"Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."
Nimettömäksi jäävä minä-kertoja ei vainajaa, saksalaissyntyistä Henri Ruzickaa, tunne eikä hänellä ole aavistustakaan miksi tämä on jättänyt kertojalle maallisen omaisuutensa, pienen talon jossa huomiotaherättävin piirre on hyvin laaja perhoskokoelma. Talosta löytyy myös jonkin verran kirjeenvaihtoa Saksassa asuvan naisen kanssa, ja käy ilmi että nainen asuu yhä samassa osoitteessa. Niin kesäloman tullessa kertoja suuntaa tapaamaan naista saadakseen hieman lisää selvyyttä kuka Henri Ruzicka oikein oli.
Vaikka juonta kuljetetaankin, ei tämä silti kovin juonivetoinen kirja ole, hallitsevampana piirteenä ovat teemat ja tunnelmat. Kirjaa leimaa poissaolot, ja poissaolevan hapuileva ja/tai pakkomielteinen etsintä: kertojan vaimo on lähtenyt pitkälle työmatkalle, ja palaa syksyllä (vai palaako?), kertoja ei tunne Henri Ruzickaa mutta lähtee kulkemaan tämän jalanjäljissä, Henri itse on kulkenut etsimässä kadonnutta äitiään...ja silloinkin kun henkilöt kohtaavat, tuntuu etteivät nämä ole aivan täysin toistensa seurassa, varsinaiset kohtaamiset tapahtuvat vain etäältä katsottuna, muistojen läpi tai esineiden ja niiden vihjeiden antamien välityksellä. Ja tämän etäisyyden, ja jo kuolleen Henri Ruzickan kautta kertoja kohtaa jotain myös itsestään.
Aika viehättävä teos epämääräisessä tunnelmassaan. En ollut aiemmin Joel Haahtelan kirjoja lukenut, joskin niistä toki kuullut, kun niitä ovat lukeneet kaikki muut (mukaanlukien yksi tuttuni joka muuten on sanonut ettei lue kaunokirjallisuutta), ja useimmiten useita. Niinpä laitankin Helmet-haasteessa tämän kirjan kohtaan 46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen (ei ehkä juuri tätä kirjaa, mutta kirjailijan tuotantoa yleensä).
Kirja valikoitui luettavaksi lähinnä sattumalta koska oli tarjolla, joskin näkyy tälläkin olevan aika paljon lukijoita olleen: Katja, Margit, Kaisa Reetta, Paula, Kiiltomato...
