21.7.2023

Christa Wolf - Kassandra

 

Christa Wolf Kassandra romaani saksa

Troijan sota ja sen jälkiseuraamukset ovat sellainen tarinavyyhti, että johonkin sen osioon tai henkilöihin keskittyviä kirjoja on aika monta kirjoitettu, tässäkin blogissa on jo muutama tullut käsiteltyä ja aiemminkin näitä on tullut luettua...ja nyt lisää, itäsaksalaisen Christa Wolfin romaanina (suom. Oili Suominen).

Päähenkilö, troijalainen näkijätär Kassandra, saapuu Mykeneen Agamemnonin vankina: tietoisena että pian tämän vaimo Klytaimnestra aikoo tappaa niin miehensä kuin Kassandran...ja tätä odotellessa on aikaa palata miettimään elämän tarinaa, lapsuudesta Troijan sodan vaiheisiin alusta loppuun.

Teema on hieman sama kuin Giraudoux'lla: vääjäämätön ja jokseenkin turha ajautuminen sotaan, joka olisi voitu välttää, jos tahtoa olisi ollut, mutta ei tahtoa ei ole. Kassandra on myyteissä kirottu lausumaan oikeita ennustuksia joita kukaan ei usko; tässä kirjassa kyse on ennemmin siitä, että moni kyllä ymmärtää hyvin mistä Kassandra puhuu, ja tietää niissä olevan totuudenkin, mutta kun nämä totuudet eivät vastaa sitä minkä halutaan olevan totta, on Kassandran vaiettava...Wolf liittyy Troijan sodan myytin siihen versioon, jossa Helena ei ikinä edes tullut Troijaan vaan jäi matkan varrelle Egyptiin, mikä alleviivaa sodan mielettömyyttä (tämä idea on myös klassinen, Euripides on aikoinaan tehnyt yhden näytelmän tämän pohjalta).

Isä, minä sanoin - enkä koskaan enää puhunut hänelle yhtä kiihkeästi. Sota jota käydään aaveen takia voidaan vain hävitä.
Miten niin? Aivan vakavissaan kuningas kysyi minulta: miten niin. On vain pidettävä huoli siitä että sotajoukon usko aaveeseen säilyy, hän sanoi. Ja miten niin sota. Mikä pakko on käyttää aina noin suuria sanoja. Minun käsittääkseni meidän kimppuumme hyökätään, ja me siis puolustaudumme. 

Samalla aiheena on naisen asema ja patriarkaatti: siinä missä vanhassa Troijassa naisilla on suurempi vapaus ja hovin naiset ovat olleet osina neuvostossa, sodan myötä naiset sysätään sivuun, Troijassa naisten asema ei olekaan enää sen kummempi kuin kreikkalaistenkaan puolella...Kassandra tarkkailee tapahtumia omasta näkökulmastaan, mutta näkee myös tekemiään virheitä, tilanteita, joissa oli väärässä (ja joskus yhtaikaa väärässä ja oikeassa). Ja vaikka tulevaisuudesta ei olisikaan paljoa odotettavaa, ja Kassandra ymmärtää lähestyvän kuoleman vääjäämättömyyden, niin tärkeäksi kysymykseksi nousee mahdollisuus jättää jokin jälki maailmaan, että tämäkin subjekti ja sen kokemukset ja tarina jotenkin säilyisi jälkipolville (teema joka luonnollisesti on esillä niin feminismissä kuin marginaaleissa ylipäänsä).

Suuri rooli kirjassa on Eumeloksella, joka todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään, juonittelija joka lietsoo vihamielistä nationalismia ja salajuonilla ja pelolla pitää väärää mieltä olevat poissa päätöksistä, tai laajemmin yhteiskunnastakin. Hahmoon on helppo lukea viittauksia niin natsijohtajiin kuin Stasiin ja kylmän sodan aikaiseen Saksaan, Wolfin näkemässä Saksassa on ollut paljon pyrkijöitä tähän rooliin. Ja kyllähän sotia ja niiden lietsontaa on nykyaikanakin riittävästi.

Ja sen kaiken minä olin jo unohtanut. Koska en voinut hyväksyä että nainen halusi kuolemaa. Ja koska hänen kuolemansa peitti alleen kaiken mitä hänestä sitä ennen oli tiedeyyt. Jos olisimme luulleet, ettei kauhu enää voisi yltyä, niin nyt jouduimme näkemään, ettei ole mitään rajja niille hirveyksille mitä ihmiset pystyvät toisilleen tekemään; että me pystymme repimään toisen ihmisen sisälmykset, halkaisemaan hänen kallonsa pyrkiessämme saavuttamaan tuskan huipun. "Me", sanon minä, ja yhä tämä koskee kipeämmin kuin mikään muu "me" mihin olen koskaa itseni lukenut. "Akhilleus elukka" on niin paljon helpompi sanoa kuin tämä Me.

Koko kirja on pitkää monologia, ilman jakoa lukuihin, mutta erinomaisesti rytmitetty kerronta veti kyllä mukaansa raskaasta aiheesta huolimatta...voisipa kiinnostaa tämä dramaattisena monologina ja ehkä sopisi myös äänikirjaksi. Sen verran on henkilöitä ja tapahtumia, että Troijan sodan keskeiset vaiheet on hyvä tuntea (itsehän en ole vieläkään lukenut Iliasta, mutta kun näitä versioita on tullut vastaan sen verran paljon niin pysyn kärryillä, mutta luulen kyllä että Iliaan lukeminen vielä parantaisi lukemista). Mutta hyvä kirja oli.

En löytänyt muita bloggauksia, vaikka Margit onkin kirjan lukenut ja blogannut muista Wolfin kirjoista.

Helmet-lukuhaasteessa alkavat sopivat haastekohdat loppua, olkoon tämä 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan (perustuu myyttiin, taruun tai legendaan).
Ja tietysti tämä päätyy naistenviikko-haasteeseen.

18.7.2023

Anna Gavalda - Je l'aimais (Viiniä keittiössä)

Anna Gavalda Je l'aimais Viiniä keittiössä romaani ranska


Jatkan Anna Gavaldan tuotantoon tutustumista, ja näköjään yhä vahingossa kronologisesti, tämä on kolmas julkaistu kirja (kaksi edellistä on blogattu). Suora suomennos "rakastin häntä" oli ilmeisesti turhan epämääräinen, joten Titia Schuurmanin suomennos on saanut vähän tarkemman nimen, millä tavalla merkittävä osa kirjasta kehystetään.

Chloé on shokissa: miehensä Adrien on jättänyt vaimonsa ja kaksi pientä lasta. Ilman sen kummempia riitoja, tai selittelyjä, hänellä on toinen, uusi elämä kutsuu, hei vaan. Appiukko Pierre kuitenkin tarttuu toimeen, ja vie Chloén ja lapset perheen maaseututaloon lepäämään ja selvittelemään ajatuksiaan ja tunteitaan. Ja vaikka Chloélla on käsitys että vaitelias appensa on varsin etäinen ja itsekeskeinen mies, joka ei juuri pojastaan tai Chloésta välittänyt ja toimii nyt vain jostain porvarillisesta velvollisuudentunnosta, niin kaikenlaista uutta paljastuu. Myös se että vaikka Pierre poikaansa moittii (ja pitää miniästään ja on sitä mieltä että tämä ansaitsee parempaa), myös omalla tavallaan kunnioittaa Adrienin ratkaisua. Viinilasin äärellä alkaa Pierren tarina, kuinka hän itse aikoinaan ei lähtenyt vaikka myös aikoinaan oli useamman vuoden kestänyt rakkausjuttu, eikä ole ollenkaan varma tekikö silloin oikein, milloin rakkaudet alkavat ja loppuvat, ja mitä jos jääminen ei olekaan mitään suoraselkäistä uskollisuutta vaan vain pelkuruutta...

- Qu'est-ce que je peux faire pour vous aider ?
Il avait noué un torchon autour de ses hanches.
- Lucie et Marion sont couchées ?
- Oui.
- Elles n'auront pas froid ?
- Non, non, elles sont très bien. Dites-moi plutôt ce que je peux faire...
- Tu pourrais pleurer sans que je m'en trouve mortifié pour une fois... ça me ferait du bien de te voir pleurer sans raison. Tiens, coupe-moi ça, ajouta-t-il en me tendant trois oignons.
- Vous trouvez que je pleure trop ?
- Oui.
Silence.
J'ai attrapé la planche en bois près de l'évier et je me suis assise en face de lui. Son visage était de nouveau contracté. On entendait seulement les bruits du feu.

- Ce n'est pas ce que j'ai voulu dire...
- Pardon ?
- Ce n'est pas ce que j'ai voulu dire, je ne pense pas que tu pleures trop, je suis juste accablé. Tu es si mignonne quand tu souris...

Noniin. Gavaldan vahvuudet ovat hyvin näkyvissä. Henkilöt ovat elävän ja kiinnostavan tuntuisia, ja tarinointi tavallaan kepeää mutta lopulta ei kuitenkaan (ja siten siis hyvin ranskalaista). Vatvonnassa ovat monenlaiset ihmissuhteet, ja lopulta se ainoa tärkeä moraalinen kysymys: valinta ketä vahingoitetaan kenen sijaan. Ja helppoa yksiselitteistä vastausta tähän ei löydy, ja tämänkin kanssa henkilöt joutuvat elämään, ehkä on tehty virheitä, tai ehkä ne virheet olisivat olleet toisissa valinnoissa...

Gavaldan kerronta on hyvin dialogivetoista, ei kovin vauhdilla etenevää, mutta hyvältä ja elävältä kuulostavaa: mitä muita bloggauksia vilkuilin, muutama henkilö oli tätä kuunnellut äänikirjana, mutta voin hyvin kuvitella että silloin tässä on hyvin vaikea pysyä mukana, keskustelu on katkonaista ja fragmenttista ja ajoittain olisi varmaankin vaikea pysyä kärryillä kuka puhuu (kahden näyttelijän kuunnelmana voisikin toimia. Samoin ranskaksi, Chloé teitittelee appeaan, joka sinuttelee miniäänsä). Minä luen perinteistä kirjaa, ja muutenkin pidän dialogivetoisesta kerronnasta, joten minulle Gavaldan tyyli sopii erinomaisesti. Ja kirjana tämä ei ehkä ihan niin huikeisiin käänteisiin yllä kuin debyyttinovellit, mutta pidin tästä enemmän kuin Karkumatkasta. Varmaan Gavaldan parissa jatkan myöhemminkin.

- Je pourrais continuer comme ça longtemps. Tu vois, tu es injuste. Qu'est-ce que tu disais déjà ? Que depuis tout ce temps, toutes ces années, je ne m'étais jamais intéressé à toi... Ooooh, Chloé, j'espère que tu as honte.
Il me faisait les gros yeux.
- Par contre, je suis égoïste, là tu as raison. Je te dis que je veux pas que tu partes, parce que je ne veux pas que tu partes. Je pense à moi. Tu m'es plus proche que ma propre fille. Ma propre fille ne me dira jamais que je suis un vieux con, elle se contente de penser que je suis un con tout court !

Bloggauksia löytyy: Kirsi, Anki, Mervi, Riitta, Elina, Susa, Luru, Johanna...

Helmet-lukuhaasteessa tämä on aika itsestäänselvästi 40. Kirjassa hylätään jotain.
Ja en tietoisesti etukäteen suunnitellut tätä kirjaa tämänvuotiseen naistenviikko-haasteeseen, mutta kun nyt hyvin osuu niin huomioidaan (ja yritetään saada viikolle myös toinen ja ehkä kolmaskin kirja).

14.7.2023

Paul Claudel - L'annonce faite à Marie (Sanoma Marialle)

Paul Claudel - L'annonce faite à Marie näytelmä ranska

Ranskankielisessä kristillisessä kirjallisuudessa Paul Claudel nauttii klassikkoasemaa runoillaan, näytelmillään jne. vaikka suhtautumisessa hajontaa saattaa ollakin: juuri tätä näytelmää ennen luin artikkelin yhdeltä kirjallisuuskriitikolta, joka ei Claudelia juuri arvostanut, korkeintaan varhaistuotannossa noin ennen ensimmäistä maailmansotaa on vielä jotain...

No, tämä näytelmä on vuodelta 1912 (vaikka mainittiinkin nimeltä, että tämän esimuoto 1890-luvulta on parempi versio), ja tässä kirjassa on mukana myös myöhemmin muokattu viimeinen näytös, eli aiheeseen palattiin pitkin uraa.

Nimi viittaa angelus-kellojen yhteydessä lausuttuun rukoukseen, mutta tapahtumapaikkana on Reimsin seutu joskus myöhäiskeskiajalla: Claudel kirjoittaa mysteerinäytelmää, joten ajankohdaksi luodaan yleinen impressio keskiajasta, ei mikään tietty historiallinen ajankohta (muutama historiallinen maininta viittaa 1400-luvun alkupuoliskolle, mutta nämä eivät osu yhteen).

Sisällössä lähdetään myös mysteerin tai legendan alueelle, pyhyyden salaisuuksiin. Nuori neito Violaine on alustavasti puhuttu jo morsiameksi isänsä oppipojalle ja kasvatille Jacquesille, mutta tuntee tiettyä sympatiaa myös nuorta arkkitehtia Pierreä kohtaan...mutta Pierre kertoo sairastavansa salaisesti lepraa. Violainen antamaa säälivän ystävyyden suudelmaa on todistamassa tämän sisar Mara, joka itse rakastaa palavasti Jacquesia, ja kun myös Violaine sairastuu lepraan, päätyy tämä yhteisön reunamille kerjäläiseksi, kun taas Mara nai Jacquesin.

Mutta muutamaa vuotta myöhemmin Mara ryntää hän tämän luo jouluyönä kuolleen lapsensa kanssa Violainen luo: vaikka hän ei sisartaan rakastakaan, on hänellä kuitenkin luottamus tämän pyhyyteen...

Niin, omalla tavallaan tässä kehitellään legendaa paikallisesta pyhimyksestä asioiden tapahtuessa, ja sellaisena tässä on kiinnostavia piirteitä, niin Violainessa kuin Marassa...näytelmässä on tosiaan kaksi vaihtoehtoista viimeistä näytöstä, joista vanhempi on epämääräisempänä kiinnostavampi, uudempi etenee selkeämmin mutta myös osoittelevammin (tavalla joka ansaitsee sen alussa mainitun kriitikon paheksunnan). En nyt ihastunut, tuli luettua ja saatan lukea ehkä joskus jotain muutakin Claudelilta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla, öö, 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1910-luvun, ja tämän myötä myös haasteen bonusosasto tulee täyteen.

6.7.2023

Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä


Suomalaisen runon päivää juhlistetaan bloggaamalla suomalaisesta runoudesta: ei tosin Eino Leinoa, vaan aikalaistaan Larin-Kyöstiä. Olen aikoinaan lukenut yhden varhaisen runokokoelman, ja se jätti mielikuvan että muutakin voisi: nyt sitten satunnaisotannalla otin projekti Lönnrotista tämän vähän myöhemmän (eli siis yhä varhaistuotantoa) kokoelman, vuodelta 1903.  

Kokoelmasta löytyy yksi hitti, tutuksi lauluksi päätynyt Itkevä huilu. Mutta muutamaa muutakin voisi hyvin lauluksi kuvitella, muutama kertova balladi, muutama humoristinen hyräily...viittaillaan tyylillisesti historiallisiin balladeihin, ja niin itään kuin länteen: mukana on karjalaisaiheista ja Kalevala-tyylistä runoa mutta Aleksis Kiven tapaan kurotetaan myös läntiseen perinteeseen. Jonkin verran viljellään myös eksotismia Japanista Persiaan, tavalla joka on nykyään jo eksoottisempaa kuin varsinaiset aiheensa.

Dramaattisuus ei ehkä ole Larin-Kyöstin vahvuuksia, ennemminkin sujuva melodisuus ja tunnelmallisuus, mikä ehkä on sitten johtanut siihen, että vaikka ilmeisen suosittu aikanaan olikin, on jälkimaineessa jäänyt monien muiden varjoon: tämä on liian helppoa...

Mutta, no, sen verran pidän muodon taidosta ja kertovasta runoudesta (ja huumoristakin), että ilahtuneena tätäkin luki. Ja sen verran tiivis paketti, että Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun (tosin en niin tehnyt, kahdella istumalla luin), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1900-luvun.

Muita runohaasteeseen osallistujia löytyy Ankin kirjablogin haastekutsusta.

Suur'itse Minä

    Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan
    ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan,
    kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus,
    ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus,
    jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

    Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon,
    oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on,
    on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö,
    ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö;
    hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

    Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
    ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
    ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
    ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
    Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

    "Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut,
    ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut,
    ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön,
    jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön,
    vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

    En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa,
    sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa,
    en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan
    ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan
    ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

    Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää,
    ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää,
    näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin,
    sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin,
    ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

    Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
    kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
    ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
    ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
    Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

    Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan,
    ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan,
    ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö,
    ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö,
    kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.

2.7.2023

Hilaire Belloc - Mr Petre

 

Hilaire Belloc Mr Petre romaani englanti

Olen Hilaire Bellocin nimen kuullut ajoittain mainitun GK Chestertonin, George Bernard Shaw'n ja muiden 20-30-luvun brittikirjailijoiden yhteydessä, mutta ilman kovin selvää käsitystä tuotannosta (kun ei sitä ole kai suomennettu yhtään). Mutta tämä kirja sattui osumaan käsiin, joten tutustutaan.

Kas, eräänlaista scifiä: romaani on ilmestynyt alunperin 1925 mutta sijoittuu vuoteen 1953. Mutta genrekonventioita ei harrasteta, kirjan on sijoitettu tulevaisuuteen ilmeisesti vain mahdollistaakseen kirjan nimihenkilön (toisen heistä) olemassaolon ja pari muuta juonenkäännettä, muuten kirjan 50-luku muistuttaa aika paljon 20-lukua. 

Päähenkilömme on britti, palaamassa pitkältä ulkomaanoleskelulta Amerikasta takaisin kotimaahan, mutta saavuttuaan satamaan hän äkillisesti menettää täysin muistinsa, nimensä ja menneisyytensä mukaanlukien. Koska mies on hyvin pukeutunut amerikkalaiseen tyyliin, niin taksikuski ehdottaa Lontoossa laadukasta hotellia, ja päähenkilö antaa mennä, ja äkisti mieleen tulee välähdys nimestä, että hän on herra Petre, ja hotellissa nimi täydentyy muotoon John K. Petre. Vaan kun John K. Petre sattuu olemaan amerikkalainen multimiljardööri, yksi ajan vaikutusvaltaisimmista miehistä, joka kuitenkin varjelee yksityisyyttään ankaran mustasukkaisesti...päähenkilön uusi identiteetti tulee uskotuksi, mutta samalla johtaa aikamoiseen pyöritykseen, kun tieto moisen henkilön saapumisesta Lontooseen alkaa levitä huhuna, ilman että kukaan olisi koskaan aiemmin tavannut herra Petreä.

Bellocin ote on satiirinen, ja erityisenä kohteena on sijoitusmarkkinat ja taloustiede: herra Petren ei-kovin-asiantuntevat lausahdukset mullistavat markkinoita, kaikki tapahtumat selitetään osoittavan herra Petren suunnatonta oveluutta, ja kieltämättä tämä täysin vahingossa onnistuu luomaan miljoonasijoitukset tyhjästä: sijoittaminen oli epäilemättä tullut kovasti huomion kohteeksi 1920-luvulla (ja suuri romahdus odottaisi muutaman vuoden päässä) mutta, no, tämä satiirin kohde on kyllä pysynyt ajankohtaisena. Sekalaisia piikkejä sinkoilee muuallekin, oikeuslaitoksesta psykiatriaan, ja toisaalta kirja on hyvin selvästi omasta ajastaan ja paikastaan ja toisaalta muutkin piikittelyn kohteet tuntuvat pysyneen kurantteina...

Ajoittain varsin tekniseksi yltyvistä tapahtumakuvauksista huolimatta tämä on varsin reippaasti etenevä ja sujuva kirja: lukiessa tuli mieleen mahdollisia koukkuja joihin tarina voisi suunnata (kuten että todellisuudessa sitä oikeaa John K. Petreä ei edes olisi olemassa) mutta näihin ei kuitenkaan menty, tarina pysyi lopulta aika yksinkertaisena komediana, joka ei sen kummemmin maailmoja mullista, mutta tulipahan luettua.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi mennä kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (ehkä joidenkin muidenkin osalta, mutta erityisesti vaikea uskoa että se todellinen John K. Petre pystyisi noin hyvin suojelemaan yksityisyyttään nykyaikana), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä otetaan 1920-luku, joten varsinainen haaste tulee täyteen: napsin vielä bonuskierrokset lähiaikoina.

30.6.2023

Kevään luetut

Anna-Maija Raittila - Ruiskukkaehtoo
Franck Bouysse - Grossir le ciel
Richard Brautigan - Sombrero Fallout
Eugène Ionesco - Le Roi se meurt
Klaus Mann - Mefisto
J.G. Ballard - The Terminal Beach
Horacio Castellanos Moya - Senselessness
Eeva Joenpelto - Avoin, hellä ja katumaton
Françoise Lefèvre - Le petit prince cannibale
Jim Thompson - The Killer Inside Me
Driss Chraïbi - L'inspecteur Ali à Trinity College
Georges Simenon - Mon ami Maigret
Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda

JH van den Berg - The Psychology of the Sickbed
Tomoko Sato - Alphonse Mucha
Duncan Pritchard - What Is This Thing Called Knowledge
John Rawls - Justice as Fairness
Patrik Hagman - Vastarintausko
Juhani rekola - Herääminen pimeään
Agata Toromanoff - The Art of Optical Illusion
L.J. Macfarlane - The Right to Strike
Jacques & Raïssa Maritain - Liturgie et contemplation
Paul de Clerck - L'intelligence de la liturgie
Richard Feynman - The Pleasure of Finding Things Out
Samir Okasha - Philosophy of Science: A Very Short Introduction
Gregoire de Nazianze - Le dit de sa vie
GK Chesterton - The Well and the Shallows
Frank Vanhaecke - African Photography 1960-2010

Kolme kuukautta taas vierähtänyt edellisestä summauksesta, ja ollaan jo vuoden puolivälissä. Sekalaisia on luettu: ohessa kaunot ja iso osa tietokirjoja (niitä jotka tuli luettua kokonaan). Ajatus suuremmasta osasta näistä bloggaamisesta on yhä jäissä,

Lukuhaasteet etenevät: Helmet-haasteessa on 27 kirjaa, eli yli puolivälin, joskin tähän mennessä kaikki luetut ja blogatut ovat loksahdelleet paikalleen, mutta jäljellä on kyllä myös haastekohtia, jotka vaikuttavat varsin hankalilta, joskin haasteen loppuunsaattaminen on yhä epävarmaa...
Tour de France on aloitettu, muttei nyt edistynyt. Tähyillään lisää.
Sadan vuoden lukuhaaste sen sijaan etenee hyvää vauhtia, varsinaisesta haasteesta on enää yksi kohta täyttämättä ja siihen sopiva kirja tuli juuri luettua loppuun, bloggaus tulossa kohta. Ja 1900- ja 1910-lukujen kirjoiksi on jo ehdokkaat odottamassa, eli ehkä on valmis jo ensi kuussa...

Rajapyykkejä on saavutettu, 250 postausta tässä blogissa, (tämä on #253) ja pitkäaikaisissa luetun kaunon tilastoinneissa, jonka aloitin syksyllä 2011, on ohitettu tuhannen kirjan raja. Ja mainittakoon myös, että hollanniksi on tullut luettua jo joitain helppoja sarjakuvia, kirjoja sen sijaan lienee turha odottaa.


mies nainen x
englanti 153 137 1 291
suomi 97 60
157
ranska 105 40 2 147
saksa 52 13
65
japani 45 13
58
italia 49 2
51
venäjä 29 7 1 37
ruotsi 24 12
36
espanja 15 7 1 23
norja 12 5
17
tsekki 15 2
17
arabia 9 2 1 12
unkari 8 2 1 11
viro 8 2
10
tanska 7 2
9
puola 5 4
9
islanti 3 1 1 5
kiina 3 2
5
serbo-kroatia 3 2
5
muu

5 5
portugali 2 2
4
hollanti 1 3
4
kreikka 3
1 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
persia 2 1
3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
turkki 2

2
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

663 326 17 1006

24.6.2023

Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda (kuinka rakastammekaan Glendaa)

Julio Cortázar Nous l'aimons tant Glenda novelli espanja Argentiina kirja

Olen joku vuosi sitten lukenut yhden kokoelman Julio Cortázarin novelleja, ja se jätti hieman ristiriitaiset tunnelmat, jotain hyvää, mutta moni ei oikein iskenyt. Sama tuli tämän kymmenen novellin kokoelman kohdalla, jotain kiinnostavaa mutta kovin hyvä osumaprosentti ei ole.

Siinä missä edellinen kirja oli hyvin Pariisi-keskeinen, tässä näkyy enemmän Argentiina: häivähdys maagista realismia tai muuten vaan kummallisuutta, ja yleisen ahdistunut tunnelma. Henkilöitä katoaa ilman selityksiä, merkilliset salaliitot puuhailevat asioita jne: Argentiinan hankalalla poliittisella historialla on luultavasti vaikutuksensa tämän kirjan tarinoissa (ja monella tapaa ollaan kyllä samassa jatkumossa pari kuukautta sitten lukemani Quirogan kanssa).

Mutta useassa novellissa on myös kovin raskas tajunnanvirtainen tyyli, jonka tekstimassoissa oli varsin raskasta pysyä kärryillä, tai ylipäänsä päästä kärryille: joistain saattoi tavoittaa vain jonkun tunnelmafragmentin ja epävarmuuden oliko siinä jotain muuta joka vain meni ohi (luultavasti).

Niminovelli oli symppis, ryhmästä hipstereitä (termiä ei käytetä novellissa mutta se on osuva), jotka palvovat elokuvanäyttelijä Glenda Garsonia, siinä määrin että Glendan ja todellisen tuotantonsa on vaikea yltää fanien vaatimuksille...

'Graffiti' on pieni ja ahdistunut tunnelmapala, ja 'Texte sur un carnet' oli myös kiinnostava, seurannassa huomataan että kaupungin metroissa sisäänmenevien kävijöiden määrä on suurempi kuin ulostulevien, ja päähenkilö alkaa selvittää mitä näille henkilöille tapahtuu.

Viimeksimainitulla novellilla saankin Helmet-lukuhaasteessa hankalan kohdan 5. Kirjassa ollaan maan alla, joten kiitos siitä, mutta muuten ehkä täytyy todeta että Cortázar ei liene minun kirjailijani...