Se olisi taas klassikkohaaste: aika taklata joku merkittäväksi katsottava kirja, joka on tähän mennessä jäänyt lukematta, ehkäpä joka sellainen joka on roikkunut jo pitempään hyllyssä tai mentaalisella "pitäisi joskus"-listalla.
Ja taas päädyin kirjaan, joka ehkä haastaa kysymään klassikkostatuksen merkitystä, kun itse en ainakaan laske klassikoiksi mitä tahansa vanhoja kirjoja. Eikä tämä Benedicta Idefeltin muistelmateos edes niin kovin vanha kirjakaan ole: se ilmestyi 1983, eli kirja on minua nuorempi.
Itse en sisar Benedictaa tuntenut, mutta tunnen toki aimo joukon henkilöitä jotka tunsivat hänet, joten myös tästä kirjasta olen ollut tietoinen jo pitkään. Ja saavuttihan se aikanaan varsin runsaasti myös valtavirtahuomiota (WSOYn julkaisema, ja tämä lukemani nide oli kuudes painos), eli suomalaisen katolilaisen kirjallisuuden piirissä tätä voi kyllä pitää huomattavana teoksena. Joten "määrittäkää omat kaanoninne"-positiosta sanon että tämä on ainakin huomion arvoinen merkkiteos: klassikkoudesta päättäkööt vuoden 1983 jälkeen syntyneet.
(Ja tosiaan, on ollut mentaalisella "pitäisi joskus"-lukulistalla jo vuosia...)
Niin, tämä on siis sisar Benedictan muistelmallinen omaelämäkerta, kirjoitettu vähän yli kuusikymppisenä kun aktiivisin työura alkaa hiljetä, ja esipuhe alkaakin kysymyksellä "Miksi ihminen, joka ei ole julkisuudessa tunnettu henkilö, kirjoittaa elämäntarinansa?" Sisar Benedicta kirjoittaa suoralla ja helposti luettavalla tyylillä, mutta kaunokirjallisen ilmaisun loistokkuus ei ehkä kuitenkaan ole syy lukea tätä kirjaa. Vaan ihan vaan elämän runsaus ja erityislaatuisuus: kirjailija on elänyt ja kokenut enemmän kuin sinä, ja romaaniksikin tämä olisi varsin epäuskottava tarina.
Anita Idefelt kasvoi 20-luvulla Viipurissa teatteriperheessä (ja näin tuli teatteriesitysten järjestäminen tutuksi jo varhain, taidot joita eri muodoissa tultiin käyttämään myöhemmin): perhe oli luterilainen vaikkei kovin uskonnollinen, mutta kaupungissa teininä Anita sattui tutustumaan myös paikalliseen katoliseen seurakuntaan, ja kiinnostui tästä niin paljon että liityi katoliseen Kirkkon 16-vuotiaana, ja myös päätti lähteä Helsinkiin Pyhän Sydämen sisarten pitämään sisäoppilaitokseen (perhe ei oikein tiennyt miten tähän suhtautua mutta tarpeelliset luvat kuitenkin antoivat kun tyttö päättäväisesti tahtoi).
Siellä hän tapasi myös joitain saksalaisia katariinasisaria, joiden kutsusta hän lähti jatkamaan opintoja sisarten naisopistoon Königsbergiin (silloista itä-Preussia, nykyinen Kaliningrad). Ja siellä heräsi myös oma kutsumus luostarielämään, jota paikalliset sisaret toppuuttelivat, mutta taas ollaan päättäväisiä ja asiat etenevät: Anita aloittaa novisiaatin ja sittemmin sisar Benedictana antaa myös luostarilupaukset Königsbergissä (puolisalaisesti tosin, koska virallisesti Natsi-Saksassa uusien jäsenten liittyminen Kirkon sääntökuntiin oli kiellettyä).
Ja sieltä pian töihin sairaalan toimistoon. Tässä vaiheessa maailmansota oli tietysti jo täydessä vauhdissa, mutta vähänkään laajemmasta tilanteesta ei juuri tietoa ollut kun valtion sensuuri oli kattava ja mistään ei tiennyt mikä oli totta ja mikä propagandaa...mutta sitten sairaalan johtaja ilmoittaa salaisena tietona muutamalle sisarelle, että vastoin propagandaa sota ei mene Saksalla hyvin, ja itärintama lähestyy sen verran uhkaavasti että sairaala täytyy evakuoida, eli nyt neljä sisarta lähtisi valmistelemaan uuteen sijoituspaikkaan potilaiden tuloa lähipäivinä. No, nuo neljä sisarta, Benedicta mukaanlukien, olivat viimeisessä junassa joka pääsi pois Königsbergistä...
Sisar Benedicta päätyy siis uuteen sairaalaan Berliiniin, ja toki aikanaan rintama pyyhkäisee senkin yli, ja toisaalta ymmärrettävästi sairaalassa riittää työtä koko ajan. Näissä sota-ajan muistoissa Benedicta kommentoi hyvin niukasti mitään laajempia maailmanpoliittisia kuvioita, tässä nimenomaan tulee esiin kuinka niukasti kukaan tiesi mistään oman näköpiirin ulkopuolisesta, tiukan sensuurin ja valvonnan vuoksi ei kovin moni halunnut puhuakaan mistään ja jos jotain kuulikin, niin ei voinut mitenkään tietää onko se totta, toiveajattelua, propagandaa, mitä. Konkreettisissa kokemuksissa sodan aikana ja pian sen jälkeen oli toki siinäkin paljon. (mm. sisaren suomalaispassi oli tietysti myös vanhentunut sodan aikana, ja sodan jälkeen hankkiutuminen ilman papereita ensin Berliinistä Länsi-Saksaan, ja sieltä Suomeen oli oma seikkailunsa...)
40-luvun loppupuolella avautuu sitten uusi työtehtävä: opettajaksi Brasiliaan, jossa katariinasisarilla on myös monenlaisia kouluja ja projekteja. Sisar Benedicta opettaa piirtämistä ja englantia niin parempien perheiden tyttärien sisäoppilaitoksessa kuin köyhempien luokkien ilmaiskoulussa, ja tekee myös muuta nuorisotyötä. Ja 50-60-lukujen Brasilia on myös toki täynnä varsin erikoislaatuisia kokemuksia...
Paavi Johannes XXIII:n ensyklika Mater et magistra saa sisar Benedictankin kiinnittämään entistä enemmän huomiota Kirkon sosiaalioppiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ja ei liene suuri yllätys että Brasiliassa sosiaalista ja taloudellista eriarvoisutta löytyy räikeissä määrin. Yhteiskunnalliseen työhön aletaan aktivoida muitakin, erityisesti tietysti niitä nuoria joiden parissa hän teki töitä, ja tuloksia ja huomiotakin alkaa tulla. Mutta opettajantyön kunnolliselle hoitamiselle ei oikein enää riitä aikaa, joten siirrytään uusiin tehtäviin, koordinoimaan valtakunnallisesti Kirkon radio- ja televisiotyötä (60-luvun alussa televisiopuoli olikin uutta kehitystä, johon monessa suunnassa suhtauduttiin suurella varauksella, ja toisaalta moni näki televisiossa merkittävän potentiaalin...).
Brasiliassa oli tapahtunut näihin aikoihin myös veretön vallankumous, ja maata johtava sotilasjuntta suhtautui liian äänekkääseen yhteiskunnalliseen aktivismiin varsin nihkeästi. Työssä on siis aikamoista tasapainottelua, kun sisar Benedicta (ja monet muutkin Kirkon toimijat) haluavat kuitenkin pitää yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kysymyksiä esillä...ja sitten aikanaan, vuonna 1970 sisar Benedicta saa vaivihkaisen vinkin, että nyt on syytä lähteä käymään jossain muussa maassa, ja mieluummin tänään kuin huomenna.
Suunnaksi tulee Yhdysvallat, ilman tietoa mahtaako viikon reissu riittää vai pitääkö olla kuukausi, tai vielä pitempään ennen kuin voi palata Brasiliaan...ja kun näyttää vahvasti, että paluu ei ole mahdollinen, niin tuleekin uusi tehtävä: Roomaan ollaan perustamassa uutta eri sääntökuntien yhteistä tiedotuskeskusta, ja sisar Benedicta kielitaitoineen ja mediaosaamisineen olisi mitä sopivin henkilö tulemaan mukaan. Ja näin käy, television ja radion parissa jatketaan, tiedotusvälineiden käyttöä opetetaan kirjaimellisesti ympäri maailmaa tuleville ihmisille, ja päätyy sisar Benedicta myös itse radioääneksi tekemään suomenkielisiä uutisia Vatikaanin radioon (tehtävä johon hän suhtautui hieman epäluuloisesti, koska oli kuitenkin asunut jo ulkomailla useita vuosikymmeniä, joten olisiko suomen osaaminen päässyt rappeutumaan...)
Kerronta pysyy läpi kirjan vahvasti konkretian ja kokemuksen tasolla: jossain vaiheessa hieman ihmettelinkin kun esim. perhe katoaa kerronnasta melkein täysin kun sisar Benedicta lähtee maailmalle, putkahtaen taas esiin lähinnä silloin kun on tilaisuus käydä Suomessa: yksi lapsuudenystävä pysyy enemmän mukana, kun tämän kanssa käytyä kirjeenvaihtoa siteerataan paljon vuosikymmenten varrelta. Ja muutenkin, eri henkilöiden kanssa voi olla hyvinkin paljon tekemisissä ja hyvissä väleissä, mutta kun siirrytään paikasta ja tehtävästä toiseen niin polut menevät eri suuntiin...sisar Benedicta mainitsee olevansa tunne-ihminen ja se eittämättä näkyy toiminnassa, mutta sentimentaalisuuteen hän ei näytä taipuvan.
Tapahtumien ja tekemisten ohella mukana on tietysti myös paljon reflektiota elämästä, kutsumuksesta, rukouksesta, luostarielämästä...joissa niissäkin on paljon ansiokkaita pohdintoja ja ajatuksia (joissain kohdissa teki tietysti mieli hieman kyseenalaistaa ja väittää vastaan, ja joissain eittämättä ollaan oman ajan lapsia, mutta niinhän nämä menevät). Erityisetsi tietysti luostari- ja sääntökuntaelämän kuvauksena tämä on ihan suoraan ansiokkaimpia suomeksi julkaistuja teoksia (kun ei niitä kovin paljoa ole).
Elämäkerrat ja muistelmat eivät ole suosikkilukemisiani, joten hyvä että kun sellaiseen tarttuu niin saa sisältöä koko rahan edestä.
---------------------------------------------
Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun ja Ilo-Laulun Jesuxesta. Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.
Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy Kulttuuri kukoistaa -blogista (niin, ja ehdin jo lupautua vetämään haasteen seuraavan kierroksen heinäkuussa...)
