Lars Gustafsson - Mehiläishoitajan kuolema

Joku aika sitten luin suomentamattoman Lars Gustafssonin kirjan, mutta kun näitä suomennettujakin näkyi pari olevan, niin piti hakea käsiin (suom. Eeva-Liisa Manner).

Ja kirjan nimi vinkkaakin mihin suuntaan sen toiminta menee: mehiläishoitajamme on entinen kansakoulunopettaja Lars, joka kyläkoulun lakkauttamisen jälkeen vetäytyi talviasuttavalle kesämökille varsin erakkomaiseen elämäntyyliin, mehiläisiä hoitamaan ja muistikirjoihin kaikenlaisia fragmentteja kirjoittamaan: nelikymppinen mies, mutta vaikuttaa ikäistään paljon vanhemmalta. Jotkin voimakkaat kivut vaivaavat, ja Lars on ollut niitä tutkituttamassa sairaalassa, mutta kun laboratoriosta tulee kirje, päättää Lars polttaa kirjeen avaamatta, tulkoon mitä tulee. Ja tämä kirja on kokoelma niitä muistikirjafragmentteja viimeiseltä keväältä.   

Varsinainen tarina on siis aika epämääräinen, ja toisaalta suunta on jo tiedossa, ja kerronta tuon edellisen lukemani tapaan vahvan subjektiivinen, polveileva ja myös aika epämääräinen. Osa huomioista on hyvinkin arkisia sattumuksia ja tapahtumakuvauksia, osa taas korkealentoisen filosofisia ja spekulatiivisia pohdintoja (ja epäilty lähestyvä kuolema ja tuskan läsnäolo tai sen odotus saa toki pohtimaan elämää, mielekkyyttä, maailmankaikkeutta, Jumalaa jne). Ja näistä fragmenteista kuitenkin kyllä välittyy erikoinen persoona varsin erityisessä tilanteessa: en tiedä pidinkö tästä varsinaisesti (tai pitäisikö kukaan muu) mutta oli tässä kiehtovuutta niinkuin siinä toisessakin lukemassani Gustafssonissa, ehkä siis pitää hakea se seuraavakin luettavaksi.

Koketteja pirulaisia. Hyvä vain kun kuolivat. Kesällä ne kuitenkin olisivat parveilukuumeen vallassa hankkiutuneet tuhoon. Jatkuvan vallankumouksen idea, niin sanoakseni.

Marengo, Austerlitz, Leipzig. En tiedä montakaan asiaa, joka tarjoaisi mahdollisuuksia keisarihulluuteen siinä määrin kuin mehiläisten pito. Voi kokea kaikki Napoleonin elämykset olematta julma hevosille tai näkemättä ainoankaan ihmisen kuolevan.

Sen sijaan kuolee oikein monta mehiläistä.

Avioliitto olisi voinut jatkua miten kauan tahansa: se oli hyvä, siinä oli harmoniaa, harmoniaa tiettyyn hintaan, mutta harmoniaa kuitenkin, niin, minä olisin miellelläni jatkanut.  

Selma Lagerlöf - Aarne herran rahat

Kirjaston vaihtohyllystä huomasin tämän hieman kärsineen teoksen, mutta kun olen aiemmin lukemistani Selma Lagerlöfin kirjoista pitänyt, niin otetaan lisääkin lukuun. 

Taas ollaan historiallisen romaanin parissa, tosin tällä kertaa reippaasti kaukaisemmassa ajassa, 1500-luvun Marstrandissa (eli Norjan puolella silloista rajaa). Ja lajityyppi lupailee alussa jonkinlaista proto- nordic noiria, alussa vieraillaan pappilassa, jossa iltaa viettää rikas herra Aarne, mutta ilmassa on uhkaavia enteitä. Ja vielä samana yönä talo yritetään polttaa, tarkoituksena peittää raaka ryöstömurha: Aarne herran raha-arkku on viety, ja koko talon väki raa'asti tapettu. Tai melkein: piilosta löytyy nuori neito Elsa, perheen kaukainen sukulainen joka on ollut talon tytären seuralaisena. 

Elsa päätyy kalakauppiaan huostaan, ja suruaan värittää halu saada kiinni perheen surmaajat, ja saada nämä vastuuseen. Tämä huvittaa suuresti Marstrandiin saapuneita varakkaita skotlantilaisia sotilaita, jotka Ruotsissa sotimisen jälkeen etsivät laivaa matkustaakseen takaisin kotimaahansa. Mutta kummasti meri on mennyt umpijäähän, eikä mikään laiva pääse liikkeelle, aivan kuin jotkut suuremmat voimat olisivat estämässä pakomatkalla...

Ihan ei siis dekkarina pysytä, kun mukaan tulee myös kummituksia ja muita yliluonnollisia aineksia. Ja lukija toki arvaa, mistä niitä Aarne herran rahoja kannattaisi lähteä etsimään, mutta eipä se menoa haittaa. Ja kyllä Elsakin sen pian hoksaa, mutta on siihen mennessä jo ehtinyt rakastua mieheen (ja mies Elsaan), mistä seuraa sitten vielä lisää kuohuntaa ja jännitettä...
Lagerlöf on tehnyt tästä varsin kiehtovan kauhusävytteisen dramaattisen jännärin: ei ehkä mitenkään erityisen syvällinen, mutta lajityypissään toimiva ja viihdyttävä teos.

Suomentajaksi tähän kirjaan oli merkitty pelkkä "J.", hieman oudosti kun tässä WSOYn valioromaani-sarjan muissa kirjoissa oli kuitenkin ihan nimekkäitä kääntäjiä, Hollo, Aho, Talvio, Koskenniemi...
Wiki paljastaa kääntäjäksi Jalmari Jäntin: kieli ei tosiaankaan ole kovin modernia eikä nykyistä standardisuomea (tai edes sellaista mitä Aho kirjoittaisi) mutta ehkä se on myös alkuteoksen ominaisuus, historialliseen tyyliin sopiikin arkaainen ilmaisuasu.

Helmet-haasteessa laitan vaikkapa kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä: Ruotsissa voisikin käydä taas. 

Martti Leiwo & Minna Seppänen (toim.) - Latinan kielen historia

Huomioin Gaudeamuksen uutuusluettelosta tämän teoksen, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että pitihän se luettavaksi hankkia. Ja olihan se kiinnostava: kuten kirjoittajatkin toteavat, latinan historia kielenä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen, pitkästä historiasta löytyy dokumentaatiota reilun 2500 vuoden ajalta, ja vaikka kieli lakkasikin olemasta kenenkään elävä äidinkieli (ja sitä ennenkin jo eriytynyt voimakkaasti), on sillä ollut runsaasti käyttöä ja kehitystä senkin jälkeen, myös laajasti varsinaisen kulttuuripiirinsä ulkopuolella. Jos joku yksittäinen kieli ansaitsee kootuksi historiansa, niin latina, ja tähän tarpeeseen on nyt kiitettävästi tartuttu.

Näitä piirteitä sitten eri tutkijat käsittelevät omissa luvuissaan: huomion saa niin arkaainen latina, klassinen muoto, myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kielet, sydänkeskiaika ja modernin ajankin kielimuodot, runoudessa, proosassa, tieteen ja filosofian kielenä...(omassa blogissanikin luetut latinaksi kirjoitetut kirjat levittäytyvät isolle aikaskaalalle, ja kirjoittajista Tuomas, Egeria ja Tertullianus on mainittu myös tässä kirjassa)

Ja itse kielen ohella puhutaan tietysti kielien kehityksestä yleensä, sekä kielitietoisuudesta: miten ja milloin ihmiset ymmärsivät onko oma puhuttu ja kuultu kieli latinaa vaiko jo eriytynyttä joksikin muuksi kieleksi, miten kielen standardit muodostuvat (jo varhain Ciceron ja Caesarin latina katsottiin kultakaudeksi, ja Senecan ja Tacituksen jo hopeakaudeksi: millä perusteilla näitä standardeja muodostettiin, miksi ja millä vaikutuksilla?). 
Ja puhutaan myös kielihistorian tutkimisesta ja metodeista, kielen ei-äidinkielisestä käytöstä ja sen vaikutuksista jne. ja sivussa tietysti tulee aimo annos Euroopan historiaa (kuinka tärkeä Kaarle Suuren vaikutus olikaan jne).

Kirja on kyllä vakaasti tieteellinen, eli kovin popularisoivalle linjalle ei mennä. Lukijan ei tarvitse osata latinaa (kaikki tekstinäytteet on käännetty) eikä tarvitse olla edes harrastelijana perehtynyt filologiaan, mutta sanoisin että jompikumpi noista ehdoista on hyvä toteutua että tästä kirjasta varsinaisesti nauttisi. Ja jos osuu molempiin kategorioihin (kuten minä teen) niin silloin tämä on tietysti ihan välttämätön. Kirja mahdollistaa myös hyppivämmän lukutavan, eli jos vain joku tietty osa-alue kiinnostaa niin siihen liittyvät luvut ovat itsneäisesti luettavissa, ja lukujen sisälläkin oli kyllä osioita jotka itse päädyin vain silmäilemään läpi, mutta kyllä tästä silti sain irti myös suurempia kokonaisuuksia ja kaaria. 

He, joita aihe kiinnostaa, voivat huomioida kirjan olemassaolon ja etsiä luettavaksi. Jos aihe ei yhtään nappaa, niin tuskinpa tämä kirja näkemystä muuttaisi, joten lukekoot jotain muuta. Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.   

Kevään luetut

Vesa Haapala - Maallisten ilojen puutarha
Halldór Laxness - Jäätikön jumalat
Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä
Riko Saatsi - Yönistujat
C.S.Lewis - Till We Have Faces
Emi Yagi - Venus ja minä
Michel Tournier - Gilles & Jeanne
Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia
Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide
J.M.G. Le Clézio - Alkusoitto
Mati Unt - Niin kerrotaan
Gösta Ågren - Rakentaja
Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä
Franck Bouysse - Vagabond
Göran Stenius - Nälkänotko
Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö
Eino Leino - Musti

Gustavo Gutiérrez - Job
Gustavo Gutiérrez - We Drink from Our Own Wells
Romano Guardini - La messe
Romano Guardini - The Spirit of the Liturgy
Lambert Beauduin - La piété de l'Eglise
Pius XII - Mystici Corporis
Xavier Tricot - James Ensor: Scenes from the Life of Christ
Nourmand & Marsh - Film Posters Horror
Nourmand & Marsh - Film Posters Exploitation
Diane Arbus - Aperture Monograph
Dorothea Lange - Dorothea Lange's Ireland
Harri Erkki - Scifistä
Timo Ronkainen - Kioskikirjojen kuningas
Mikko Heikka - Paratiisi ajattelee meissä

Ollaan päästy taas kesään, vaikkei säiden puolesta siltä aina ole tuntunut, ja taas koostetaan huhti-kesäkuun luetut näppäräksi listaksi: kaikki kaunot ja iso osa tietokirjoista (noiden lisäksi on tietysti tullut luettua iso kasa artikkeleja ja osin joitain muita kirjoja opintoihin)

Ja kaikenlaista jännää on myös hyllyissä odottamassa, ei lopu luettava ihan heti.

Lukuhaasteista Helmet jolkottelee eteenpäin, tällä hetkellä on jo koossa 36 haastekohtaa, jäljellä olevissa joihinkin löytynee kirjat vielä aika helposti, pari kohtaa sen sijaan ovat yhä mietityttäviä. Lue maailma vuodessa -haaste on jäänyt vähälle aktiiviselle huomiolle, mutta yksittäisiä osumia tulee silti kuin huomaamatta: pikaisesti laskin neljä kohtaa tulleen jo täytetyksi (ja yhteen on tulkinnanvaraisia rajatapauksia). Mutta tänä vuonna lukemiset ovat painottuneet aiempaa vahvemmin Suomeen ja Ruotsiin...

Taulukossa luettu kauno syksystä 2011 lähtien.

	mies	nainen	x
englanti	166	147	1	314
suomi	116	74	1	191
ranska	129	48	2	179
saksa	54	14		68
japani	46	14		60
italia	51	4		55
ruotsi	27	18	1	46
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
viro	10	3		13
unkari	8	2	1	11
tanska	9	2		11
puola	5	4		9
islanti	5	1	1	7
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
persia	3	1		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	741	374	19	1134

 

Eino Leino - Musti

Taitaa Eino Leino olla nykyään tunnettu pelkästään runoistaan, mutta muutakin tuotantoa on varsin runsaasti syntynyt, näytelmiä, proosaa, tietoteoksia, käännöksiä...josta luettavaksi tuli nyt tämä pienimuotoinen eläintarina.

Kertojamme on matkalla Höyhensaarille, kun hän sinne johtavalla sillalla kohtaa vanhan tutun, suomenpystykorva Mustin, jonka hän muistaa lapsuudesta (ja joka siis lienee kuollut vuosia sitten). Tervehdysten ja ihmettelyjen jälkeen alkaa Musti kertoa elämänsä tapahtumia, pentu-aikaa torpassa, sitten vahtikoirana kartanossa ja aikanaan kartanon isännän kuoleman jälkeen kulkukoirana. Ja ehkä hän sitten kuolikin joskus vaikkei sitä muista...

Kirjan sävyssä on aika lailla sadunomaisuutta, vaikka muisteluosuudet ovatkin lopulta aika konkreettisia (ja luultavasti kertovat myös Leinon omasta lapsuudesta, ja että hän vilahtaa myös yhdessä luvussa). Kun Mustin ja perheen tiet eroavat, tunnelma menee nostalgisesta jo traagiseksi, vaikka laaja tarinallinen kaari jääkin lopulta varsin epämääräiseksi. 

Peilaako Leino tässä omia kokemuksiaan, lapsuusmuistojaan ja mietteitä sen jälkeisestä elämästä? Ehkä, luultavasti. Mutta jos ei huvita tehdä mitään biografisia analyyseja (ja minua harvoin huvittaa), niin teos jäi sillai "ihan kivaksi": leppoisasti tämän luki, ja tunnelmia luotiin niin iloittelevia kuin surumielisempiäkin, mutta tiedä sitten antoiko mitään sen kummempaa...

Mutta kun oletan Mustin olleen ihan todellisen koiran Leinon lapsuudenkodissa, niin Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 38. Elämäkertaromaani.   

Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö

Muutama vuosi sitten luin persialaisen Sadeq Hedâyatin novellikokoelman, ja tällöin tuli mainituksi pääteoksensa pienoisromanai Sokea pöllo, joka on jopa ilmestynyt suomeksi (suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio). En muistanut kyseistä teosta ikinä nähneeni, mutta kulttimainetta tämä tuntuu nauttivan. Helmet-kirjastojen ainoaa kappaletta sai jonottaa muutaman kuukauden, ja sekin alkaa uhkaavasti hajota; toivottavasti lainausjonossa seuraavina odottavat yksitoista lukijaa saavat vielä tämän lukukelpoisena käsiinsä...

Ja olipahan kirja.

Oopiumia nauttiva penaalimaalari tilittää seinälle heijastuvalle varjolle elämästään, vaimostaan, siitä lutkasta, elinympäristöstä, obsessiivisuuteen asti rakastamastaan naisesta, ja kuolemasta, voi niin paljon kuolemasta. Suurin osa kirjasta on hyvin unenomaista ja monia yksityiskohtia toistuu kirjassa uudestaan ja uudestaan, mitkä niistä ovat todellisia, mitkä unien prosessoitavia symboleita, mitkä obsessiivisen ja harhaisen mielen ansoja, joka tapauksessa tulee selväksi että lineaarisuus ei ole käytössä, henkilöt ja tapahtumat limittyvät hankalaksi solmuksi. Alussa on kaunis ja rakastettu ja kuollut nainen, ja sitten on vaimo, se lutka, joka on monella tapaa kuin sisar ja jota mies myös obsessiivisesti rakastaa, ja sitten taas palataan alun kuolleeseen naiseen...

Tyylillä ja tunnelmalla tässä mennään: kirja on erityisesti surrealistien suosiossa ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Edgar Allan Poen vaikutus näkyy vahvasti, mutta tämä on Poe ihan valtavilla ylikerroksilla, ja luulenpa että Osamu Dazain ihailijat pitäisivät tästä kirjasta...ja tietysti kuka tahansa jonka mielestä kulttuurituotteessa ei voi olla liikaa rappiota, kuolemaa, painajaismaisuutta, ahdistusta ja pahaa oloa. Vahva esitys tämä on, heti kun sain kirjan loppuun tuli vaikutelma että tämä ansaitsee, ja ehkä tarvitsee, uudelleenluennan, tai ehkä viisi (mikä ehkä selittää pysyvän lainausjonon kirjastossa valtavirrassa jokseenkin tuntemattomalle kirjalle). 

Kun makasin kosteassa hieltä löyhkäävässä vuoteessani ja silmäluomeni tuntuivat raskailta, olisin halunnut antautua olemattomuuden ja ikuisen yön valtaan. Silloin kaikki unohdetut muistoni ja kadonneet pelkoni heräsivät jälleen eloon. Pelko siitä, että tyynyni höyhenet muuttuisivat tikarin teriksi tai että takkini napit kasvaisivat suuriksi kuin myllynkivet. Pelko siitä, että maahan putoava ohut leipä särkyisi kuin lasi. Kauhukuva siitä, että lampun öljy voisi nukkuessani valua maahan ja sytyttää tuleen koko kaupungin. Pelonsekainen epäilys siitä, että teurastamon edessä oleilevan koiran jaloista lähtisi samanlainen kopina kuin hevosen kavioista. Tuskallinen odotus, että vanha rihkamakauppias mattonsa äärellä alkaisi nauraa kykenemättä lopettamaan . Pelko siitä, että madot pihalammikossa missä pesemme jalkamme muuttuisivat intialaisiksi käärmeiksi. Pelko siitä, että vuoteeni muuttuisi haudaksi, jonka kansi liukuisi päälleni lukiten minut sisään marmorihampain. Pelko ja kauhu siitä, että ääneni katoaisi ja että vaikka kuinka yrittäisin huutaa, kukaan ei tulisi apuun... 

Göran Stenius - Nälkänotko

 (luetussa niteessä ei ollut kansipapereita, kuva siis Kirjasammosta)

Suomenruotsalainen kirjailija Göran Stenius vaikutti tutustumisen arvoiselta, mutta suomeksi tuotantoa löytyy yhden kirjan verran: tämä Hongergropen ilmestyi alunperin 1944, Kyllikki Ignatiuksen suomennos seuraavana vuonna, ja teos taisi jäädä varsin tuntemattomaksi (syistä joista alla: myöhemmästä tuotannosta ainakin Klockorna i Rom käännettiin monille kielille mutta ei suomeksi)  

Lajityyppi on historiallinen romaani, 1700-luvun lopusta Suomen sotaan 1809 asti, ja tapahtumapaikkana karjalainen Kinnaisen pitäjä, ja sen lähellä oleva vielä pienempi ja hajanaisempi Nälkänotkon alue, joka on aina ollut varsin omavaltainen, laajemmista valtakuntien asioista piittaamaton, mutta nimi viitannee myös taloudelliseen asemaan...

Varsinainen juoni on suuren osan kirjasta aika hajanainen, Kinnaisten kirkkoherran perhe saa hieman enemmän huomiota samoin kuin jotkut Nälkänotkon suuremmat persoonallisuudet: loppupuolella sotatoimet saavatkin sitten isompaa huomiota, kun ihan rajan pinnassa ollaan. Alkupuolesta tulikin tyylillisesti hieman mieleen aiemmin lukemani Gösta Berlingin taru, joskin yläluokkien ja kavaljeerien sijaan miljöö ja henkilöt tulevat suomalaisesta erämaalaiskuvauksesta (suomennoksen nimi viittaa vahvasti Joel Lehtosen Putkinotkon suuntaan, ja muitakin korpikirjailijoita lienee luettu). Ja kirjan arvelluista tendensseistä loppupuolella taas tuli mieleen Talvion Linnoituksen iloiset rouvat: samaan aikakauteen sijoittuva historiallinen romaani, jossa tunnutaan kuitenkin vahvasti (ja propagandisestikin) kommentoitavan julkaisuhetkellä käynnissä olevaa sotaa. Ja tämä ehkä vaikuttikin osaltaan että teos on tipahtanut tuntemattomuuteen, suomennoksen ilmestyessä se oli jo vanhentunut.

Ja totean kyllä että ne loppupuolen sotakuvaukset ovat kirjan vähiten kiinnostavaa antia: alkupuolen kuvaukset elämänmenosta Karjalan korvissa olivat sen sijaan ihan viehättäviä, ja vaikka kurjuutta ja köyhyyttä riittääkin niin on myös pilkettä silmäkulmassa, kuten ehkä allaolevasta kirjan alkuriveistä tulee ilmi. Lukukokemus päätyy siis lievästi positiiviseksi, vaikken nyt suosittelekaan ponnistelemaan saadakseen teoksen käsiinsä...

Tummanvihreiden seljapensaiden varjossa piika-aittojen takana väijyi seikkailu. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut heinänkorsien salaisuuksia selittävä teräväsilmäinen trapperi, ei nahkoihin puettu saarien asukas, joka peloissaan etsi jalanjälkiä kosteasta mullasta tai suolaveden kastelema merirosvo papukaija olallaan ja kädessä irtiruuvattu puujalka kuolettavaan iskuun valmiina. Kysymyksessä ei myöskään ollut myöhäissyntyinen amerikkalainen pojannulikka, joka haki aarteita tuvannurkan takana rehoittavasta nokkospensaikoista, ja mennyt oli se taruaika, jolloin voitiin kuvitella alastoman englantilaisen loordin apinan notkeudella kieppuvan sotkuisessa oksikossa. Ei suinkaan, Kinnalahden maailmankaihtamassa erämaapitäjässä ei suuri seikkailu ollut hahmottunut eksoottiseen muotoon. Se piilotteli suojaavassa seljavesaikossa peläten ankaraa papinrouvaa, joka kantoi leppymätöntä vihaa sen vilpillistä olemusta kohtaan.   

Helmet-haasteessa, öö, mieleen tuli vanha sanonta kuinka 'nälkä on paras mauste', eli laitetaan kohtaan 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste (kun ei siihen kohtaan ehdokkaita muuten liiaksi ole)