Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu

Tällainen teos on joskus tarttunut mukaan: en ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan mutta näköjään Sylvi-Sanni Manninen on ehtinyt kaikenlaista tehdä: ensimmäinen psykologiasta väitellyt vainen Suomessa, joka on tehnyt myös kansainvälistä akateemista uraa taidepsykologian ja yliherkkien ihmisten parissa...
Ja julkaissut pari kokoelmaa satuja, joita on ilmeisesti kirjoittanut terapiakäyttöön, ja kyseiset kokoelmat on koottu tähän yhteisniteeseen (joka ei sekään ole kovin paksu...)

Olen aiemmin maininnut pitäväni kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa ja niinpä satumuotokin kiinnostaa sen verran, että tämä tuli luettavaksi (ja niitä on tullut luettua, linkkaan nyt vaikka Bân). Mutta näissä tarinoissa huomaa että ne on kyllä nimenomaan kirjoitettu: mukana on perinteisiä satuelementtejä, prinsessoja, taikajalokiviä, jonkin kaukaisen ja mahdottoman kuuloisen etsimistä jne. mutta tyyli on lähempänä runsaasti maalailevaa proosarunoa, ja toisaalta tarinaa eteenpäin vievää muotoa, dramaattisia kaaria, ei juuri noudateta.

Erityisesti vanhemman Viinipuu-kokoelman sadut ovat kovin muodottomia, tarinan alkuosalla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä tarinan loppuosan kanssa, asioita vain tapahtuu peräkkäin...myöhemmässä Helmikauppias-kokoelmassa tarinoihin tulee hieman enemmän koherenssia, mutta ei se niissäkään ole mitenkään tärkein asia.

Joten näiden tarinoiden olisi aika hankala toimia suullisena perinteenä, jossa kaikilla mukaan tulevilla seikoilla tapaa olla joku merkitys kokonaisuuden kannalta, ja jos ei ole, se karsiutuu helposti pois kerronnassa: muodon puutteessa tarinat hajoavat.

Ehkä nämä toimivat paremmin juurikin terapiatilanteissa, tietty satu puhuttelemassa juuri tiettyä henkilöä, jolloin perinteisen sadun tiukempi rakenne ohjaisi liian raskaalla kädellä kuulijaa/lukijaa, ja tilanteessa on parempi vain antaa sarjan kuvia virrata ja lukijan löytää ehkä jotain puhuttelevia yksityiskohtia...mahdollista, mutta minä en ole kirjan parissa terapiassa, vaan lukemassa tarinoita, joten kirja menee minulla ohi.

Helmet-haasteessa saan tällä kuitenkin kohdan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo. En ollut Iliaasta kustantamona ennen kuullutkaan, mutta toimi ilmeisesti aktiivisen paikallisesti Pohjois-Karjalassa useiden vuosien ajan.

Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye (Heijastuksia kultaisessa silmässä)

Hienoja 50-luvun pokkarikansia :)

Pari vuotta sitten luin Carson McCullersin novellikokoelman, ja oli se sen verran kiinnostava että piti romaanituotantoonkin tutustua, kun nämä jonkinasteista klassikkomainetta nauttivat ja kirjailijan nimi tulee esiin mm. Flannery O'Connorin, William Faulknerin, Tennessee Williamsin ja Raymond Carverin yhteydessä...

Tämä on McCullersin toinen romaani vuodelta 1941 (jolloin Yhdysvallat ei vielä ollut mukana sodassa) ja kuvaa varuskuntaa jossain Etelässä: rauhanaikana varsin tylsä paikka joten henkilöiden täytyy keksiä omat huvituksensa.
Kapteeni Pendertonin sotilasura on nousujohteessa, henkilökohtaisen elämän kanssa on sitten niin ja näin: suhde kauniiseen vaimoonsa Leonoraan on hieman viileä ja innoton. Leonora paikkaa tilannetta ottamalla rakastajia, joista kapteeni on usein tietoinen ja tapaa itsekin näihin ihastua...kuten nyt vaikka majuri Langdon, jolla itsellään on myös varsin hankala avioliitto sairaalloisen ja hysteerisyyteen taipuvan Alisonin kanssa (ja kotioloja ei paranna Langdonien palveluspoika Anacleto...). Ja kuvioon tulee mukaan sotamies Williams, hevosten hoitaja joka ajoittain käy ratsastelemassa alasti Leonoran orilla, ja innostuu myös Leonoran tirkistelystä tämän makuuhuoneessa, ja johon kapteeni vuorostaan kehittää jonkinlaisen pakkomielteen, jonka itse aluksi määrittelee vihaksi, lukija tehnee omat johtopäätöksensä.

Except through his riding (and no feat of horsemanship was reckless enough for the Captain these days) there was no way at all for him to establish relations with the soldier whom he had come to hate.
Yet the Captain felt an acing want for contact between them of some sort. The thought of the soldier tantalized him continually. He went down to the stables as often as he could reasonably do so. Private Williams saddled his hrse for him and held the bridle as he mounted. When the Captain knew in advance that he would meet the soldier, he felt himself grow dizzy.

Jepjep. Kirja operoi omalaatuisella painostavalla tunnelmallaan, kunnianarvoisan pinnan alla kuohuu kaikenlaisia tukahdutettuja kiihkoja odottamassa purkautumisiaan, osa oirehtii jo näkyvämmin ja osa on vain epämääräisinä väreinä. Ja tätä tunnelmointia McCullers levittää paksusti, ja ajoittain analyyttisyyden mahdollistava johdonmukaisuus antaa jo periksi tårta på tårta -hengelle, kun henkilöiden psykologioihin kasataan oikkuja, pakkomielteitä ja haluja...vaikka moni myöhempi kirjailija on ehkä suorasukaisempi, tämä kyllä kunnostautuu laatusanan "perverssi" toteuttamisessa (sisällyttämättä sanaan arvotusta, se on luonnehdinta). 

Ymmärrettävästi kirjan vastaanotto oli varsin jakautunut ja taitaa olla nykyäänkin (vaikka sillä tosiaan oma klassikkostatuksensa on), ja sama kohtalo on kirjan filmatisoinnilla...enkä nyt itsekään oikein osaa sanoa miten tähän suhtautua, esiin tulee niin ansioita kuin heikkouksia. Merkillinen teos kuitenkin.

Teoksen on lukenut myös Omppu (pariinkin kertaan).

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö. Kapteeni Penderton taitaa olla ennemmin kulissiavioliitossa elävä homoseksuaali kuin biseksuaali, mutta saa luvan kelvata, ei ole parempiakaan ehdokkaita nyt tyrkyllä. 

Peter Høeg - Tales of the Night (Kertomuksia yöstä)

Olen toki Peter Høegin nähnyt mainittavan usein, mutta tuotantoonsa ei ole tullut tartuttua, ei edes siihen Lumen tajuun...mutta tapani mukaan, kun vastaan tuli novellikokoelma, niin voihan kokeilla.

Ihan sekalaisten tarinoiden kokoelma tämä ei ole, kahdeksan novellin välillä on selviä yhteyksiä...paikoissa hajotaan moneen suuntaan, ollaan Kongossa tai Portugalissa tai Ranskassa tai aika usein Tanskassa (ja kaikissa tarinoissa on joku yhteys Tanskaan), mutta kaikki novellit sijoittuvat ainakin osin 19. maaliskuuta 1929; monessa pohjustetaan kyseistä päivää (ja yötä) edeltävilla tapahtumilla, ja yksi novelli sijoittuu suurelta osin muutamaa vuotta myöhemmäksi, joskin siinäkin maaliskuulla 1929 on tehtävänsä.

Vaikka tapahtumissa onkin kirjoa (pettynyt matemaatikko matkustaa Joseph Conradin kanssa afrikkalaisessa junassa, kaupunki eristäytyy uhkaavalta kulkutaudilta, järkähtämättömän oikeustuntoinen tuomari rakastuu provokatiiviseen dekadenttiin kirjailijaan...) niin jollain tavoin novellit tapaavat kietoutua rakkauden ympärille, ja myös tarinankerronnalla novellien sisällä on tärkeä rooli, monella on tarinansa kerrottavana...ja ongelmallistahan se rakkaus usein on, varsinkin kun siitä sellaista tekee, joten on tarinoita kerrottavana kun vaan joku kuuntelee.

Mietitytti myös melkein kaikissa novelleissa näkyneet uskonnolliset viittaukset (tai ehkä niitä oli jokaisessa enkä vain kiinnittänyt aina huomiota) jotka nousivat esiin taustalla, mutta tavallaan ne aina purkautuivat toisin keinoin, oli korvikkeena sitten taide, tiede, edistys, hyväntekeväisyys, politiikka (ja jos sitä korvikeasemaa ei ymmärrä, on seuraukset helposti epätyydyttäviä). Ja ehkä tästä rakkaudesta, tarinankerronnasta ja uskonnon sublimaatiosta seuraa myös itsensä etsiminen...linkittyviä teemoja, joihin on kuitenkin saatu runsaasti variaatiota, samaa novellia ei kirjoiteta kahdesti.

Ihan kiinnostava valikoima jonka kiinnostuneena luin, vaikka saapi nähdä kuinka paljon tästä muistan esim. puolen vuoden kuluttua. 

Helmet-haasteessa ollaan täsmäluentavaiheessa, ja tanska sopii kohtaan 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa. Ja pikagooglauksella löytyi Susannan postaus.

"One of the things I never understood was the audience. But this much I did grasp: that for our spectators - who were small in number, so small that I have wondered whether the public for which we danced did not in fact consist of the same few thousand people filling the theatre day in, day out - for them, the place was a temple. They made a sort of pilgrimage to it. They came to see people on the stage who had faith, perhaps because they themselved did not trust anyone, even God. And they came to hear how it sounds when someone prays for something or other, perhaps because they themselves did not know of anyone or anything they believed would listen to them. And they came to see fasting, and I am convinced that this had something to do with the fact that in their daily lives they were so busy accumulating things that they had to come and see people who willingly practiced self-denial in order to catch a glimpse of God.
"Obviously there must have been other reasons, too, for their turning up. But right now, this evening, I cannot think of any.