Konstantin Paustovski - Valkoista kultaa

 

Miten minulle tulikaan mieleen Friedebert Tuglas -sitaatti: "[Ä]lkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme." 

Konstantin Paustovskin novellimaisista luvuista koostuva pienoisromaani olisi aika omalaatuinen tapaus hyvän kirjallisuuden mittapuilla mitattuna, mutta oma kiinnostavuutensa sen neuvostorealismissa on.

 

Heti ensimmäisenä piirteenä se, että vaikka tässä kirjassa ihmisiä onkin, niin varsinainen päähenkilö on maantieteellinen paikka: Kara-Bugazin lahti Kaspianmeren itäpuolella, nykyisessä Turkmenistanissa. Lahti, jonka omalaatuiset geologiset ominaisuudet johtavat valtavaan suolaisuuteen, ja näin ollen paikka on toisaalta elämälle varsin vihamielinen, ja toisaalta sisältää suuria luonnonrikkauksia...

Kirjan luvut sitten kertovat miten lahtea ensin havainnoidaan tiedeyhteisön tarpeisiin ja sitten aletaan miettiä ja suunnitella miten lahteen kertyviä mineraaleja voi hyödyntää, ja samalla kehittää ympäröivää autiomaata inhimillisemmäksi ympäristöksi...eli suht lyhyen kirjan aikaskaala ulottuu kuitenkin 1800-luvun puolivälistä kirjoitusaikaan vuoteen 1932.

 

Ja sosialistisen realismin hengessä emme siis tosiaankaan kerro tarinoita uniikkien lumihiutaleiden rappioporvarillisesta napaantuijottelusta vaan teollisuuden kehityksestä, mikä, myönnetään, on ajoittain nautittuna varsin viehättävä näkökulma (varsinkin kun omakin koulutukseni on suuntautunut luonnontieteisiin, niin on mukava lukea kirjallisuutta, jossa luonnontieteet ovat kunnolla esillä). 

Ja sosialistisen realismin hengessä poliittinen aattellisuus on selvästi mukana, ja se ei ole mitään pullamössörelativismia; kyllä minä silti arvostan, että kirjailija vaivautuu laittamaan teoksiinsa yhteiskunnallista, poliittista ja moraalista ulottuvuutta silloinkin kun en ole sen kanssa kaikesta samaa mieltä tai kun se ei edusta nykyisen maailmanjärjestyksen keskeisintä mainstreamia. Tai erityisesti silloin.

Ja hei, myönnän että ennen kirjaan tarttumista en ollut ikinä kuullutkaan Kara-Bugazista, ja se onkin maantieteellisesti ja geologisesti kiinnostava alue (ja Turkmenistan laajemminkin on jäänyt aika tuntemattomaksi). 

Ja Paustovski kirjoittaa kuitenkin varsin sujuvasti ja napakasti, ja aikaperspektiivistäkin tulee uusia ulottuvuuksia: ei se neuvostoihminen nyt sitten onnistunut muuttamaan autiomaata puutarhaksi, ja tuolta wikiartikkelista huomaan, että näköjään Kara-Bugazissa tehtiin myöhemmin se, mitä kirjan alussa varoitettiin tekemästä...

Ja tietysti kirjassa kerrotaan että aikanaan kun fossiiliset polttoaineet alkavat loppua, niin kapitalistiset maat alkavat sotia näistä kuluvista resursseista, kun parempi vaihtoehto olisi kääntää huomio aurinko- ja tuulivoiman käyttöön (30-luvun alussa ei vielä ydinvoima ollut tunnettu vaihtoehto...)

Eli joo, vaikken tätä nyt ole ihan heti nostamassa "hyvän kirjan" määritelmän piiriin, niin kiinnostava se kyllä oli. 

 

Horobryh pilkkasi virallista idän eksotiikkaa. Hän rakasti idässa vallan muuta: punaruskeita hiekka-aavikoita, puuvillan kukkimista, postikameleja, Gindukušin patoa ja veden puhdistamoja. Samarkandin moskeijoihin hän suhtautui kunnioittavasti, mutta ainoastaan arkkitehtonisina saavutuksina. Saadin runous ei hänen mielestään ollut muuta kuin vanhan viekkaan persialaisen kukkaskieltä, jolla runoilija sumutti lapsellisten šaahien päitä. Saadin mietelauseista hän piti arvossa ainoastaan yhtä ja toisteli sitä usein topografeille: "Jos kuljet ontuvan kanssa, niin koukista jalkaasi, jottei hänen linkkaamisensa olisi niin näkyvää."

Tämä itämaisen kohteliaisuuden huipentuma huvitti Horobryhiä.

- Parempi että juotte teetä, hän ehdotti Prokofjeville. - Kertokaa tutkimuksistanne Tšikišljarissa. Se on paljon kiinnostavampaa. 

 

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 38. Kirja on käännetty hyvin. En osaa sanoa, onko juuri tämä Juhani Konkan suomennos hyvä, mutta ei se myöskään häirinnyt, ja Konkka on kuitenkin varsin ansiokas venäläisen kirjallisuuden kääntäjä.

Kirjan on lukenut myös Margit.

Molière - L'école des femmes (Naisten koulu)

 

 

Vajaa vuosi sitten luin Molièren ensimmäisen menestysnäytelmän Sievistelevät hupsut, ja nyt sitten on vuorossa seuraava suurta huomiota saavuttanut näytelmä L'école des femmes, joka on suomennettu perinteisesti nimellä Naisten koulu (tarkempi olisi varmaankin "vaimojen koulu", koska vaimoa tässä ollaan tekemässä).

 

Vähän päälle nelikymppinen Arnolphe on tähän saakka vältellyt avioliittoa, johtuen lähes pakkomielteisestä aisankannattamisen pelosta. Nyt kuitenkin on suunnitelmana astua aviosäätyyn, nuoren Agnès-neidon kanssa, joka on mahdollisimman tehokkaasti pidetty erossa maailman menosta viattomuuden tilassa, jotta aviorikoksen mahdollisuus ei edes tulisi nuoren vaimoehdokkaan mieleen, paras vaimo on naivi ja tietämätön vaimo...ja, no, komedian lakien mukaan voi arvata kuinka hyvin tuo onnistuu. Arnolphe päätyy vieläpä nuoren rakastajan Horacen uskotuksi...

ARNOLPHE

[...] Mais une femme habile est un mauvais présage,

Et je sais ce qu'il coûte à de certaines gens

Pour avoir pris les leurs avec trop de talents.

Moi, j'irais me charger d'une spirituelle

Qui ne parlerait rien que cercle et que ruelle,

Qui de prose et de vers ferait de doux écrits,

Et que visiteraient marquis et beaux esprits,

Tandis que, sous le nom de mari de Madame,

Je serais comme un saint que pas un ne réclame ?
Non, non, je ne veux point d'un esprit qui soit haut,

Et femme qui compose en sait plus qu'il ne faut.

Tämä oli kohuttu näytelmä omana aikanaan, johtuen varsin kyynisistä suhtautumisista avioliittoa ja miesten ja naisten suhteita kohtaan (ja samoja teemoja ja tarinaideoita vie myöhemmin pitemmälle Choderlos de Laclos mainiossa kirjeromaanissaan Les liaisons dangereuses), ja nykyaikana varmaan skandalöösi hieman toisella tavalla (nelikymppinen mies on groomannut jo vuosien ajan nyt 17-vuotiaasta suojatistaan itselleen vaimoa...), vaikka näytelmää on luonnehdittu myös protofeministiseksi, keskeinen pilan kohden on kuitenkin Arnolphen projekti, pakkomielteet ja käsitykset millainen kunnon vaimon pitää olla.

Nostaisin aika lailla samat ansiot tästä kuin tuosta edellisestä näytelmästä, Molière piirtää varsin viiltävästi inhimillisiä heikkouksia, ja kuvaa näitä värikkäällä kielellä ja dialogilla (tällä kertaa vuorosanoissa on jopa riimit...), mutta toisaalta tässäkin varsinainen tarina on lopulta aika simppeli,  suuri osa dramaattisesta toiminnasta tapahtuu näköpiirin ulkopuolella ja siitä vaan puhutaan, ja muutenkin tarinan kuljetus ei selvästikään ole Molièren keskeisiä taitoja, loppukin vaan, no, tapahtuu.  

Kielen hienoudet menevät yhä aika korkealla, mutta näissä lukemissani painoksissa on yhä varsin hyvät selitykset ja juonessa ja hahmoissa pysyy kuitenkin mukana...mutta lopulta minua viehätti kuitenkin enemmän se Sievistelevät hupsut kaikessa puheenparren eksentrisyydessään (ja samalla molemmat ovat vähän "lukihan tämän"-osastoa, edes ranskalaisen teatterin piiristä en suosikeikseni nosta).

Nyt kuitenkin otan tällä Helmet-haasteessa kohdan 33. Kirjassa opetetaan jokin taito. Agnèsille opetetaan hyvän vaimon taitoja kuten viattomuutta, mutta voiko viattomuutta lopulta opettaa...

Grace Paley - The Little Disturbances of Man

 

Kun näitä Viragon julkaisemia pokkareita sattuu käytettyinä jossain divareissa, kirppiksillä yms. tulemaan vastaan, niin ainakin vilkaisen mistä on kyse, muutaman hyvän kirjan olen löytänyt ja linjan yleistaso on ollut varsin johdonmukainen ja mainio.

Joten nyt vuoroon uudelleenjulkaisu amerikkalaisen Grace Paleyn esikoisnovellikokoelmasta vuodelta 1959. Amerikkalaisen, usein juutalaisen, perhe-elämän, ahtaan urbaanin arjen varsin pisteliään humoristisia kuvauksia...

Mutta eivät nämä nyt minuun oikein toimineet. Mieleen tuli ajoittain Ellen Gilchrist, tai Fay Weldon, paitsi että luin mieluummin Gilchristiä tai Weldonia kuin Paleyta. Niinkuin usein, oli tässäkin kokoelmassa jotain novelleja jotka olivat ihan ok (Goodbye and Good Luck, An Interest in Life, The Contest...), ja saattaa olla että Paley on toiminut vaikuttajana muille kirjailijoille ja varmaankin on ollut huomionarvoisempi kun tämä kokoelma alunperin ilmestyi, mutta minä nykylukijana en näistä jaksanut innostua.

Myönnetään että kerronta ei tee tätä helpommaksi, novellit käyttävän minäkertojaa joka ei ihan liikoja selittele tai ekspositioi, ja kieli on ehkä luonnollisen tuntuista mutta samalla vilisee aikakauden viittauksia, fraaseja ja puhekieltä, joista tulee parhaimmillaan varsin tyylikkäita pätkiä mutta joiden merkitys jää helposti selittämättömäksi. Pari novellia päädyin lähinnä selaamaan kun alusta pitäen en saanut mitenkään kiinni mitä niissä tapahtuu, missä ollaan, kuka kertoja tai muut henkilöt on...

 

One day in August, in a quiet little suburb hot with cars and zoned for parks, I, Charles C. Charley, met a girl named Cindy. There were lots of Cindys strolling in the woods that afternoon but mine was a real citizen with yellow hair that never curled (it hung). When I came across her, she had left the woods to lie around her father's attic. She rested on an army cot, her head on no pillow, smoking a cigarette that stood straight up, a dreamy funnel. Ashes fell gently to her chest, which was relatively new, covered by dacron and Egyptian cotton, and waiting to be popular.

I had just installed an air conditioner, 20 per cent off and late in the season. That's how I make a living. I bring ease to noxious kitchens and fuming bedrooms. People who have tried to live by cross ventilation alone have thanked me.

(An Irrevocable Diameter -novellin alku)

 

Helmet-haasteessa kirjan ensimmäinen novelli, Goodbye and Good Luck, osuu yhä avoimeen kohtaan 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Haastekohdan nappaaminen yhden novellin perusteella on vähän tylsää, mutta alustavasti sen voin siihen merkata jos ei parempaa täytettä löydy...

 

Ja yksi kirjan novelleista, Nainen - nuori ja vanha, on julkaistu suomeksi antologiassa Pahoja tyttöjä & villejä naisia, josta on blogannut Ariel.

Kolmannen kvartaalin luetut

Elizabeth Bowen - The Death of the Heart
Friedrich Dürrenmatt - La visite de la vieille dame
James M. Cain - The Postman Always Rings Twice
Jean Giraudoux - Electre
The Epic of Gilgamesh
Anna Gavalda - L'échappée belle
Sadeq Hedâyat - Trois gouttes de sang
Mika Waltari - Turms, kuolematon
Christopher Fry - The Lady's Not for Burning
Boileau-Narcejac - Maldonne
Antti Tuuri - Alkemistit I
Antti Tuuri - Alkemistit II
Eugène Ionesco - Rhinocéros
Unto Kupiainen - Vangittu laulu

Jacques Ellul - Conférence sur l'Apocalypse de Jean
Erich Fromm - The Fear of Freedom
Timothy Radcliffe - Why Go to Church
Charlie Huenemann - Understanding Rationalism
Tuomas Akvinolainen - Enkelit ja filosofia
Torsti Lehtinen - Sören Kierkegaard

 

Heinäkuusta syyskuuhun on tullut luettua tuollaisia.

Reissattua on tullut myös aika paljon, pääosin Ranskassa mutta Suomessakin onnistuin käymään tässä kuussa (hei vaan tutut joita onnistuin näkemään).

Kirjamessut sen sijaan jäävät kokematta, lueskelen sitten muiden postauksia...

 

Helmet-haaste etenee yhä varsin reippaasti, jäljellä on tällä hetkellä seitsemän kohtaa (joista, myönnetään, pariin ei ole aavistustakaan miten ne aion täyttää). Ja loppuvuoden ajalta luettava ei tosiaankaan ole loppumassa kesken...

 

	mies	nainen	x
englanti	141	128	1	270
suomi	88	54		142
ranska	87	30	2	119
saksa	46	13		59
japani	43	12		55
italia	46	2		48
venäjä	28	7	1	36
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	14	2		16
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	7	1		8
kiina	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
hollanti	1	3		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
persia	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	604	296	16	916

 

Unto Kupiainen - Vangittu laulu

 

Saammepa tähänkin blogiin Unto Kupiaista, edellisessä blogissa ehdin käydä jo läpi aika ison osan runotuotannostaan.

Tämä Vangittu laulu on myös sodanaikaisia kokoelmia, 1944 julkaistu. Kupiaisen aiempi kokoelma sotarunoja oli juuttunut sotasensuuriin synkkyytensä ja morbidin sotaväsymyksensä vuoksi, ja sallitumpi kokoelma Mustan linnun puu vuodelta 1942 ei nyt myöskään hilpeä ollut mutta hillitympi. No, näköjään sensuuri alkoi löystyä parin vuoden aikana, koska tämä kokoelma vetää jo varsin synkissä vesissä. Muutama sensuroiduista sotarunoista on tähän tullut mukaan, mm. tuolla bloggauksessa siteeraamani Muutos (pari riviä on näköjään vähän muuttunut mutta olennainen on paikallaan), Täysikuu, Elämän laulu, Luurankovartio...ja lisää tuli seuraavan vuoden Koski ja toukokuu -kokoelmassa. 

Ja muutenkin tässä vedetään kovin synkkään suuntaan, mieleen tuli Uuno Kailas kauhuromanttisimmillaan (joskaan ei ihan parhaimmillaan), Kupiainen maalailee runsaasti makaaberiutta ja myöhemmässäkin tuotannossa näkyvä masennus on vahvasti läsnä jo tässä...tuotantonsa liike rakkauden ja kuoleman välillä on tässä heilahtanut selvästi kuoleman puolelle, vaikka kyllä sitä rakkauttakin on hieman mukana...

Runoilijalle ominaisesti ryhdikäs mitallisuus on vahvasti mukana ja riimit paikoillaan, ja paremmin kuin tätä edeltäneissä (julkaistuissa) kokoelmissa, tässä Kupiainen antaa jo mallia myöhemmälle tuotannolleen. Ei vielä ihan kypsästi, aiheet ja kuvat ovat aika perinteisiä ja Kailaan vaikutus tulee vahvasti läpi, ja se arvostamani piirre, oivaltavan viiltävä groteskius antaa vielä odottaa itseään (kun tässä ollaan makaabereja, ollaan makaabereja leveällä pensselillä) ja ironisuuskin on niin piilossa ettei sitä lukija löytänyt.

Olen aiemminkin sanonut että Kupiainen olisi ehkä parhaimmillaan jonkinlaisella "valitut runot"-kokoelmalla, hyviä runoja on siroteltu useisiin kokoelmiin keskinkertaisemman aineksen sekaan, eikä tämäkään tee poikkeusta. Mutta tässä kirjailijan myöhempi ääni on jo selvästi tunnistettava, mitä ei voinut sanoa parista vanhemmasta runokirjasta.

Depressio

Kuin ahdas saapas aika puristaa

ja kiertää henkeäni paha paula.

Jos runon teen, sen säkeet eivät laula,

kuin luukut autiot ne kumottaa

mun sielussani. Sammunut on valo.

Oon niemess' autiossa kuollut talo.

 

Ma haukon ilmaa kuivin kiduksin,

oon niinkuin ahven, ajautunut maalle.

Kuin neidon ivanauru kuohilaalle

soi korvissani äänin ilkkuvin

ne laulut kaikki, itsessäni joita

nyt kuljetan kuin liha kuolioita.

 

On elävänä hautaan peitetyn

tuo lohtu: loppuu tuska tukehtuissa;

kun kipu viiltää ruhjotuissa luissa

petojen eteen häkkiin heitetyn,

hän tietää: koht' on ohi puraisulla

se kaikki. - Vaan se, kenen täytyy tulla

 

lahoksi puuksi, lailla sammalen

sydämen laulut synkät ympärillä,

ei epätoivon yössä enää sillä

otetta ole kuolon-toivojen,

ei tuskan parahdusta vapahtavaa,

ei kyyneltä, mi surun sulut avaa.

Eugène Ionesco - Rhinocéros (Sarvikuonot)

 

Pikkukaupungin asukkaat elävät elämäänsä, kun kaupungin kadulla yllättäen ryntää sarvikuono. Ja mahdollisesti toinenkin. 

Tämä herättää ihmetystä, ja epäuskoisuutta nähtyä kohtaan, ja järkytystäkin kun erään naisen lemmikkikissa jää sarvikuonon jalkoihin...mutta ovatko nämä sarvikuonot karanneet sirkuksesta tai jostain? Ja kummalla oli yksi sarvi ja kummalla kaksi, afrikkalaisella vai aasialaisella sarvikuonolla? Tai ehkä afrikkalainen sarvikuono tulee Aasiasta ja toisinpäin...

Mutta pian sarvikuonoja alkaa tulla yhä lisää ja lisää, kun kaupungin asukkaat alkavat itsekin muuttua sarvikuonoiksi.

 

Sarvikuonot on romanialais-ranskalaisen Eugène Ionescon tunnetuimpia näytelmiä. Olen aiemmin lukenut pari varhaisempaa ja lyhyempää absurdin teatterin merkkiteosta Kalju laulajatar ja Oppitunti, ja tässäkin ollaan varsin absurdeissa tunnelmissa, joskin tällä kertaa teoksessa tuntuu vahvempi allegorisuus...Sarvikuonot tuntuu kommentoivan yhteiskuntaan pesiytyviä tuhoavia ja vihamielisiä liikkeitä, fasismia, kommunismia, rasismia jne, jotka ensimmäisinä havaintoina herättävät lähinnä epäuskoista ihmetystä että tuollainenkin voi olla, mutta vähitellen leviävät yhä laajemmalle, kaikenlaiset kunnon ihmisetkin jotka aluksi paheksuvat moista tuhoa ja kaaosta, jota kaupungilla laukkaava sarvikuono aiheuttaa, ovat pian myös mukana, näin toimii joukkovoima.

Lukemissani Ionescon näytelmissä absurdius syntyy kirjailijan käyttämästä kielestä ja tavasta kirjoittaa dialogia, henkilöt laukovat banaaleja tyhjänpäiväisyyksiä, truismeja ja epäolennaisuuksia, joka johdattaa keskustelun varsin vinksahtaneisiin suuntiin (Ionesco oli kuulemma inspiroitunut alunperin opetellessaan englantia oppikirjasta, kun kielten esimerkkikeskustelut harvoin ovat, no, kovin luonnollisia...)

 

Tässä näytelmässä nuo varsin vinksahtaneet keskustelut eivät tunnu itsetarkoituksellisilta (niin absurdeja kuin ne ovatkin) vaan nekin ovat osa sarvikuonosaatiota, joka pääsee leviämään vapaasti, kun sarvikuonoja nähdessään ihmiset toteavat vain "kas vain, sehän on sarvikuono, oliko se afrikkalainen vai aasialainen kun sillä on kaksi sarvea" ja pyörittelevät päättömiä syllogismeja...Ionesco ei selvästikään arvosta kantaaottamatonta "tolkun ihmistä" kovin korkealle. 

 

Ja näin absurdin sävyissä liittyvä dialogi esittääkin ehkä todenmukaisemmin tosiasioita kuin mitä dokumentoiva realistinen dialogi pystyisi...tämä kylmäävä alavire estää pitämästä tätä näytelmää ihan puhtaasti absurdina (toisin kuin vaikka sitä Kaljua laulajatarta) mutta tavattoman kiinnostava, ja valitettavan ajankohtainenkin, se on yhä.

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä vaikkapa kohdan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu (aika monenkin, sarvikuonosaation muodossa)

Tuomas Akvinolainen - Enkelit ja filosofia

 

Muistelin aikoinaan kirjamessuilla Serafim Seppälän kritisoineen liiallista ja yksipuolista kiinnostusta enkeleitä kohtaan, vertauksena nuori neito, joka, saadessaan rakkauskirjeen, alkaa perehtyä yksityiskohtaisesti postilaitoksen historiaan ja sen toimintaan kirjeiden kuljettajana...

No, tervetuloa Tuomas Akvinolaisen, keskiajan suurimman skolastikon, ajatteluun. Toki Tuomas antaa kaiken aiheellisen huomion niiden rakkausviestien lähettäjään ja sisältöön, mutta samalla onhan se nyt aivan tavattoman kiinnostavaa miten viesti kulkee, millaisia ovat nämä aineettomat olennot ihmisen ja Jumalan välimaastossa.

Ja mitään enkeliterapioita ei harrasteta, lähestymistapa on filosofinen perustuen Aristoteleen hylemorfistiseen teoriaan, ja tästä edeten päätellen sen mitä päätellä voi enkelien ominaisuuksista: siinä missä muu luomakunta on aineen ja muodon yhdistelmä, enkelit ovat aineettomia, pelkkiä aktiivisia muotoja. Ja jos olento on aineeton intellekti, mikä on sen suhde paikkaan, miten se liikkuu, miten kommunikoi, miten se tietää jotain, onko enkeleillä vapaa tahto, miten enkelistä tulee paha...

Kirjaan on koottu Tuomaan pääteoksen Summa theologiae enkeleitä käsittelevät luvut, jotka Reijo Työrinoja on kääntänyt ja varustanut selityksin ja kirjallisuusviittein, ja teoksessa on myös mittava johdanto.

Tuomaan Summa esittelee ajatuksensa hyvin systemaattisessa muodossa skolastisen perinteen mukaisesti: on aihe (vaikkapa kysymys 52, "Enkelin suhteesta paikkaan"), aiheeseen liittyvät tarkemmat kysymykset (Onko enkeli paikassa? Voiko enkeli olla samalla keraa useassa eri paikassa? Voiko samassa paikassa olla useita enkeleitä?) ja kunkin kysymyksen vastaukseksi esitetään 2-5 numeroitua väitettä (joiden päätelmistä Tuomas tapaa olla eri mieltä), näiden jälkeen Tuomas esittää oman vastauksensa ja numeroitujen väitteiden kumoamiset.

Kun sitä oppii lukemaan ja kun tuntee edes jotenkin käytetyn termistön ja taustalla olevat teoriat ja lähteet (Aristoteles ja Raamattu tietysti, mutta myös aristoteeliset kommentaattorit Avicenna, Averroes, Avicebron ja Boethius ja kirkkoisät kuten Augustinus ja Dionysius Areopagita usein mainittuina) niin ajattelu ja argumentaatio on selkeästi esitettyä. 

(Mainittakoon että kysymys kuinka monta enkeliä voi tanssia neulankärjellä, se on peräisin myöhemmältä ajalta Rabelais'lta. Mutta Tuomaan vastaus olisi "yksi", aineettomuudesta huolimatta samassa paikassa ei voi olla useampia enkeleitä yhtaikaa).

 

Ja jos argumentaatioformaatti tuntuu raskaalta, niin Työrinojan selityksissä on nostettu esiin kunkin luvun keskeiset ajatukset, ja johdannossa enkeliteorian laajat linjat, sekä tietysti hyvin arvokasta vertailua muihin aikakauden ajattelijoihin: skolastiikka tuotti muitakin enkeliteoreetikkoja kuin Tuomaan, ja nämä eivät olleet suinkaan kaikki samaa mieltä asioista.

Työrinojan lähestymistapa ei tosin edes yritä olla erityisen popularisoiva, lukijalta odotetaan omaehtoisesti kiinnostusta ja mielellään perehtyneisyyttäkin keskiaikaiseen filosofiaan ja sen metafyysisiin koukeroihin (ja myönnän että itsekin siirryin joissain kohdissa enemmän selailemaan, vilkaisemaan käsitellyt kysymykset läpi sen tarkemmin uppoutumatta esitettyihin argumentteihin).

Vaikka jotkut saattaisivat pitää enkeleitä varsin esoteerisena pohdinnan aiheena ja Tuomaan aatoksia varsin spekulatiivisina, se on suurelta osin juurikin spekulaatiota hylemorfismista: jos enkelit ovat aineettomia muotoja, ihmisissä taas on aine ja muoto, joten mitkä ihmisten ominaisuuksista tulevat tuosta yhteenliittymisestä ja mitkä taas ovat puhtaan intellektin ominaisuuksia? Kysymystä mikä on ihminen tarkastellaan myös sitä kautta mikä ihminen ei ole.

Lukiessani tätä kirjaa ajatukseni siirtyivät myös vertailemaan esitettyjä ajatuksia enkelien ominaisuuksista myöhemmin esitettyyn filosofiseen käsitteeseen noosfääri, biosfäärin osa jossa ihmisen älyllinen toiminta on pääosassa.

Esim. Internetissä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa ihmisten ominaisuuksissa alkaa olla jotain samaa kuin enkelien ominaisuuksissa. Olemme aineettomia, vaikka voimmekin omaksua jonkun fyysistä ruumista muistuttavan olemuksen (kuvina, videoina, niminä...). emme havaitse toisiamme suoraan aistipohjaisesti vaan ajattelun akteina (esim. kirjoitan tätä tekstiä, ja te, joiden olemassaoloa en suoraan aisti, voitte päätellä tekstistä että sillä on kirjoittaja, eli minä olen olemassa). Voin siirtyä "paikasta" "toiseen" silmänräpäyksessä, esim. samalla kun kirjoitan tätä tekstiä voin käydä tykkäämässä kissavideosta Facebookista mutta varsinaisesti sillä hetkellä kun olen Facebookissa tykkäämässä kissavideota en kirjoita tätä tekstiä. 

Ja toisaalta vain minä olen tällä hetkellä "tässä paikassa", kun luet tätä tekstiä tällä sivulla, on siinä vain minun ajatteluni akti, joudut siirtämään huomiotasi vähän alemmas jotta näkisit mahdollisen toisen henkilön mahdollisen kommentin. Tähän asiaan liittyviä ajatuksia olen pyöritellyt aiemmin sananvapauspohdinnoissani: vapaus liittyy myös levitykseen ja saatavuuteen, siihen että jotkin "paikat" ovat tärkeämpiä ja näkyvämpiä kuin toiset ja jos niissä keskeisimmissä paikoissa tapahtuvat ajattelun aktit ovat yksipuolisia, se vääristää kokonaisuutta silloinkin kun toisenlaiset aktit olisivat mahdollisia marginaalisemmissa paikoissa...

Ja kieltämättä kysymys enkelien autuaallisuudesta tai pahuudesta tuo mieleen kasvavaa julkista suosiota saavuttavan tavan sekoittaa henkilön tekojen ja itse henkilön moraalinen arvostelu: jos henkilön yksi teko on moraalisesti tuomittava, on koko henkilö kaikkine tekoineen moraalisesti tuomittava.

 

Ja kuitenkin, edes noosfäärissä ihminen ei ole enkeli eikä sellaiseksi luotu: siitä ristiriitatilanteesta varmaan sitten johtuu että Facebook, Twitter ja muut eivät kuitenkaan ole taivaallisen harmonian tyyssijoja, vaikka rationaalisesti ajateltuna niissä ehkä olisikin potentiaalia moiseen...

Esoteeriselta kuulostavasta aiheestaan riippumatta kirja siis herätti paljon ajatuksia, mikä onkin mitä sopivin tarkoitus kirjalle. Tuomas Akvinolainen on piipahtanut blogissa jo parissa muussakin postauksessa, ja varmaan tulee niin tekemään jatkossakin, niin perusasioita käsittelee että ajatukset taipuvat moneen suuntaan. 

 

Kirja on arvostelukappale kustantajalta.