18.3.2021

Graham Greene - The Honorary Consul (Kunniakonsuli)

 
Charley Fortnum on Iso-Britannian kunniakonsuli pohjois-argentiinalaisessa provinssissa lähellä Paraguayn rajaa. Alueella ei juuri brittejä asu, Fortnum on saanut virkansa vähän sattumalta parista historiallisesta palveluksesta mutta nyt siihen ei juuri mitään liity, joten Fortnum on voinut keskittyä muihin asioihin kuten viskinjuontiin. 

Provinssissa vierailee Yhdysvaltain suurlähettiläs, jonka vierailuohjelmaan myös Fortnum, englantia puhuvana, osallistuu. Sissiryhmä Paraguaysta aikoo myös osallistua kidnappaamalla suurlähettilään ja näin painostaa Yhdysvaltoja painostamaan Paraguayta vapauttamaan poliittisia vankeja, mutta sekaannuksessa kidnappaavatkin Fortnumin, jonka arvo poliittisen painostuksen markkinoilla on huomattavasti vaatimattomampi...

Varsinaisena näkökulmahenkilönä on Eduardo Plarr, brittiläis-argentiinalainen lääkäri, joka alueen yhtenä kolmesta Iso-Britannian kansalaisesta (Fortnum siis mukaan lukien) tuntee konsulinsa kyllä hyvin, ja erityisen hyvin Fortnumin nuoren vaimon (jostiedättemitätarkoitan). Plarrin tuttavapiiriin kuuluu myös paraguaylaisen sissijoukon johtaja, entinen pappi Leon, jolle Plarr oli antanut tietoja suurlähettilään vierailuohjelmasta, joten sekaannuksessa on selvittämistä...

Luin tämän Helmet-haastetta varten kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta, rinnakkaisteoksena Jean-Patrick Manchetten Nada jossa myös on kyse diplomaatin kidnappaamisesta. Graham Greene on kirjailijana tietysti erilainen kuin Manchette, kerronta vaeltelee moneen suuntaan Plarrin yrittäessä parhaansa mukaan järjestää Fortnumin hengissä ulos tilanteesta tavalla tai toisella, samalla selvitellen omia motiiveja, elämää ja ihmissuhteita. 
Mutta yhteyksiäkin kahden kirjan välillä löytyy, kirjat on julkaistu peräkkäisinä vuosina, Nada 1972 ja tämä 1973 (voinemme päätellä tällaisen poliittisen terrorin olleen ajankohtaisen inspiroiva aihe 70-luvun alussa), ja molemmissa terroristien ja poliisien välillä merkittävä ero on että poliisi on paremmin järjestäytynyt ja tehokkaampi. Manchette tosin suhtautuu molempiin kyynisesti, Greenellä riittää enemmän ymmärrystä molemmille osapuolille, joskin huomattavasti vähemmän sitten niille muille, jotka juttuun osallistuvat ilman henkilökohtaista panosta, poliitikoille, medioille, Plarrin ja Fortnumin yhteisille tutuille jotka voisivat myös aktivoitua...

Leonin hahmon kautta mukana on myös pohdintaa uskonnosta, katumuksen ja pappeuden sakrementeista, kirkosta jne. mutta paljon samaa, joka oli tehty jo paremmin Voima ja kunnia -teoksessa, tässä ne avoimemmin kirjoitetut pätkät tuntuivat jokseenkin päälleliimatuilta (joskin omalla tavallaan tietysti ovat osallisina Etelä-Amerikan poliittis-moraalisessa tilanteessa). Kiinnostavampi tässä oli Plarrin kehityskulku: periaatteessa "hyvä" lääkäri, joka työskentelee uhrautuvasti köyhien parissa jne mutta joka suhtautuu kuitenkin muihin ihmisiin lähinnä viileällä välinpitämättömyydellä, mutta entä kun joutuu kohtaamaan tämän piirteen itsessään, piirteen jonka pohjattomasta puutteellisuudesta Plarr tulee tietoiseksi hyväntahtoisen mitättömän juopon Charley Fortnumin kautta, pohjimmiltaan kyse on rakkauden mysteeristä (1 Kor. 13:1-3)

Ei suosikkejani lukemistani Greenen kirjoista, mutta ansaitsi lukemisensa.

"I have to think of all the possibilities, doctor. Even a crime of passion is possible."
"Passion?" the doctor smiled. "I am an Englishman."
"Yes, it is unlikely - I know that. And in the case of Señora Fortnum ... one would not suppose a man like you with all your chances would find it necessary ... yet I have known crimes of passion even in a brothel."
"Charley Fortnum is a friend of mine."
"Oh, a friend ... It is usually a friend one betrays, isn't it, in these cases?"

4 kommenttia:

  1. Kivaa, että blogeisa luetaan myös klassikkoja. Kiitos esittelystä, en tiennyt tästä kirjasta mitään.

    VastaaPoista
  2. Olen muistaakseni lukenut yhden Graham Greenen kirjan, ja siitä on jäänyt mieleen lähinnä surullisenoloinen tunnelma, ei suoraviivainen toiminta. Asetelma ei tässä kirjassa tunnu mitenkään mustavalkoiselta, ilmeisesti sissiryhmällekin riittää tässä ymmärrystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, periaatteessa monet Greenen kirjat voi laskea jännityskirjallisuuden joukkoon (rikoksia, agentteja jne), mutta toiminta ei ole se tärkein juttu.
      Ja jep, sissit saavat ymmärrystä mutta lopun operaatiosta vastaava poliisikin näyttäytyy suhteellisesti positiivisemmin kuin vaikka Manchetten vastaavassa...
      Kriittisemmin suhtaudutaan kaukaisiin vaikuttajiin, kenraaleihin ja poliitikkoihin, tai myös El Tigreen joka on sissisolulle antanut komentonsa, tai muihinkin kaukana oleviin vaikuttajiin, näiden toimista syntyvät ongelmat, joiden kanssa pitää sitten painia paikallistasolla.

      Poista