, näköjään sensuuri alkoi löystyä parin vuoden aikana, koska tämä kokoelma vetää jo varsin synkissä vesissä. Muutama sensuroiduista sotarunoista on tähän tullut mukaan, mm. tuolla bloggauksessa siteeraamani Muutos (pari riviä on näköjään vähän muuttunut mutta olennainen on paikallaan), Täysikuu, Elämän laulu, Luurankovartio...ja lisää tuli seuraavan vuoden Koski ja toukokuu -kokoelmassa. 

Ja muutenkin tässä vedetään kovin synkkään suuntaan, mieleen tuli Uuno Kailas kauhuromanttisimmillaan (joskaan ei ihan parhaimmillaan), Kupiainen maalailee runsaasti makaaberiutta ja myöhemmässäkin tuotannossa näkyvä masennus on vahvasti läsnä jo tässä...tuotantonsa liike rakkauden ja kuoleman välillä on tässä heilahtanut selvästi kuoleman puolelle, vaikka kyllä sitä rakkauttakin on hieman mukana...

Runoilijalle ominaisesti ryhdikäs mitallisuus on vahvasti mukana ja riimit paikoillaan, ja paremmin kuin tätä edeltäneissä (julkaistuissa) kokoelmissa, tässä Kupiainen antaa jo mallia myöhemmälle tuotannolleen. Ei vielä ihan kypsästi, aiheet ja kuvat ovat aika perinteisiä ja Kailaan vaikutus tulee vahvasti läpi, ja se arvostamani piirre, oivaltavan viiltävä groteskius antaa vielä odottaa itseään (kun tässä ollaan makaabereja, ollaan makaabereja leveällä pensselillä) ja ironisuuskin on niin piilossa ettei sitä lukija löytänyt.

Olen aiemminkin sanonut että Kupiainen olisi ehkä parhaimmillaan jonkinlaisella "valitut runot"-kokoelmalla, hyviä runoja on siroteltu useisiin kokoelmiin keskinkertaisemman aineksen sekaan, eikä tämäkään tee poikkeusta. Mutta tässä kirjailijan myöhempi ääni on jo selvästi tunnistettava, mitä ei voinut sanoa parista vanhemmasta runokirjasta.

Depressio

Kuin ahdas saapas aika puristaa

ja kiertää henkeäni paha paula.

Jos runon teen, sen säkeet eivät laula,

kuin luukut autiot ne kumottaa

mun sielussani. Sammunut on valo.

Oon niemess' autiossa kuollut talo.

 

Ma haukon ilmaa kuivin kiduksin,

oon niinkuin ahven, ajautunut maalle.

Kuin neidon ivanauru kuohilaalle

soi korvissani äänin ilkkuvin

ne laulut kaikki, itsessäni joita

nyt kuljetan kuin liha kuolioita.

 

On elävänä hautaan peitetyn

tuo lohtu: loppuu tuska tukehtuissa;

kun kipu viiltää ruhjotuissa luissa

petojen eteen häkkiin heitetyn,

hän tietää: koht' on ohi puraisulla

se kaikki. - Vaan se, kenen täytyy tulla

 

lahoksi puuksi, lailla sammalen

sydämen laulut synkät ympärillä,

ei epätoivon yössä enää sillä

otetta ole kuolon-toivojen,

ei tuskan parahdusta vapahtavaa,

ei kyyneltä, mi surun sulut avaa.

Eugène Ionesco - Rhinocéros (Sarvikuonot)

 

Pikkukaupungin asukkaat elävät elämäänsä, kun kaupungin kadulla yllättäen ryntää sarvikuono. Ja mahdollisesti toinenkin. 

Tämä herättää ihmetystä, ja epäuskoisuutta nähtyä kohtaan, ja järkytystäkin kun erään naisen lemmikkikissa jää sarvikuonon jalkoihin...mutta ovatko nämä sarvikuonot karanneet sirkuksesta tai jostain? Ja kummalla oli yksi sarvi ja kummalla kaksi, afrikkalaisella vai aasialaisella sarvikuonolla? Tai ehkä afrikkalainen sarvikuono tulee Aasiasta ja toisinpäin...

Mutta pian sarvikuonoja alkaa tulla yhä lisää ja lisää, kun kaupungin asukkaat alkavat itsekin muuttua sarvikuonoiksi.

 

Sarvikuonot on romanialais-ranskalaisen Eugène Ionescon tunnetuimpia näytelmiä. Olen aiemmin lukenut pari varhaisempaa ja lyhyempää absurdin teatterin merkkiteosta Kalju laulajatar ja Oppitunti, ja tässäkin ollaan varsin absurdeissa tunnelmissa, joskin tällä kertaa teoksessa tuntuu vahvempi allegorisuus...Sarvikuonot tuntuu kommentoivan yhteiskuntaan pesiytyviä tuhoavia ja vihamielisiä liikkeitä, fasismia, kommunismia, rasismia jne, jotka ensimmäisinä havaintoina herättävät lähinnä epäuskoista ihmetystä että tuollainenkin voi olla, mutta vähitellen leviävät yhä laajemmalle, kaikenlaiset kunnon ihmisetkin jotka aluksi paheksuvat moista tuhoa ja kaaosta, jota kaupungilla laukkaava sarvikuono aiheuttaa, ovat pian myös mukana, näin toimii joukkovoima.

Lukemissani Ionescon näytelmissä absurdius syntyy kirjailijan käyttämästä kielestä ja tavasta kirjoittaa dialogia, henkilöt laukovat banaaleja tyhjänpäiväisyyksiä, truismeja ja epäolennaisuuksia, joka johdattaa keskustelun varsin vinksahtaneisiin suuntiin (Ionesco oli kuulemma inspiroitunut alunperin opetellessaan englantia oppikirjasta, kun kielten esimerkkikeskustelut harvoin ovat, no, kovin luonnollisia...)

 

Tässä näytelmässä nuo varsin vinksahtaneet keskustelut eivät tunnu itsetarkoituksellisilta (niin absurdeja kuin ne ovatkin) vaan nekin ovat osa sarvikuonosaatiota, joka pääsee leviämään vapaasti, kun sarvikuonoja nähdessään ihmiset toteavat vain "kas vain, sehän on sarvikuono, oliko se afrikkalainen vai aasialainen kun sillä on kaksi sarvea" ja pyörittelevät päättömiä syllogismeja...Ionesco ei selvästikään arvosta kantaaottamatonta "tolkun ihmistä" kovin korkealle. 

 

Ja näin absurdin sävyissä liittyvä dialogi esittääkin ehkä todenmukaisemmin tosiasioita kuin mitä dokumentoiva realistinen dialogi pystyisi...tämä kylmäävä alavire estää pitämästä tätä näytelmää ihan puhtaasti absurdina (toisin kuin vaikka sitä Kaljua laulajatarta) mutta tavattoman kiinnostava, ja valitettavan ajankohtainenkin, se on yhä.

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä vaikkapa kohdan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu (aika monenkin, sarvikuonosaation muodossa)

Tuomas Akvinolainen - Enkelit ja filosofia

 

Muistelin aikoinaan kirjamessuilla Serafim Seppälän kritisoineen liiallista ja yksipuolista kiinnostusta enkeleitä kohtaan, vertauksena nuori neito, joka, saadessaan rakkauskirjeen, alkaa perehtyä yksityiskohtaisesti postilaitoksen historiaan ja sen toimintaan kirjeiden kuljettajana...

No, tervetuloa Tuomas Akvinolaisen, keskiajan suurimman skolastikon, ajatteluun. Toki Tuomas antaa kaiken aiheellisen huomion niiden rakkausviestien lähettäjään ja sisältöön, mutta samalla onhan se nyt aivan tavattoman kiinnostavaa miten viesti kulkee, millaisia ovat nämä aineettomat olennot ihmisen ja Jumalan välimaastossa.

Ja mitään enkeliterapioita ei harrasteta, lähestymistapa on filosofinen perustuen Aristoteleen hylemorfistiseen teoriaan, ja tästä edeten päätellen sen mitä päätellä voi enkelien ominaisuuksista: siinä missä muu luomakunta on aineen ja muodon yhdistelmä, enkelit ovat aineettomia, pelkkiä aktiivisia muotoja. Ja jos olento on aineeton intellekti, mikä on sen suhde paikkaan, miten se liikkuu, miten kommunikoi, miten se tietää jotain, onko enkeleillä vapaa tahto, miten enkelistä tulee paha...

Kirjaan on koottu Tuomaan pääteoksen Summa theologiae enkeleitä käsittelevät luvut, jotka Reijo Työrinoja on kääntänyt ja varustanut selityksin ja kirjallisuusviittein, ja teoksessa on myös mittava johdanto.

Tuomaan Summa esittelee ajatuksensa hyvin systemaattisessa muodossa skolastisen perinteen mukaisesti: on aihe (vaikkapa kysymys 52, "Enkelin suhteesta paikkaan"), aiheeseen liittyvät tarkemmat kysymykset (Onko enkeli paikassa? Voiko enkeli olla samalla keraa useassa eri paikassa? Voiko samassa paikassa olla useita enkeleitä?) ja kunkin kysymyksen vastaukseksi esitetään 2-5 numeroitua väitettä (joiden päätelmistä Tuomas tapaa olla eri mieltä), näiden jälkeen Tuomas esittää oman vastauksensa ja numeroitujen väitteiden kumoamiset.

Kun sitä oppii lukemaan ja kun tuntee edes jotenkin käytetyn termistön ja taustalla olevat teoriat ja lähteet (Aristoteles ja Raamattu tietysti, mutta myös aristoteeliset kommentaattorit Avicenna, Averroes, Avicebron ja Boethius ja kirkkoisät kuten Augustinus ja Dionysius Areopagita usein mainittuina) niin ajattelu ja argumentaatio on selkeästi esitettyä. 

(Mainittakoon että kysymys kuinka monta enkeliä voi tanssia neulankärjellä, se on peräisin myöhemmältä ajalta Rabelais'lta. Mutta Tuomaan vastaus olisi "yksi", aineettomuudesta huolimatta samassa paikassa ei voi olla useampia enkeleitä yhtaikaa).

 

Ja jos argumentaatioformaatti tuntuu raskaalta, niin Työrinojan selityksissä on nostettu esiin kunkin luvun keskeiset ajatukset, ja johdannossa enkeliteorian laajat linjat, sekä tietysti hyvin arvokasta vertailua muihin aikakauden ajattelijoihin: skolastiikka tuotti muitakin enkeliteoreetikkoja kuin Tuomaan, ja nämä eivät olleet suinkaan kaikki samaa mieltä asioista.

Työrinojan lähestymistapa ei tosin edes yritä olla erityisen popularisoiva, lukijalta odotetaan omaehtoisesti kiinnostusta ja mielellään perehtyneisyyttäkin keskiaikaiseen filosofiaan ja sen metafyysisiin koukeroihin (ja myönnän että itsekin siirryin joissain kohdissa enemmän selailemaan, vilkaisemaan käsitellyt kysymykset läpi sen tarkemmin uppoutumatta esitettyihin argumentteihin).

Vaikka jotkut saattaisivat pitää enkeleitä varsin esoteerisena pohdinnan aiheena ja Tuomaan aatoksia varsin spekulatiivisina, se on suurelta osin juurikin spekulaatiota hylemorfismista: jos enkelit ovat aineettomia muotoja, ihmisissä taas on aine ja muoto, joten mitkä ihmisten ominaisuuksista tulevat tuosta yhteenliittymisestä ja mitkä taas ovat puhtaan intellektin ominaisuuksia? Kysymystä mikä on ihminen tarkastellaan myös sitä kautta mikä ihminen ei ole.

Lukiessani tätä kirjaa ajatukseni siirtyivät myös vertailemaan esitettyjä ajatuksia enkelien ominaisuuksista myöhemmin esitettyyn filosofiseen käsitteeseen noosfääri, biosfäärin osa jossa ihmisen älyllinen toiminta on pääosassa.

Esim. Internetissä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa ihmisten ominaisuuksissa alkaa olla jotain samaa kuin enkelien ominaisuuksissa. Olemme aineettomia, vaikka voimmekin omaksua jonkun fyysistä ruumista muistuttavan olemuksen (kuvina, videoina, niminä...). emme havaitse toisiamme suoraan aistipohjaisesti vaan ajattelun akteina (esim. kirjoitan tätä tekstiä, ja te, joiden olemassaoloa en suoraan aisti, voitte päätellä tekstistä että sillä on kirjoittaja, eli minä olen olemassa). Voin siirtyä "paikasta" "toiseen" silmänräpäyksessä, esim. samalla kun kirjoitan tätä tekstiä voin käydä tykkäämässä kissavideosta Facebookista mutta varsinaisesti sillä hetkellä kun olen Facebookissa tykkäämässä kissavideota en kirjoita tätä tekstiä. 

Ja toisaalta vain minä olen tällä hetkellä "tässä paikassa", kun luet tätä tekstiä tällä sivulla, on siinä vain minun ajatteluni akti, joudut siirtämään huomiotasi vähän alemmas jotta näkisit mahdollisen toisen henkilön mahdollisen kommentin. Tähän asiaan liittyviä ajatuksia olen pyöritellyt aiemmin sananvapauspohdinnoissani: vapaus liittyy myös levitykseen ja saatavuuteen, siihen että jotkin "paikat" ovat tärkeämpiä ja näkyvämpiä kuin toiset ja jos niissä keskeisimmissä paikoissa tapahtuvat ajattelun aktit ovat yksipuolisia, se vääristää kokonaisuutta silloinkin kun toisenlaiset aktit olisivat mahdollisia marginaalisemmissa paikoissa...

Ja kieltämättä kysymys enkelien autuaallisuudesta tai pahuudesta tuo mieleen kasvavaa julkista suosiota saavuttavan tavan sekoittaa henkilön tekojen ja itse henkilön moraalinen arvostelu: jos henkilön yksi teko on moraalisesti tuomittava, on koko henkilö kaikkine tekoineen moraalisesti tuomittava.

 

Ja kuitenkin, edes noosfäärissä ihminen ei ole enkeli eikä sellaiseksi luotu: siitä ristiriitatilanteesta varmaan sitten johtuu että Facebook, Twitter ja muut eivät kuitenkaan ole taivaallisen harmonian tyyssijoja, vaikka rationaalisesti ajateltuna niissä ehkä olisikin potentiaalia moiseen...

Esoteeriselta kuulostavasta aiheestaan riippumatta kirja siis herätti paljon ajatuksia, mikä onkin mitä sopivin tarkoitus kirjalle. Tuomas Akvinolainen on piipahtanut blogissa jo parissa muussakin postauksessa, ja varmaan tulee niin tekemään jatkossakin, niin perusasioita käsittelee että ajatukset taipuvat moneen suuntaan. 

 

Kirja on arvostelukappale kustantajalta.

Antti Tuuri - Alkemistit I: Maallinen rakkaus & II: Taivaalliset häät

Tämä Antti Tuurin kaksiosainen romaani uteloitti jo ilmestyessään: kun kerran itsekin olen luonnontieteitä opiskellut ja työksikin tehnyt, niin aihepiiriin liittyvä romaani on huomion arvoinen (silloinkin kun kyseessä on alkemian sivujuonne varsinaisen tieteellisen kemian sijaan), ja esoteeriset liikkeet swedenborgilaisista ruusuristiläisiin antava jännittävän lisämausteen, kun kyseessä ovat todelliset historialliset henkilöt (ja historiallisia on myös ainakin osa tapahtumista, joskaan ei varmastikaan kaikki). 

 

Ensimmäisessä osassa ollaan pääosin Uudessakaupungissa 1700-luvun loppupuolella: minäkertoja, nuori maanmittari Carl Bergklint, jättää toimensa ryhtyäkseen Vuorikapteenin, aatelisen vuorineuvoksen August Nordenskiöldin, kanssa valmistamaan kultaa: Nordenskiöld on asiaan perehtynyt ja antaa ymmärtää että hänellä on varma resepti, Aivan Täydellinen Käsitys Ainoasta ja Todellisesta Alkemiallisesta Menetelmästä. 

 

Kulta ei tietystikään ole varsinainen päämäärä, tavoitteena on tulla Uudeksi Ihmiseksi, ja kullanteon tavoitteena onkin valmistaa sitä niin paljon että se menettää voimansa ja koko ihmiskunta näin vapautuu sen kahleista ja nousee uudelle henkisyyden tasolle...

Tätä puolta ei niin korosteta sponsoreille: kullanteko on varsin hidas prosessi, joka vaatii paljon varoja, ja näitä varoja Nordenskiöld sitten kiertelee pyytämässä ja lainaamassa ympäri Ruotsin valtakuntaa ja kuningasta myöten, pikkusieluiset Uudenkaupungin porvarit kun eivät anna sysiä tai muita tarveaineita kuin kilisevää kultaa vastaan.

 

Niinpä tekeminen pääsee hankalasti alkuun ja on jatkuvasti katkolla varojen vähäisyyden vuoksi. Omat ongelmansa tuovat myöt naiset: Vuorikapteenin vaimo Anna Charlotta ei suuremmin kullantekoprosessia arvosta, eikä paljoa muutakaan ja tuo sen kyllä ahkerasti ilmi, ja uuskaupunkilaisen kauppiaan kaunis tytär Katariina taas laittaa kertojan pään pyörälle...

 

Bergklintin kerronta on hyvin tasaista, toteavaa peruslausetta ja raportoitavaa, melkein kuin labramuistiinpanoja kirjoittaisi, ja kertoja itse on varsin moraalinen, suoraselkäinen, projektiin uskova ja Korkealle Vuorelle aktiivisesti pyrkivä ja Vuorikapteenillekin uskollinen silloin kuin kukaan muu ei ole eikä välttämättä edes kannattaisi...

Mutta tekemistä yllä riittää vaikka niin moni asia onkin kovaa vastamäkeä ja hankala päästä edes alkuun...mutta sellaista se Korkealle Vuorelle nouseminen on. Ja hakematta tuli mieleen vertailu nykyiseen akateemiseen pätkätyöläisyyteen, projektit vaativat pitkäjänteisyyttä mutta valmista nyt sitten kultaa kun resursseja ei saa kuin tipoittain vaikka mitä luvataan, ja iso osa ajasta kuluu niiden keräämisessä.

Ja tietysti pyörittelen päätäni aikakauden tekemisille niin tieteen kuin hengellisyyden parissa: tieteellisiä teorioita kehitellään enemmän esteettisessä mielessä, mikä kuulostaa hyvältä, minkä halutaan olevan totta tai mitä muut auktoriteeteiksi katsotut (ansaitsivat sitten sen määreen tai eivät) ovat sanoneet, empirismi ja arvostelukyky ovat toissijaisia...

Ja aika lailla sama vaivaa näitä esoteerisia spiritualiteetteja, joita myös kehitellään enemmän esteettisessä mielessä kuin minkään varsinaisen viisauden tai arvostelukyvyn ohjaamina, ja joilla kovin moni, Vuorikapteeni ensimmäisenä, lähinnä oikeuttaa tolkutonta käytöstään. Mutta samalla kertoja Bergklintilla on kuitenkin jokseenkin oikeansuuntaisia pyrkimyksiä, vaikka viisaudessa onkin vielä opettelemista (ja viisaus, prudentia, on tunnetusti hyve johon kaikkien muiden hyveiden toimiminen perustuu). 

 

Mutta pidin kuitenkin tästä kirjasta, viihdyttävä teos jossa tarina jää kuitenkin vielä kesken...

   

Joten toisessa osassa jatketaan Bergklintin ja Nordenskiöldin yrityksiä kasvattaa kultaa uunissa.

Ja ymmärrän että tämä kirja täytyi tehdä mutta samalla on pakko todeta että se on parivaljakosta selvästi heikompi...

Sankarimme jättävät Uudenkaupungin taakseen ja siirtyvät Tukholmaan,ja samalla kirjasta näin puuttuvat ensimmäisen kirjan piristykset Anna Charlotta ja Katariina...ja samalla kirjassa ei lopulta tapahdu juurikaan mitään merkittävää, ja tällöin kertojan lakoninen, toteava ja raportoiva tyyli alkaa käydä jo pahasti rasittavaksi: ei laaksoa ei kukkulaa. Pahin esimerkki on kirjan alkupuolella oleva 80 sivun kuvaus purjehduksesta sumppuveneellä Tukholmaan, joka detaljirikkaudessaan ja realismissaan on varmaan tosi jees jos on kiinnostunut purjehtimisesta Saaristomerellä, ja meille muille se on lähinnä turruttavan pitkä osio joka ei liity yhtään mitenkään yhtään mihinkään. 

Vuorikapteeni alkaa käyttäytyä entistä holtittomammin, kun taas Bergklint alkaa salaa toveriltaan kääntyä syvemmälle (tai korkeammalle) esoteeriseen mystiikkaan, mutta parivaljakon kiinnostuksien eroonkasvaminen ei mitenkään ilmeiseksi tule tai kriisiydy, ja taas kerran kerronnan lakonisessa toteavuudessa on niin niukasti itsereflektiota, että tämän mystisen etsiskelyn käsittely ei kehity niin kiinnostavaksi kuin se voisi olla...

Niinpä kirja vaan jurnuttaa loppuun, jossa on sentään hieman piristystä. Bergklint on henkilönä sen verran sympaattinen että lukijana suorastaan toivoo että jonkinlaista onnistumista olisi luvassa, vaikka historiallisen taustan tuntien tietääkin että konventionaalisessa mielessä onnistumista ei kannata odottaa...mutta epäkonventionaalisemmassa mielessä matka ei ole ollut päämäärätön.

Hankala kokonaisuus: Tuuri tarttuu kiinnostavaan aiheeseen, miljöössä ja hahmoissa on realistista historiallista tuntua ja ensimmäinen osa vetää hyvin, mutta ei sisällä koko tarinaa...joten toinen osa piti kertoa mutta tällaisena se ei oikein toimi. Senkin sisällössä olisi ehkä ollut aineksia parempaan mutta samalla olisi kertojaratkaisua ja -tyyliä pitänyt radikaalisti muuttaa, mikä taas olisi tehnyt väkivaltaa ensimmäiselle osalle...

 

No, Helmet-haasteessa otan ykköskirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä (niiden sisältöä ei esitetä kirjan kerronnassa, mutta reseptejä kuitenkin on), ja kakkosella 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.  

Kirjoista löytyy muutamia bloggauksia: Kirjavinkit, Amma, Juri, Keijo, Jaana...