Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse (ja hieman sananvapaudesta)

 

Luin tämän sarjakuvan jo joku aika sitten, lähinnä napaten sen piirtäjä Dutreixin vuoksi (herran tuotanto ei ole laaja mutta se mitä olen nähnyt on ollut erinomaista), mutta albumikin on sen verran erinomainen että ansaitsi uudelleenluennan ihan vaan että voin sen esitellä blogissa.

 

Kyseessä on alunperin Libération-sanomalehdessä, ja sittemmin Fluide Glacial -sarjakuvalehdessä ilmestynyt strippi, jossa esitellään ranskalaisen satiiristen ja epäkonformististen julkaisujen historiaa; siis satiirisia huumorilehtiä poliittisella painotuksella tai ilman, ja joitain muitakin aatteellisia julkaisuja, radikaalimpia taidelehtiä yms. 

Alkaen ancien regimen ajoista ennen suurta vallankumousta, meidän päiviimme asti (julkaisuvuosi tällä on 2016, eli mukana on terrori-isku Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, mutta sen jälkeenkin on tapahtunut jo joitain käänteitä, jotka varmaankin myös ansaitsisivat huomiota...).

 

Teos on tietysti niin syvällä kiinni ranskalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että allekirjoittaneelle tästä menee hyvä määrä yksityiskohtia ohi, tai useimmiten houkuttavat tutustumaan. Teoksen suomentaminen ei ole oikein mitenkään mielekästä, mutta samalla tähän tutustuminen on kyllä erinomaisen suositeltavaa monestakin syystä. 

Teos tarjoaa erinomaisen ikkunan ranskalaiseen kulttuuriin ja historiaan, ja jotkut kirjassa olevat ilmiöt näkyvät kyllä myös suomalaisessa uutisoinnissa ja keskustelussa (kuten vaikka tuo Charlie Hebdon tapaus) joten niiden taustoja on hyvä ymmärtää. Ja tietysti puheena on julkaiseminen, ilmaisun ja sanan vapaus, niiden perusteet ja käytäntö, asiat joita sietää tarkastella ihan ympäri maailmaa ja jotka ovat ajankohtaisia myös Suomessa myös toukokuussa 2021.

 

Stripissä Ludvig XIV ja Denis Diderot

 

Ja kuten kirjasta tulee ilmi, kyseinen aihe on Ranskassa ollut merkittävässä asemassa, ja siitä on kamppailtu jo vuosisatojen ajan, ja kamppailtavaa riittää...

Kirja alkaa tosiaan 1600-luvulta ennen suurta vallankumousta: ancien regimessa painoluvat tulivat kuninkaalta, mikä luonnollisesti vaikutti suuresti siihen mitä sai sanoa ja julkaista, mutta mm. valistusfilosofit olivat kyllä jo kärkkäästi kritisoimassa ja kannattamassa julkaisuvapautta...Suuri vallankumous sekoitti pakkaa, mutta sen jälkeenkin Ranskan hallitsijalla on suhteellisen paljon valtaa, ja aika moni sitä myös on käyttänyt myös...

1800-luvulla tapahtuneissa vallankumouksissa liberalismilla on ollut iso rooli, ja yhteisenä keskeisenä kysymyksenä juurikin julkaisuvapaus (ja tältä ajalta alkaa myös varsinaisesti poliittisen pilakuvan ja satiirin perinne). Uusia lehtiä perustetaan paljon, osa lakkaa ja osa lakkautetaan kun vapauksia vuoroin höllätään ja vuoroin kiristetään...

 

1900-luvun alussa valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ja laïcitén myötä myös uskonnot tulevat runsaammin satiirin kohteeksi (aluksi tietysti katolinen kirkko vallitsevana, joskin kun valtion uskonnollista neutraaliutta pidetään periaatteellisena lähtökohtana, julkaisuvapaus kaikkiin uskontoihin liittyen katsotaan periaatteeksi). 

Ranska kokee myös natsimiehityksen, joka luonnollisesti vaikuttaa myös julkaisuvapauteen, ja tämän jälkeen kasvavaa levottomuutta monissa siirtomaissa, erityisen tärkeänä ja traumaattisena vaiheena Algerian sota, jonka aikana tietysti myös julkaisemista ja sananvapautta pyrittiin rajoittamaan (ja presidentti Charles de Gaulle oli tunnettu varsin autoritaarisista otteistaan). 

Ja eräänlaisena kulminaationa toukokuu 1968. Vuoden 1968 aikalaismottoihin ei kuulunut "il est interdit d'interdire" (kieltäminen on kiellettyä), mutta se on sittemmin jäänyt edustamaan merkittävässä määrin ajan henkeä...

Tuo historia, ja runsas edustus monella tapaa radikaaleja intellektuelleja, anarkisteja, surrealisteja jne julkisessa keskustelussa, ovat pitäneet huolta siitä, että yleinen kulttuurinen ilmapiiri suhtautuu sananvapauteen ja julkaisuvapauteen itsessään tärkeinä ja puolustettavina arvoina ja niinpä suhtautuminen esim. Charlie Hebdon julkaisulinjaan on varsin salliva, ja muussakin kulttuurissa näkyy helposti varsin räväkkää ja provosoivaa ilmaisua...(olen toisaalla myös seurannut että moni ihan tavallinenkin ranskalainen sarjakuva on usein ongelmallista Yhdysvalloissa, koska niissä pelataan niin paljon mm. stereotyypeillä, niinpä syytökset eurooppalaisen sarjakuvan kasuaalista rasismista ovat yleisiä...)

 

Ja kentällä kyllä toimii myös tekijöitä, joille sananvapauden absoluuttisuus on niin keskeinen aate, että provosointi on jo itsetarkoituksellista. Ajatus, että jonkin pitäisi olla loukkaamatonta ja pilkkaamisen yläpuolella on suorastaan vaatimus tehdä siitä pilkkaa...ajoittain saatetaan käydä oikeudessa, ja ajoittain saadaan myös tuomioita, mutta arvokeskustelu ei voi ollakaan vain kysymys siitä mikä on laillista ja mikä ei, muutenhan oltaisiin yhä 1700-luvun tilanteessa. 

 

Stripissä Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné

 

Albumissa on esillä mm. Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné, joilla oli hyvinkin linjana että kaikkea voi ja pitää julkaista: jälkimmäisen Siné Massacre -lehti sai yhdeksällä numerollaan aikaan yhdeksän oikeusjuttua, ja myöhemmästä Enrage-lehdestään mainitaan mm. numero jossa julkaistiin sivukaupalla natsipropagandaa, ilman mitään sen kummempaa kommentointia, ihan vaan koska sitä pitää voida julkaista. 

Charlie Hebdokin syntyi aikoinaan, kun samojen tekijöiden Harakiri Hebdo oli joutunut sensuurin kohteeksi Charles de Gaullen kuolemaa käsittelevän jutun vuoksi: tästä inspiroituneena tekijät aloittivat uuden lehden Charlie Mensuel -sarjakuvalehden spinoffina (Charlie viittasi siis Tenavien Jaska Jokuseen, vaikka samalla nyt myös Charles de Gaulleen). Edes varsin yleisen ohjeen kuolleiden kunnioittamisesta ei siis anneta olla julkaisuvapauden tiellä...ja Harakiri Hebdon toimintakuvauksena olikin olla "bête et méchant", tyhmä ja ilkeä.

 

Stripissä Charb, Cabu, Georges Wolinski ja tekijät

 

Suomessa päin on ollut esillä lähinnä Charlie Hebdon Muhammed-pilakuvat, ja lehden linjaa on oikeutettu toteamalla että samalla tavalla lehdessä pilkataan Jeesusta. Tämä toteamus on keskinäisenä vertailuna jo ontuvaa, koska islamin ja kristinuskon asema ranskalaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole mitenkään tasapuolinen, vaikka valtion silmissä olisivatkin tasavertaisia, ja toisekseen kristinuskoon on perinteisesti kuulunut pyhän kuvallinen ilmaisu, ja kärsivä palvelija (mm. Jesaja 52:13-53:12), nöyryys ja ristin hulluus (mm. 1 Kor 1:18-31) ovat olennainen osa kristillistä teologiaa ja hengellisyyttä (Kristuksen herjaaminen löytyy uskonnollisessa taiteessa perinteisenä kuva-aiheena, ja myös modernissa taiteessa ja mystiikassa heikkouden, kärsimyksen ja nöyryytyksen meditointi on merkittävää...), siinä missä islamissa tämä on vierasta. 

 

Mutta erityisesti huomio ontuu siinä, että pitkälle sekularisoituneessa Suomessa kumpikaan aihe ei suurelle osalle yleisöä ole kovinkaan merkittävä. Otetaan kohteeksi ennemmin vaikka sotaveteraanit, saamelaiset tai black lives matter, ja katsotaan tuleeko enemmän kierroksia...

Paperilehtien julkaisemisen kannattavuus on Ranskassakin laskenut, joten lehtien määrä laskee. Joitain yhä porskuttaa (mm. täysin kaikkien julkaisumallien vastaisesti toimiva Le Canard Enchaîné), ja jotkut ovat siirtyneet nettiin, vaikka varsinaisesti non-konformistisen ja satiirisen paperijournalismin kulta-aika oli 60-70-luvuilla...

Varsin kyynisesti suhtaudutaan sosiaalisen median sisällön laatuun ja näiden takana olevien digijättien laissez-faire-kunhan-ei-sotke-bisneksiä-linjaan. Kirjan julkaisemisen jälkeenhän on esiin noussut runsaasti lisää huomestuneisuutta näiden digijättien kontrolliin, tarkalleen ottaen kenellä, tai kuinka rajatulla joukolla, on valtavasti mahdollisuuksia vaikuttaa siihen kenen ääni vaiennetaan ja kenen korostetaan, ja millä perusteella näitä päätöksiä tehdään...kyllä, tämä on sananvapauden kannalta valtava ongelma.

 

Bletner ja Dutreix toteavat myös, että non-konformistisissa julkaisuissa ei ole kyse vain itse julkaisemisesta, vaan yhtä lailla myös levityksestä ja saatavuudesta: jos lehteä ei ole saatavissa mistään, voidaan miettiä toteutuuko julkaisuvapaus vaikka painaminen olisikin ollut mahdollista. Laaja, riippumaton ja julkaisuvapauteen sitoutunut levitysverkosto on yhtä lailla välttämätön: aihetta raapaistaan albumissa samalla todeten että se on liian laaja tässä käsiteltäväksi.

Tässä vaiheessa voi taas miettiä Suomen tilannetta, Ranskassa sentään riittää itsenäisiä kirjakauppoja hyvinkin monipuolisilla linjoilla, Suomessa levityskanavat ovat suuressa määrin muutaman ketjun hallussa...

Olen sanan-, ilmaisu- ja julkaisuvapautta pohtinut aiemminkin, mm. tuolloin hieman Charlie Hebdon terrori-iskujen jälkeen. Aihe pysyy ajankohtaisena, uusia kysymyksiä nousee esiin, ja mm. tämä albumi (ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen muutenkin) on antanut lisää ajateltavaa ja uusia näkökulmia ajan ilmiöiden ja uusien keskustelujen seuraamiseen.

 

Ongelmahan on, että jos haluaa näppärästi ulkoistaa moraaliset valinnat jonkun muun tehtäväksi, niin oikeudenmukainen kommunikaatio on ylipäänsä edes mahdollista vain sen kahdessa ääripäässä: joko täysin vapaa ja rajoittamatoon kommunikaatio, tai täydellinen kommunikaation lakkauttaminen. 

Kaikissa noiden välimuodoissa täytyy tehdä hankalia arvovalintoja, ja yhteiskunnan ja lakien tasolla on kysyttävä kuka ne valinnat tekee, kenen arvoja edustetaan? Vastaus: ne joilla on riittävä poliittinen ja taloudellinen valta. Eroaako tilanne ancien regimen olosuhteista joissa painoluvat haettiin kuninkaalta ja jossa taloudellista ja poliittista valtaa ei saa arvostella, onko eroa onko tyranneja yksi vai useampi?

Vihapuhetta ei voi objektiivisesti määritellä, sitä voi käsitteenä väännellä sisällyttämään ihan mitä tahansa mikä ei miellytä. Esim. kirjabloggaajana jos kirjoitan negatiivisen arvion kirjasta, loukkaan julkisesti kirjailijaa ja yritän estää häntä harjoittamasta kirjailijan ammattia (kustantamoista, kirjakauppiaista yms. puhumattakaan), ja näin pyrin polkemaan maahan kirjailijan ihmisoikeuksia, jotka on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. 

Kirjabloggaamisen erottaa vihapuheesta vain se, että sitä ei ole sellaiseksi tahdottu määritellä, ja/tai sen tahtojilla ei ole ollut riittävästi valtaa toteuttaa tahtoaan. Toistaiseksi (Terveisiä Riku Korhoselle).

 

Koska en havaitusti ole itse suuntaamassa kohti kaiken kommunikaation lakkauttamista, joudun siis tarkastelemaan kentän toista laitaa. 

Ongelmahan on, että jotta sananvapaus voisi olla oikeudenmukaista, se asettaa hyvin paljon vastuuta kaikille osapuolille, mahdollisesti enemmän kuin kukaan voi absoluuttisesti kantaa, joskin voisin haluta uskoa, että siihen suuntaan voi kuitenkin pyrkiä...

 

Vastuuta on paitsi sanojalla, myös, tai ehkä erityisesti, kuulijalla. Ajoittain kommentoidaan että sanoa saa vapaasti mutta minulla ei ole mitään tarvetta tai halua kuunnella. Tässä on kuitenkin huomioitava, että on etuoikeus olla sellaisessa asemassa, että voi olla kuuntelematta itselleen vieraita tai epämiellyttäviä asioita tai että niillä ei ole vaikutusta omaan elämään, monilla ei tätä mahdollisuutta ole tai se on hyvin rajoitettu. Päinvastoin, yksilön velvollisuus on aktiivisesti etsiä, tutustua ja pohtia myös sellaisia ajatusmalleja, jotka ovat itselle vieraita ja mahdollisesti myös epämiellyttäviä, ja etsiä kuultavaksi myös niitä ääniä, joilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluville. Ja tässä tarkoitan todellista avoimuutta, ei pyrkimystä tarkoitushakuiseen väärinymmärrykseen tai omien ennakkoluulojen projisointiin toiseen (tätä harrastetaan nykyisessä polarisoituneessa "keskustelu"kulttuurissa ihan tarpeeksi, ja se on syöpä).

Myös usein esillä olevat vaatimukset boikoteille, painostus ja henkilöiden maalittaminen näiden esittämien ajatusten perusteella on syvästi ongelmallista, koska sananvapauden kannalta ero vaikkapa terrori-iskun Charlie Hebdon toimitukseen ja boikottikampanjan välillä ei ole ollenkaan niin suuri, että sillä kannattaisi rehennellä...kumpikin perustuu valtaan ja valtasuhteisiin, tuli se valta sitten siitä että sinulla on tuliase tai että sinulla on poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa, jolla voit vaientaa toisen.
 

Menetelmissä toki on eroja. Kuten Maaria Ylikangas toteaa, suuri vastustus ole juurikaan vaikuttanut JK Rowlingin asemaan, tällä on itsellään sen verran tarpeeksi menestystä ja vaikutusvaltaa, että myrskyt eivät kovin helposti hetkauta. Jossain määrin arveluttavampana voidaan pitää vaikkapa Suomen sarjakuvaseuran päätöstä sulkea Sangatsu-kustantamo pois Helsingin sarjakuvafestivaaleilta yhtiön työntekijän yksityishenkilönä esittämien kommenttien vuoksi (no, festivaaleja fyysisenä tapahtumana ei pidetty ja kyseiselle firmalle festivaalit eivät ilmeisesti ole muutenkaan kovin merkittävä), ja vastaavia yrityksiä mm. saada henkilö erotettua työstään kyllä löytyy. 

 

Painostamiset ja maalittamiset toimivat sitä paremmin, mitä vähemmän omaa vaikutusvaltaa ja taloudellista turvaa niiden kohteella on, eli ne lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jossa sananvapautta on vain rikkailla ja vaikutusvaltaisilla. Onko tällainen sosiaalidarwinismi todellakin kannatettava suunta?

Ja joka tapauksessa on todettava, että yhdellä hetkellä kovaan ääneen julistaminen että "Je suis Charlie" ja seuraavalla hetkellä JK Rowlingin ja vastaavien boikotointivaatimukset on irvokasta tekopyhyyttä. 

Olen yhä sitä mieltä, että "sananvapaus" on varsin arveluttava argumentti: mitään tekoa ei oikeuta se, että teon saa tai voi tehdä. Mutta samalla on ilmeistä, että sananvapaus on välttämättömyys oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, ja vaikka vallanpitäjien etujen mukaista olisikin sitä rajoittaa, tätä rajoittamista pitää kategorisesti vastustaa: Aurinkokuninkaan hovi ei houkuttele.

 

Luulenpa, että joudun siis tekemään itse moraalisia valintoja ja miettimään tekojeni vaikuttimia ja oikeutuksia, en voi ulkoistaa moraalia muille. Luulenpa että okeudenmukaisuuteen pyrkivä kommunikaatio on mahdollista vain, jos Tuomas Akvinolaisen opetus omastatunnosta ja hyveistä on totta. Ja jos kommunikaatiolla ei pyri oikeudenmukaisuuteen, niin sitten sitä ei edes kannata tehdä.

Paolo Cognetti - Sofia pukeutuu aina mustaan

 

Italialainen kirjallisuus on yleensä ollut kiinnostavaa, joten sieltä tulevia käännöksiä on tullut otettua luettavaksi usein ilman sen kummempia ennakkotietoja, en tästäkään Paolo Cognettin kirjasta (suom. Osmo Korhonen) sen enempää tiennyt kuin mitä lyhyesti kustantajan sivulla kerrottiin: Artemisian julkaisulinjaan olen kuitenkin myös ollut hyvin tyytyväinen.

 

Kun Sofia eräänä sunnuntaiaamuna tulevaisuudessa kertoo tätä tarinaa, hän sanoo, että Lagobello vaikuttaa hänestä nyt satujen kylältä. Kahdeksanvuotiaana Lagobellossa Sofia ei tiedä, miten paljon hän sitä vartuttuaan inhoaisi. Sen sijaan hänen toivomuslistallaan tuohon aikaan on koira, maja korkealla puussa, lupa ajaa pyörällä yksin ja rauhantila vanhempien välille. 

Tämä kirja koostuu kymmenestä novellintapaisesta, joista muodostuu laajempi kokonaisuus, kertomus Sofia Muratoren elämästä syntymästä lähestyvään kolmikymppisyyteen: tarinat levittäytyvät laajalle, eri näkökulmahenkilöillä ja kertojilla, mutta kyllä tässä silti jonkinlainen kokonaiskuva syntyy, riitaisista vanhemmista, vaikeasta murrosiästä, opiskelusta, juurettomasta vaeltelusta, persoonastakin.

Mutta aukkoja jää tietysti myös paljon (millainen Sofian äiti lopulta oli ja miten näiden suhde kehittyi niinkuin kehittyi, syömishäiriöihin viittaillaan muttei sen tarkemmin käsitellä jne).

Viimeisessä osiossa on mukana metatietoista itseironiaakin, kun elokuvaopiskelija tekee lopputyöfilmiä jossa Sofia näyttelee pääosaa, lopputuloksena sarja kauniita kohtauksia mutta leikkausvaiheessa niistä ei kuitenkaan saa aikaan mitään mielekästä kokonaisuutta, josta katsoja mitään ymmärtäisi...itsetietoisena takaporttina ehkä vähän halpa veto, eikä ihan suhteetonta liioitteluakaan (yksittäiset tarinat ovat tosiaan erinomaisen vetäviä ja taitavia, mutta lukiessa mietitytti kokonaisuudesta että onko tässä nyt joku pointti vai ei...) mutta vaikka Sofiasta onkin vaikea saada otetta, hän kyllä pitää lukijan mielenkiinnon yllä.

Kirjan luettuani mieleen tuli kuitenkin että onko muodostuuko näistä henkilöistä jonkinlainen allegoria Italian yhteiskunnallisesta tilasta, meillä on Sofian vanhemmat, perinteiset porvarit (isä edustamassa teollisuutta ja taloutta, äiti kirkkoa, liitto on perinteinen mutta ongelmallinen ja molempia osapuolia kompromettoiva), isän sisar taas poliittinen vasemmisto, mutta uusi sukupolvi, Sofia, sanoutuu kaikista näistä irti ja kyynisesti ajautuu suuntaa vailla...

Kiinnostava kirja, ehkä Cognettin muutakin tuotantoa pitää lukea.

Otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 19. Kirjassa leikitään. Ja pari muuta lukijaa löytyi, vaikka mediahuomio onkin selvästi vähäiseksi jäänyt.

Philippe Delerm - Les eaux troubles du mojito

 

...ja muita hyviä syitä asua maapallolla.

Philippe Delermin pienessä kirjassa kuvataan lukuisissa lyhyissä luvuissa (kahdesta kolmeen sivua) pieniä hetkiä, yksityiskohtia ja ohimeneviä kokemuksia jotka eivät ehkä ravisuta maailmaa tai muuta elämän suuntaa, mutta jotka tekevät elämästä elämää (ja havaittuina ja arvostettuina ehkä vähän rikkaampaa.

Yleissävy on positiivinen, vaikka mikään "50 syytä olla onnellinen"-feelgood-kirjaa ei yritetä, ovatpahan kokemuksia jotka ovat juuri sellaisia kuin ovat, ja kirjoitustyylissä lähestytään fragmenttia tai proosarunoa. 

Kepeä ja leppoisa kirja kuitenkin, joskin oma huvittavuutensa tuli tätä lukiessa pohtia kuvattujen tilanteiden pätevyyttä nykyisessä COVID-arjessa. Baarit ovat kiinni, joten ei nautita niitä mojitoja, tai muitakaan drinkkejä ystävien kesken. Ei matkustella, joten ei kuunnella Venetsian ääniä (Delerm itse ehkä voi nauttia Pariisin maantieteellisistä paikoista, monille se on hankalampaa). Kaikilla on maskit ja hyvä pitää etäisyyttä joten miten hymyillä tuntemattomille metrossa (tai vastata hymyyn jota ei näe). Ja pääseekö myöskään tapaamaan alzheimeria sairastavaa äitiä vanhainkotiin...

Koronaversio kirjasta tarjoaisi ainakin puolet vähemmän hyviä syitä asua maapallolla, onneksi jotain on kuitenkin tallella (mm. Tinttejä ja Asterixeja voi yhä lukea).  

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

Richard Brautigan - So the Wind Won't Blow It All Away

 

Sattumalta nyt lukemissani Yhdysvaltoja käsittelevissä kirjoissa korostuvat tuliaseet ja väkivallan uhka: vähän aikaa sitten luetussa Bainbridgen kirjassa päähenkilöiden matkaa värittävät monenlaiset väkivaltaiset kohtaukset ja ampumiset, ja päämäärässä on odotettavissa niiden huipentuma, ja tässä kirjassa taas päähenkilö kertoo kuinka ampui 12-vuotiaana kuoliaaksi ystävänsä, ja tapahtumiin ja elämänvaiheisiin sen tapahtuman ympärillä: varsinainen apuminen tapahtuu vasta kirjan lopussa mutta siihen kyllä viitataan ensi riveistä lähtien, eli mitään ei spoilata.

Ja kun uutisissakin on näkynyt ihan riittävästi juttuja aina vaan uudesta ammuskelusta Yhdysvalloissa, tekisi mieli vetää jotain johtopäätöksiä kansakunnan tilasta... 

Needless to say, America has changed from those days of 1948. If you saw a twelve-year-old kind with a rifle standing in front of a filling station today, you'd call out the National Guard and probably with good provocation. The kid would be standing in the middle of a pile of bodies.

"Why did you shoot all these people?" would be one of the first questions asked after he had been disarmed.

"Because I don't like gym," would be the answer. 

"You mean you shot all these people because you ddidn't like your gym class?"

"Not exactly."

"What do you mean, not exactly? What actually do you mean? There are twelve dead people here."

"McDonald's hasn't been putting enough of their special sauce on my Big Macs."

Richard Brautigania olen lukenut aiemminkin, kaikki kolme suomennettua teosta ja yhden suomentamattoman, ja pidin niistä sen verran että lisääkin pitää lukea. Brautigan nautti suurinta mainetta beat- ja hippiaikakauden kirjailijana (ja sen yhteyden kautta varmaan ne suomennoksetkin ovat tulleet), ja tämän aikakauden jälkeen vaipui sitten jossain määrin unohduksiin, vaikka tuotantoa tulikin vielä. Tämä kirja ilmestyi alunperin 1982, ja oli viimeinen Brautiganin elinaikana julkaistu kirja, pari vuotta myöhemmin kirjailija teki itsemurhan (arvatkaapa miten).

 

Moinen sivuun jääminen on harmi, koska teos on erinomainen. Tyyli on kirjailijalta tuttua, paljon lyhyttä toteavaa lausetta, tunneilmaisun vaimentamista, omalaatuista huumoria, paljon kummallisia tapahtumia ja eksentrisiä henkilöitä...mutta tällä kertaa nämä yhdistetään varsin koherenttiin ja realistiseen miljööseen ja suoraviivaisesti etenevään tarinaan (jonka kerronta ei kuitenkaan ole aina suoraviivaista, kuten sanottu kirjan lopussa olevaan tapahtumaan viitataan jatkuvasti, alusta asti, ja tapahtuman seurauksiakin käsitellään ennen sen kuvausta). 

Ja vaikka kerronta pysyykin hyvin toteavana ja humoristisena, kirjaa leimaa kuitenkin hyvin surumielinen tunnelma, nostalgian ja syyllisyyden sekoittuminen, joka korostaa ampumistapauksen merkitystä: vaikka ampuminen olikin puhdas vahinko, oli se kuitenkin myös lapsuuden ja viattomuuden loppu: päähenkilö joutuu kohtaamaan karulla tavalla tekojensa vaikutukset.

Ilmeisesti tämä kirja perustuu varsin paljon Brautiganin omiin lapsuuskokemuksiin, ampuminen mukaanlukien (tosin Brautigan vain nirhaisi luodilla ystävänsä veljeä, ja ilmeisesti yhdisti tähän toisen samoihin aikoihin tapahtuneen kuoleman, jossa nuori poika kuoli metsästysonnettomuudessa). Päähenkilö on kuitenkin samanikäinen (eli tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 1947-48) ja perhe eli köyhyydessä sosiaaliavun ja hanttihommien varassa (äiti on tarjoilija, päähenkilö kerää tyhjiä pulloja jne). Ja Brautiganin toteava kerronta sopii kyllä hyvin lapsikertojalle, näissä olosuhteissa on kasvettu joten näin ne asiat ovat, ja kummallisuudet ja oikutkin otetaan sellaisenaan, joten tuntuu että muissakin tapahtumissa on luultavasti vastineita todellisuudelle...

Ja kirja nimeä myöten (joka tuntuu myös viittaukselta Mitchellin Tuulen viemälle) tärkeä merkitys on muistamisella. Vaikka samalla tässä ei tehdä mitään laajempaa muistelmateosta, paljon on jäänyt pois ja kirjailija huomioi tämän itsekin, fokuksessa on kuitenkin tietty hetki helmikuun 17. päivänä 1948. 

"Nineteen empties," he said.

"What?" I said.

"You've got that empty-beer-bottle look in your eyes," the old man said and then repeated, "Nineteen empties."

"Oh," I said, looking down at the ground that somehow seemed very far away. I didn't know that it was that obvious. I wondered what I could do about it and then realized that there was nothing I could do about it. It was he truth and would always be the truth, so I looked up from the distant ground.

"Nice day," I said, trying hard to assert my twelve-year-old personality.

"They're on the back porch in a gunnysack," he said. "Why don't you get them while I take a real good look at this nice day of yours. Just go right through the house and I'll tell you what I think when you get back."

"Thank you," I said.

"Don't thank me," he said. "Just thank the fact that I'm an alcoholic."

Kuten sanoin, minusta tämä oli erinomainen teos, nousi Melonin mehun perään kärkeen, jos rankkaisin lukemani Brautiganin kirjat...siinä on paljon samaa hyvää kuin muussakin tuotannossa, mutta hallitummin (ja olisi toki kiinnostava nähdä mihin suuntaan kirjailija olisi kehittynyt, jos ei olisi ampunut itseään...)

Eiköhän Brautigania tule luettua vielä lisääkin.

Helmet-haasteessa tällä saa vaikkapa kohdan 11. Kirja kertoo köyhyydestä.

Lauri Viljanen - Seitsemän elegiaa

Runot ovat jääneet nyt blogissa pahasti sivuun, kun ei niitä ranskaksi tule luettua, joten saatavuus on kovin rajallista...joitain satunnaisia kirjoja nappasin mukaan kun viimeksi kävin Suomessa (silloin joskus ajalta ennen koronaa), tässä niistä yksi.

 

Olen Lauri Viljasen kokoelman Auringon purjeet lukenut aiemmin, se oli esikoiskokoelma ja tämä taas kolmisenkymmentä vuotta myöhempi kokoelma vuodelta 1957, mutta aiheiden piirissä ollaan kuitenkin aika lailla samoissa maisemissa. 

Nimen mukaisesti mukana on seitsemän pitkää runoa, sävyltään varsin vakavia ja juhlavia. Monissa tarkkaillaan luontoa, niin että runollinen minä tarkkailijana kuitenkin korostuu (ehkä siis tarkkaillaan luonnon tarkkailua?) joskin luonto ymmärretään myös arvostettavan laajasti...mutta samoin nimen mukaisesti viittaillaan paljon antiikkiin, historiaan ja myytteihin (Ulysses merkillisesti kirjoitettu tuossa muodossa eikä tutumpana Odysseuksena, ja Empedokles piti googlettaa). 

Runomitta on usein aika viitteellistä mutta on sitä kuitenkin mukana, modernismiin ei ole menty...ja tavallaan se on ongelmallista, toisaalta arvostan sellaista muodollista eleganssia ja kielen leikillistäkin abstraktiutta, jota löytyy osaavilta tiukan mitallisen runouden osaajilta, ja toisaalta modernismin luonnollisessa kielessä on omat ansionsa, mutta nämä välimaastoon jäävät ovat aika ongelmallisia...no, on tässä jotain viehättäviä ilmaisuja vaikken nyt laajemmin ihastunut.

Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

 

Puille (ote)

 

Joka ilta, uneni kynnyksellä,

voin kuulla, kun sydänmaiden halki

juna jyskyy, vyöryen läheltä aivan,

ja viheltää melkein ikkunan alla.

Ja hetken päästä hiljainen taivas

soi matkan ääntä, kun vuorokone

yli pauhaa, jostakin jonnekunne.

Oi yhden päivän muuttolinnut!

Oi ainainen Eestaas! Yöni kysyy:

"Mihin lähtisit aamulla? Elävä muuri

vaeltaa mukana, vankeudessaan

     sielusi pysyy".

Edogawa Ranpo - Le Lézard noir (Musta lisko)

 

Vaikken varsinaisesti sisällöstä tiennytkään, olin teoksen olemassaolosta jo aiemmin tietoinen, joten kun se sopivasti käsiini tuli niin kiinnosti lukea.

Edogawa Ranpo (tai Rampo) on vilahdellut ohimennen viittauksina japanilaisen vanhemman dekkari- ja jännärikirjallisuuden edustajana, niin sen länsimaisen klassisen arvoitusdekkarin välittäjänä (ja tuosta wiki-artikkelista nyt hoksaan että kirjailijanimensä on japanilainen väännös Edgar Allan Poesta) kuin muutenkin populaari- ja pulp-kirjoittajana, joka on nykyäänkin pysynyt tunnettuna ja versioituna...ja tästä nimenomaisesta kirjasta arvostamani kirjailija Yukio Mishima on tehnyt teatterisovituksen, ja esittänyt pientä sivuroolia siitä tehdyssä elokuvassa...

Ranskankielinen käännös (Rose-Marie Makino-Fayolle) löytyi, englanniksikin tämä ainakin on julkaistu, suomeksi ei.

Kirjana tästä tuli aika lailla mieleen joku aika sitten lukemani Arsène Lupin -kirja Ontto neula (ja melkeinpä oletan että Ranpo teoksen tunsi). Nimihenkilö Musta lisko on rikollisjoukkoa johtava mestarivaras, kaunis nainen, joka osaa juonittelut ja naamioitumiset (ja nimi tulee käsivarressa olevasta tatuoinnista), ja nyt hän on iskenyt silmänsä kuuluisaan timanttiin Egyptin tähteen: suora varkaus vaikuttaa hankalalta, mutta timantin omistajalla on tytär jonka voi kidnapata ja vaatia lunnaita...

Ja tätä vastassa on Ranpon vakiohahmo, etsivä Kogoro Akechi. 

Varsinainen kirja on sitten aikamoista nokittelua näiden kahden voiman välillä, yksi toteuttaa juonen joka vaikuttaa onnistuneelta mutta toisella onkin ollut koko ajan ässä hihassa, hahaa. Ja tämä nokittelu on myös joskus aika itsetarkoituksellista, kuvaavasti alussa Musta lisko ilmoittaa kirjeitse aikeistaan kidnapata jalokivikauppiaan tyttären, koska olisihan se nyt tylsää jos homma olisi liian helppoa...

Ja tässä annetaan myös materiaalia käsitykselle, että pohjimmiltaan kaikki japanilaiset ovat samannäköisiä, sen verran helposti monet naamioitumiset onnistuvat.

Tietysti toisin kuin Arsène Lupin -tarinoissa, kirjailija on tässä lopulta etsivän puolella ja lopputulos ei yllätä, mutta aika monta mutkaa saadaan mahtumaan suht lyhyeen kirjaan.

Jos siis jotain realistista teosta psykologisella syvyydellä odottaa, sitä ei tosiaankaan ole luvassa, tämä on puhdasta pulppia, mutta epäilemättä mielikuvituksekasta, erityisesti loppupuolella yllytään varsin outoihin kuvioihin (perusajatus yhä sama kuin edellämainitussa Ontossa neulassa, mutta aika lailla surrealistisempana, unenomaisempana ja groteskimpana versiona): nämä ehkä ovat inspiroineet myöhempiä, ehkä vakavampiakin, taiteilijoita, mutta itsessään tässä on kyllä mitä erinomaisin pulp-jännärin edustaja. 

Ja sellaisena kyllä viihdyttävä teos, joskaan en nyt tiedä olenko heti etsimässä käsiini lisää kirjailijan tuotantoa...

Helmet-haasteessa tämä on 31. Jännityskirja tai dekkari

Beryl Bainbridge - The Girl in the Polka Dot Dress

 

Ajoittain mietin että miksiköhän oikein luen Beryl Bainbridgen kirjoja, useimmiten silloin kun olen lukemassa yhtä. Nämä ovat häiritseviä, täynnä epämiellyttäviä henkilöitä ja tilanteita, banaalit kohtaukset liittyvät epämääräisesti toisiinsa tavalla jossa dramaattista juonenkuljetusta ei juuri harrasteta...tämä on viides lukemani, ja tuotantoaan on ilahduttavasti vielä tarjolla, koska jotain tavattoman vetävää näissä kuitenkin on.

Tämä on huomionarvoinen kirjailijan viimeisenä teoksena, joka jäi jossain määrin kesken: oletettavasti ei kovin paljoa puutu, mutta jos tyylinsä on aiemminkin vihjailevan elliptistä, niin että lukija pikkuhiljaa kirjan aikana alkaa vasta ymmärtää mistä tässä oikeçin on kyse, niin tässä varsinainen lopetuskin jää pois: elementit ovat kyllä saapuneet paikalleen, mutta tarkalleen ottaen mitä Bainbridge aikoi kertoa Robert Kennedyn murhasta, vai aikoiko lopulta kertoa mitään, se jää lukijan mietittäväksi (mutta näköjään nainen pilkullisessa hameessa on kirjan ulkopuolellakin liitetty tapahtumiin).

Ja olisiko kirjailija vielä muokannut jotenkin edeltäviä osioita, sitä ei tiedä.

Presently Rose nudged his arm. She asked if he'd lost his way. He told her that his stepfather's sister had once lived nearby. "There was an argument," he said. "I was asleep. Back then, I didn't understand what it was about."

Rose asked if he'd been frightened, shaken from his bed without explanation. She herself, she said, had spent most of his childhood crouched on the stairs listening to her parents calling each other names. "It was scary," she said, "but it made me strong."

He couldn't agree with her. "This aunt was six foot," he confided, "with eyes the colour of steel."

"So what?" she replied.

"It shattered me," he blurted, and instantly regretted his choice of words. He didn't want her to think of him as a man in pieces.

Noniin, mistäs on kyse: Rose, nuori englantilaisnainen, on saapunut toukokuussa 1968 Yhdysvaltoihin. Rose ja amerikkalainen Washington Harold eivät varsinaisesti tunne toisiaan, olivat tavanneet Englannissa yhteisten tuttaviensa luona, ja tuli ilmi että heillä on toinenkin yhteinen tuttu, Dr Wheeler, jolla on ollut merkittävä vaikutus Rosen menneisyydessä, ja nyt Rose on tullut Haroldin luo tarkoituksenaan mennä tapaamaan Dr Wheeleria, ja Harold auttaa tässä missiossa (ja Haroldilla on omat syynsä tavata Dr Wheeler, ja Rose auttaa löytämään hänet...)

Parivaljakko vaeltaa asuntoautossa halki Yhdysvaltojen, Baltimoresta Los Angelesiin, vieraillen Haroldin (ja Dr Wheelerin) omalaatuisten tuttavien luona ja kohdaten matkan varrella muita ihmisiä ja tapahtumia, ja neljäs kesäkuuta päästään Los Angelesiin, kun Dr Wheeler on jollain tavalla mukana Robert Kennedyn vaalikampanjassa...

Tapahtumasarjana siis varsin suoraviivainen matka, mutta ei Bainbridge ollenkaan niin helpolla lukijaa päästä.

Molemmat päähenkilöt ovat erillisinä henkilöinä aika epämiellyttäviä ja rikkinäisiä, eivätkä tosiaankaan tule hyvin toimeen keskenään, eivät ymmärrä toisiaan ja ovat nopeasti toisiinsa pettyneitä. Rose on kolmekymppinen mutta antaa itsestään huomattavasti nuoremman, suorastaan lapsellisen tai henkisesti vajaan vaikutelman, ja on pohjattoman itsekeskeinen...ei itsekäs, mutta pyörii omissa muistoissaan eikä ole kiinnostunut oikein mistään muusta kuin omasta menneisyydestään, ja Harold taas on neuroottinen kontrollifriikki, joka ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa, ja alkaa pian halveksia Rosea...

 

Päähenkilöiden välinen yhteisymmärrys on siis varsin horjuvaa, ja lukijankin ymmärrystä koetellaan, sen verran pikkuhiljaa tässä valotetaan mistä oikein on kysymys, keitä nämä henkilöt ovat, mitä he tekevät ja miksi, keskustelut ovat katkonaisia, täynnä toistensa ohi puhumisia ja väärinymmärryksiä, tapahtumat tuntuvat banaaleilta silloinkin kun periaatteessa ne olisivat dramaattisia, mutta kaiken läpäisee mysteerin tuntu ja piilevä uhka, jotain pahaa tulee tapahtumaan tai on jo tapahtunut (harva kirjailija osaa kirjoittaa niin hyvin epämääräistä uhkaa kuin Beryl Bainbridge).

 

Philopsona cooked them lunch, the ingredients homegrown, even the chicken. The birds, she trumpeted, were her pride and joy, each one with a name and fondled from birth. She never allowed anyone but herself to wring their necks. "It wouldn't be right," she assured Rose. "They need somebody they can fucking trust!" The one they were about to devour was called Nessie.

 

Ja oma osuutensa tuossa epämääräisessä uhkassa on miljööllä, vuoden 1968 Yhdysvalloissa jännitteitä riitti. Martin Luther King oli tapettu huhtikuussa, ja tämän seurauksena mellakoita riehui ympäri maata, Vietnamissa sodittiin, John F Kennedyn murha oli yhä akuuttia lähihistoriaa, Andy Warholia ammuttiin (tosiaan tämä tapahtui 3. kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin Robert Kennedy ammuttiin) ja tosiaan kirja suuntaa lopussa hotelliin, jossa Robert Kennedy ammutaan...ja muutenkin väkivalta ja sen uhka piilee jatkuvasti taustalla odottamassa. Ja toisaalta matkalla kohdataan hyvinkin monenkirjavia henkilöitä ja tapahtumia, luoden surrealistista ja arvaamatonta tunnelmaa (ja kun katselee uutisia nykyisistä Yhdysvalloista, ei tässä niin paljoa ole muututtu kuin toivoa voisi).

Bainbridge oli itse myös matkustanut Yhdysvalloissa 1968, eli jotain varmasti perustuu omiin kokemuksiin, en sitten tiedä kuinka paljon. Tai onko Rosessa kuinka paljon Bainbridgeä (jos on, on omakuva hyvin ironinen). Ja mietin myös ovatko Rose ja Harold jonkinlaisia ironisia karikatyyreja kansallisuuksistaan, Rose Iso-Britanniasta ja Harold Yhdysvalloista...

Tätä lukiessa verrokeiksi tuli mieleen kaksi muuta brittiä, Kazuo Ishiguro ja Ivy Compton-Burnett. Ishiguron kirjoissa jujuna usein on, että ne avautuvat hitaasti, lukijan ymmärrys mistä oikein on kyse avautuu vähitellen vihjailujen ja etsimisen kautta, ja samoin Compton-Burnett vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, kerronta etenee banaaleilla kohtauksilla, joissa ei dramaattisesti revitellä, tarina on kerronnaltaan realismille ehdottoman alisteinen, vaikka olisikin sinänsä varsin tolkuton (ja Bainbridge ja Compton-Burnett jakavat myös massiivisen ironisuuden). 

 

Kolmas mieleen tullut verrokki oli Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, Dr Wheeler pysyy kirjassa mysteerinä, ja koko missiossa etsiä Wheeler on usein aika surrealistinen tuntu, samoin kuin monissa tilanteissa joihin päädytään...

Neljänneksi osaseksi tässä sekoituksessa heitän The Sunin ja Daily Mirrorin: Bainbridge ammentaa henkilöitään ja näkökulmiaan yleensä alemmista sosiaaliluokista.

"Drink," she said, "is a necessity for people who write. It makes the words come." She then launched into a story about a woman she'd known who had always drunk whisky before writing short stories, but as she'd never got them published she'd turn to stealing library books, hundreds of them, which she sold to secondhand bookshops. It was very profitable and gave her a good life.

"I guess she ended up in jail," he ventured.

"No," she said. "She ended up in a mansion in Somerset."

Niinkuin näissä tapaa käydä, Bainbridge lukukokemuksena ei ole mitenkään mukavaa mutta jälkimaku on vahva, nämä jättävät jäljen, tällaisena keskeneräisenäkin (joskin tästä syystä suosittelen kuitenkin mieluummin jotain muuta kirjojaan, esim. The Bottle Factory Outing tai Harriet Said).

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.