Saarinen & Vuokko-Syrjänen (toim.) - Pahoittelut rikinkatkun johdosta

Tämä novelliantologia herätti huomioni sen pompahtaessa näköpiiriini: Osuuskumman antologiat ansaitsevat aina ainakin olemassaolon huomioinnin, ja piirin tekijöiltä (vaikka eir kustantajalta) edellinen lukemani paketti Tämä jalka ei ole minun oli oikein antoisa. Ja tokihan helvetti aiheena kiinnostaa: Danten ja Miltonin ja Lewisin ja Gaimanin ja Careyn ja monen muun näkemykset myyttisestä paikasta/tilasta ovat tuttuja, ja parhaimmillaan aiheesta tosiaan saa hyvinkin kiinnostavaa juttua aikaan: mikä ja millainen helvetti oikein on, miten se toimii, miten se vertautuu muihin vaihtehtoihin, miksi se on jne. Samalla toki on todettava etten ehkä ole helpoin yleisö, kun aiheen käsittelyssä monenlaisia mestareita on jo nähty, joten odotustason laitan korkeaksi.

Novelliantologioilta on toki aina aiheellista odottaa epätasaisuutta, ja ei-niin-yllättäen sitä löytyy tässäkin. Mutta siinä missä tuo edellinen kehokauhukokoelma oli pääosin osumia, tässä mentiin useammin hutien puolelle. Yleinen ongelma oli, että käsitykset helvetistä pysyivät kovin kliseisinä, pinnallisina turistimatkoina ilman että aiheesta oli oikein mitään kiinnostavaa sanottavaa, ja vaikka helvetti-kliseeseen koplataan pyramidihuijauksia, tosi-tv:tä tai konsulttijargonia niin ei se olennaisesti syvennä klisettä (tai sano mitään kovin kiinnostavaa myöskään niistä toisista aiheista). Novellit ovat sujuvasti kirjoitettuja ja niin myös luettavia, mutta oikea inspiraatio tuntuu olevan haussa.

Pari kirjoittajaa käytti teemaa varsin nimellisesti, tehden toisenlaisen spefijutun jossa oli jotain helvetiksi nimitettyä mutta jonka olisi hyvin voinut jättää poiskin: mm. Frida Burnsin tarina oli aika kiinnostava, joskin olisi toiminut ehkä paremminkin jos helvetti-viittaukset olisi häivytetty kokonaan taustalle...ja nämä vain nimellisesti teemaan liittyvät tarinat eivät ainakaan vahvista antologiaa kokonaisuutena.

Ironisena käänteenä aiempaan kommenttiini pinnallisista turistimatkoista, kirjan ehkäpä kiinnostavin tarina, Toni Saarisen 'Irtiotto', toteutti juurikin tuon: ryhmä turisteja vierailee helvetissä, jossa löytyvät pakettimatkojen tutut elementit...pinnallisuus ja kliseisyys oli käännetty vahvuudeksi, ja siinä sivussa onnistuttu sanomaan hieman enemmän helvetistä, ja siinä sivussa myös ihmiselämästä yleensä (ja turismista yhtenä sen ilmentymänä).

Mainitsen myös Maija Nyströmin 'Ei mitään pestävää' huomionarvoisena novellina: helvetin idea liittyy elettyyn elämään ja muihinkin vaihtoehtoihin, kuten oikein on, eli tässä helvetissä on kiinnostavaa ideaa, ja toteutuskin toimii.

Mutta kirjana suosittelen siltikin ennemmin vaikka Dantea ja C.S. Lewisia. Vaikka uudelleenluettuna.

 Edit: otsikon nimet korjattu  

Boileau-Narcejac - Sans Atout et le cheval fantôme (Valtiton ja aavehevonen)

Palaan taas ranskankielisen lanun pariin. Kun potentiaalisesti kiinnostavia tekijöitä ja teoksia käytettyjen kirjojen kaupassa katselin, niin huomasin tämän teoksen: Boileau-Narcejacin tuotantoa olen lukenut aiemminkin, ja kun tekijät yhdistän ennemmin psykologisiin vainoharhaisiin trillereihin jotka kääntyvät hyvin filmattavaksi (mm. Hitchcockin Vertigo ja Clouzot'n Les diaboliques), niin millaista nuortendekkaria näiltä on odotettavissa?

François, lempinimeltään Sans Atout (='ilman valttia', nimen merkitys selitetään kirjassa) on pariisilainen teinipoika, joka lähtee kesänviettoon perheensä sukuperintönä omistamaan linnaan Bretagnen rannikolle: ehkä viimeistä kertaa, kun linnan myynti on vakaassa harkinnassa, ei sen ylläpito ole mitenkään mielekästä (ja mahdollisia ostajiakin kiinnostanee ennemmin tontti kuin rakennus).

Perille päästyä tulee ilmi linnaa hoitavan perheen hermostuneisuus: paikalla on yllättäen alkanut kummitella, linnan pihalle tulee joka keskiyö aavehevonen (jonka taustalla on tietysti paikallinen historiallinen tarina), joka kuullaan hyvin mutta mitään ei nähdä (yllä oleva kansikuva on siis virheellinen). Ja sitten lähistöltä löytyy tajuton mies mukanaan kultainen patsas, jolla on jokin hämärä yhteys ulkomaiseen liikemieheen joka on kiinnostunut ostamaan linnan, ja Sans Atout alkaa selvitellä että mistä on kyse... 

Okei, tämä oli aika perinteinen nuortendekkari, idea voisi hyvin löytyä myös Kolmesta etsivästä, ja tämä lukija arvasi jo ihan alussa joitain tulevia ratkaisuja, vaikka yksityiskohdissa ja miten asiat liittyvät toisiinsa riittikin hieman arvaamattomuutta. Eli sellaisia Boileau-Narcejacin aikuisemmissa kirjoissa ominaisia yllätyskoukkuja ei tähän tullut, ja samoin ihan runsaimmat korulausemaalailut ja 'purple prose' olivat jääneet pois, kieli oli hieman yksinkertaisempaa. Mutta oli tämä silti kuitenkin lajityypissään varsin toimiva teos: tunnelmanluonti on hallussa ja kyllä tästäkin tulisi varsin mainio leffa, tekijöiden elokuvamainen kerronta on kyllä  näkyvissä.

Sans Atout -kirjoja tuli näköjään yhteensä kahdeksan kirjaa: en nyt tämän perusteella ole niiden pariin ryntäämään, vaikka hieman uteloittaakin että miten sarjaa kehitellään eteenpäin... 

Scholastique Mukasonga - Notre-Dame du Nil

Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta Scholastique Mukasongalta olen lukenut aiemmin novellikokoelman, ja nyt sitten tartuin varmaan tunnetuimpaan kirjaansa, romaaniin Notre-Dame du Nil, joka on saanut kasan palkintoja, käännetty eri kielille, filmattu jne. Ja olihan tämä vaikuttava teos. 

Kirjan nimi kertoo tapahtumapaikan, Ruandan vuorilla lähellä Niilin lähdettä sijaitsevan tyttöjen sisäoppilaitoksen, jota pyörittävien nunnien opetuksessa on maan tulevaa feminiinistä eliittiä, poliitikkojen, virkamiesten, liikemiesten yms. tyttäriä valmistautumassa aikuiseen elämään. Kullakin vuosikurssilla on 20 oppilasta, kiintiöitynä 18 hutua ja kaksi tutsia, ja kirjan päähenkilöinä on valmistuvan luokan oppilaat: muutama saaden enemmän huomiota, toiset pysyen enemmän taustallla tai yhden luvun anekdootteina. 

Kukkuloilla oleva koulu muodostaa oman yhteisönsä, joka on kaukana muusta maailmasta, mutta ei se tietenkään irrallaan voi olla. Tapahtumavuotta ei mainita kirjassa, mutta ollaan itsenäisyyden ajassa, yhdessä luvussa mainitaan ranskalaisia populaarikulttuuritähtiä 60-70-luvun vaihteesta, ja varsinaisen ajoittamisen tarjoaa viimeisessä luvussa mainittu (koulusta etäällä oleva, mutta kouluun vaikuttava) poliittinen tapahtuma, ja kun Ruandan historiasta luin lisää wikipediasta, sen perusteella ollaan vuodessa 1973. Eli se kuuluisampi kansanmurha on vasta kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta kyllä tämä kirja siitäkin kertoo.

- Tu sais bien que tout ça repose sur tes mensonges.
- Ce ne sont pas des mensonges, c'est de la politique.

Hutu-hallinto kun on jo hyvin vahvasti ilmaisemassa, mitä mieltä on tutseista, ja tämä heijastuu myös koulun mikrokosmoksessa. Erityisesti yksi tytöistä, Gloriosa, vaikutusvaltaisen poliitikon tytär, joka osoittaa myös poliittista aktiviteettia nimenomaan alleviivaten aina tilaisuuden tullen ketkä ovat hallitsevaa enemmistöä ja mitä niille muille pitäisi tehdä...häikäilemätön vallankäyttö on alussa vielä aika koulutyttömäistä, mutta yltyy luku luvulta. Muut hututytöt sitten ovat oman luonteensa mukaisilla linjoilla, ja kaksi tutsia, Veronica ja Virginia, sitten ovat miten ovat tilanteesta hyvin tietoisina.

Ja tuo ratkaisu käsitellä tilannetta nimenomaan sisäoppilaitoksen suljetussa piirissä, toimijoina teinitytöt aikuisuuden kynnyksellä, on vaikuttava. Mukana on myös koulunkäynnin normeja, iloa ja tiettyä viattomuutta, ja jotkut tapahtumat menisivät huvittavinakin, mutta kaiken läpäisee lukijan jatkuva tietoisuus tulevista tapahtumista, ironinen ulottuvuus mutta tämä ironia ei ole lainkaan huvittavaa. Ja samalla tässä rajatussa mikrokosmoksessa esitetään rasismin ja sorron mekanismeja, miten yhdet asiat johtavat toisiin ja miten tilanteet päätyvät sinne minne ne päätyvät (lukija tietää minne, ja hieman esimakua saadaan jo).

Kuten edellisessäkin lukemassani kirjassa, Mukasonga tarkastelee kolonialismia ja belgialaisten ja ranskalaisten läsnäoloa myös tämän kirjan tapahtumissa kriittisesti, mutta ambivalenttina: oma osansa heillä on miten asiat menevät, mutta suuremmalta osalta nämä ovat vain omissa jutuissaan pyöriviä sivustaseuraajia, jotka eivät ymmärrä mitä maassa tapahtuu.   

Tosiaan, vaikuttava teos joka käsittelee taitavasti vakavaa aihettaan sortumatta mihinkään kauhuturismiin. Ja keskittymällä näin vahvasti yksittäisiin henkilöihin ja näiden muodostamaan rajattuun yhteisöön, voi ehkä puhua yleispätevästikin: puhe ei ole vain Ruandasta vain tietyllä ajanhetkellä, Gloriosat, Victoriat, Veronicat, Modestat, Gorettit, Immaculéet ja muut löytyvät muissakin paikoissa ja ajoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös Hannu ranskaksi ja Margit ruotsiksi. Ja mahdollisesti kuulolla oleville kustantajille: tämä suomeksi nyt, hop hop (Mukasonga on myös ollut toistuvia nimiä viime vuosien Nobel-veikkauksissa...)

Ja Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa.   

Marja-Liisa Vartio - Seppele

Hyllyyn on kasautunut aikamoinen pino vanhoja runokirjoja, sisällöltään hyvin sekalaista, mutta näitä lienee luvassa lähitulevaisuudessa enemmänkin. Koska kukapa näistä bloggaisi jos en minä?

Kuten nyt vaikkapa tämä Marja-Liisa Vartion jälkimmäinen runoteos vuodelta 1953. Olen aikoinaan lukenut romaanin Kaikki naiset näkevät unia, ja näköjään ollut tuolloin hieman varautunut sitä kohtaan, mutta jälkimielikuvat ovat kuitenkin olleet tarpeeksi positiivisia, että lisääkin voisi lukea. 

Ja täytyy todeta, että jos ei olisi samaa nimeä kannessa, niin en arvaisi näitä saman kirjailijan teoksiksi. Vaikka kirjalla ei kokoa olekaan, on moni runoista suht pitkä ja eeppinen, balladimainen, sisältönä historiallista ja mytologista legenda-ainesta. Jotkut legendat ovat tunnetumpia (Raamatun Simson-kertomus), jotkut tuntemattomampia (Maria Magdalenan saapuminen Saint Baumiin etelä-Ranskaan), jotkut ehkä Vartion omaa keksintöä, tai ainakaan en tuntenut alkulähdettä, ja ei-eeppisissäkin runoissa on varsin arkaainen, historiallis-eksoottinen sävy, häivähdys unen ja loitsun hohdetta. Hieman tästä tuli mieleen Tulenkantajat ennemmin kuin lukemani Vartion aikalaismodernistit...

Mitta on pääosin vapaa, mikä joskus sopii hyvin, tuoden runoihin kerronnallisen ja koetun tuntua, mutta mukaan tulee joskus myös harmittavaa ryhdittömyyttä, mitallisemmalla laulumaisuudella olisi ollut ajoittain tilausta ja jotkut runot eivät ole ihan niin hyviä kuin ne tuntuisivat voivan olla. Kiinnostavia tunnelmia kuitenkin löytyy, vaikka tuskin se ihan ylittämätön menetys oli, että Vartio päätyi keskittymään proosaan.  

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa 

Simson

Vuorella istun minä, Simson,
hartioillani seitsemän palmikon paino.

Paljain käsin kaasin jalopeuran,
tuhannen filistealaista löin aasin leukaluulla.

Voima - seitsemän palmikon
kiveä raskaampi paino.

Simson - Simson - laulaa Israel
ja kiertää seppeleitä hiusteni koristeeksi.
Eivät he tiedä; vuorella Simson itkee.

Ei tarina enkelistä ja uhrisavusta minulle riitä.
Mitä hyödyttää kaataa yhtä jalopeuraa,
kun erämaa on jalopeuran raivoa tulvillaan,
ja jos huomenna en kaada kolmea
     ja huomisen jälkeen
kolme kertaa kolmea jalopeuraa,
ei minun ylistystäni lauleta enää Israelin suulla.
Tänään he tanssivat voittoa tuhannesta
     filistealaisesta,
mutta huomenna he tahtovat minun lyövän
     kolmetuhatta.
Vaikka jokaisen kaupungin portit mereen kannan,
timnalaisten arvoitukset tuhanteen kertaan 
     ratkon -
seitsemän palmikkoa,
yhä raskaammin kuin nuijat, takovat hartioita.

Vaan Israelin tyttäret tanssivat,
     tanssivat vastaan
kun Timnan maasta palasin lyömästä
     filistealaista.
Seppeleen he laskivat kulmilleni
ja lauloivat: Simson - sankari.
Eivät he tiedä: Israelin seppele on tuska.
Täällä vuorella punovat pilvet mustia lehviä
ympäri päätä.

Vaan suloisena kaikui laulu,
kun neitsyet vastana tanssivat
ja suloisempana muita kuin huilu kuin tuuli
Delilan ääni.

Simson - Simson - soitteli Delila
punaisella suulla.

Delilan nilkkarengas on helissyt Simsonin lävitse
ja käsivarren rengas on helissyt.

Voima, voima.
Seitsemän palmikkoa näin unessa kiertävän
     Delilan jalkoja.
Tomu oli pudonnut ja harmentanut hiusten
     kiillon.
mutta Delilan helmoissa nukkui Simson
     kuin lapsi.
Ja Delila leikitteli seitsemän palmikon
     tuuheilla päillä. 

Pentti Saarikoski - Mitä tapahtuu todella?

En ole Pentti Saarikosken omaa tuotantoa aiemmin lukenut, joitain suomennoksiaan toki. Käteen osui tämä, joka oli ilmeisesti läpimurtoteos vaikka jälkimaine taitaa kruunata muita kirjojaan huipuiksi.

Ja olihan tämä; irraudutaan runouden perinteestä, teoksen kieli on nykyäänkin yhä varsin poikkeuksellinen ja radikaali sirpaleisuudessaan ja rikkonaisuudessaan. Mitään erillistä runokieltä ei enää edes yritetä, ajatusten kappaleet törmäilevät jäsentymättömästi keskenään ja katkeilevat...

Avant-garde-vaikutteiden ohella mieleen tuli Saarikosken tunnettu klassillinen perehtyneisyys (jota väläytellään tässäkin), ja tapa jolla joitain antiikin tekstejä on säilynyt hyvinkin rikkonaisina ja fragmenttisina, onko sellaisen tietoinen tavoittelu ollut yhtenä ohjaavan periaatteena.

No niin, runouden kieltä eittämättä on uudistettu. Sainko tämän lukemisesta paljoa? Ööö...

puiden maailmasta
                              männyn oksat näkyvät
tänne
        minä istun huoneen perällä
                              ja keksin uusia kirjaimistoja
lasi särkyy solun seinät
                              musertuvat kuin vene
                                                  meri kääntyy
                                                  joku huusi
                              puun äänellä puiden
 

Juhan Paju - Haapsalun saunamurhat

Satunnainen löytö kirpparilta, mutta dekkareita ei-niin-tavallisilta kulttuurialueilta voi hyvin ottaa luettavaksi, ja kustantaja Taifuuni on kiinnostavia kirjoja julkaissut (suom. Samuli Juvonen).

Haapsalu on pieni kaupunki Viron luoteisrannikolla, ja sinne Juhan Paju on sijoittanut dekkarinsa (jolle on näköjään tullut suomeksi pari jatko-osaakin). Liikemies Ants Riisenin kuolema ei vaikuta mitenkään kummalliselta, mies on kuollut juopottelujuhlien jälkeen saunaan, sydän petti. Mutta miehen leski väittää että kyseessä on murha, ja kun myöhemmin sama seurue kokoontuu samaan paikkaan samoin juopotteluaikein, ja sen seurauksena toinen mies katoaa, niin vaikuttaa että jotain on pielessä, ja miliisimajuri Toivo Kivistik tarttuu työhön. Vaikka tai koska juttuun on myös sekaantunut nuori tarjoilijatar jonka viehätykselle Kivistik ei ole immuuni...

Tjooh. Juoneltaan tämä nyt ei mitenkään kovin suurta vaikutusta tehnyt, mutta miljöö on tavallaan kiinnostava: kirja on ilmestynyt alunperin 1990, ja ollaan vielä nimellisesti neuvostoajassa mutta kyllähän se vetää sen verran havaittavasti viimeisiään että käytännössä ollaan jo omillaan: murros on jo niin pitkällä ettei siihen edes oikein kiinnitetä huomiota. Ja, no, muuten tämän luki aika kivuttomasti mutta tuskin jään muistelemaan.   

Pieter de Poortere - De Leeuwen van Vlaanderen (Flanderin leijonat)

Sitten vuoroon teos, jossa historiallisia kerrostumia riittää. Tämä lukemani teos on ilmeisesti aika reippaasti yksinkertaistettu sarjakuvaversio Hendrik Consciencen kansallisromanttis-historiallisesta romaanista De Leeuw van Vlaanderen, teoksesta joka nauttii flaaminkielisessä Belgiassa vankkaa klassikkoasemaa. Joskin kansainvälisesti ei ehkä ole kovin tunnettu teos (on näköjään kuitenkin käännetty suomeksi vuonna 1919 ja löytyy projekti Lönnrotista: uhka vai mahdollisuus?) ja mitä Wikipediasta vilkaisin, ei edes Belgiassa ole nykyään kovin paljoa luettu. Mutta ahkerasti sovitettu: sarjakuvasovituksia on tehty kuulemma yhdeksän (tunnetuin Bob de Moorin), ja leffaversioitakin löytyy...Ei niitäkään kai kovin helposti muilla kielillä löydä, ja erityisesti se ilmeisin käännöskieli, ranska, loistaa vähäisellä innostuksella, aiheesta johtuen. 

Kirjan aiheena on nimittäin keskiaikainen sota Flanderin ja Ranskan välillä, ja ilmeisesti teoksessa ei juuri tavoitella neutraaliutta tai eri näkökulmien esittelyä: flaamit ovat hyviä ja ranskalaiset pahoja, ja tässä keskeisesti kuvatun taistelun voittavat sankarillisesti flaamit. Niinpä teos on ollut flaaminationalistien suosiossa, ja ilmeisen suosittu piikittelymuoto muillekin, josta tuo lukuisten versioiden määrä.

Ja tätä henkeä kyllä löytyy myös tässä Pieter de Poorteren versiossa, jossa mutkat laitetaan suoriksi ja kieli poskeen. Olen aiemmin kommentoinut, että hollantilais-flaamilainen huumori tapaa olla aika rankkaa ja räväkkää, ja Poorteren sarjojen tyylitelty lastenkirjamainen ulkoasu yhdistettynä mustaan ja groteskiin huumoriin on kyllä hyvä edustaja (tunnetuinta sarjaansa Boerke/Dickie on tullut suomeksi kaksi albumia, Hitlerin poika ja Dickie Hollywoodissa). Tämä ei ole Boerken rankkuussasteikolla, mutta ottaen huomioon, että tämä Lees-Trip-sarja on nimenomaan tarkoitettu helpoksi luettavaksi lapsille, niin monessa muussa kulttuurikontekstissa voisi jotkut piirteet aiheuttaa nikottelua...ja se antiranskalaisuus on kyllä täysillä mukana (vaikka naureskellen suhtaudutaan myös flaameihin...)

Suurin osa Poorteren sarjoista on sanattomia: tässä tekstiä on, mutta ensisijaisena kohderyhmänä on tosiaan vastikään lukemaan oppineet lapset, joten kuvakerrontaa on, ja kieli on hyvin yksinkertaista: minunkin varsin vajavaisella kielitaidollani tarvitsi konsultoida sanakirjaa vain pari kertaa.

Ja kirjassa julistetaan toivon tärkeyttä, kun ankeat sortajat pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän, ja miten se toivo sitten kanavoidaan toiminnaksi. Leijoniakin tuli useita yhden sijaan, koska me voimme kaikki olla niitä.  

Ei tämä ehkä huomattavimpien sarjakuvien joukkoon nouse, mutta viihdyttävä pläjäys kuitenkin, ja tulipa tutustuttua myös tähän Consciencen kirjallisuusklassikkoon (version uskollisuudesta en esitä arvailuja). Ja  Helmet-haasteeseen saadaan kohta 45. Kirjassa on isä ja tytär: prinses Gisela ja isänsä, Vlaamse graaf, ovat tuossa esimerkkisivun ekassa ruudussa.