Viime vuoden kirjauutuuksista yksi Ranskassa suurta huomiota saanut on tämä uusi Gaston Lagaffe -albumi. Gaston, joka suomeksi tunnetaan nimellä Niilo Pielinen, on André Franquinin Spirou-lehteen aikoinaan tekemä strippisarja, joka eittämättä on ranskalais-belgialaisen sarjakuvan suuria klassikoita, ja minunkin kaikkien aikojen suosikkisarjisten joukossa.
Franquin teki sarjaa säännöllisesti 80-luvun alkuun, ja epäsäännöllisemmin vuoteen 1991 saakka, ja siinä missä toisen tunnetun sarjansa Piko ja Fantasio oikeudet pysyivät Dupuis-kustantamolla (Franquin ei ollut sarjan luoja, vaikka onkin sen tunnetuin tekijä), oikeudet Niilon hahmoon (ja Marsupilamiin, Piko-sarjojen tunnettuun sivuluomukseen) Franquin piti itsellään kunnes hieman ennen kuolemaansa myi ne Marsu-tuotantoyhtiölle. Jonka Dupuis osti kymmenisen vuotta sitten.
Vuoden 2022 alussa Dupuis sitten ilmoitti alkavansa tuottaa uutta versiota Niilosta, ja sarja alkoi ilmestyä taas sivu kerrallaan Spirou-lehdessä, ja nyt viime syksynä sitten ensimmäinen uusi kokooma-albumi. Franquinin tytär Isabelle Franquin on vastustanut ajatusta ja vei asian oikeuteen jo tuotantovaiheessa (koska isänsä, ainakin 80-luvulla, vastusti ajatusta että kukaan muu tekisi Niiloa hänen jälkeensä) ja asiasta on riittänyt oikeudellista vääntöä...ja kun rakastetusta klassikkosarjasta tehdään uutta versiota, niin moni muukin sarjakuvakentällä toimija on ilmaissut äänekkäästi mielipiteitään, usein ihan periaatteen vuoksi jo ennen kuin kukaan oli nähnytkään ensimmäistäkään kappaletta uutta sarjaa...
No, itse en ole niin ihastunut auteur-kulttiin ja suhtaudun varsin avomielisesti uusiin tulkintoihin: jos ne ovat hyviä, hyvä, jos huonoja, eivät ne alkuperäisen arvoa vähennä. Ja huomiota kiinnitti myös uusi tekijä Delaf (kanadalainen Marc Delafontaine), joka oli jo ennestään tuttu vaimonsa Dubucin kanssa tekemästä Les Nombrils -sarjasta: kolmesta teinitytöstä kertova strippisarja on ollut ranskalais-belgialaisen koulukunnan 2000-luvun suosikkeja (ihan oikeasti, älkää antako ensivaikutelman hämätä), joten lähtöasetelma on ainakin kiinnostava. Joskin samalla mietitytti, että Nombrilsin vetovoima on erityisesti henkilöiden ja näiden suhteiden kuvauksissa (niin karrikoidusti kuin se tehdäänkin) ja vaikka tarina kerrotaankin yhden sivun gageissa, muodostuu niistä laajempia dramaattisia kokonaisuuksia, ja nämä eivät ole ominaisuuksia joita Niilo Pielisessä juuri on...
Delaf kyllä tuntee sarjansa, erityisesti alkupuoli albumista on hyvinkin uskollista Franquin-pastissia, jossa vilisee sarjan tutut hahmot ja toistuvat gagit, mutta ei tämä silti ihan vanhan toistoa ole. Nykyaikaistustakaan ei ole tehty, sarjan alussa Niilo palaa pitkältä lomalta toimitukseen, mutta mm. tekniikka on aika lailla samanlaista kuin Franquinin aikaan (mm. lankapuhelimista tulee parikin juttua, samoin toimitustyössä ei tietokoneita näy).
Ja samalla Delafin piirteitä tulee myös esiin: vaikka Niilo onkin yhä joka sivun keskeinen vaikuttaja ja kaoottinen voima, nousevat muut henkilöt kerronnassa suurempaan rooliin kuin Franquinilla, ja albumin jälkimmäiselle puoliskolle muodostuu useamman sivun mittainen pitempi tarinajatkumo Franquin-originaaleista, jotka pitää saada painoon...ja toki muutenkin kerronnassa näkyy joitain ratkaisuja, jotka ovat tunnistettavaa Delafin tyyliä, joita Franquin ei olisi tehnyt samalla tavalla. Onko tämä hyvä vai huono riippunee lukijasta.
Oliko tämän olemassaolo välttämätöntä? No ei ollut.
Luinko tämän mielelläni? Kyllä, klassisten sarjojen uudelleenlämmityksistä tämä on kyllä paremmasta päästä (ja parempi kuin Franquinin loppuaikojen stripit, joista en ole varma onko niitä suomeksi julkaistukaan).
Arvelenko sarjalle pitkää jatkoa? En tiedä, mutta jos niin käy, niin sarja muokkautunee vähitellen kauemmas Franquin-pastissiudesta.
Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikka kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: ei ehkä henkilökohtaisesti minulle, mutta on tämän teoksen olemassaoloon moni suhtautunut hyvinkin suurin tuntein.
Pielinen sarjakuvana ei ole minulle tuttu. mutta hassua, että esittelet tämän, sillä itselläni nämä suomenkieliset Pieliset tulivat vastaani, kun etsin tietoa Pielisjärvestä ja käytin muotoa Pielinen. Sarjakuvat eivät oikein ole minua sitten lapsuuden innostaneet, paitsi Pecos Bill, jota olen keräillyt. Ainoastaan Tintti on sellainen, jonka pariin voisi ajatella aika ajoin palaavansa.
VastaaPoistaMinulle Pecos Bill on jäänyt vieraaksi, mutta monia muita sarjiksia kyllä tulee luettua...
PoistaKannen hahmot ovat etäisesti tuttuja, mutta en ole kyllä lukenut sarjaa. Marsupilaminkin tiedän vain animaatiosarjana.
VastaaPoistaKiva kun postaat myös sarjakuvista, niitä ei ihan kauheasti blogeissa esitellä.
Harvakseltaan, kun erityisesti näistä sarjoista on usein vähän hankala postata, mutta pitäisi kyllä enemmänkin...
PoistaOlen monta vuotta sitten aikuisena lukenut noita Niilo Pielisiä ja pitänyt niistä, kiva kun muistutit ne mieleen. Ranskankielisillä saattaa olla suurempia intohimoja tämän sarjan suhteen, minusta hyvin tehty uusi versio kuulostaa ihan mielekkäältä. / Ariel
VastaaPoistaTämä tosiaan on rakastettu sarja, ja Franquin oli suhtautunut ainakin jossain vaiheessa kielteisesti ajatukseen että kukaan muu tekisi tätä (hieman epävarmaa ehkä on, oliko viimeisinä vuosinaan muuttanut ajatusta).
PoistaVastaavasti Hergé oli tunnetusti sitä vastaan että kukaan muu tekisi Tinttiä hänen jälkeensä, ja se on kyllä pitänyt.
Monissa muissa sarjoissahan kyllä on näkynyt, että tekijät vaihtuvat, vaihtelevalla menestyksellä (on nähty niin laimeita kopioita kuin toimiviakin teoksia, ja kaikkea siltä väliltä).
Egmont julkaisi täydellisen Niilo-kokoelman 2007. Kovakantisia 7 kipaletta pakattu tukevaan boksiin. Siinä olivat myös ne vihon viimeiset Niilot jotka löytyivät Franquinin työpöydältä hänen kuoltuaan.
VastaaPoistaItse olen lukenut Niilon "seikkailuja" 1970-luvun Non Stop-lehdistä alkaen ja pidin tästä uusversiosta. Pidin siitä että Delaf ei ollut modernisoinut Niilon maailmaa. Niilon versio "matkapuhelimesta" on todellinen Niilon toimistotyötä "helpottava" vimpain. Ja Delafin omakin tyyli tulee tosiaan esille, mutta silti franquinmaisuus on esillä hyvin omaksutusti. Useamman kerran naurahtelin samaan tapaan kuin alkuperäisillekin. Ehkei kuitenkaan ole syytä jatkaa, ettei "vitsi vanhene" - tällaisenaan menee kunnianosoituksesta.
Ai niin, olin unohtanut sen kokoelmaboksin (kun en sitä versiota ole lukenut). Mutjoo, joku aika sitten tuli ranskaksi vastaan albumillinen Niiloja joita en ollut ennen nähnyt, just niitä 80-90-luvun vaihteen, mikä tietysti oli hyvin innostavaa, mutta lukiessa sitten into laski koska olihan ne aika laimeita, kaukana huipusta...
PoistaMutta joo, tämä Delafin tulkinta on kyllä mainio, mutta tosiaan hyvin kävisi sekin että tämä ei tämän pitemmälle jatkuisi, yksi albumi toimisi ansiokkaana kunnianosoituksena. Jatkon kannalta tosiaan hankalaa, että jos ihan vaan samaa pyöritettäisiin niin vitsillä olisi uhka laimeta, ja toisaalta jos Delaf lähtisi esim. kehittelemään vielä lisää pitempiä tarinoita (niinkuin ehkä haluaisi) niin meneekö sitten liian kauas alkuperäisestä ideasta...