Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson - Silta Tumman yli

Lisää kirjoja, joita olen poiminut luettavaksi kirjaston lanu-fantasia-osastolta koska ovat käännöksiä jostain muusta kielestä kuin englannista. Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson on islantilainen kirjailija niin lapsille kuin aikuisille, ja kolme näitä lastenkirjojaan on näköjään tullut suomeksi (suom. Marjakaisa Matthíasson).

Ja, no. Tämä kirja on lanun piirissa selvästi siellä lasten puolella, eli en ole varsinaisesti kohderyhmää, ja siinä missä joistain lastenromaaneista aikuinenkin lukija löytää paljon ammennettavaa, niin tässä sitä tuntui olevan niukemmin, varsinaisesta kohderyhmästä en osaa sanoa.

Kraki, Miria ja Pouvi ovat huopinkaislapsia, ja Krakin ja Pouvin isä on kirjan nimessä olevan Sillan vartija: Tumma-joen toisella puolella on ihmisten maa, mutta koska siellä päässä silta on näkymätön (ja toiseen suuntaan meneminenkin on kielletty) niin yhteydet ovat vähäisiä...mutta, no, sekalaiset sattumukset johtavat toisiin, ja tietysti sinne Tumman toisellekin puolelle mennään.

Tarinana tämä nyt oli aika leppoisa lastenseikkailu, jossa hetkittäin oli syytä hiiviskellä ja paeta, mutta varsinaista jännitystä oli säästeliäästi mukana. Reippaasti nuoremmalle ikäluokalle ehkä ihan toimiva, aikuiselle lukijalle kuitenkin aika pliisu, odotettavat asiat tapahtuivat paitsi ne juonenkoukuilta hieman näyttäneet jotka sitten jäivätkin auki. 

Mutta kun olin tämän napannut fantasiahyllystä, niin enemmän omaa lukukokemustani himmensi fantasiaosuuden ja maailmankuvauksen laimeus. Päähenkilöt ovat huopinkaisia, jotka eivät ole ihmisiä, joskin joitain huopinkaisia voi ilmeisesti erehtyä pitämään ihmisinä ja toisinpäin. Mutta mitä huopinkaiset nyt sitten oikein ovat? He elävät hieman arkaaisemmin ja vanhanaikaisemmin kuin nykyihmiset, ja käytökseen voi laittaa hieman abstraktoituja piirteitä ja kulttuurisia oikkuja, mutta erilaisuus lähinnä vain todetaan olemassaolevaksi.

Samoin monilla eläimillä, kasveilla ja muilla asioilla on hieman kummalliset nimet, ja kerrontaan sirotellaan kaikenlaisia viittauksia, no, kaikenlaiseen, mutta oikein mistään ei välity ihmeen tuntua, todellista tunnetta että ollaan jonkin oikeasti erilaisen parissa. Tämä kirja sanoo olevansa fantasiaa, mutta mikään ei oikein tunnu fantasialta, se jää vain pinnalliseksi sanomiseksi.

Ja tämä oli minusta selkeä ongelma, koska fantasiassani haluan kuitenkin hyvän tunnun maailmasta, joka olisi oikeasti erilainen, vieras, toinen, hämmästyttävä. Mutta jäin miettimään onko tämä ehkä minun ongelmani: joku muu saattaisi ehkä innostuakin siitä että teksti vilisee kummallisia nimiä jotka eivät itse tekstissä saa sen enempää substanssia, joten sen substanssin voi keksiä sitten vaikka itse. Tarjoiaisiko kirja kuitenkin materiaalia mielikuvitukselle, joka nopeasti vain siirtyisi omille teilleen sen enempää itse kirjaan rajoittumatta? Olisinko innostunut tästä mahdollisuudesta enemmän yhdeksänvuotiaana? Ehkä, ehkä en, en osaa sanoa.

Kirja oli lyhyt, joten sen luki kyllä loppuun vaikkei niin innostanutkaan. Mutta olisin ehkä jättänyt kirjan silti kesken jos en bloggaisi: nyt lukukokemuksen makustelu ja erittely tarjosi kuitenkin oman hupinsa. Kiinnostumattomuuskin voi olla kiinnostavaa. 

Kirjan on lukenut myös MarikaOksa ja Tarinautti.
Laitan Helmet-haasteessa tämän vaikkapa kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi

Olen mainintoja nähnyt Kätlin Kaldmaan aiemmin suomennetuista romaaneista, mutta kun tapaan itse suosia novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumiseen niin tämä uutuuskokoelma nousi lukulistalle (suom. Outi Hytönen). 

Ja olipahan kokoelma. Kymmenessä novellissa on pohjimmiltaan hieman sisällöllistä yhteyttä: suuressa osassa ovat tytön tai nuoren naisen kasvu ja pärjääminen yksinäisyydessä ja sosiaalisessa paineessa, oli se sitten ulkoista tai lähinnä kokijan pään sisässä ja kasvun tilanne voi olla laaja kehityskaari tai hetkittäinen tilanne. Mutta ilmenemistavat ja tyylillinen kirjo on laaja: perinteisen suoraa kerrontaa, psykologista luotausta, satu- ja legendamaisuutta, tajunnanvirtaa, tilitystä. Joissain ei näennäisesti tapahdu paljoakaan, joissain hyvinkin paljon, ote voi olla maanläheisen realistinen, maagisempi tai sitten runsaan fantastinen, ja niin huumori kuin traagisuuskin ovat käytössä, joskus samassa tarinassa. 

Kaldmaan runoilijatausta näkyy kyllä kirjassa. Joidenkin novellien kerronnassa toki, mutta erityisen huomiotaherättävästi erikoisissa typografisissa ratkaisuissa: miten teksti, ja muutkin elementit, on aseteltu sivulle, on merkityksellistä (eli äänikirjan kuuntelija kyllä missaa jotain olennaista). Jotkut näistä typografisista keinoista eivät minulle oikein auenneet tai eivät tuntuneet niin mielekkäiltä, mutta esim. 'Uuden ajan lapsen' sivuille leviävä mustuus oli kyllä vaikuttava. Niminovellissakin erikoinen tekstiasettelu toimii: nuoren turistin seikkailuissa kreikkalaisella saarella ei sinänsä tapahdu paljoa, mutta jatkuva suuntien tekstuaalinen korostaminen tuo tarinaan kiinnostavan paranoidin sävyn, kokija on akuutisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja samalla flirttailee mahdollisella vaaralla. Ihan pelkkänä tekstinä tuo sävy olisi paljon näkymättömämpi ja novelli tylsempi.

Toki kun novellien kirjo on näin leveä, niin epätasaisuutta ja hajanaisuutta ei voi välttää. Noiden edellämainittujen novellien ohella 'Ailill' ja 'Selibaatti' viehättivät, mutta mm. 'Lastensuojelupäivä' jäi täysin vieraaksi, ja jotkut muutkin luki kun ne kirjassa olivat, mutta tullen niiden olemassaolon pian unohtamaan, eli novellistien superluokkaan en Kaldmaata ole tämän perusteella nostamassa, osumien ohella heikompiakin iskuja tulee.

Mutta monipuolisuudessaan ja innovatiivisuudessaan tämä on kyllä erinomainen tutustuminen kirjailijaan, jokainen löytänee tästä jotain kiinnostavaa ja huiput kyllä palkitsivat lukijan. Mutta kirjailijalaadusta pystyneen muodostamaan paremman kuvan vasta muihin kirjoihinsa tutustumalla.

Kirjan on lukenut myös Omppu.
Ja Helmet-haasteessa tästä tuli yllätysosuma kohtaan 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: yhdessä novellissa pientä lasta verrataan Myyhyn.

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho

Kun kolusin kirjaston nuortenosastolla fantasiahyllyä katsellen mitä jostain-muusta-kielestä-kuin-englannista käännettyä kirjallisuutta sieltä mahtaisi löytyä (ei kovin paljoa mutta jotain) niin huomasin tämän jo useamman vuoden takaisen teoksen. Olin aikoinaan lukenut yhden novellikokoelman tanskalaiselta Villy Sørensenilta, ja muistin pitäneeni sen vinksahtaneesta mielikuvituksellisuudesta, joten tämä tuli samantien lainattua (suomennos Mika Siimes).

Tässä teoksessa Sørensen käyttää ilmeisesti aika rajallisesti omaa mielikuvitustaan, pohjana ovat vanhat tarinat viikinkien jumalista, ja ilmeisesti aika uskollisina tulkintoina Snorri Sturlasonin Eddalle: niitä ei kai sellaisinaan ole suomeksi ikinä käännetty, mutta aika monena toisen käden versiona näitä on nähty, ja moni tarina oli hyvinkin tarkkaan sama kuin mitä muistin lukeneeni Peter Madsenin Valhalla-sarjakuvista ja muista vastaavista. Jotkut lyhyistä tarinoista ei ollut ennestään tuttuja, mutta epäilen silti että ne ovat myös Snorrilta, vain vähän vähemmälle versioinnille jääneitä. Ja kun en niitä alkumuotoisia ole lukenut niin en tiedä kuinka paljon Sørensen laittaa omaa tyyliään, henkilökuviaan yms ja kuinka paljon tulee Snorrilta.

Koska vaikka kielellinen ilmaisu onkin varsin helposti lähestyttävää proosaa (mitä varsinkin runomuotoiset saagat erikoisine kielikuvineen eivät aina ole), niin tyylissä on kuitenkin mukana legendojen ja myyttien henki, tapahtumissa ja henkilöissä on arkaaista kummallisuutta, eli täydellinen moderni uudelleenkerronta tämä ei yritäkään olla. Toteavuus voi häiritä suurempaa psykologista otetta kaipaavia, minua yhä viehättää tällainen legendamainen ote.

Ja vaikka kirja koostuu yksittäisistä lyhyistä tarinoista, edetään kokonaisuudessa silti vääjäämättömästi kohti nimen lupaavaa loppua: Ragnarök tulee lopussa (yllättävänkin nopeasti), mutta kyllä se on ollut koko ajan valmisteilla ja ihan syystä sinne päädytään.

Sen suhteen en sitten tiedä lainasinko tämän oikealta osastolta: sivistävä tämä eittämättä on, mutta vetoaako tällainen toteava tragedia sitten nuoriin, en tiedä. Myös itse pidin enemmän niistä aiemmin lukemistani novelleista...

Helmet-haasteessa tämä menköön kohtaan 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: en ole ihan varma kuka on kirjan varsinainen päähenkilö, mutta kuka onkaan, tuo pätee. 
Ja muita bloggauksia löytyi joitain: Varjelum, Cilla, Titania, Johanna...

Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta

Voi herranjestas tätä kirjaa.

Luin aikoinaan ruotsalaisen Birgitta Trotzigin kirjan Liejukuninkaan tytär, ja vaikka en niin hyvin enää muistakaan tarinaa niin muistan sen vetovoiman, fyysis-myytillisen lyyrisyyden: kärsimyksissä ryvettiin, mutta myös päästiin jonkinlaiseen toivoon (tosin jos en väärin muista, siinäkin toivossa oli sen verran transendenttisuutta, että lukija joka ei sitä ulottuvuutta huomioiden lue, ei sitä huomaa). Pidin lukemastani sen verran, että houkutti lukea lisääkin, vaikka tuotantoa on suomeksi niukasti.

Mutta oli tämä parikymmentä vuotta vanhempi romaani (suom. Kyllikki Villa).

Ollaan 1400-luvun lopulla Åhusin kaupungissa Skånen itärannikolla: kaupunki on ollut merkittävä kauppakaupunki mutta suhteellisesti tähti on laskemassa. Varsinaista päähenkilöä tai yhtenäistä tarinaa tässä ei ole. Kirja alkaa Mereten syntymästä ja tämä on tärkeä henkilö myös kirjan lopussa, mutta katoaa näkyvistä pitkiksi ajoiksi kirjan keskellä, ja sen sijaan huomio kiinnittyy moniin muihin henkilöihin. Eli tässäkin ollaan Gösta Berlingin tapaan aika lailla kuvakudoslinjalla, kuvataan ennemmin laajempaa yhteisöä, kaupunkilaisten joukkoa niin nimettyinä kuin nimeämättöminä, ja näiden keskinäistä linkittymistä toisiinsa, kuin ketään yksittäistä henkilöä.

Tarinan sijasta yhteinäistä on tunnelma, eli aiemmin lukemani kirjansa tapaan tämäkin oli aikamoista vyörytystä rappiota, kurjuutta, kärsimystä niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. Toivon hippusia oli kovin niukasti jaossa ja kyllä nekin menivät varsin nopeasti ohi, tuskaa ja häväistystä sen sijaan riitti pitemmäksi aikaa vääjäämättömään vajoamiseen saakka. 

Mutta vaikka kirja oli lukijallekin aikamoista jatkuvaa turpiinvetoa, niin oli tässä kuitenkin oma vetovoimansa. Lyyrisen tyylin tuomalla etäännyttämisellä ja kerronnan hajottamisella useaan henkilöön vältetään tunne manipulatiivisesta heruttamisesta, eiks-oo-kauheeta-myötätunnon keinotekoisesta rakentamisesta, vaan ennemmin tämä kaikki näytetään eettis-soteriologisesti maailman tilana. Se joka kärsii jostain vähän vähemmän voisi olla tukena sille joka kärsii samasta enemmän, kuten eräs henkilöistä huomioi (ja sitten kaikki voivat huomioida ettei niin kuitenkaan tehdä, useimmiten päinvastoin). Ja vuodenkierto, niin luonnonilmiöinä kuin liturgisena kalenterina, on myös vahvasti mukana, ehkä asiat toistuvat loputtomiin mutta jatkuvasti ollaan myös menossa seuraavaan, ja asioiden tapahtumisissa tiettyinä ajanhetkinä on omat merkityksensä...

Ehkä tässä jonkinlainen katharsis pääsee syntymään, eli sitä kaipaaville tämä on varsin mainio kirja.

Nyt on myöhäissyksy, aika jolloin pimeys vain syvenee eikä vielä ole mitään toivoa, raskas aika joka on kuin ies ihmisten hartioilla, kuollut hiertävä ies.
Adventin alusaika, jolloin syksy suistuu talveen ja talven eloton nälkäinen kita ammottaa syvyydestä ihmistä kohti - silloin maisemasta tulee paha. Pilvet laahaavat ääneti kuin painavat tiineet eläimet. Mutta syysliejussa ei mikään idä, siinä on vain kuolleita kasveja mätänemässä ja hajoamassa. Vanhat härät äkäilevät ja puhkuvat vetäessään naatti- ja leväkuormia.
Tasangon yllä lepää pimeys. Kuin rajuilman lähestyessä. Äkillisessä raskaassa hämärässä talot hohtavat kovin valkeina, kalkinvalkoisina, haaltuneina - ne painautuvat lähekkäin niin kuin eivät tohtisi hengittää. Mutta etäällä näkyy meren loistava hopeajuova. Tasangolla ihmiset vaeltavat pimeissä maan uomissa, ilmaantuvat näkyviin, katoavat niihin jälleen. Pimeissä tien uurteissa jotka johtavat kohti hopeisen meren vaahtoa, kaukana merellä on aurinkoa.
Pelko painaa tasankoa alas liejuisiin uurteisiin. Pellonreunoille kasoiksi kootut kuihtuneet nauriinnaatit levittävät imelää lahon lemua ahdistavan taivaan alla. Etelässä kohoaa harju viiltävän sinisenä. Mutta täällä tasanko makaa matalalla laahaavien pilvitaakkojen alle kyyristyneenä kuin lapsi joka pimeänpelosta ei uskalla hengittää: tuleeko joku? kuka tulee?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 26. Kirjassa on itse valittu perhe (no ehkä kyse on enemmän yhteen ajautumisesta, vaikka on siinä valinnankin hetkiä).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (klassikkohaaste)

Olen tässä viime vuosina lueskellut aika ajoin Selma Lagerlöfin tuotantoa: Peukaloisen retket aikaa sitten lapsena (ja animaatiosarja on tietysti nähty), mutta joitain muitakin kirjojaan on sittemmin tullut luettua ja niistä pidettyä sen verran, että on ollut jo pitempään aikomus tarttua tähän nimekkääseen esikoisromaaniinsa. Eli ihan selvää klassikkohaastemateriaalia. Lukemani painos on Joel Lehtosen suomentama ja Georg Paulin kuvittama.

Nimihenkilö Gösta Berling toimii kirjan alussa pienen paikkakunnan pappina, mutta on herättänyt pahennusta juopottelullaan, ja piispantarkastuksessa saattaa Göstasta tulla virkaheitto...ja vaikka tapahtumat ottavatkin hetkellisesti positiivisemman käänteen, niin pappisura päättyy kuitenkin lyhyeen. Harhailu ei kuitenkaan kauaa kestä, kun Gösta päätyy ylläpidettäväksi yhtenä kahdestatoista kavaljeerista Ekebyn kartanoon, jota hallitsee rikas majurinrouva Samzelius, Vermlannin mahtavin nainen. Ja loppukirja sitten vietetäänkin tässä vermlannilaisessa kartanossa ja sen lähistöllä, kartanoilla ja kylissä. 

Kirjan henki on varsin omalaatuinen: se sijoittuu jonnekin 1800-luvun puolivälin tienoille, kirjoitusajankohdasta katsottuna kuitenkin sen verran selvästi menneisyyteen, että vaikka Lagerlöfin nykyisyys ei mahdottoman kaukana olekaan, kerrontaa voi maalailla reippaasti legendamaisemmaksi, hahmoja paisuttaa elämää suuremmiksi ja näiden käytöksiä hieman erikoislaatuisemmiksi, tapahtumia melodramaattisemmiksi. Harvakseltaan mutta eittämättä mukaan tulee myös yliluonnollisia tapahtumia, ja muutenkin (kauhu)romantiikan henkeä on mukana. Tämä ei tietenkään ole Lagerlöfin tuotannolle poikkeuksellista, pikemminkin päinvastoin runsas  legendojen ja myyttien käyttö on ollut minulle vetovoimana. Ja oikeastaan tämä kirja on aika maltillinenkin tässä (mutta samalla ilmeisesti verrattuna muuhun aikakauden ruotsalaiseen kirjallisuuteen silti poikkeuksellinen). 

Varsinaista yhtenäistä juonta tässä on niukasti, kerronta etenee episodimaisesti henkilökuvina ja tapahtumina lähiseudun sosiaalisessa verkostossa, ja Gösta itse on usein sivuhahmona, ja joissain luvuissa ei sitäkään. Ja kuitenkin karismaattisena, älykkäänä ja energisenä, joskin usein myös holtittomana, häilyvänä ja vastuuttomana hahmona Gösta on usein katalyytti tai toimeenpaneva voima, joskus vaikkei olisikaan paikalla, ja jos tässä nyt jonkinlainen kirjan läpi kulkeva punainen lanka löytyy niin se on Göstan kasvukertomus suurempaan vastuullisuuteen. Mutta paremmin tämä oli silti kuvakudos Vermlannista, hieman mytologisoivien filtterien läpi katsottuna.  

Episodimaisuus toi myös hyvän lukurytmin: kirja jakautuu kahteen osaan ja sivuja on päälle 600, mutta päätin lukea kirjan luku päivässä -tahdilla, ensimmäisen osan marraskuussa ja toisen joulu-tammikuun vaihteessa, ja tällaiseen lukemiseen kirja sopi hyvin (vaikka loppupuolen viittauksissa kirjan alkupään tapahtumiin olikin joskus jo hieman vaikea muistella, että mihinkäs se episodi päätyikään, mutta ei se varsinaisesti ymmärrystä haitannut). 

Kuten sanottu, olen pitänyt Lagerlöfin tavasta käyttää myyttistä, legendamaista sävyä kerronnassaan, ja sitä riitti toki tässäkin. Mihinkään selvään muottiin ei asetuttu, kerronnassa liikuttiin sujuvasti seurapiiriromansseista melodraamaan ja kauhuromantiikkaan, komediasta tragediaan: mitään puolta ei liioiteltu joten tietty (hivenen synkeä) yhtenäisyys säilyy, mutta yhdistettynä episodimaiseen kerrontaan, ei oikein koskaan voinut arvata mitä seuraava luku tuo tullessaan. Mutta oli tässä kyllä myös pitkäpiimäiset hetkensä, ja luulen että erityiseen klassikkoasemaan on vaikuttanut, että tämä oli kirjailijan esiinmarssi: kirjana pidin enemmän esim. Ajomiehestä. Mutta luulen, että tämä ei jää viimeiseksi luettavaksi Lagerlöfiksi...

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Sill'aikaa kun lapsi kuulee kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä, pitää se päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rintaa vasten.
Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinata kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.
Ja muita bloggauksia löytyi muutama.

---------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin ja Minun kansani, minun rakkaani. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki on hyvä lukea myös muiden postauksia klassikoista, bongaten niin kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen ilmestyy Tuulevin lukublogiin. 

Toivo Pekkanen - Lähtö matkalle

Taas satunnaisia kirjoja jotka käsiin osuvat: Toivo Pekkanen tunnetaan parhaiten romaaneistaan (joita en ole lukenut), mutta viimeisenä teoksenaan 1955 ilmestyi tämä runokokoelma. Ja luulenpa lajityyppien keskinäisen merkityksen pysyvän muuttumattomana.

Ja mitään proosarunoa tämä ei ole, vaikka proosakirjoittajuus taustalla tuntuukin: klassista mitallisuutta ei harrasteta, muttei myöskään modernismia: ilmaisussa on lainailtu ehkä enemmän edellisestä, rakennetta jälkimmäisestä vaikka Pekkasen säkeet ovatkin varsin pitkiä ja runsaita.   

Kieleltään luonnehtisin tätä kovin usein, no, raskaaksi, ja sitä en pidä varsinaisesti positiivisena ominaisuutena. Ja runojen aiheissa ja teemoissa on samaa raskautta, maailmanpalo painaa yhä taustalla ja näköjään Pekkasella oli vastikään ollut myös vakava halvaus, jonka paranemisprosessi oli työläs. Paljon on halua pois, liikkeelle, painostavaa odotusta ja hiipumista ja toisaalta toivoa ehkä jostain muusta. Mutta tuolla sisällöllä, mahtipontisella vakavan paatoksen sävyllä, tunne raskaudesta tulee vain vahvemmaksi.

Takakanteen oli ehtinyt aikakauden auktoriteettien Unto Kupiaisen (jota runoilijana arvostan) ja Toini Havun kommentit, joissa teos julistetaan arvokkaaksi ja kestäväksi...ja, no, taisi kuitenkin käydä että tämä teos on jäänyt vahvasti oman aikansa kirjaksi, ehkä sillä hetkellä puhuttelevaksi, mutta oma lukukokemukseni jäi vaisuksi enkä oletan monen muunkaan nykylukijan tästä innostuvan.

Ja samalla tämä kirja oli hyvä lukea myös juuri nyt, kun taas on aikamme raskas, mahtipontinen, kipuileva. Kuinka suuri osa juuri nyt hyvin arvokkaalta ja tärkeältä vaikuttavasta kirjallisuudesta ja muusta taideilmaisusta tulee näyttämään tältä muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Helmet-haasteessa laitetaan tämä vaikka kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Kts. alla.

Lähtö

Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.

Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.

Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota maan päälle jäävät eivät tunne.

Minä yksin tiedän tämän aamun salaisuuden.
minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen aavistusteni tasangoille.

Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.

Kerstin Ekman - Suden jälki

Mielessä on ollut lukea enemmän pohjoismaista kirjallisuutta: jotain tuttuja ja pidettyjä kirjailijoita ja kirjoja tietysti jo löytyy, mutta aika paljon on myös kaipaamassa parempaa tutustumista. Kerstin Ekman on nimenä tuttu, mutta mitään en ollut lukenut, joten kirjastosta sitten tämä (koska Keltaista kirjastoa ja lyhyt). Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.

Mieleen tuli jonkun kirjailijan (en enää muista kenen) ajatus, että jos haluaa hyväksi romaanin päähenkilöksi, ei ole niinkään avuksi elää hyvin värikäs ja kokemuksiltaan monipuolinen elämä, vaan ennemmin saada yksi kokemus joka jollain tavalla mullistaa koko elämän. Kirjan alussa juuri 70 vuotta täyttänyt Ulf näkee suden.

Tämä tuskin oli ensimmäinen nähty susi ikinä: Ulf oli tehnyt pitkän uran metsähallituksen virkamiehenä ja oli myös intohimoinen metsästäjä, jo pienestä pitäen, villieläimiin hyvin perehtynyt ja paikallisen metsästysseuran metsästysjohtaja vuosien ajan. Tästä sudesta, jonka mielessään nimittää Pitkäkoiveksi, Ulf kuitenkin kiinnostuu ihan yksilönä, ei vain minä tahansa lajinsa edustajana, ja alkaa kantaa huolta sen kohtalosta. Ja samalla tästä lähtee liikkeelle ajatukset menneisyydestä, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, metsänhoidosta ja metsästyksestä ja suhteesta luontoon ylipäänsä. Ja toisaalta omassa ikääntymisessä on myös sulateltavaa, niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. 

Tässä reflektoinnissa ja uudelleenarvioinnissa, ja sen vaikutuksissa, onkin kirjan keskeinen sisältö. Pitkäkoipi toimi laukaisuna mutta villinä sutena pysyy pääosin possa näkyvistä, mutta Ulf tarkoittaa myös sutta, ja omien jälkien katselemisessa on myös oma toimensa. Ja kirja toimii hyvin, lukijana uppouduin kyllä hyvin Ulfin mietteisiin ja puuhiin...
joskin kirjan loppupuolelle ympättyä dekkaristista juonenkäännettä en sitten niin arvostanut: tavallaan se oli ympätty myös hyvin psykologiseen kerrontaan, ja näköjään Ekmanilla on dekkaristitausta, mutta silti untui hieman kornilta, onko dekkaripaine ruotsalaisessa kirjallisuudessa niin kova ettei ilman sitä voi enää kirjoittaa proosaa (tai ehkä sitä ei sitten vain suomennettaisi?)

Mukava tuttavuus tämä kuitenkin oli, ehkä Ekmaniakin siis pitää lukea lisää.
Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira (koiria on ollut vuosien varrella useitakin, myös nykyinen Zenta).