Ross MacDonald - The Galton Case

Dekkarivaihe päällä: jo kolmas peräkkäinen lajityyppiin laskettava kirja.

Mielessä on ollut lukea lisää näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä dekkareita ja noiria, Hammett on tietysti laajasti tuttu, Chandleria olen lukenut muutamia, ja muitakin yksittäisiä...ja tietysti sitten etäämpää lajia tulkitsevaa Jean-Patrick Manchettea. 

Tämä Ross MacDonald on yksi useammin mainituista, ja The Galton Case osui sopivasti käteen (ja on ilmeisesti tekijänsä maineikkaimpia teoksia, eli varmaan sitten edustava).

I wondered if we were doing him a favor. The Galton household had hot and cold running money piped in from an inexhaustible reservoir. But money was never free. Like any other commodity, it had to be paid for.

Yksityisetsivä Lew Archer saa tehtävän hyvin rikkaalta ja sairaalta leskirouva Galtonilta: parikymmentä vuotta sitten tämä riiteli poikansa Anthonyn kanssa (aiheena tämän epäsopiva morsian joka odotti jo jälkikasvua), ja Anthony poistui paikalta ovet paukkuen eikä tästä ole mitään kuulunut sen jälkeen...mutta nyt rouva Galton haluaa tehdä sovinnon poikansa ja tämän potentiaalisen perheen kanssa. Mutta tietysti nämä pitäisi löytää...

Ja eipä siinä kauaa aikaa mene, että jotain jälkiä alkaa löytyä, samoin löytyy nuori mies joka vaikuttaa olevan Anthonyn poika...mutta onko todella? Ja miten läheisesti rouva Galtonin lakimiehen, joka Archerin palkkasi, miespalvelijan kuolema liittyy juttuun?

 

Chandler-vaikutteita kirjassa on, mutta ihan samalla tavalla kirja ei uhku tyyliä ja asennetta: vähän heitetään herjaa mutta tyyli pysyy kuitenkin selvästi hillitympänä. MacDonald vetää kirjoittaa selvemmin juonta, ja kirjoittaa sitä muuten hyvin: myönnän, että joskus olen tuskastunut kovin labyrinttimaisesti eteneviin noir-juoniin, jossa episodien liittyminen toisiinsa on usein aika väljää. Tähän verrattuna MacDonaldin tarinanrakennus on selkeää: perinteisen kovaksikeitetyn dekkarin kohtalokkaan kujanjuoksun takana onkin laadukkaan arvoitusdekkarin tiukan arkkitehtoninen rakenne. 

 

Ja vaikka kovin psykologisoivaksi ei mennäkään, on näissä ihmiskohtaloissa kuitenkin elävyyttä ja draamaa. Kyösti Salovaaran blogista tulee ilmi että kirjailijalla on omassa elämässäkin ollut kokemuksia hajoavista perheistä ja karussa olevan jälkikasvun etsinnästä, ja se kyllä heijastuu kirjaan, tässä on sellaista realistisen arkista melodraamaa ja traagisuuttakin: henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan ymmärrettäviä ja sympaattisiakin.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on dekkarilajityypissä hyvin kypsä teos: se ei toteuta suuria innovaatioita, mutta on erinomaisen tasapainoinen ja yhdistelee onnistuneesti alalajien hyviä piirteitä. Luulenpa että MacDonaldia pitää lukea lisää. 

Ferdinand von Schirach - Rikoksia

 

 

Saksalaisen lakimiehen Ferdinand von Schirach kirjasta olin kuullut kehuja (mutta myös että se ei ollut ihan toivottua huomiota ollut saanut, ollen yhtenä esimerkkikirjana "unohdetut kirjat"-paneelissa joku vuosi sitten), joten olin napannut tämän divarista ja nyt luin (suomennos Raija Nylander).

Tiiviissä kirjassa on yksitoista tarinaa, nimensä mukaisesti rikosjuttuja, joissa on mukana myös kirjailija puolustusasianajajana. Ja esipuhe, jossa kirjailija siteeraa setäänsä, tuomaria: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." Tämä on myös kirjalle sopiva motto, rikosten ohella puhutaan rikollisista ja uhreista, ja syyllisyydestä, rangaistuksista, oikeudesta jne. Ja vaikka asiat ovatkin monimutkaisia, kirjailija esittää niitä kuitenkin hyvin selkeästi etenevällä, melkein raportoivalla kielellä, tyyli on usein varsin esseistinen, mutta sympatioitakin kyllä liikutellaan...

 

Henkilöissä ja näiden tapauksissa on kirjoa, mukana on niin taparikollisia slummeista kuin yhteiskunnan ylempiä kerroksia...ja aika moni juttu on kyllä hyvinkin traagisia tai ahdistavia, mutta mukaan mahtuu myös joitain joissa asiat kääntyvät suhteellisesti ottaen hyvin. Ja rikosjutuissakin on vaihtelua, ja joskus keskeinen tapahtuma ei ole se rikos, ainakaan se johon kirjailija on linkittynyt asianajajana.

Jäin nyt kuitenkin miettimään juttujen todenperäisyyttä. Kirjailija tosiaan on mukana joka tarinassa, takakansi antaa ymmärtää, että nämä olisivat tositarinoita ja epäilemättä von Schirach on nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Väritystä ja yksityiskohtein muuttelua tai sepittelyä on varmasti mukana, mutta mukana on myös joitain tarinoita, joiden laittamisesta kirjaan lakimies hyvin todennäköisesti päätyisi itse syytettyjen penkille, vähintään herjauksesta (ja joku juttu jonka seuraukset voisivat olla vielä suoraviivaisemmat kuin oikeusjuttu...), näissä kuitenkin mm. sanotaan varsin suoraan parin selvittämättä jääneen murhan tekijä...

Päädyn siis suhtautumaan näihin fiktiona, joka varmaankin jollain tasolla perustuu tai ainakin on inspiroitunut tositapahtumista. Mutta tämä ei minua haittaa yhtään, nämä olivat kiinnostavia, hyvin kirjoitettuja juttuja, ja mielelläni luen lisääkin. 

Bloggauksia löytyy: Kirjavinkit, Kirjavuorenpeikko, Marjatta, Hanna...

Driss Chraïbi - Une enquête au pays (Tutkimus maalla)

 

"Mikäköhän tää on"-valintoja luettavaksi: Driss Chraïbilla näkyi olevan muutamakin kirja poliisitarkastaja Alin seikkailuja, tämä oli niistä ensimmäinen ja ajatus marokkolaisesta dekkarista kuulosti kiinnostavalta vaikka tekijästä en ollut kuullut (on kuitenkin ilmeisesti ranskankielisen marokkolaisen kirjallisuuden isoja nimiä).

 

Kirjan alussa päähenkilöt, poliisipäällikkö ja tarkastaja Ali, suuntaavat Atlas-vuorille lähelle Algerian rajaa, koska ylemmiltä tahoilta on tullut tehtävä suorittaa rikostutkimus eräässä paikallisessa kylässä. Ollaan heinäkuussa 1980, helle hohkaa ja berberikylän asukkaat (jotka ovat käytännössä yksi laaja perhe) ovat kyllä vieraanvaraisia mutta näillä seuduilla ainoat yhteydet kaupunkiin ja valtioon (saati sellaisiin virallisiin instituutioihin kuin poliisiin) ovat lähinnä ajoittain vierailevat verovirkailijat jotka tulevat ja vievät tavaraa ja eläimiä veroihin, joten vieraanvaraisuuden ohella tarjolla on vain epäluuloisuutta, yhteistyöhaluttomuutta ja piilevää vihamielisyyttä.

 

Alin esimies, poliisipäällikkö, taas on hyvin kaupunkilainen, postkolonialistisen ajan autoritaarinen kasvatti, joka suurista suunnitelmista kyvykkyyteensä luottaen huolimatta ei tule ollenkaan toimeen kylän asukkaiden kanssa, ei ymmärrä näiden käytöstä eikä pidä siitä, etteivät nämä ymmärrä osoittaa odotettua arvostusta poliisipäällikköä kohtaan.

Ali taas on peräisin köyhemmistä oloista, joten vähemmän autoritäärinen lähestymistapa on tutumpi, ja näin veijarihahmon tapaan hän luovii paljon paremmin henkilöiden välillä, puhuen yhdelle yhtä ja toiselle toista...

 

Suoritettava missio taas on niin salainen, ettei poliisipäällikkö sen luonnetta paljasta edes Alille kovin nopeasti, ja näin lukijakaan ei ole tietoinen mitä tässä oikein ollaan tekemässä, paitsi käymässä laajoja keskusteluja vähän absurdilla vivahteella ilman että asiat edistyvät, no, yhtään. Huomasin jonkun nettikommentoijan verranneen tätä Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmään, ja joo, on se aika hyvä verrokki. Kyllä se dekkarijuonikin lopulta etenee, mutta luulenpa että juonivetoisuutta hakevat lukijat olisivat silti pettyneitä.

 

Virtaavissa keskusteluissa on huvittavuutta, samalla kun taustalla leijuu ristiriitoja ja painostavaa uhkaa, vieraanvaraisuus velvoittaa kolmeen päivään ja sen jälkeen ovat eri perinteet käytössä, perinteet joista poliisipäällikkö ei ehkä edes halua olla tietoinen.

Keskeinen osa kirjassa onkin juuri yhteiskunnallinen ristiriita ja vastakkainasettelu. Kaupunki ja maaseutu/erämaa, kolonialistien poistuttua valta-asemiin nousseiden mahtimiesten hierarkia vastaan lähes täysin valtiovallan ulkopuolelle jääneet heimolaiset, länsimaista virtautuneet modernit aatteet ja käytöstavat vastaan ikiaikaiset perinteiset elämänmuodot...näiden välillä ainoana molempia puolia ymmärtävänä ja tuntevana luovii veijariromaanin malliin Ali.  

Myönnetään että ei mitenkään helpointa luettavaa: juonesta, siitä vähästä, sai kyllä hyvin kiinni ja eri henkilöiden luonteet ja ristiriidat tulivat myös hyvin esiin, mutta kun isossa osassa kirjaa on keskustelu, retoriikka, miten henkilöt puhuvat (ei useinkaan mitään yleiskieltä selkeillä lauserakenteilla), niin tästä nauttiminen meni kuitenkin oman kielitaitoni laitamilla. Mutta ehdottomasti kiinnostava teos kyllä.

Jaro Karkinen - Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni

 

 

Aloitan disclaimerilla: Kirjailijaa en henkilökohtaisesti tunne, mutta kustantaja on sen verran tuttu, että jos väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella. Siispä en niin tee, mutta mielihyvin kuitenkin esittelen teoksen, jolle toivon enemmänkin lukijoita.

Arvostelukappale on saatu kustantajalta.

 

Myöhäisantiikin historiasta kiinnostuneita totisesti hemmotellaan tänä syksynä: tämä on jo toinen laaja yleisteos aikakaudesta, joka on historiankirjoituksessa jäänyt usein hieman katveeseen ja huonosti tunnetuksi. Kuukausi sitten kirjoitin Serafim Seppälän Antiikista Bysanttiin -kirjasta, jossa esitellään antiikin aatehistoriaa, kristilliseen myöhäisantiikkiin painottuen, ja Jaro Karkinen tarttuu samaan aikakauteen, ajanlaskun alusta keskiajan kynnykselle 600-luvun alkuun, mutta näkökulma, aiheet ja niiden käsittelyt ovat sen verran erilaiset, että päällekkäisyyttä näiden kahden kirjan välillä ei juuri ole, ennemminkin ne tukevat toisiaan.

 

Karkisen kirjan keskeisenä aiheena on instituutio nimeltä Rooman piispa, jota myös paaviksi kutsutaan: viralla on ollut haltijansa kohta parituhatta vuotta, ja harvassa ovat instituutiot, joista voi näin selvästi todeta jatkuvuus antiikin ajoista nykypäivään. Galilealaisen kalastajan 265. seuraaja on 1,3 miljardin jäsenen uskonnollisen yhteisön johtaja, ja tässä kehityskulussa toki riittää monenlaisia vaiheita, jotka kietoutuvat hyvin nopeasti laajempaankin yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin: tässä kirjassa niistä vaiheista käydään läpi ensimmäiset kuusisataa vuotta, Pietarista Gregorius Suureen.

 

Kirja tasapainoilee kiinnostavasti henkilökeskeisyyden ja laajemman kontekstin välillä: paavit vaihtuvat ja näiden jatkumo muodostaa punaisen langan, jota seurata, mutta samalla levitään laajemmalle: se mitä maailmassa tapahtuu vaikuttaa kristillisyyteen, kirkkoon ja paaveihin, ja vastaavasti aika pian kristillisyys, kirkko ja paavit alkavat vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan, teologisesti, poliittisesti, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti...

Monet kehityskulut vaikuttavat hyvinkin laajasti ja pitkällä aikavälillä, ja johtuen kirkon jatkuvuudesta antiikista nykyaikaan, sekä miten kristillisessä ajattelussa ymmärretään aika ja yhteisö, monet nykyisinkin näkyvät ilmiöt ja piirteet juontavat juurensa satojen vuosien takaisista tapahtumista.

Paavit käydään läpi nimi nimeltä, ketään unohtamatta, joskin tosiasia on, että monista varhaisista paaveista ei tiedetä oikein mitään muuta kuin ne nimet (ja niiden kirjoitusasutkin ovat joskus epävarmoja). Mutta näiden tuntemattomienkin paavien esittely puoltaa paikkansa, koska tällöin kuitenkin kirkossa ja maailmassa tapahtui merkittäviäkin kehityksiä, joista on myös syytä puhua. Ja teemasta johtuen erityistä huomiota saa Rooma niin kaupunkina kuin valtakuntana, niin vaihtuvat keisarit kuin asukkaiden yleiset mielentilat vaikuttavat suoraan kirkon ja historian kehitykseen, ja niinpä myös niiden historiaa käydään läpi runsaasti.

Teologiassa ja filosofiassa ei kovin syvälle mennä, johtuen siitä, että Rooman varhaisten piispojen joukossa ansiokkaat teologit olivat varsin harvassa, ansiot olivat enmmän hallinnossa ja yhteisön paimentamisessa, lännen merkittävät teologit olivat muissa viroissa (keskeiset kiistakysymykset toki ovat mukana). Tämä myös johtaa siihen, että kirja painottuu selvästi politiikkaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin, koska ne vaikuttivat suoraan paavien toimintaan ja paavit vuorostaan vaikuttivat niihin.

Siinä missä yllämainittu Seppälän kirja aatehistoriana painottuu filosofisiin pohdintoihin, on tämä Karkisen kirja suunnattu selvemmin historianharrastajille. Kerronta on yleistajuisen sujuvaa mutta asiallista: kirja välttelee liioiteltua popularisointia, sensaatiohakuisuutta mutta myös hagiograafista siloittelua ja hymistelyä. Tieteellisiä viittauksia historiallisiin tutkimuksiin riittää, lukuisissa tapahtumissa esitetään useita vaihtoehtoisia esitettyjä tulkintoja, ja kun erityisesti varhaisimpien vaiheiden lähteet ovat niin rajalliset, vaihtoehtoisia tulkintoja mahdollisista tapahtumista ja kehityskuluista tosiaan riittää.

Itse asiassa tämä on kiinnostava kirja ihan historiantutkimuksen metatasolla vaikkei itse aihe tai aikakausi niin kiinnostaisikaan: miten historiaa tulkitaan kun käytetyt lähteet ovat todella fragmenttiset, miten arvioidaan lähteiden luotettavuutta jne. Tai miten tutkijan ja historioitsijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tehtyyn tutkimukseen: koska tutkittava instituutio on ollut jatkuvassa toiminnassa nykyaikaan asti, ovat monet historioitsijat heijastaneet omaan aikaansa liittyvät ennakkoluulonsa myös menneisyyteen, niin puolesta kuin vastaan, ja tulkinneet ensimmäisten vuosisatojen tapahtumia anakronistisesti oman aikansa filtterien läpi. Tästä piirteestä kyllä puhutaan paljon kirjassa, kuinka historia itsessään vaikuttaa aiemman historian tutkimiseen, tulkitsemiseen ja kirjoittamiseen.

Huomionarvoinen piirre kirjassa on myös runsas kuvitus, runsaampi kuin mitä yleensä olen nähnyt kotimaisissa historiateoksissa. Ja siinä missä kirjan leipäteksti painottuu yhteiskuntaan ja politiikkaan, valokuvissa, maalauksissa ja piirroksissa sekä yhtä lailla runsaissa kuvateksteissä käydään sitten läpi kulttuurista puolta ja erityisesti kuvataiteita, miten historiallisia tapahtumia on esitetty ja tulkittu visuaalisesti, millainen symboliikka niihin liittyy jne. Kuvia on museoiden kokoelmista, kirkoista ympäri maailmaa (myös mm. Hattulasta), historioitsijoiden mallituksista jne, ja ihan kokoelmana niistä saisi jo oman kirjansa.
Kirjan ulkoasuun on siis myös panostettu, tuotantoarvot ovat kunnossa (huomauttaisin tosin että johdanto-osioon oli jäänyt joitain rakenteellisesti varsin kömpelöitä lauseita, joissa joutui pysähtymään ihmettelemään että mitä niissä haluttiin sanoa...oliko viimeiseksi kirjoitettu luku jota ei oltu ehditty toimittamaan ihan hiotuksi asti? Kirjan varsinaisen osuuden kieliasu sen sijaan on moitteetonta).

Kuten olen todennut, myöhäisantiikki on jäänyt historian yleisteoksissa (ja ilmeisesti akateemisessa tutkimuksessakin) usein aika lailla katveeseen, joten tätä aukkoa teos paikkaa.

Samoin, aikaisemmin suomeksi on paaveista ilmestynyt pari lyhyttä ja tiivistä yleisesitystä, joihin verrattuna tämä on suorastaan hengästyttävän runsas teos, sekä itse aiheen käsittelyssä että sen punomisessa osaksi laajempaa historiallista kontekstia. Ja ottaen huomioon, että parintuhannen vuoden historiasta tässä käsitellään ensimmäiset kuusisataa, rohkenenko siis odottaa Seuraavaa Osaa...?

 

Jep, jos on edes jossain määrin kiinnostunut historiasta niin on tämä tutustumisen arvoinen teos (ja jos esim. antiikin tai kristinuskon historiasta, niin suorastaan pakollinen). Ja noin muuten, olen joskus aiemminkin ilmaissut mielipiteeni, että myöhäisantiikin ajassa on joitain huomattavia yhtymäkohtia nykyaikaan...

Kirjalla on oma nettisivu.

Lauri Pohjanpää - Ristiritari

 

Hasardivalintoja, tämä taisi olla jostain ilmaishyllystä (ja kappaleen kunto ei ole kovin priimaa, kuten kuvasta näkyy). Mutta runoutta voi toki aika vilkaista, ja runoilija Lauri Pohjanpää on ainakin nimenä tuttu, olinkohan lukenut aiemminkin (huomaan että olin, ja ihan positiivisessa hengessä).

Mutta tämä varhaisemman tuotannon edustaja vuodelta 1920 ei nyt tosiaankaan vakuuttanut. Tyyli on hyvin klassinen riimirunous, ja ajankohta näkyy hyvin, useampi runo liittyy sisällissotaan (tai kapinaksi Pohjanpää sitä kutsuu), ja maailmansota, jääkärit jne näkyvät runokuvastossa runsaasti, ja verrokiksi haetaan vähän kauempaakin historillaisia sotaretkiä, kuten kirjan nimi kertoo. 

 

Sävy on hyvin mahtipontisen ylevä, suuri kohtalo ja uhri ja kaikkea sellaista...ja sitten kun mukaan tulee muutama runo jossa taas valitellaan sodan kärsimyksiä ja kauheutta ja kauhistellaan kuinka moiseen joudutaan, näiden kahden viestin välinen ristiriita on ihan vaan korni. Ymmärrän että runoilijalle saattaa tulla mielenmuutoksia ja hyvinkin jyrkkiä aatteiden muutoksia, tiedän kirjailijoita joilla moista näkyy, mutta yleensä ne mielenmuutokset tulevat kirjojen välissä, ei yllättäen sivulla 51.

 

Muutamia juhlatilaisuuksiin tai jollekin henkilölle omistettuja runoja löytyy myös, ja varmaan ne alkupuolenkin mahtipontisissa sotarunoissa ovat myös juhlatilaisuuksissa esitettyjä, sellaista käyttörunoutta...

Mutta samalla on todettava että myöskään sanankäyttäjänä Pohjanpää ei tässä vakuuta: olen taitavia mitallisen runon osaajia sen verran lukenut, että voin sanoa että tässä sitä ei ole, niin sanankäytön kuin kuvastonkaan osalta: juurikin varsin mitätöntä käyttörunoutta joka on ehkä jossain vaiheessa sopinut juhlistamaan juhlatilaisuuksia muttei sen enempää. 

Havaitusti Pohjanpää teki myöhemmin parempaa, tämän kokoelman voi ihan suosiolla jättää lukematta.

 

Tuhlaajapoika (ote)

 

Ma pelkäsin Sua ja vapisin Sua

ja pakenin aina kun kutsuit mua -

yli pääs oli pilvi Siinain,

löi suustas salamat tuomion,

vihas tuli oli ankaran armoton

kuin lieska helvetinpiinain.

Mut elämää huus ja vapauttaan

öin päivin takoen kahlettaan

syke vereni kuohuvan - nuoren.

Näin kaukana kuin sadun - loistavan 

ma jalkaini alla maailman

kuin huipulta korkean vuoren.

Unen hohdosta hopeiset virrat sous,

tarun välkkeestä kaupungit kultaiset nous,

näky huumasi ja hulluutti pääni.

- Miks riudut turhaan ikävään?

Ota omas, tule onneas etsimään!

soi kutsuin ja kiehtoen ääni.

Ma tahdoin onneni valloittaa

ja mun oli kaunis ja ihana maa -

sen syöksyin suuriin kyliin.

Kuin unessa kuljin ja hymyssäsuin

ohi ihmeitten, läpi seikkailuin.

Nyt onnenhurma syliin!

Maimu Berg - Pois

 

Lähes satunnainen kirjavalinta divarin hyllystä, kun joskus aikaa sitten kävin Suomessa. Mutta Taifuuni-kustantamolta ilmestyi aikoinaan joitain aika kiinnostavia teoksia itä- ja keski-Euroopasta, virolaista kirjallisuutta ihan mielelläni voisin lukea ja takakannen perusteella tämä vaikutti ehkä kiinnostavalta sillai muutaman vuoden takaisen Leningrad-Ost-Berlin-lukuhaasteen hengessä. 

Ja näköjään Maimu Bergiltä on muutama muukin kirja ilmestynyt suomeksi (tämän suomennos Hannu Oittinen), ja tämä oli näköjään hyvinkin tuoreeltaan käännetty, sekä alkuteos että käännös ovat vuodelta 1999.

Tapahtumat sen sijaan ovat syvällä neuvostoajassa, 60-luvun Virossa. Nuori taidemaalari Ennu ja filologian opiskelija Tamara tapaavat ja rakastuvat, mutta rakkaudessa on myötä- ja vastoinkäymisiä...ja kuinka nuori aviopari voi edes elää ja hengittää maassa, joka on historian poispyyhkäisemä ja valloittajan ankaran kontrollin alainen: halu pois, vapauteen, jonnekin missä voi hengittää, pakottaa keksimään keinot lähteä vaikka se pakottaisi jättämään taakseen niin paljon, ja mitä se lopulta on, vapaus...

 

Vapausko? Kenellä sitä muka on? Kun matkustaa turistilaumassa Kreikkaan tai Kanariansaarille, niin vapautta suo ennen kaikkea se, mitä täällä on tarjolla joka puolella ja halvalla - viina.

 

Tunnelma on yhtaikaa surumielistä ja huvittunutta: ajan ankeus ja harmaus tulevat kyllä esiin, joskus raadollisissakin yksityiskohdissa, ja toisaalta niihin otetaan tiettyä kapinallista etäisyyttä, joka leimaa monia henkilöitäkin: toki kaikenlaista joutuu tekemään ja kokemaan, mutta ilkikurinen hiljaisen kapinallinen henki, monissa muodoissaan, on kuitenkin monilla tallella...

Kerronta vaeltelee hieman tajunnanvirran tienoilla, subjektiivisten kokemusten ja aistimusten sarjoina, ja mukana on myös jonkin verran surrealistisen absurdeja osioita...piirre joka tuntuu tulevan kovin usein vastaan uudemmassa virolaisessa kirjallisuudessa ja johon, myönnetään, en ole kovin ihastunut: tässäkin tuntui jonkin verran sellaista tyhjäkäyntiä jota itse olisin karsinut pois.

Mutta kirjan ydin, rakkaustarina ja vapauden pohdinta, kyllä toimii. Viehätyin kuinka epäsentimentaalisena rakkauden kuvaus pysyy, samalla kun se kuitenkin tuntuu todelliselta ja aidolta: kyllä, Ennu ja Tamara tosiaan rakastavat toisiaan ja rakkaus vaikuttaa heihin, ja samalla he ovat myös erillisiä henkilöitä omilla luonteenpiirteillään, ympäristöllä, ajoilla ja paikoilla on omat vaikutuksensa ja asioita tapahtuu...

 

Samalla tavalla vapaudesta puhutaan, no, epäsentimentaalisesti, siinäkin on aitouden ja totuuden tuntua, ja samalla siitä esitetään huomioita, joita ei usein näe tarinoissa, joissa paetaan totalitarismin ikeen alta. 

Ja tällä aiheella tuntuu olevan laajempaakin resonanssia nykyaikana kansainvälisessä muuttoliikkeessä, millaiset voimat ja vaikuttimet ajavat ihmisiä pois, millaisia ihmisiä ja miten (siis ainakin silloin kun kyseessä ei ole ihan täysi humanitaarinen kriisi ja hengenhätä...)

Kirjan keskeisissä teemoissa löytyy siis myös universaalia antia heillekin, joita neuvosto-Viron 60-luku ei jaksa kiinnostaa. Ja jos se puoli taas kiinnostaa, niin toki silloin kirja on mitä suositeltavin (ja kirjailija on näköjään sopivasti Ennun ja Tamaran ikäluokkaa ja opiskellut Tartossa filologiaa, eli kerrotuissa kokemuksissa lienee myös jotain omaa)

Maailman silmissä heidän valtiotaan ja kansaansa ei ole ollut olemassa enää aikoihin, tsekkien esimerkin seuraaminen saattaisi palauttaa jotakin maailman mieleen mutta ilmeisesti virolaiset eivät edes halua olla olemassa. Heikkojen laiha ja tavallinen lohtu, että maailman silmissä kuollut on parempi kuin kokonaan kuollut. Aivan kuin kuolema olisi pahinta. Entä mitä varsinaista hätää heillä oikeastaan oli? Nälkä ei vaivannut, ei ollut työttömyyttä saati määräilevää isäntää, kaikki oli omaa, sen kun otat mitä haluat. Urakehitystä ei rajoittanut muu kuin omatunto, ja senhän saattoi yleensä helposti sivuuttaa.

Leif voi palatessaan kertoa järjestelmän miehelle rauhallisin mielin täyden totuuden, sillä ainakin se mieliala, johon hän kotimaassaan törmää, on imperiumimielinen ja sovitteleva, ja kaikenlainen usko muihin mahdollisuuksiin näyttää olevan mennyttä. Lammaskarjaa, jonka yli voi huoletta ajaa tankilla. Orjia vailla tulevaisuutta.

Patricia Highsmith - The Black House

 

Olen Patricia Highsmithin runsaassa tuotannossa keskittynyt novellistiikkaan, novellikokoelmia olen lukenut aiemmin neljä (ja niistä pääosin pitänyt) kun taas romaanejaan olen lukenut vain yhden, sen kuuluisimman Lahjakkaan herra Ripleyn. Pitäisi ehkä enemmänkin.

Mutta tämä on taas novelleja, yksitoista kappaletta 70-80-luvun vaiheesta. Ja vaikka Highsmith joskus mielletään dekkarigenren edustajaksi ja tunnetaan psykologisista trillereistä, niin tässä ei sellaista kovin paljoa ole: mutta hieman hieman makaaberia ja groteskia, jotain hienokseltaan vääntynyttä ja väärää toki paljonkin: oli sitten nuori pariskunta, joka päättää adoptoida eläkeläisavioparin vanhainkodista luokseen asumaan mutteivät sitten osanneet odottaa mitä tuleman piti, tai diplomaatin vaimo, jota alkaa ahdistaa elämässä muukin kuin väijyvä tirkistelijä, tai poika, jonka sisar kuoli muutama kuukausi sitten ja joka rakentaa suuren leijan, tai mies jolla on kaksi tyttöystävää eikä aavistustakaan kumpaa rakastaa enemmän...

 

Ja toki myös usein aimo annos mustaa huumoria, joka yleensä tulee siitä, kun henkilöt tekevät jotain pahasti sosiaalisten normien vastaista ja samalla siinä on oma sisäinen logiikkansa, hiljaisista sodankäynneistä ja jännitteiden odottamattomista purkautumisista.

Ja parin novellin ohella joissa tapahtuu rikos on siellä yksi varsinainen dekkarikin, ensimmäinen novelli Something the Cat Dragged In on varsin herkullinen brittiläisen cozy mysteryn parodia, jossa tapahtuneesta murhasta huolimatta kaikki on niin seesteistä, kotoisaa ja järkevää, että tilanne vaikuttaa jo psykopaattiselta...

Ei ehkä mikään maailmoja mullistava teos (ja tekijällä on parempiakin kirjoja, esim. Eleven ja Little Tales of Misogyny tai tuo Ripley) mutta taitavan kirjailijan taidolla tehty kirja, jonka parissa kyllä viihdyin mainiosti. Ja jolla saan aika ohimenevällä maininnalla Helmet-haasteesta kohdan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä, The Kite-novellin poika omatoimisena alaikäisenä liikkuu paikasta toiseen pyöräillen.