Jaro Karkinen - Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet (Paaviuden historia III)

Taas disclaimer: kirjailija ja kustantaja ovat tuttuja, ottakaa tämä siis vain esittelynä olemassaolevasta kirjasta. 

Edellinen historioitsija Jaro Karkisen paavihistoriikin osa tuli luettua pari vuotta sitten ja ensimmäinen vuotta aiemmin: pari kuukautta sitten on ilmestynyt jo neljäs osa, eli kovaa tahtia Karkinen näitä hyvin runsaita teoksiaan kirjoittaa. Suunnitteilla on ilmeisesti vielä kaksi osaa, Pius XII:n aikaan asti 1900-luvun puoliväliin, sen jälkeisten paavien aikaan pitää saada vielä lisää etäisyyttä...

Kirjojen formaatti pysyy samana: edetään kronologisesti, kunkin paavin kausi käsitellään yksi toisensa jälkeen, Roomaan (tai missä paavi nyt sattuu olemaan, osa tässä kirjassa vietti koko virkakautensa jossain muualla) keskittyen mutta asemoituna laajempaan historialliseen kontekstiin: kirkko ja paavinistuin nyt sattui kuitenkin vaikuttamaan aika lailla koko Euroopan ja lähialueiden historiaan ja toisinpäin. 

Tässä osassa käsittelyssä on aika Hadrianus II:sta Honorius III:een eli vuodet 867-1227. Aikakauden loppuosa alkaa olla minulle hieman tutumpaa kuin edellisten osien myöhäisantiikki tai tämän alkupuolen varhaiskeskiaika, mutta myllerryksiä ja käänteitä kyllä riittää: aikakaudelle osuvat niin mahtavat Gregorius VII ja Innocentius III kuin poliittisen rappion pornokratia-kausi, idän ja lännen kirkkojen irtaantuminen, keskeiset ristiretket...ja loppupuolella kirjaa myös Suomi tulee kasvavassa määrin kirkon vaikutuksen piiriin.

Tosin joitain niitä "luulin tietäväni -faktoja" yksinkertaistavammasta historiankirjoituksesta haastetaan: kiinnostava kysymys oli vaikkapa tuo lännen ja idän kirkkojen eroaminen, joka sijoitetaan yksiselitteisesti veitselläleikkaukseksi vuoteen 1054...paitsi että tuo hajaantumisprosessi olikin paljon epämääräisempi, yhteyksiä Rooman ja Konstantinopolin välillä säilyi vielä myöhemminkin, ja tuo ero koski vain Konstantinopolia eikä koko idän kirkkoa, eivät Antiokian, Jerusalemin tai Aleksandrian metropoliitat osallistuneet tähän riitelyyn.

Samoin 900-luvun pornokratia-kauttakin ja sen kaikenpuolisia rappiokuvauksia leimaa myöhempi reformaatiopropaganda: toki aikakauden paavit olivat maallisessa politiikassa päätyneet Rooman mahtisukujen pelinappuloiksi, mutta aikakaudella esim. kirkon sisäisessä hallinnossa otettiin edistysaskelia, ja paavien joukossa oli hurskauttakin. (Mutta joo, hieman tätä ennen toki mukana on myös se Formosus-oikeudenkäynti...)

Kirja on edellisten tapaan tavattoman runsas: perusteksti kulkee sujuvasti, ja satunnainenkin historiaharrastaja ottaa niillä jo paljon haltuun, mutta itse jätin yhä lukuisat alaviitteet silmäilyjen varaan (lähdeviitteistä puhumattakaan), mutta akateemiset historioitsijat varmasti arvostavat näitä enemmän. Ja kuvitusta (ja näitä historialliseen kontekstiin asemoivia runsaita kuvatekstejä) toki löytyi myös paljon.

Sinänsä aikakauden historiallisen dokumentaation määrä epäilemättä kasvaa, tällä kertaa ei enää ole paaveja joista tiedot ovat täysin hatarien myöhempien legendojen varassa, ja muutenkin tiedetään jo enemmän (joskin aukkojakin toki on). Kirjakin on fokusoituneempi pienemmälle alueelle: suurimman huomion saa paitsi itse Rooman ja sen lähialueiden tila, myös Saksan keisarikunta, koska tämän kanssa käyty jatkuva vääntö erityisesti investituurakiistan vuoksi oli hyvin dominoiva. Vastaavasti Bysantti on jo livennyt kauas ja muutkin Euroopan alueet olivat suhteellisesti paljon vähemmän huomion kohteena: ristiretket toki saivat hieman huomiota, mutta näiden perinpohjaisempi käsittely olisi epäilemättä paisuttanut tämän niteen jo aivan mahdottomaksi. Siinä missä edelliset osat vielä toimivat aikakautensa kokonaisvaltaisempina haltuunottoina, tässä moniin kiinnostaviin aiheisiin pitää käydä paremmin tutustumassa muista teoksista. Joskin punaisena lankana ja kontekstin luojana teoksen lähestymistapa keskittyä kahdentuhannen vuoden ikäiseen instituutioon toimii yhä erinomaisesti.

Seuraavassa osassa onkin sitten luvassa Avignonin kautta ja päästään aivan reformaation kynnykselle, eli se on tulossa myös lukuun. Mutta ei ihan heti tämän jälkeen, on tässä sen verran sulateltavaa.

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson - Silta Tumman yli

Lisää kirjoja, joita olen poiminut luettavaksi kirjaston lanu-fantasia-osastolta koska ovat käännöksiä jostain muusta kielestä kuin englannista. Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson on islantilainen kirjailija niin lapsille kuin aikuisille, ja kolme näitä lastenkirjojaan on näköjään tullut suomeksi (suom. Marjakaisa Matthíasson).

Ja, no. Tämä kirja on lanun piirissa selvästi siellä lasten puolella, eli en ole varsinaisesti kohderyhmää, ja siinä missä joistain lastenromaaneista aikuinenkin lukija löytää paljon ammennettavaa, niin tässä sitä tuntui olevan niukemmin, varsinaisesta kohderyhmästä en osaa sanoa.

Kraki, Miria ja Pouvi ovat huopinkaislapsia, ja Krakin ja Pouvin isä on kirjan nimessä olevan Sillan vartija: Tumma-joen toisella puolella on ihmisten maa, mutta koska siellä päässä silta on näkymätön (ja toiseen suuntaan meneminenkin on kielletty) niin yhteydet ovat vähäisiä...mutta, no, sekalaiset sattumukset johtavat toisiin, ja tietysti sinne Tumman toisellekin puolelle mennään.

Tarinana tämä nyt oli aika leppoisa lastenseikkailu, jossa hetkittäin oli syytä hiiviskellä ja paeta, mutta varsinaista jännitystä oli säästeliäästi mukana. Reippaasti nuoremmalle ikäluokalle ehkä ihan toimiva, aikuiselle lukijalle kuitenkin aika pliisu, odotettavat asiat tapahtuivat paitsi ne juonenkoukuilta hieman näyttäneet jotka sitten jäivätkin auki. 

Mutta kun olin tämän napannut fantasiahyllystä, niin enemmän omaa lukukokemustani himmensi fantasiaosuuden ja maailmankuvauksen laimeus. Päähenkilöt ovat huopinkaisia, jotka eivät ole ihmisiä, joskin joitain huopinkaisia voi ilmeisesti erehtyä pitämään ihmisinä ja toisinpäin. Mutta mitä huopinkaiset nyt sitten oikein ovat? He elävät hieman arkaaisemmin ja vanhanaikaisemmin kuin nykyihmiset, ja käytökseen voi laittaa hieman abstraktoituja piirteitä ja kulttuurisia oikkuja, mutta erilaisuus lähinnä vain todetaan olemassaolevaksi.

Samoin monilla eläimillä, kasveilla ja muilla asioilla on hieman kummalliset nimet, ja kerrontaan sirotellaan kaikenlaisia viittauksia, no, kaikenlaiseen, mutta oikein mistään ei välity ihmeen tuntua, todellista tunnetta että ollaan jonkin oikeasti erilaisen parissa. Tämä kirja sanoo olevansa fantasiaa, mutta mikään ei oikein tunnu fantasialta, se jää vain pinnalliseksi sanomiseksi.

Ja tämä oli minusta selkeä ongelma, koska fantasiassani haluan kuitenkin hyvän tunnun maailmasta, joka olisi oikeasti erilainen, vieras, toinen, hämmästyttävä. Mutta jäin miettimään onko tämä ehkä minun ongelmani: joku muu saattaisi ehkä innostuakin siitä että teksti vilisee kummallisia nimiä jotka eivät itse tekstissä saa sen enempää substanssia, joten sen substanssin voi keksiä sitten vaikka itse. Tarjoiaisiko kirja kuitenkin materiaalia mielikuvitukselle, joka nopeasti vain siirtyisi omille teilleen sen enempää itse kirjaan rajoittumatta? Olisinko innostunut tästä mahdollisuudesta enemmän yhdeksänvuotiaana? Ehkä, ehkä en, en osaa sanoa.

Kirja oli lyhyt, joten sen luki kyllä loppuun vaikkei niin innostanutkaan. Mutta olisin ehkä jättänyt kirjan silti kesken jos en bloggaisi: nyt lukukokemuksen makustelu ja erittely tarjosi kuitenkin oman hupinsa. Kiinnostumattomuuskin voi olla kiinnostavaa. 

Kirjan on lukenut myös MarikaOksa ja Tarinautti.
Laitan Helmet-haasteessa tämän vaikkapa kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi

Olen mainintoja nähnyt Kätlin Kaldmaan aiemmin suomennetuista romaaneista, mutta kun tapaan itse suosia novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumiseen niin tämä uutuuskokoelma nousi lukulistalle (suom. Outi Hytönen). 

Ja olipahan kokoelma. Kymmenessä novellissa on pohjimmiltaan hieman sisällöllistä yhteyttä: suuressa osassa ovat tytön tai nuoren naisen kasvu ja pärjääminen yksinäisyydessä ja sosiaalisessa paineessa, oli se sitten ulkoista tai lähinnä kokijan pään sisässä ja kasvun tilanne voi olla laaja kehityskaari tai hetkittäinen tilanne. Mutta ilmenemistavat ja tyylillinen kirjo on laaja: perinteisen suoraa kerrontaa, psykologista luotausta, satu- ja legendamaisuutta, tajunnanvirtaa, tilitystä. Joissain ei näennäisesti tapahdu paljoakaan, joissain hyvinkin paljon, ote voi olla maanläheisen realistinen, maagisempi tai sitten runsaan fantastinen, ja niin huumori kuin traagisuuskin ovat käytössä, joskus samassa tarinassa. 

Kaldmaan runoilijatausta näkyy kyllä kirjassa. Joidenkin novellien kerronnassa toki, mutta erityisen huomiotaherättävästi erikoisissa typografisissa ratkaisuissa: miten teksti, ja muutkin elementit, on aseteltu sivulle, on merkityksellistä (eli äänikirjan kuuntelija kyllä missaa jotain olennaista). Jotkut näistä typografisista keinoista eivät minulle oikein auenneet tai eivät tuntuneet niin mielekkäiltä, mutta esim. 'Uuden ajan lapsen' sivuille leviävä mustuus oli kyllä vaikuttava. Niminovellissakin erikoinen tekstiasettelu toimii: nuoren turistin seikkailuissa kreikkalaisella saarella ei sinänsä tapahdu paljoa, mutta jatkuva suuntien tekstuaalinen korostaminen tuo tarinaan kiinnostavan paranoidin sävyn, kokija on akuutisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja samalla flirttailee mahdollisella vaaralla. Ihan pelkkänä tekstinä tuo sävy olisi paljon näkymättömämpi ja novelli tylsempi.

Toki kun novellien kirjo on näin leveä, niin epätasaisuutta ja hajanaisuutta ei voi välttää. Noiden edellämainittujen novellien ohella 'Ailill' ja 'Selibaatti' viehättivät, mutta mm. 'Lastensuojelupäivä' jäi täysin vieraaksi, ja jotkut muutkin luki kun ne kirjassa olivat, mutta tullen niiden olemassaolon pian unohtamaan, eli novellistien superluokkaan en Kaldmaata ole tämän perusteella nostamassa, osumien ohella heikompiakin iskuja tulee.

Mutta monipuolisuudessaan ja innovatiivisuudessaan tämä on kyllä erinomainen tutustuminen kirjailijaan, jokainen löytänee tästä jotain kiinnostavaa ja huiput kyllä palkitsivat lukijan. Mutta kirjailijalaadusta pystyneen muodostamaan paremman kuvan vasta muihin kirjoihinsa tutustumalla.

Kirjan on lukenut myös Omppu.
Ja Helmet-haasteessa tästä tuli yllätysosuma kohtaan 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: yhdessä novellissa pientä lasta verrataan Myyhyn.

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho

Kun kolusin kirjaston nuortenosastolla fantasiahyllyä katsellen mitä jostain-muusta-kielestä-kuin-englannista käännettyä kirjallisuutta sieltä mahtaisi löytyä (ei kovin paljoa mutta jotain) niin huomasin tämän jo useamman vuoden takaisen teoksen. Olin aikoinaan lukenut yhden novellikokoelman tanskalaiselta Villy Sørensenilta, ja muistin pitäneeni sen vinksahtaneesta mielikuvituksellisuudesta, joten tämä tuli samantien lainattua (suomennos Mika Siimes).

Tässä teoksessa Sørensen käyttää ilmeisesti aika rajallisesti omaa mielikuvitustaan, pohjana ovat vanhat tarinat viikinkien jumalista, ja ilmeisesti aika uskollisina tulkintoina Snorri Sturlasonin Eddalle: niitä ei kai sellaisinaan ole suomeksi ikinä käännetty, mutta aika monena toisen käden versiona näitä on nähty, ja moni tarina oli hyvinkin tarkkaan sama kuin mitä muistin lukeneeni Peter Madsenin Valhalla-sarjakuvista ja muista vastaavista. Jotkut lyhyistä tarinoista ei ollut ennestään tuttuja, mutta epäilen silti että ne ovat myös Snorrilta, vain vähän vähemmälle versioinnille jääneitä. Ja kun en niitä alkumuotoisia ole lukenut niin en tiedä kuinka paljon Sørensen laittaa omaa tyyliään, henkilökuviaan yms ja kuinka paljon tulee Snorrilta.

Koska vaikka kielellinen ilmaisu onkin varsin helposti lähestyttävää proosaa (mitä varsinkin runomuotoiset saagat erikoisine kielikuvineen eivät aina ole), niin tyylissä on kuitenkin mukana legendojen ja myyttien henki, tapahtumissa ja henkilöissä on arkaaista kummallisuutta, eli täydellinen moderni uudelleenkerronta tämä ei yritäkään olla. Toteavuus voi häiritä suurempaa psykologista otetta kaipaavia, minua yhä viehättää tällainen legendamainen ote.

Ja vaikka kirja koostuu yksittäisistä lyhyistä tarinoista, edetään kokonaisuudessa silti vääjäämättömästi kohti nimen lupaavaa loppua: Ragnarök tulee lopussa (yllättävänkin nopeasti), mutta kyllä se on ollut koko ajan valmisteilla ja ihan syystä sinne päädytään.

Sen suhteen en sitten tiedä lainasinko tämän oikealta osastolta: sivistävä tämä eittämättä on, mutta vetoaako tällainen toteava tragedia sitten nuoriin, en tiedä. Myös itse pidin enemmän niistä aiemmin lukemistani novelleista...

Helmet-haasteessa tämä menköön kohtaan 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: en ole ihan varma kuka on kirjan varsinainen päähenkilö, mutta kuka onkaan, tuo pätee. 
Ja muita bloggauksia löytyi joitain: Varjelum, Cilla, Titania, Johanna...

Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta

Voi herranjestas tätä kirjaa.

Luin aikoinaan ruotsalaisen Birgitta Trotzigin kirjan Liejukuninkaan tytär, ja vaikka en niin hyvin enää muistakaan tarinaa niin muistan sen vetovoiman, fyysis-myytillisen lyyrisyyden: kärsimyksissä ryvettiin, mutta myös päästiin jonkinlaiseen toivoon (tosin jos en väärin muista, siinäkin toivossa oli sen verran transendenttisuutta, että lukija joka ei sitä ulottuvuutta huomioiden lue, ei sitä huomaa). Pidin lukemastani sen verran, että houkutti lukea lisääkin, vaikka tuotantoa on suomeksi niukasti.

Mutta oli tämä parikymmentä vuotta vanhempi romaani (suom. Kyllikki Villa).

Ollaan 1400-luvun lopulla Åhusin kaupungissa Skånen itärannikolla: kaupunki on ollut merkittävä kauppakaupunki mutta suhteellisesti tähti on laskemassa. Varsinaista päähenkilöä tai yhtenäistä tarinaa tässä ei ole. Kirja alkaa Mereten syntymästä ja tämä on tärkeä henkilö myös kirjan lopussa, mutta katoaa näkyvistä pitkiksi ajoiksi kirjan keskellä, ja sen sijaan huomio kiinnittyy moniin muihin henkilöihin. Eli tässäkin ollaan Gösta Berlingin tapaan aika lailla kuvakudoslinjalla, kuvataan ennemmin laajempaa yhteisöä, kaupunkilaisten joukkoa niin nimettyinä kuin nimeämättöminä, ja näiden keskinäistä linkittymistä toisiinsa, kuin ketään yksittäistä henkilöä.

Tarinan sijasta yhteinäistä on tunnelma, eli aiemmin lukemani kirjansa tapaan tämäkin oli aikamoista vyörytystä rappiota, kurjuutta, kärsimystä niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. Toivon hippusia oli kovin niukasti jaossa ja kyllä nekin menivät varsin nopeasti ohi, tuskaa ja häväistystä sen sijaan riitti pitemmäksi aikaa vääjäämättömään vajoamiseen saakka. 

Mutta vaikka kirja oli lukijallekin aikamoista jatkuvaa turpiinvetoa, niin oli tässä kuitenkin oma vetovoimansa. Lyyrisen tyylin tuomalla etäännyttämisellä ja kerronnan hajottamisella useaan henkilöön vältetään tunne manipulatiivisesta heruttamisesta, eiks-oo-kauheeta-myötätunnon keinotekoisesta rakentamisesta, vaan ennemmin tämä kaikki näytetään eettis-soteriologisesti maailman tilana. Se joka kärsii jostain vähän vähemmän voisi olla tukena sille joka kärsii samasta enemmän, kuten eräs henkilöistä huomioi (ja sitten kaikki voivat huomioida ettei niin kuitenkaan tehdä, useimmiten päinvastoin). Ja vuodenkierto, niin luonnonilmiöinä kuin liturgisena kalenterina, on myös vahvasti mukana, ehkä asiat toistuvat loputtomiin mutta jatkuvasti ollaan myös menossa seuraavaan, ja asioiden tapahtumisissa tiettyinä ajanhetkinä on omat merkityksensä...

Ehkä tässä jonkinlainen katharsis pääsee syntymään, eli sitä kaipaaville tämä on varsin mainio kirja.

Nyt on myöhäissyksy, aika jolloin pimeys vain syvenee eikä vielä ole mitään toivoa, raskas aika joka on kuin ies ihmisten hartioilla, kuollut hiertävä ies.
Adventin alusaika, jolloin syksy suistuu talveen ja talven eloton nälkäinen kita ammottaa syvyydestä ihmistä kohti - silloin maisemasta tulee paha. Pilvet laahaavat ääneti kuin painavat tiineet eläimet. Mutta syysliejussa ei mikään idä, siinä on vain kuolleita kasveja mätänemässä ja hajoamassa. Vanhat härät äkäilevät ja puhkuvat vetäessään naatti- ja leväkuormia.
Tasangon yllä lepää pimeys. Kuin rajuilman lähestyessä. Äkillisessä raskaassa hämärässä talot hohtavat kovin valkeina, kalkinvalkoisina, haaltuneina - ne painautuvat lähekkäin niin kuin eivät tohtisi hengittää. Mutta etäällä näkyy meren loistava hopeajuova. Tasangolla ihmiset vaeltavat pimeissä maan uomissa, ilmaantuvat näkyviin, katoavat niihin jälleen. Pimeissä tien uurteissa jotka johtavat kohti hopeisen meren vaahtoa, kaukana merellä on aurinkoa.
Pelko painaa tasankoa alas liejuisiin uurteisiin. Pellonreunoille kasoiksi kootut kuihtuneet nauriinnaatit levittävät imelää lahon lemua ahdistavan taivaan alla. Etelässä kohoaa harju viiltävän sinisenä. Mutta täällä tasanko makaa matalalla laahaavien pilvitaakkojen alle kyyristyneenä kuin lapsi joka pimeänpelosta ei uskalla hengittää: tuleeko joku? kuka tulee?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 26. Kirjassa on itse valittu perhe (no ehkä kyse on enemmän yhteen ajautumisesta, vaikka on siinä valinnankin hetkiä).