Olen joskus vuosia sitten lukenut tämän François Mauriacin pääteoksena pidetyn teoksen: sittemmin on tullut luettua muutama muukin teos, ja ajattelin että voisi tämän uudestaankin lukea (varsinkin kun tarvitsin jotain Helmet-haasteen kohtaan 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme). Suomennos on Mary Ohlströmin.
Ja kuten Mauriacin kirjoissa tapaa olla, kansoittaa kirjaa joukko varsin epämiellyttäviä henkilöitä, pahuuksissaan tai heikkouksissaan. Alkuosa on kirjoitettu laajan kirjeen muotoon, jonka Louis, talonpoikaistaustasta hyvin varakkaaksi maanomistajaksi noussut vanha mies, aikoo jättää kuolemansa jälkeen luettavaksi: hän inhoaa ja halveksii niin vaimoaan kuin lapsiaan ja lastenlapsiaan, ja perhe taas omalta osaltaan juonittelee perintöä kärkkäästi odotellen, vastarakkautta ei osoiteta mutta kun Louisilla omaisuutta on, ja on pitänyt sen hyvin huolellisesti omassa hallinnassaan, niin parempi pysyä lähellä, ja toki porvarillinen kunniallisuus sitoo kaikkia näyttämään yhä perheeltä...
Louis toki juonii myös omiaan: sen lisäksi että on laatimassa tätä tilitystä elämästään, suunnittelee hän myös keinoja miten järjestäisi asiat niin, että perhe jäisi vielä ilman perintöä. Oikein myrkyllinen ilmapiiri siis, ja käärmesolmuksi Louis nimittää sydäntään, sellaiseksi vaimonsa ja sukulaisensa ovat sen tehneet.
Vaikka Mauriacin omimpana alueena ovatkin kammottavien henkilöiden kuvaukset, niin on hän kuitenkin kiinnostunut armosta ja pelastuksesta vaikka se piiloon helposti jääkin. Synkästä alkuasetelmasta noustaan hieman positiivisempaan tilaan, toki usein varsin ambivalentisti, ja niin tässäkin: Louisin suunnitelmat muuttuvat odottamattomissa käänteissä, ja asiat täytyy ajatella uusiksi: varsinaista rakkautta ja yhteisymmärrystä ihmisten kesken ei ole odotettavissa, mutta jotain on silti eri tavalla, ainakin omassa ymmärryksessä.
Kun nyt olen tässä välissä muita lukenut, niin huomaan kyllä tässä paljon samoja elementtejä kuin muissakin lukemissani kirjoissaan: kammottavat henkilöt kohtaavat oman kammottavuutensa. Samalla kun jotkut toiset kammottavat henkilöt pysyvät ymmärtämättöminä omasta itsestään, ja mahdolliset kohtaamiset seuraamuksineen pysyvät yhä mysteereinä siistin ja sievän self-helpin sijaan, taikasauva ei heilahda (jotain samaa on myös vaikkapa Flannery O'Connorissa).
Mutta jos laittaisin kirjojaan paremmuusjärjestykseen, niin nostaisin silti ehkä ainakin Täydellisyyden kudoksen ja Le sagouinin tämän ohi...kirjasta on blogannut myös Jokke.
Täydellisyyden kudos minua hieman kiinnostaisi, koska olen siihen kirjoitetun jatko-osan lukenut. Mauriacin teoksista kiinnostaa myös Myrkyttäjätär-niminen teos. Saa nyt nähdä ... kiinnostava kirjailija kyllä.
VastaaPoista