Khaya Ronkainen - From the Depths of Darkness

Poimintoja kirjamessuilta pienempien julkaisijoiden puolelta: pieni runovihko joka vaikutti pikavilkaisulla kiinnostavalta, joten kokeillaan. Nettihaku paljastaa kirjailijan olevan alunperin Etelä-Afrikasta mutta Suomessa asuu.

Ja teoksen nimi vinkkaa jo yhdestä teemasta, pimeydestä. Luen tätä ajankohtaiseen aikaan, kun marraskuiseen pimeyteen viittaillaan myös teksteissä, ja mitä maahanmuuttajatutuilta olen kuullut, on se aikamoinen koettelemus monelle. Ja tietenkään kuvattu pimeys ei ole vain konkreettista.

Ja toinen huomattava teema on juuri maahanmuuttajuus, sen haasteet, ja tietysti myös toiveet jotka saavat ihmiset lähtemään ja tulemaan: nämä ovat ihan suorina viittauksina mukana, eivätkä oletettavasti perustu vain kirjailijan omiin kokemuksiin, vaan jaettuihin maahanmuuton kokemuksiin. 

Toisaalta alkoi huvittaa, että kyllä mollivoittoisella pimeyden ja kuoleman meditoimisella osutaan myös suomalaisen kulttuurin ydinalueelle, eli vaikka maahanmuutto onkin keskeinen teema ja kantasuomalainen saattaa huomata olevansa arvioivan katseen kohteena (esim. 'Eye Contact') niin ei se silti niin vieraannuttavaa ole... 

Pienessä vihkosessa liikutaan monessa muodossa, on lyyristä ja proosarunoa, aforistisia lauseita, piirroskuvia...
Muotojen yhteenliittymä tuottaa lukijalle kyllä myös haasteita tulkinnassa. Huomasin joitain varsin merkillisiä ilmaisuja, jotka saivat pohtimaan mahtaako missä kohtaa olla kyse ihan vaan typoista (kun niitä kuitenkin usein näkee pien- ja omakustanteissa, ja jos automaattisessa sanatarkistuksessa näyttävät oikeilta) vaiko harkituista sanavalinnoista (kun tämä on runoa) vai ehkä jostain erityispiirteistä joissa Etelä-Afrikassa puhuttu englanti eroaa minulle tutummista britti- ja amerikkalaisstandardeista. Kielitiedeamatöörinä viimeinen pointti olisi kiinnostava, mutta pidän myös typojen läsnäoloa mahdollisena, ja samalla tällaiset poikkeamat saavat minut lukijana kiinnittämään huomiota kieleen ja sen kulttuurikontekstiin...

I run

death on air
death on sea
death on land
          i run

clouds raining bullets
water sinking boats
natives waving blades
          i run

rivers into blood
numbers floating
stomach touching back
          i run

love thy neighbour
brothers and sisters
"Welcome!" they say
          i run

for year after year
numbers buried
none convicted
          i run

around the globe
south to north
till the end
          i run

what are you after?
a job, i say
"Whose job?" they ask
          i run

words burning
thirsty with despair
north to south
          i run

not for refuge
but to dissolve
into earth brown
as my face.  

Andrée Chedid - Nefritite

Tämä tuli vastaan kirppiksellä. Andrée Chedidia olen lukenut aiemminkin, mutta suomennettu tuotanto näkyy olevan aika vähäinen, yksi novelli antologiassa ja tämä romaani (suom. Saara Palmgren). 

Ja kuten nimestä voi päätellä, ollaan Egyptin historiassa varsin kutkuttavassa ajanjaksossa, faarao Ekhnatonin (/Akhenatenin) hallituskaudessa: reilu vuosi sitten luin Mahfouzin kirjan samasta aiheesta, ja Waltarin Sinuhe on tietysti aikoinaan tullut luettua...

Eli tapahtumasarja ja henkilöt ovat jo aika tuttuja: tällä kertaa puhujana ovat Nefritite ja kirjurinsa Bubastos, jotka kirjaavat muistonsa kun Horemheb on noussut valtaan ja Ekhnatonin ja Nefrititen rakennuttama uusi kaupunki on raunioina. Ja teemakin on tuttu, samanhenkinen kuin Mahfouzilla ja myös noissa aiemmin lukemissani Chedidin näytelmissä, ideologia ja sodan problematiikka.

Kirkas silmäni piti minua liian kauan uskossa, että rauhallisilla kansoilla on historiansa, että onnelliset kaupungit kestävät ikuisesti ja rakkaus elää kauan.
Ovatko ihmiset todellakin luodut sellaisiksi, että he oman luontonsa pakosta pyrkivät tuhoa kohti? Rakentaako ihminen yhä majansa tulivuoren reunalle?  

Ekhnaton on idealisti, rauhan ja armeliaisuuden tavoittelija ja kannattaja, ja Nefritite tämän vankkumaton tuki, rakastava puoliso, ja paikallinen utopia kukoistaakin muutamien vuosien ajan, mutta tämä ehdoton sisäänpäin kääntynyt pasifismi suistaa valtakunnan sekasortoon ja utopia sortuu raunioiksi erämaahan, osin ulkoisten paineiden ja osin sisäisten heikkouksien vuoksi.

Tämä aihe on tosiaan ollut Chedidillä aiemminkin esillä, ja probleemaan ei tarjota näppäriä mustavalkoisia ratkaisuja. Ja kun kirjailijalla on myös paljon runoilijantaustaa, niin tyyli on tässä varsin viehättävää...mutta luulen että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos en tosiaan olisi lukenut noin vähän aiemmin tuota Mahfouzin hyvin samanhenkistä teosta (ja jonka moniäänistä kerrontaratkaisua pidän parempana).

Lu Yu - The Wild Old Man

Tämmöinen tarttui jostain mukaan: Lu Yu on kiinalainen runoilija Sung-dynastian aikaan 1100-luvulla, ja tähän teokseen on koottu valikoima runouttaan koko elämän ajalta, kronologisesti järjestettynä. Kiinalaisen sivistyneistön malliin Lu Yu toimi valtion virkamiehenä, mutta ura oli kovasti ongelmallinen, ja aika nopeasti runoilija marginalisoidaan virallisista piireistä. Ja pohjois-Kiinaa pitävät hallussaan jurchenit (tulevat mantsut) ja nämä ovat jatkuvana huolenaiheena runoilijalle, joten nationalistiset teemat olivat esillä, samoin kuin kasvava surumielisyys ja turhautuminen omaan syrjäytyneeseen asemaan ja valtiolliseen välinpitämättömyyteen...vaikka siihen suhtaudutaan myös ironisella huumorilla, kirjan nimenä oleva määre on hyväksytty ja omaksuttu.

Vaan eipä ollut mitenkään helppoa luettavaa tämä. Kielen ominaispiirteiden ja monimutkaisten merkityskerrostumien johdosta kiinalaisen runouden kääntämisessä taitaa olla usein kysymys millä tavalla kääntäjä aikoo epäonnistua. David M. Gordon päätyy varsin minimalistiseen tyyliin, hallitut parisäkeet varmaan vastaavat alkuperäistä rytmiikkaa, mutta niiden kielestä tulee varsin fragmenttista, synteettistä ja tosiaan usein aika vaikeaselkoista ja niukkudessaan raskasta...

Autumn Thoughts II

Western wind blows down leaves,
fills lake's beach;

Attired now in fall-wear,
nothing here but sighs.

Chalky head handles songs,
moans over crag-road,

as hushed night, undreamed,
drives upward in mid-sky.

Vague, farfetched,
three rabbit-holes I didn't plan.

Always outcast status;
now what's the point of coin?

To take a wine cup -
no scathe in surplus glee:

rely on strings and flute
to squire year's slide.  

Juha Mannerkorpi - Jälkikuva

Huomasin Juha Mannerkorven kirjoja löytyvän muutamia kirjaston hyllyssä, ja vaikka kirjailijan nimi on etäisesti tuttu ja on moninkertaisesti palkittu ja ilmeisen arvostettu, en ollut aiemmin lukenut, eikä tämä tunnu muutenkaan olevan kirjailija jota nykyään juuri luetaan. Siispä matkaan.

Teos asemoituu nopsaan aikakauden nouveau romanin linjoille (ja oman tuotantonsa ohella Mannerkorpi on suomentanut Sartrea, Camus'ta, Beckettiä, joten laji on arvatenkin tuttu). Kerronta on minäkertojan tajunnanvirtaista monologia, havainnointia varsin arkisista asioista ja puuhista, jossa yllytään varsin perinpohjaiseksi ja yksityiskohtaiseksi. Ja kaikki nuo pienet tapahtumat ja puuhat kiertyvät kohti samaa tyhjää aukkoa, kertojan vaimoa Hannaa, joka on kuollut vähän aikaa sitten. Kertoja sulattaa jääkaappia, syö viinirypäleitä, tekee piparkakkuja, hankkii kattokruunun ja ripustuttaa sen kattoon, kaikki tämä on kirjaimellisesti surutyötä. Ja ehkä se myös johtaa johonkin: yhteydet ovat katkeneet, mutta yhteyksiä olemassaolon ja maailman kanssa rakennetaan taas pikkuhiljaa. Vaikka dramaattiset käänteet kuuluvatkin toisiin kirjoihin, kehitystä tapahtuu, alussa kertoja on pahemmin hajalla, lopussa seesteisempi.

Huomaan myös kirjailijan oman vaimon kuolleen pari vuotta ennen tämän julkaisua, onko tämä siis autofiktiota tai myös kirjana surutyötä? Kokemuspohja auttaa kyllä varmastikin kirjan tunnelmaa, intiimiyttä, puhuttelevuutta. Tuon nouveau romanin ohella tästä tuli vähän mieleen myös Jon Fosse: Mannerkorven virkkeet eivät ole ihan sivujen mittaisia (mutta ehkä voisivat olla) mutta kappaleet kyllä ovat, ja samaa meditatiivista mutta eteenpäin kuljettavaa tunnelmaa tässä kuitenkin on.

Hieman hämmentävä, silla hyvällä tavalla surumielinen ja viehättävä teos, täytynee niitä muitakin teoksiaan siis vilkaista. Ja juuri tämä kirja oli tullut nostetuksi Suomen kirjat -haasteeni vuoksi, ehdokkaaksi vuodelle 1965. 

Tulen pois pöydän alta eikä patterinkaan alla ole muuta kuin lämmin rutikuiva pölyrätti kas rouvaa pillin on korjannut mutta täällä tämmöisiä, ja kun vilkaisen ikkunalaudalle radio on kuin kummitussirkka rukoilijasirkka silmineen sarvineen isä meidän joka olet taivaissa. Istuudun, istun. Taskulamppu on pöydällä kädessäni, tumma pöytä kuultaa muoviliinan läpi ja reikä on pitkulainen reunat koholla. En ajattele mitään ja sitten ajattelen hyllyjä silityspöytää roskasankkoa leivänmurua ja minussa rukoilee: ei enää enää ei enää ei enää. Jokin rämähtää on rämähtänyt ja parkaissut ja olemme heränneet, olen juossut portaat alas ja raapaissut tikun, olen saunassa lauteiden alla tikku hyppysissäni tikun valossa rotta joka nurin paiskautuneen liskun vieressä tuijottaa minua käpälät kaksi etukäpälää rinnatusten kuin hyrräävällä kissalla eikä lähde minnekään; veritippa silmän alla kiiltää. Äkkiä nousen ja juoksen huoneeseeni mutta paperikorissakaan ei ole muuta kuin paperia; silloin en jaksa enää.  

Lemmikki Louhimies - Pyhän Henrikin taivaskorvat

Totean aluksi taas jääviyteni: tunnen kirjailijan, joten keskityn tässä bloggauksessa nostamaan esiin kirjan teemoja, vaikka laadullista arviota en lähtisikään tekemään. 

Louhimiehen kirjoissa historialliset romaanit ovat runsaasti edustettuina, ja siihen lajityyppiin pääosin osuu tämäkin: kirja kertoo piispa Henrikin elämäntarinan, painottuen lapsuuteen, nuoruuteen, opintoihin (Suomen puolelle päästään melkein lopussa, ja legendaarisen Surmanvirren tapahtumat on versioitu lyhyesti ihan loppuun). 

Tietysti kuinka paljon Henrikin traditiossa on oikeasti historiallista aineistoa on varsin kyseenalaista, ja tämä kyseenalaistus on mietinnässä tässäkin teoksessa: ollaan ennemminkin spekulatiivisessa "näin se olisi ehkä voinut tapahtua"-hengessä. Louhimies sivuuttaa traditionaalisia elementtejä (kuten että Henrik olisi englantilainen tai walesilainen: tässä kirjassa hän on ruotsalainen kauppiaan poika, tulevan kuningas Erikin lapsuudentoveri) ja yksinkertaistaa jotain toisia (kuten murha-perinteen). 

Tulkinnassa on mukana myös tuoreempaa historiallisten tutkimusten tuloksia, kuten että kristillistä vaikutusta oli Suomen alueella jo hyvän aikaa ennen kuin Henrik ja Erik sinne ehtivät, Henrikin tehtävänä on nimenomaan niiden tukeminen, vahvistaminen ja levittäminen. Mutta ei tässä kuitenkaan tiukkaan historialliseen autenttisuuteen olla sitouduttu, anakronismeja on mukana: esim. ripittäytyminen kuvataan modernin mallin mukaiseksi, vaikka tuollainen käytäntö tuli normiksi vasta seuraavilla vuosisadoilla, ja samoin epäilen ettei Lundin pappiskokelailla ole ollut 1100-luvulla mahdollisuutta noin laajaan lukeneisuuteen itäisiä kirkkoisiä myöten...

Mutta historiallisen romaanin lajityyppi ei olekaan itsetarkoituksellista: Louhimiestä kiinnostaa tässä pyhien yhteys, pyhimykset käsitteenä, ja niinpä kirjan kertoja ei ole historiassa elävä Henrik vaan pyhä Henrik, ja kirjan läpi kulkee myös nykyajassa elävän Juditin tarina (todellakin nykyajassa, mukana on vuoden 2025 tapahtumia), uskonnottomuudesta tulevan DNA-tutkijan joka kiinnostuu pyhän Henrikin reliikistä ja tätä kautta Henrikistä muutenkin, ja vastavuoroisesti Henrik omasta taivaallisesta näkökulmastaan kiinnostuu Juditista.

Muistan kirjamessuilta kuinka Karissa Kettu kommentoi antiikin filosofi Hypatiasta, että tästä oli kyllä olemassa kaikenlaista legendaarista aineistoa jossa tämä kuvattiin kaikin puolin täydelliseksi epäinhimillisyyteen asti, ja että hän halusi tavoittaa ihmisen siellä takana. Samaa ajatusta on tässäkin kirjassa: vaikka piispa Henrikin traditiossa tämän henkilökohtaisista ominaisuuksista ei niin paljoa ole puhetta, niin Louhimies yrittää esittää mahdollista ihmistä siellä takana. Tuloksessa on ehkä asiaankuuluvasti yhä hagiograafisuutta, mutta se on modernia hagiograafisuutta, ja myös tarkoituksenmukaista: pyhimykset ovat esikuvia, mutta ollakseen mielekkäitä esikuvia täytyy näissä olla myös jonkinlaista ymmärrettävyyttä ja inhimillisyyttä, teflonpintaisen epäinhimillinen täydellisyys ei toimi. 

Eikä Henrik olekaan kirjan ainoa pyhä: hänen ajassaan suojeluspyhillä on myös vahva roolinsa, ja ajanmääreissä eri pyhimysten muistopäivät ovat vahvasti esillä. Vastaavasti Juditin tarinassa nämä ovat myös esillä, ja kontrastina ainakin osin legendaariselle ja epähistorialliselle Henrikille, näissä osioissa nostetaan modernin ajan ihmisiä, pyhimyksiä joista on valokuvia, tuoden esiin pyhien yhteyden jatkuvuutta ja pyhimysten jatkuvaa merkitystä esikuvallisena vertaistukena. 

Modernin historiallisen romaanin normien ulkopuolelle mennään varmasti myös kirjailijan taipumuksella laittaa kirjaan ihan kohtalaisen paljon opillista ekspositiota: jotkut pitävät fiktio-fakta-lajien sekoittamista häiritsevänä, mutta on sillä vahvat historialliset perinteet. Kielellä myös leikitellään, niin että dialogi ei tunnu aina kovin realistiselta, mutta toisaalta siitä tulee omaa arkaaista sävyään, joka sopii kirjan luonteeseen. Omakustanteisuus näkyi, että kirja olisi varmasti hyötynyt kierroksesta lisähiomista kustannustoimittajan kanssa, ja typojakin on jäänyt tekstiin sen verran, että jos huoliteltu kieli on lukijalle kynnyskysymys niin varokoon. 

Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead

Olen aikoinaan lukenut pari suomennettua Danilo Kišin kirjaa, kirjailijan osin omaan elämään ja lapsuuteen perustuvaa trilogiaa, joka toki yltyi ajoin aika kummalliseksi ja unenomaiseksi.

Ja nyt sitten tuli luettavaksi novellikokoelma, joka oli varsin harvakseen julkaisevan kirjailijan viimeinen julkaistu teos (kuoleman jälkeen tuli muutama postuumi teos). Yhdeksän novellin kokoelmassa näkyy kyllä joitain tuttuja teemoja noista omaelämäkerrallisista kirjoista, mutta mennään myös kauempaan historiaan, legendoihin, uniin...kuolema toki on aika lailla mukana kaikissa tarinoissa, ja rakkauskin omalla tavallaan.

Jorge Luis Borgesin vaikutus näkyy varsin vahvasti tässä, vaikka siinä missä minulle Borgesissa korostuu leikkisyys ja huumorikin, Kiš vetää enemmän vereslihalla, ja huumori, ajoittain olemassaoleva, on enemmän piilossa ja piikikkäämpää. 'Simon Magus' voisi olla legenda johon Borgesin olisi tarttunut, ja niminovelli on varsin borgesiaaninen idea, Tukholman kuninkaallisen kirjaston kellarissa sijaitseva valtava kirjakokoelma, johon on koottu maailman kaikkien kuolleiden elämäntarinat (vuoden 1789 jälkeen, ja vain sellaisten henkilöiden jotka eivät esiinny muissa tietosanakirjoissa): kertoja pääsee tutustumaan paikkaan ja etsii sieltä artikkelin isästään, joka oli kuollut vain kuukautta aiemmin.  

Mukana on myös laajahko essee The Protocols of the Elders of Zion -kirjasta ja sen historiasta, joskin Kiš päätyi värittämään jotain historian hämäriin jääneitä käänteitä ja tästä syystä määritti teoksen fiktioksi, novelliksi 'The Book of Kings and Fools' (aika lailla tuntuu tunnettua historiaa kuitenkin seuraavan). Ja tausta-atuksena ei ilmeisesti ollut vain debunkata suosittu salaliittoteoria, vaan myös piikitellä sellaista "lukeminen kannattaa aina", jossa kirjat  ovat kategorisesti hyvän puolella: tässäpä esimerkki (tai useampikin) kirjasta, jonka vaikutusta voidaan selvästi pitää negatiivisena maailman kulkuun. 

Kokoelma vaelteli moneen suuntaan: osa novelleista meni minulta ihan vaan ohi, ja jotkut olivat, ehkä tarkoituksellisestikin, aika raskaita lukea (Kiš osaa myös pitkät virkkeet ja koukeroisen kielen: tekisi mieli siteerata tähän vaikka The Legend of the Sleepersista joku pätkä, mutta ei se vastaisi koko kirjaa), vaan mukana oli myös varsin kiinnostavia juttuja (esim. nuo tässä mainitut). Eivät nuo suomennetut romaanitkaan mitään hilpeitä ole, mutta tämä tuntui silti raskaammalta, ottakaa varoituksena tai kehuna...