22.6.2021

Charlie Hebdo -erikoisnumero #24 (ja ilmaisunvapaudesta muutenkin)

 
Voiko kirjablogissa käsitellä aikakauslehtiä? No, oma blogi, omat säännöt, ja sitäpaitsi tässä puhutaan kuitenkin aika paljon kirjallisuudesta, ja teemoiltaan jatkaa hyvin siitä mihin aiempi postaus ranskalaisen satiirisen ja epäsovinnaisen journalismin histoririikista päättyi, joten nostan esiin. 

Kyseessä on siis Charlie Hebdo -lehden erikoisnumero, jossa teemana on cancel-kulttuuri, identiteettipolitiikasta ja "woke"-kulttuurista juontuva sensuuri ja muut ajankohtaiset ilmiöt. Ilmiöt ovat enemmän voimissaan Yhdysvalloissa, mutta Ranskassakin näkyvät siinä määrin, että Charlie Hebdon kaltaiset jyrkät sananvapauden kannattajat reagoivat...kuvituksella joka ei ole aina kovinkaan hienovaraista, ja artikkeleilla, haastatteluilla ja kolumneilla joissa taas asioita tarkastellaan kantaaottavasti mutta kuitenkin laajasti (haastateltavina kirjailijat Marie-Aude Murail, John Boyne ja Thomas Chatterton Williams, kaikilla oma historiansa aiheen parissa).

Erityisesti kritisoitavina on pari hyvin ongelmallista ajatusta. Ensimmäinen on kyvyttömyys, tai haluttomuus, erottaa tekijää ja tekoa tai teosta toisistaan. Teoksen arvo määrittyy yksinomaan tekijän moraalisen puhtauden (ja varsinkin sen puutteen) perusteella, ja toisaalta jos joku tekee jotain kiistanalaista, tämä henkilö kokonaisuudessaan ja kaikki hänen tekonsa ovat tuomittavia, tämä henkilö on pyyhittävä kokonaan pois yhteiskunnasta (mm. painostus työpaikasta erottamiseen on tyypillistä, liittyi työ sitten kiistanalaiseen asiaan tai ei). Ja näitä tuomioita jakavat painostusryhmät, joiden toiminta on kyllä erinomainen virtuaalinen vastine lynkkauksille...
 
Elävien henkilöiden ohella historiallisten henkilöiden käsittely on myös kiinnostavaa. Yhdysvalloissa sellaiset henkilöt kuin Abraham Lincoln ja Paul Revere ovat jo kääntyneet ei-toivotuiksi henkilöiksi, ja kun Martin Luther Kinginkin siteeraamisesta voi saada potkut työstä niin eiköhän tämäkin kohta haluta pyyhkiä pois historiasta. Ja Iso-Britanniassa vaikkapa Winston Churchill...ja jos seuraamme logiikkaa että tuomittavan henkilön kaikki teotkin on tuomittava, niin loogisesti päästään mitä mainioimpaan johtopäätökseen, että natsien vastustus on väärin.


Toinen runsaasti kritisoitu ajatus on näkemys, että minkään ihmisryhmän kokemukset ovat kategorisesti täysin käsittämättömiä ja vieraita kaikille muille. Tästä ajatuksesta juontuvat näkemykset kuka saa kirjoittaa kenestäkin, kuka näyttelijä saa tulkita mitä roolia jne jne, eli ihmiset redusoidaan yksinomaan etnisyytensä, sukupuolensa tms edustajiksi siinä missä aiemmin mainittu Martin Luther King vaati että ketään ei saisi arvioida ihonvärinsä perusteella, tämä neorasismi vaatii, että jokainen on arvioitava ihonvärinsä perusteella. 
 
Ja jos pidämme kiinni ajatuksesta, että kokemukset eivät yksinkertaisesti ole ymmärrettävissä kenellekään muulle, ja tästä syystä jonkin ihmisryhmän kokemuksista ei voi kirjoittaa kuin kyseisen ryhmän edustajat, niin sama pätee yhtä lailla myös lukemiseen: esim. valkoisella lukijalla ei ole mitään syytä lukea kenenkään mustan kirjailijan kirjaa, koska tämän kokemukset ja näin ollen myös tämän kirjoittaminen on täysin mahdotonta ymmärtää (ja toisinpäin). Eikä ole syytä rajoittua vain kirjallisuuteen...näin ollaan näppärästi luotu teoreettinen perusta, jonka ainoa mielekäs johtopäätös on apartheid, joka perustuu juuri tuohon ajatukseen. Minä muistan kyllä yhä sen ajan kun Etelä-Afrikka luopui moisesta mallista (sitä en sentään kun Jim Crow -lait lakkautettiin Yhdisvalloissa), mutta näköjään se sitten halutaan takaisin.
 
"Emme hyväksy tulla pelastetuksi muiden kuin mustien toimesta!"

Oma huvittava piirteensä tässä lehdessä on, että Charlie Hebdo on kuitenkin poliittisesti selkeästi vasempaan päin kallellaan, joten "omien" suunnalta tulevat sensuurivaatimukset aiheuttavat kyllä kuohuntaa...ja sitähän ei arvosteta tippaakaan, että tällainen linja mahdollistaa äärioikeiston asemoitumisen perustelemaan kantansa "sananvapaudella", jolloin ei suotta tarvitse perustella kantoja niiden järkevyydellä...

Paljon huomiota lehdessä saavat aiheet, joita yllä linkittämässäni Dutreixin ja Bletnerin Revue de presse -sarjakuvassa tulivat loppupuolella mainituiksi, mutta joiden käsittelyyn ei siinä ollut tilaa tai valmiuksia, eli Internet ja julkaisujen levittäminen sananvapauden kynnyskysymyksenä.
Uudet sensorit vaikuttavat suurelta osin sosiaalisessa mediassa, erityisesti esiin nostetaan Twitter, jossa mobilisoidaan lynkkauspartioita aktivismikampanjoita, jotka kohdistetaan yleensä kaupallisiin toimijoihin: painostetaan yrityksiä erottamaan työntekijät, jotka esittävät vääriä mielipiteitä tai luopumaan yhteistyöstä tällaisten tahojen kanssa, painostetaan kustantajia ja kirjakauppoja välttämään hankalien aiheiden käsittelyä ainakaan sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole täysin demagogien ortodoksian mukaisia jne.
Tämän toiminnan moraalisesta ongelmallisuudesta kirjoitin jo aiemmin, lukekaa sieltä mitä mieltä olen kapitalistisesta sosiaalidarwinismista, ja tämänkin lehden jutuissa nousee esiin, että vaikutukset tapaavat olla helpompia jo etabloituneille ja menestyksekkäille tekijöille (JK Rowlings tai haastateltu John Boyne selvinnevät hyvin) mutta huomattavasti hankalampia vaikkapa pätkätöistä eläville akateemisille tutkijoille, tai aloitteleville kirjailijoille. Ilmaisuvapaus korreloi taloudellisen riippumattomuuden kanssa...(todettakoon muuten, että tässä lehdessä ei ole yhtään mainosta, mikä epäilemättä helpottaa Charlie Hebdon mahdollisuuksia pitää linjansa. Samoin ainakin Le canard enchainé -sanomalehti on tunnetusti ja perinteisesti ollut mainokseton...)
 
Holhottu journalismi
Mitä voi sanoa rasismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa insestistä? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa islamismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Entä ilmaisunvapaus? / Se päättyy kun närkästys Twitterissä alkaa.

Huolestuttavana pidetään myös erilaisten nettialustojen varsin epämääräistä ja läpinäkymätöntä moderointia ja sensuuripolitiikkaa. Dutreixin ja Bleitnerin sarjakuvassa kritisoidusta somealustojen "emme ole vastuussa mistään, kunhan vaan tehdään rahaa"-linjasta on muututtu, mutta millä perusteella Twitterissä, Facebookissa ja vastaavissa poistetaan ja blokataan yksittäisiä viestejä tai kokonaisia tilejä? (Ja vastaavasti toisia ei poisteta...siinä missä Trump blokataan, lehdessä nostetaan esiin joitain Twitter-tilejä jotka tyynesti jatkavat toimintaansa vaikka sisältö on varsin...merkillistä (mm. Sayyid el Khamenei, Devlet Bahçeli, Kiinan suurlähetystö USAssa). Ja toki myös monia tilejä pyritään blokkaamaan ilmiantomobilisoinnilla, moderaattorien painostuksella yms. Infosodassa on toki näppärää kun keskustelukenttä onnistutaan valtaamaan omamielisille vaimentamalla hankalat vastaväitteet.
 
Ja luonnollisesti myös vaikkapa nettikauppa Amazonissa kiistanalaisia aiheita käsittelevät kirjat, elokuvat yms. saattavat ihan vaan kadota valikoimasta. Kuka päättää ja millä perusteella, mitkä argumentit ja mielipiteet saavat kuulua ja mitkä eivät? Ottaen huomioon kuinka suuri osa Yhdysvaltain kirjamyynnistä kulkee jo Amazonin kautta, vaikutus ei ole vähäinen. Todettakoon, että USAn Amazonin valikoimista löytyvät kyllä mm. Unabomber-manifesto ja Mein Kampf (molemmille muuten sivustolla 4.5/5 tähteä, eli aika kovat suositukset).


Jännä kaksoisvalotus syntyi, kun tämän lehden artikkelien rinnalla luin Wole Soyinkan esseekirjaa Climate of Fear. Se on viiden esitelmän sarja 2000-luvun alusta, jonkin aikaa WTC-iskujen jälkeen, ja aiheena on terrori, oli harjoittajana sitten terroristiryhmät, totalitaristiset valtiot tai vainoon ja lynkkauksiin mobilisoidut väkijoukot, New Yorkissa, Nigeriassa tai Pohjois-Irlannissa...tahot jotka pyrkivät pelolla rajaamaan mitä saa sanoa tai tehdä, poliittisista aktivisteista taiteilijoihin. 
Koska pohjimmiltaanhan parasta on että aktiiviseen sensuuriin ei tarvitse ryhtyä kuin harvoin, parasta on autosensuuri, että tekijät ihan itse välttävät kiistanalaisia aiheita, vääriä mielipiteitä, epäsovinnaisuutta, ja tämä onnistuu parhaiten pelolla, oli se pelko sitten salaisen poliisin yöllinen vierailu, laukaus polvilumpion läpi tai työpaikan ja toimeentulon menetys...
 
Soyinkan esimerkit painottuvat afrikkalaisiin diktatuureihin (runsaimmin omia kokemuksia Sanni Abachan Nigeriasta, mutta puheena on myös Zaire, Etiopia, Algeria jne), mutta niistä johdetut laajemmat tulkinnat ja pohdinnat löytävät kyllä resonanssia muuallakin (huomiota saavat myös vaikkapa Lockerbie, Rushdien fatwa, Pohjois-Irlanti...), ja vaikka käytetyt keinot ovatkin erilaisia, niin kyllä cancel-kulttuurin infosoturit sijoittuvat moraalisesti kanssa varsin hyvin Soyinkan kirjan aihepiiriin. 
Toki maailmassa on ollut muutoksia ihan näin 20 vuodenkin aikana, sellaisia joita Soyinka ei ole kyennyt näkemään, kuten Internetin vaikutus. Samoin Soyinka esittää että verrattuna 1900-lukuun, 2000-luvulla terrori olisi erityisesti uskonnollisten ryhmien käyttämää, ja vaikka kieltämättä monissa Afrikan maissa tässä on pohjaa, niin hyvin on politiikka pitänyt kiinni terrorin periaatteista ympäri maailmaa, Venäjä, Kiina, lukuisat äärioikeistolaiset ryhmät, ja nyt myös monet identiteettipoliittiset painostusryhmät (just tänään Ylen etusivulla on puhetta Nicaraguasta.)
 
Soyinka nostaa esiin kiinnostavan paradoksin demokratian puolustajille: onko usko demokratiaan niin vahva, että se kestää myös demokraattisiin prosesseihin perustuvan toiminnan, jonka pyrkimyksenä on demokratian lakkauttaminen?
Kysymys ei ole puhtaan teoreettinen, esimerkiksi nostetaan 1990-luvun Algeria, jossa demokraattisissa vaaleissa valtaan pyrki puolue, jonka ohjelmaan avoimesti kuului demokratian lakkauttaminen. 
Vastaava kysymys voidaan tietysti myös esittää sananvapaudesta: onko sananvapaus niin ehdoton, että sen piiriin kuuluu myös sellainen kommunikaatio, jonka pyrkimyksenä on sananvapauden rajoittaminen? 
Ja jos vastaa ei, niin uskooko sitten oikeasti siihen mihin sanoo uskovansa?

Ilmaisunvapaus on sen verran monisuuntainen aihe, ja myös jatkuvasti ajankohtainen, joten enköhän ainakin itse jatka aiheeseen perehtymistä, ja eiköhän aihe tule esiin myös täällä (edellyttäen että kuolemanpartio ei tule käymään tulevina öinä tai Googlen läpinäkymätön moderointipolitiikka ei päätä poistaa blogia...)

6 kommenttia:

  1. Tietenkin voi - käsitellä aikakauslehtiä. Ja tietenkin voi käsitellä sananvapautta. Tai pitää käsitellä - kunnes toisin "määrätään".

    Mielenkiintoisia asioita otat esille. Camusillahan oli jokin sellainen ajatus että sananvapaus toimii vasta sitten kun voin hyväksyä aidosti sellaisenkin mielipiteen julkaisemisen jonka sisällöstä olen täysin eri mieltä.

    Mutta voiko demokratian kumota esittämällä jatkuvasti kannanottoja, jotka lopulta todellakin johtavat demokratian kukistumiseen - sananvapauden työkalulla? Tähän ei kaiketi ole mitään täysin puhdasta vastausta.

    Olen silmäillyt Leena Krohnin uuden esseekokoelman arvosteluja (kirjaa en ole lukenut) ja pistää oikein silmään kuinka nuivasti siihen on suhtauduttu, nimenomaan cancelkulttuuria käsittelevien pohdintojen takia.

    Eräänlainen trendikäs älymystön konformismi meilläkin vallitsee, näemmä.

    Muuten olen hieman "järkyttyneessä" mielentilassa. Olen kirjoittanut 37 vuotta, jokaiseen numeroon, noin, Suomen dekkariseuran lehteen Ruumiin kulttuuri. Nyt lehdessä vaihtui päätoimittaja, joka "lupaa kysymättä" oli sensuroinut arvosteluistani niiden "persoonalliset" lauseet. Tyylini jota olen opetellut 50 vuotta. Eihän tämä ole iso juttu, mutta en kerta kaikkiaan voi kirjoittaa niin, että yritän arpoa sellaisia sanoja ja lauseita, jotka uusi päätoimittaja hyväksyy. Erehdyin myös ilmeisesti sohaisemaan vallitsevaa ja hyväksyttyä ajatusta nordic crimestä, eli kritisoin sen ylivaltaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsitellä pitää ehkä vielä senkin jälkeen kun toisin määrätään :)

      krohnin kirja on minultakin lukematta, joitain kommentteja olen nähnyt myös, ja joo...saattaa tietysti olla että Krohn argumentoi asiansa huonosti, mutta asiassa itsessään on kansainvälisesti ihan hyvässä seurassa (tuo yllä mainittu Chatterton oli omalta osaltaan vaikuttamassa Harper's Magazinessa julkaistussa avoimessa kirjeessä aiheesta, jonka allekirjoittajiin kuuluvat myös mm. Salman Rushdie, Margaret Atwood, Noam Chomsky, Gloria Steinem...)

      Mutta myönnän että olen kulttuurisesti jokseenkin kyllästynyt Yhdysvaltoihin, niin silmät kuin korvat ovat alkaneet aktiivisesti hakeutua muihin suuntiin.

      Päätoimittajalla on tietysti omat valtuutensa ja linjansa, mutta on tietysti outoa jos editointia harrastetaan sen kummemmin kommentoimatta tai lupia kysymättä (tai ehkä se on normikäytäntö, en tiedä, mutta moraalisesti ainakin se on outoa).

      Poista
  2. On se vaan hienoa, että pystyt Charlie Hebdota sujuvasti lukemaan ja täällä muillekin avaamaan. Tämän perusteella sanon, että lehti on edelleen lahjomattomasti sananvapauden asialla, teemat ovat polttavan ajankohtaisia ja keskustelut mielekiintoisia. Melkoista heiluriliikettä osoittaa keskustelu sananvapaudesta, kulttuurisesta omimisesta ja rasismista näinä päivinä. Moni asia saadaan käännettyä vastakohdakseen ja perusteltua kuitenkin oikeutetuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, lehti pitää linjansa. En ole ennemmin juuri sitä lukenut (nähnyt toki) joten olin jopa hieman yllättynyt kuinka asiallisina teksteissä pysyttiin: toki otettiin kantaa ja poleemisestikin, mutta kirjoituksissa on kuitenkin substanssia (kaikesta en ollut samaa mieltä, joissain kohdissa sivuutettiin joitain relevantteja näkökulmia ja mahdollisuuksia, mutta sellaista se on).

      Ja erityisesti arvostin että tässä ei sidottu näkemyksiä heimoajatteluun, että mitä mieltä minun viiteryhmässäni kuuluu olla, ja jos ei jaa sitä mielipidettä kuuluu automaattisesti polarisaation toiseen laitaan (mitä olen nähnyt mm. niissä Krohnin kirjoituksen kritisoinneissa).
      Charlie Hebdossa paheksutaan että vasemmistolaissensuuri mahdollistaa äärioikeiston näyttäytymisen sananvapauden puolustajina; Suomessa näköjään sananvapauden puolustaminen määrittää henkilön äärioikeistolaiseksi...

      Poista
  3. Miten minulla meni tämä sinun kirjoitus ohi! Aivan loistavasti kiteytettyjä ajatuksia asioista, jotka vaivaavat itseäni kaiken aikaa.

    Tiellä apartheidiin...

    Viimeksi lukemassani esseekirjassa Suurteoksia hämmästelin sitä, että Koko Hubara kirjoitti, miten hän kaipaa samaistumista eikä saa sitä, koska kirjojen kirjoittajat tai niissä kuvatut ihmiset eivät ole hänen näköisiään. En ole koskaan ajatellut, että samaistuminen vaatisi samannäköisyyttä. Siksi en välitä myöskään siitä, ovatko kirjojen päähenkilöt naisia vai miehiä. Kirjan henkilöiden tuskiin ja ihmisenä olemisen vaikeuksiin sekä onnen hetkiinhän me samaistumme, emme ihonväriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa samaistumisessa nousee pari erillistä piirrettä, joiden eroa sietää tarkastella (ja eroon viittaavaa kirjaa luinkin juuri, bloggaan siitä kai piakkoin).

      Keskeinen pointti on että ihmiselämän kirjoa löytyy kulttuurissa esitettynä, kirjallisuus mukaanlukien: onhan se kummallista jos on mahdoton löytää kirjoista henkilöitä joilla on ominaisuus X, mikä se ominaisuus sitten onkin, ja tietysti mielellään jotenkin tolkullisesti kuvattuna. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja jos jonkun ominaisuuden representaatiot ovat täysin kadoksissa tai jos niitä käsitellään vain ulkopuolisen pinnallisen stereotyyppisyyden kautta, niin kyllä se on häiritsevää (koska ei ne tuskat ja onnen hetketkään ole abstraktioita ja tyhjästä synny).
      Tästä syystä monipuolisuus, monien äänien mahdollisuus kuulua on tärkeää.

      Mutta samalla jos lukija ei kykene samaistumaan yhtään muihin kuin sellaisiin henkilöihin joilla on ominaisuus X, niin kyllä se ongelma on silloin lukijassa itsessään, sisäistetyssä rasismissa, seksismissä tai vastaavassa.

      Samoin ajatus, että kokemus ominaisuudesta X olisi jotenkin täysin käsittämätön kenellekään muulle, on pahasti ongelmallinen, käytännössä siinä asetutaan apartheidin tielle, tai suoraan kielletään, että henkilöt joilla on ominaisuus X ovat ihmisiä (tai että he joilla ei ole ominaisuutta X ovat ihmisiä).
      Suunnilleen riippumatta mikä se ominaisuus X on, koska sellaisia potentiaalisia joilla on huomattava merkitys elämään on paljon.

      Toki voi pohtia pystyykö ylipäänsä kukaan todella ymmärtämään ketään muuta, mutta jos sillä perusteella aletaan harjoittaa vaikkapa kirjallisuutta, niin silloin Marjatta voisi kirjoittaa vain sellaisia kirjoja joissa on yksinomaan Marjatta ja hänen klooninsa, eikä ketään muuta (ja ei ehkä edes niitä klooneja). Ja jos on mahdotonta ymmärtään ketään muuta, niin voiko sitten itseäänkään ymmärtää...
      Tuolla periaatteella päädytään tilanteeseen jossa kirjallisuus ylipäänsä on mahdotonta. Tai itse asiassa koko ihmiselämä on mahdotonta.

      Poista