Michel Tournier - Perjantai

Tämä Michel Tournier -suomennos on jäänyt aiemmin lukematta, vaikka aika paljon on aiemmin tullut luettua, muutama suomentamatonkin (joskin havaintojeni mukaan Tournier alkukielellä on kyllä aika haastavaa, joten en nyt suoraan ole rynnännyt koko bibliografiaa lukemaan). No, nyt sitten. Suomennos on Eila Kostamon.

Kirjassa versioidaan uusiksi aimo klassikko, Daniel Defoen Robinson Crusoe, jonka perusidea lienee suunnilleen kaikille tuttu, joskin varmaan myös aika moni ei ole itse kirjaa lukenut. En minäkään, joten vaikka perusidea onkin tunnistettava, en tiedä kuinka paljon vapauksia Tournier ottaa kirjassaan, onko tapahtumat edes suunnilleen samoja: ilmeisesti loppu ainakin on erilainen, ja onhan tässä taas sellaista Tournier-maista fyysisyyttä ja toisaalta filosofista pyörittelyä, johon Defoe tuskin meni... 

Niin, Crusoe, brittiläinen kveekari 1700-luvun puolivälissä on Tyynellämerellä purjehtivassa laivassa, joka haaksirikkoutuu pienelle tuntemattomalle saarelle jossain aika kaukana Chilen rannikolta, ja tällä saarella sitten elellään ja sopeudutaan uuteen tilanteeseen. Jossain vaiheessa saarella käy lähiseudun alkuasukkaita suorittamassa ihmisuhreja, jonka yhteydessä Crusoe pelastaa pakenevan nuoren uhrin, jonka nimeää Perjantaiksi. Ja 28 vuoden kuluttua paikalle purjehtii englantilainen laiva...

Tournierin tuotannossa tavataan käsitellä myyttejä, joten kysymys onkin, onko Robinson Crusoe myytti? Ehkäpä, ottaen huomioon kuinka se on muodostunut käsitteeksi, joka ylittää alkuteoksen rajat (kun minäkin sen niin hyvin olen tuntenut ties kuinka pienestä pitäen, vaikken ole lukenut). Ja ehkä erityisesti niissä piirteissään, joita Tournier ymmärtääkseni päätyy tässä vääntelemään ja alleviivaamaan. 

Myyttinen Crusoe ei niinkään sopeudu vaan sopeuttaa, päätyessään uusiin olosuhteisiin valjastaa saaren (ja sen asukkaat) oman ymmärryksensä ja kulttuurisen taustansa jatkumoksi. Tämä on myytti brittiläisen, länsimaalaisen, valtaapitävän porvarillisen kulttuurin ylivertaisuudesta, kuinka luonto ja nainen valloitetaan (kiitos Marko Nenoselle tuosta fraasista). Niinpä Defoen kirjassa 28 vuoden kuluttua maailmaan palaava Crusoe on lähestulkoon sama henkilö kuin haaksirikkoutuessaan, vähän vanhempi vain. Kirjan myytti on isossa osassa kolonialismissa ja imperialismissa. 

Tournierin kirjassa saari on kirjaimellisesti nainen, Speranza, josta Crusoe etsii niin äitiä, rakastajatarta kuin vaimoakin, ja toki tässäkin Crusoe pyrkii valjastamaan ja muokkaamaan saaren vanhan maailmanjärjestyksensä mukaiseksi, mutta tämä menee jo parodiseksi. Ja suhde Perjantaihinkin on monimutkaisempi, pinnallisesta tottelevaisuudesta huolimatta tämä ei omaksu Crusoen asettamia arvoja vaan päätyy järkyttämään tätä maailmanjärjestystä perinpohjin (myös konkreettisesti).

Ja toki myös Crusoe itse muuttuu. Tournier itse on ilmeisesti maininnut käyttäneensä Spinozan Etiikan kolmivaiheista kehitystä Crusoen saarioleskelussa, alun vaistorypemisestä tiukan rationaaliseen järjestelmällisyydeen, josta siirrytään Perjantain myötävaikutuksella intuitiivisempaan maailmankatsomukseen...

Minulle tuli ennemmin mieleen kirjan alaotsikosta ("les Limbes du Pacifique"/"Tyynen meren kiirastuli": miksiköhän Limbo on vaihtunut kiirastuleksi) Danten Jumalainen näytelmä: alun identiteetin kadottava vaistokokemuksiin uppoava rypeminen vastaa infernoa, keskivaiheen ajan, paikan ja asemien tiukka hierarkia ja kontrolli kiirastulta ja loppupuolen ymmärrys asioiden suhteista ja omasta olemisesta yhteydessä muihin taas paratiisia. Ja tämä sisäinen muutos on niin raju, että sen huomaa myös Tournierin Crusoe, hän ei ole enää samalla aaltopituudella 28 vuoden jälkeen saapuvan laivan ja sen edustaman maailman kanssa.

Kiehtova teos: ei nouse ihan suosikkieni joukkoon Tournierin tuotannossa, mutta kun ollaan yhä "vähemmän paras"-tasolla niin ei se haittaa. Ja tietysti tällä saa Helmet-haasteessa kohdan 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla (taitaa olla ainoa Tournier siellä, iso osa muista tuli Otavan kirjastossa). 
Ja muutama muu bloggaus löytyi. 

Irma Kerppola - Pojat uittavat laivoja

Laatikoiden pohjalta nousi tällainen runoteos, Irma Kerppolan esikoinen. Tai ehkä joku haastaisikin lajityyppiä: teksti on jaoteltu runokokoelman näköiseksi, mutta onkin koko kirjan ulottuva jatkumo (mm. kolmen ensimmäisen tekstin otsikko on "Sinä", eli runojen nimiksi olisi hassua), ja kieli on varsin suorasanaista. Itse asiassa runokokoelman sijaan tästä tuli mieleen näkemäni säromaanit, paitsi että teos ei ole romaani vaan esseistis-kolumnistista pohdiskelua.

Ja pohdiskelun muotona on puhuttelu 8-vuotiaalle pojalle. Kerppola kertoo olevansa lääkäri (ja se tulee ilmi kyllä teoksessa) ja kahden pojan äiti: vanhempi luultavasti tämä 8-vuotias. Mutta vaikka pojasta/pojalle puhutaan niin ei tässä lastenrunoa tehdä, kirjailija esittää mietteitään ensisijaisesti itselleen ja muille kahdeksanvuotiaiden äideille ja isille (ja muille tämän pojan tulevaisuudesta vastuullisemmille). 

Ja aiheet, niin, paljon puhutaan sodasta, ja paljon puhutaan saasteista ja ympäristötuhosta, ja muista uhista, siitä maailmasta jonka me jätämme sinulle kahdeksanvuotiaalle. Tiedostavaa maailmantuskaa lapioidaan siis reilusti, ja osa on hieman naivia, ja osan ilmaisut omassa ajassaan kiinni, mutta arvaatte varmaan kuinka paljon on tuttua ja ajankohtaista myös nyt. Teos on julkaistu 1968, eli sen kahdeksanvuotiaat pojat ovat nyt 65-vuotiaita: sodat ovat pysyneet paikallisina ja toisaalla tuon ajan, mutta nykyisistäkin 8-vuotiaista ja maailmasta, joka heille jätetään, on varmaan syytä kantaa hyvin samansuuntaisia huolia...

Helmet-haasteessa otan kohdan 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto. 

On ilmeistä

että homo sapiensin toimia ohjaava tärkein yllyke ei ole
hänen järkensä.

Syvältä nousevat vaistot ja opetetut ennakkoluulot ovat
paljon määräävämpiä.

Jos järkeä on kuitenkin edes hitu olemassa, täytyisi
sitä toki kipeän tarpeen vaatiessa edes yrittää käyttää. 

Leena Krohn - Kadotus

Pitkästä aikaa Leena Krohnia. Kirjailija on yhä kaikkien aikojen suosikkien joukossa, jonka vanhemmasta tuotannosta olen lukenut suunnilleen kaiken, ja osan useampaan kertaan, mutten ihan viime aikoina; uudempien kirjojen ilmestyminen on huomattu mutta ei ole sitten jostain syystä tullut luettavaksi asti...mutta tämä oli kirjaston pöydällä esillä sillä tavalla että rohkenen napata Helmet-haasteessa kohdan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Sarja novellimaisia tekstejä, jotka liittyvät miljöössään toisiinsa, ja joiden kautta kirjailija ihmettelee tätä maailmaa viileän melankolisessa sävyssä. Tällä kertaa keskuspaikkana on kaupungin löytötavaratoimisto, jonka työntekijä käy läpi edellisen päivän tuomia tavaroita, ja kustakin esineestä aukeaa sitten fragmenttinen tarina mistä esine tulee. Edellisenä iltana on ollut taide- ja elämystapahtuma, jonka piiristä esineet tulevat, ja niinpä samoja tapahtumia ja henkilöitä vilahtelee eri tarinoissa, eri näkökulmista koettuna (sijainnista, yhdessä tarinassa mainitaan Kolera-allas, eli ollaan Helsingin keskustassa, ja puhe lienee Taiteiden yöstä, mutta ehkä se ei niin tärkeää ole).

Eli joo, tuttuahan tämä on, siinä määrin että joissain kohdissa tuli mieleen, tekeekö Krohn tässä tietoisia viittauksia aiempiin kirjoihinsa, onko tuo Donna Quijotesta, ja tuo Tainaronista, ja tuo Umbrasta tai Pereat Mundusista...vai ollaanko vain niin kirjailijalle tutuissa piireissä että noita yhteyksiä syntyy luonnostaan. Ja sitä kautta, vaikka kirjan sujuvasti luin niin tämä tuntui aika lailla sormiharjoituksilta, joissa ei ole oikein mitään sellaista mittä en olisi jo lukenut muista kirjoistaan, eli Krohnin tuotannossa tämä kyllä menee sinne vähäisempään päätyyn.

Saarinen & Vuokko-Syrjänen (toim.) - Pahoittelut rikinkatkun johdosta

Tämä novelliantologia herätti huomioni sen pompahtaessa näköpiiriini: Osuuskumman antologiat ansaitsevat aina ainakin olemassaolon huomioinnin, ja piirin tekijöiltä (vaikka eir kustantajalta) edellinen lukemani paketti Tämä jalka ei ole minun oli oikein antoisa. Ja tokihan helvetti aiheena kiinnostaa: Danten ja Miltonin ja Lewisin ja Gaimanin ja Careyn ja monen muun näkemykset myyttisestä paikasta/tilasta ovat tuttuja, ja parhaimmillaan aiheesta tosiaan saa hyvinkin kiinnostavaa juttua aikaan: mikä ja millainen helvetti oikein on, miten se toimii, miten se vertautuu muihin vaihtehtoihin, miksi se on jne. Samalla toki on todettava etten ehkä ole helpoin yleisö, kun aiheen käsittelyssä monenlaisia mestareita on jo nähty, joten odotustason laitan korkeaksi.

Novelliantologioilta on toki aina aiheellista odottaa epätasaisuutta, ja ei-niin-yllättäen sitä löytyy tässäkin. Mutta siinä missä tuo edellinen kehokauhukokoelma oli pääosin osumia, tässä mentiin useammin hutien puolelle. Yleinen ongelma oli, että käsitykset helvetistä pysyivät kovin kliseisinä, pinnallisina turistimatkoina ilman että aiheesta oli oikein mitään kiinnostavaa sanottavaa, ja vaikka helvetti-kliseeseen koplataan pyramidihuijauksia, tosi-tv:tä tai konsulttijargonia niin ei se olennaisesti syvennä klisettä (tai sano mitään kovin kiinnostavaa myöskään niistä toisista aiheista). Novellit ovat sujuvasti kirjoitettuja ja niin myös luettavia, mutta oikea inspiraatio tuntuu olevan haussa.

Pari kirjoittajaa käytti teemaa varsin nimellisesti, tehden toisenlaisen spefijutun jossa oli jotain helvetiksi nimitettyä mutta jonka olisi hyvin voinut jättää poiskin: mm. Frida Burnsin tarina oli aika kiinnostava, joskin olisi toiminut ehkä paremminkin jos helvetti-viittaukset olisi häivytetty kokonaan taustalle...ja nämä vain nimellisesti teemaan liittyvät tarinat eivät ainakaan vahvista antologiaa kokonaisuutena.

Ironisena käänteenä aiempaan kommenttiini pinnallisista turistimatkoista, kirjan ehkäpä kiinnostavin tarina, Toni Saarisen 'Irtiotto', toteutti juurikin tuon: ryhmä turisteja vierailee helvetissä, jossa löytyvät pakettimatkojen tutut elementit...pinnallisuus ja kliseisyys oli käännetty vahvuudeksi, ja siinä sivussa onnistuttu sanomaan hieman enemmän helvetistä, ja siinä sivussa myös ihmiselämästä yleensä (ja turismista yhtenä sen ilmentymänä).

Mainitsen myös Maija Nyströmin 'Ei mitään pestävää' huomionarvoisena novellina: helvetin idea liittyy elettyyn elämään ja muihinkin vaihtoehtoihin, kuten oikein on, eli tässä helvetissä on kiinnostavaa ideaa, ja toteutuskin toimii.

Mutta kirjana suosittelen siltikin ennemmin vaikka Dantea ja C.S. Lewisia. Vaikka uudelleenluettuna.

 Edit: otsikon nimet korjattu  

Boileau-Narcejac - Sans Atout et le cheval fantôme (Valtiton ja aavehevonen)

Palaan taas ranskankielisen lanun pariin. Kun potentiaalisesti kiinnostavia tekijöitä ja teoksia käytettyjen kirjojen kaupassa katselin, niin huomasin tämän teoksen: Boileau-Narcejacin tuotantoa olen lukenut aiemminkin, ja kun tekijät yhdistän ennemmin psykologisiin vainoharhaisiin trillereihin jotka kääntyvät hyvin filmattavaksi (mm. Hitchcockin Vertigo ja Clouzot'n Les diaboliques), niin millaista nuortendekkaria näiltä on odotettavissa?

François, lempinimeltään Sans Atout (='ilman valttia', nimen merkitys selitetään kirjassa) on pariisilainen teinipoika, joka lähtee kesänviettoon perheensä sukuperintönä omistamaan linnaan Bretagnen rannikolle: ehkä viimeistä kertaa, kun linnan myynti on vakaassa harkinnassa, ei sen ylläpito ole mitenkään mielekästä (ja mahdollisia ostajiakin kiinnostanee ennemmin tontti kuin rakennus).

Perille päästyä tulee ilmi linnaa hoitavan perheen hermostuneisuus: paikalla on yllättäen alkanut kummitella, linnan pihalle tulee joka keskiyö aavehevonen (jonka taustalla on tietysti paikallinen historiallinen tarina), joka kuullaan hyvin mutta mitään ei nähdä (yllä oleva kansikuva on siis virheellinen). Ja sitten lähistöltä löytyy tajuton mies mukanaan kultainen patsas, jolla on jokin hämärä yhteys ulkomaiseen liikemieheen joka on kiinnostunut ostamaan linnan, ja Sans Atout alkaa selvitellä että mistä on kyse... 

Okei, tämä oli aika perinteinen nuortendekkari, idea voisi hyvin löytyä myös Kolmesta etsivästä, ja tämä lukija arvasi jo ihan alussa joitain tulevia ratkaisuja, vaikka yksityiskohdissa ja miten asiat liittyvät toisiinsa riittikin hieman arvaamattomuutta. Eli sellaisia Boileau-Narcejacin aikuisemmissa kirjoissa ominaisia yllätyskoukkuja ei tähän tullut, ja samoin ihan runsaimmat korulausemaalailut ja 'purple prose' olivat jääneet pois, kieli oli hieman yksinkertaisempaa. Mutta oli tämä silti kuitenkin lajityypissään varsin toimiva teos: tunnelmanluonti on hallussa ja kyllä tästäkin tulisi varsin mainio leffa, tekijöiden elokuvamainen kerronta on kyllä  näkyvissä.

Sans Atout -kirjoja tuli näköjään yhteensä kahdeksan kirjaa: en nyt tämän perusteella ole niiden pariin ryntäämään, vaikka hieman uteloittaakin että miten sarjaa kehitellään eteenpäin...