Joskus useampi vuosi tuli mainituksi Hilda Huntuvuori (mainitsija taisi olla Peegee Hydatoon -blogin Jorma), aikanaan suosittu historiallisten romaanien kirjoittaja joka on sittemmin jäänyt aika unohduksiin. On ollut tarkoitus kokeilla jotain kirjojaan, ja kun niitä näppärästi löytyi muutama kirjaston hyllyssä, ja vuonna 1923 julkaistu kirja sopii hyvin Suomen kirjat -listalleni, niin luetaan.
Ja kun päähenkilö on sama, niin oli kiinnostava tehdä vertailuja kuukausi sitten lukemaani Pyhän Henrikin taivaskorvat -teokseen. Julkaisujen välillä on hivenen yli sata vuotta, ja toisaalta kun piispa Henrikin vaiheista edes ennen kuolemaa ei lopulta ole kovinkaan paljon tietoa tai edes legenda-aineistoa, niin kirjailijoilla on aika vapaat kädet kehitellä oma versionsa, ja ehkä nämä versiot myös kertovat jotain omasta kirjoitusajastaan...
Huntuvuori seuraa hieman perinteisempiä latuja niin historiallisen romaanin, hagiografian kuin legendatraditionkin suhteen: Henrik on englantilainen aatelinen, joka historiallisen romaanin periaatteiden mukaan on jossain määrin läsnä aikakauden merkittävimmissä tapahtumissa ja merkkihenkilöiden seurassa...nuorna miehenä lähtee ristiretkelle Jerusalemiin mutta pettyy sekasortoisenn ristiretkiarmeijan toimiin, ja takaisin tullessa taas kotikartano on tuhoutunut kuningas Tapanin ja prinsessa Matilden välisessä sisällissodassa. Itsesyytökset vievät Henrikin Clairvaux'n sistersiiniluostariin, jossa hänestä tulee Bernhard Clairvaux'laisen sihteeri ja henkiystävä...kunnes tie vie kardinaali Nicolaksen, tulevan paavi Hadrianus IV:n, seurassa Skandinaviaan jossa kardinaali asettaa hänet svealaisten piispaksi. Ja sieltä tie vie tietysti lahden yli Suomen puolelle.
Niin, ja tietysti Henrik on kaunis, älykäs, monitaitoinen ja kaikkien rakastama jne. Huntuvuori kirjoittaa vastaitsenäistyneelle Suomelle mahtipontisen ylevää historiaa, jolle varmastikin oli tilausta, vaikka nykyajalle Louhimiehen maanläheisempi versio on ehkä helpommin omaksuttava (vaikka toki siinäkin on omaa ylevyyttään): vaikka jälkimmäinen kirjottaakin tietoisemmin pyhimyksestä, on Huntuvuoren versio selvästi lähempänä klassista hagiografiaa. Kiinnostavasti molemmat kirjailijat nostavat Henrikin äidin merkittäväksi vaikuttajaksi poikansa henkiseen kehitykseen, vaikka Huntuvuoren kirjassa tämä ei kovin paljoa mukana ehdikään olla...
Huntuvuori päätyy myös hylkäämään ajatuksen, että Suomi olisi ollut täysin pakanamaa Henrikin tullessa: kristinusko oli levinnyt rannikoille jo edellisten sukupolvien aikaan, ja kastettuja oli jo aimo joukko, vaikka toki myös vastustusta ja kristittyjen yhteisöt olivat hyvin epävarmalla pohjalla: Henrikin rooli onkin juuri kristinuskon aseman vakauttaminen Suomessa, kylvö jo hyvin valmisteltuun maaperään.
Tjooh. Vanhempien historiallisten romaanien tapaan tämän kiinnostavuus on ehkä enemmän siinä mitä ne kertovat kirjoitusajankohdastaan kuin varsinaisesta kohteestaan: nykylukijalle tässä on jo sen verran kynnystä, että en nyt varsinaisesti odota minkään kustantamon innosta hihkuen ryntäävän ottamaan tästä uusintapainosta. En nyt minäkään faniksi tullut, mutta ehkä jotain muutakin kirjailijalta vielä luen...
