Tero Liukkonen - Särkyminen

Sitten taas hieman runoutta: Tero Liukkonen ei ollut aiemmin tuttu, mutta sekös este olisi.

Ja näköjään hyvin lähiaikoihin valmistautuen tämän luin, kirjassa on hyvinkin syksyinen tunnelma: illat pimenevät ja ensilumikin on jo tulossa. Samalla hallitsevana teemana on luopuminen, väheneminen, hajoaminen, hiljeneminen myös monilla muilla tavoin. Runoissa on fyysisyyttä ja laulumaisuutta, mutta ei kovin äänekästä, ennemmin runominä kuiskailee niitä yöhön. Kirjailija on aiemmin tutkinut Tuomas Anhavan runoutta, ja on tässä kai jotain Anhava-maisuutta ja vaikutteita myös tanka-runoista (ilman että niitä edes yritetään tehdä).

Linjakkaalla ja viehättävän melankolisella tunnelmalla tässä mennään niin vahvasti, että ne harvat poikkeukset teemasta ovatkin ei-niin-tervetulleita, jos nyt vain pidettäisiin ikävää.

Kuolema iltapäivällä Seiskatiellä 

Krominkirkas, graniitintiheä hetki, täysi, raskas,
olemista kukkuroillaan ennen olemattomuutta,
järkälemäinen paniikki
kun jarrupalat purevat kiinni
ja kumi polttaa hieroglyfinsä asfalttiin -

Tässä siis oli tämä elämä
ja näin se päättyi,
paljon turhaa ja paljon arvikasta
jäi kultavaa'alla punnitsematta.

Haalea intohimoni,
turtunut elämänviettini
ja laiska rakkauteni
pakkautuvat ja puhkeavat vielä kerran
kuumottavaksi sävähdykseksi
päänahassa, korvissa ja jäsenissä

ja litistyvät
rusentuvan pellin, sadasosien ja kallioleikkauksen
     väliin,
ja koneen huuto lävistää sydämeni
ja lyö minut hervottomaksi
ennen sitä viimeistä rysähdystä.