31.3.2025

Alkuvuoden luetut

Juha Sandberg - Kohinakuvia
R.A. Lafferty - The Best of R.A.Lafferty
Elizabeth Bowen - The Little Girls
Kerstin Ekman - Suden jälki
Toivo Pekkanen - Lähtö matkalle
Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru
Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta
Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho
Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi
Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson - Silta Tumman yli
Yann Queffélec - Happy Birthday Sara
Siri Pettersen - Kupla
Jean Anouilh - Becket
Lasse Heikkilä - Carmen
Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin
Karin Erlandsson & Peter Bergting - Yöjuna

Sanna Vaara - Jumalan katkennut kynä
Jaro Karkinen - Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet
Maaria Ylikangas - Kritiikistä
Louis Bouyer - Life and Liturgy
Eduardo Galeano - Jalkapallo valossa ja varjossa
François Favreau - La liturgie
Anu Hopia - Hyppysellinen tiedettä
Gustavo Gutierrez - A Theology of Liberation
Juri Nummelin - Unohdettuja kirjailijoita
Juri Nummelin - Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia
A-G Martimort - En mémoire de moi
Miikka Tamminen - Keskiajan hirviöt
Aleksandr Manzos - Pelattu elämä

Kevät etenee, ja taas on aika koota näitä viimeisen kolmen kuukauden luettuja kirjoja: kaunokirjallisuus ja valikoima tietokirjoja. Tuleehan noita luettua, joskin "nämä haluaisin lukea juuri nyt"-pino tuntuu kasvavan kaksinkertaisella nopeudella, joten ei lopu ihan heti.

Lukuhaasteissa Helmet-haasteeseen on tullut 19 osumaa, joten ihan mallikkaasti etenee. Minua periaatteessa kiinnostaisi lukea myös ainakin muutama osuma Lue maailma vuodessa -haasteeseen, mutta huomaan myös että tällä hetkellä lukukiinnostus muuten suuntautuukin vahvasti Pohjois-Eurooppaan, joten kovin vahvaa panostusta tuohon haasteeseen ei taida tulla (mutta jokunen osuma tulee joka tapauksessa kertymään, ja onhan maailman kirjallisuus ollut ihan mallikkaassa osassa jo aiempina vuosina, kun taas Skandinavia on jäänyt vähän sivuun).

Kokosin myös omalle sivulle kokoelman tekemiäni bloggauksia katolilaisesta ja muusta uskonnollisaiheisesta kirjallisuudesta. Ja lista tulee kyllä kasvamaan... 

Mainitsen myös, että päätin avata BlueSky-tilin: pääasiassa kirjahöpinää, eli linkitän näitä bloggauksia nyt myös sinne (Facebookissahan blogilla on jo oma sivu), ja olen nyt kanssa laittanut sinne jotain lyhyitä mainintoja joistain lukemistani tietokirjoista, joista en ole viitsinyt tehdä omia blogipostauksia. Ja sen verran mitä siellä kirjakeskustelua on, olen myös hieman osallistunut...
Twitteriä en koskaan käyttänytkään, joten sen suhteen uusi asia eikä vain somealustan vaihto.

Ja tilastointi jatkuu, luettu kauno syksystä 2011 lähtien.


mies nainen x
englanti 164 147 1 312
suomi 111 74 1 186
ranska 126 47 2 175
saksa 54 14
68
japani 46 13
59
italia 51 4
55
ruotsi 25 18 1 44
venäjä 29 7 1 37
espanja 15 8 1 24
norja 13 6
19
tsekki 16 2
18
arabia 10 3 1 14
viro 9 3
12
unkari 8 2 1 11
tanska 9 2
11
puola 5 4
9
serbo-kroatia 3 3
6
islanti 4 1 1 6
muu 1
5 6
kiina 3 2
5
hollanti 2 3
5
portugali 2 2
4
kreikka 3
1 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
persia 2 1
3
turkki 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
korea 1 1
2
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

726 372 19 1117


28.3.2025

Karin Erlandsson & Peter Bergting - Yöjuna


Lisää poimintoja kirjaston lanu-fantasiahyllyistä periaatteella "ei sarja, käännetty jostain muusta kielestä kuin englannista": ruotsista käännetty (suomennos Anu Koivunen), kirjoittaja Erlandsson on suomalainen ja kuvittaja Bergting ruotsalainen.

Ja kansi vinkkaakin mahdolliseen lukutapaan: 24 lukua, joten joulukalenterilukeminen luku päivässä on mahdollista ja luultavasti tarkoituksenmukaistakin, ja tapahtumat tosiaan sijoittuvat joulukuulle. Eli miten käy, kun en ole varsinaista kohderyhmää (arvioisin siksi ennemmin 8-10-vuotiaita) ja luen tätä maaliskuussa useamman luvun päivässä?

Mistäs sitten on kyse? Nuori Danja tulee joulukuussa perheensä (isä, äiti, vanhempi sisko Nanda) kanssa vierailulle isoäidin luo, niinkuin joka joulukuu. Isoäiti (ja isoisä joka on vastikään kuollut) hoiti juna-asemaa ja asuu vieläkin aseman yhteydessä, vaikka se onkin jo jäänyt pois käytöstä, mutta ei ole isoäitikään enää oikein kuin ennen, muisti on mennyt jo selvästi huonompaan suuntaan.
Ja eräänä iltana isoäiti katoaa, ja samana yönä asemalle pysähtyy erikoinen juna, johon Danja nousee: juna jolla ihmiset matkustavat satumaiselta asemalta asemalle etsien tavalla tai toisella kadonneita läheisiään, joko fyysisesti tai sitten henkisesti sellaisia jotka eivät ole enää kuin ennen...joten Danjakin lähtee etsimään isoäitiään ja matkan varrella löytää paljon muutakin.

Noniin, perinteisen porttifantasian alueella toimitaan, eli arkisessa maailmassa elävä päähenkilömme löytää jonkin keinon siirtyä maailmaan, jossa asiat ovat fantasiamaisesti eri tavalla (ja tässä tapauksessa liikkuminen näiden välillä edestakaisin onnistuu). Ja tietysti on tehtävää ja hieman jännitystä ja hieman vaarallisia tilanteitakin (vaarallisia enemmän muille henkilöille, ja aika maltillisena tässä pysytään. Lisämausteena kirjassa tulee esiin myös aihe läheisissä tapahtuvista elämänmuutoksista: isoäidin dementia ja miten Danja käsittelee sitä on tärkeässä osassa tarinaa ja hieman myös isosisko Nandan teiniytyminen, ja muiden henkilöiden kautta mukaan tulee mm. läheisen mielenterveydelliset ongelmat, kuten vakava masennus, ja miten näitä tilanteita sitten käsitellään. 

Teksti on sujuvaa, kuvituksessa oli ansionsa, ja ilmeisesti kohdeikäryhmään tämä toimii ihan mallikkaasti (teos sai 2021 Runeberg Junior -palkinnon, jossa valitsijoina on porvoolaisten 6-9-vuotiaiden raati), mutta aikuiselle lukijalle (tai ainakin minulle) anti jäi kyllä niukemmaksi.
Mieleen tuli huomio joku aika sitten luetusta Kuplasta, jossa minua viehätti, että siinä tavalliseen maailmaan työntyvä fantasiaelementti oli intuitiivisesti ymmärrettävä mutta täysin selittämätön, se vain on. Yöjunassa mennään aika lailla toiseen suuntaan, sen fantasiaelementtia (eli itse yöjunaa) yritetään tavallaan tehdä jotenkin koherentiksi osaksi maailmaa, mukana on paljon kommentteja sen toiminnan periaatteista, ja yrityksiä sitoa tätä monin tavoin tavalliseen maailmaan, ja tässä lopputulos on aika sekava eikä kovinkaan tyydyttävä (jäin ihmettelemään esim. sitä mitä lopun tapahtumat lopulta merkitsisivät noin laajemmin, kysymys jota ei ehkä kannatakaan kysyä). 

Tuo teema suhteista läheisiin, jotka eivät olekaan enää kuin ennen, on myös käsitelty tavalla, joka kohdeikäisille toiminee, mutta vanhemmille lukijoille on varmastikin jo tullut vastaan syvällisempiäkin käsittelyjä, omista kokemuksista puhumattakaan...ja kuten sanoin, tarinassa on jännitystäkin annosteltu aika maltillisesti eli ei sekään oikein puolla lukemista (ja jos joulukalenterius on ideana, niin jouluisuuttakin kirjassa on aika niukasti).

Eli niin, kohderyhmä lukekoon, mutta sanoisin että tämä ei ole niitä lastenkirjoja, jotka ovat erityisen antoisia kaikenikäisille lukijoille.

Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. 
Ja bloggauksia löytyy muutama: Mai, Niina, Ruusa...

23.3.2025

Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin


Hyllyjä selatessa käsiin osuu kaikenlaista, kuten tämä Raija Orasen esikoiskirja, novellikokoelma vuodelta 1977: tuossa vaiheessa tuotantoa oli muutaman näytelmän verran, ja toimittajantyötäkin, eli kirjoittajataustaa oli jo, ja tietysti lisää on sittemmin tullut runsaasti.

Ohuessa kirjassa on neljä pitkähköä novellia, kaikissa naisnäkökulmahenkilö, ja kaikissa poliittista väritystä: nimitarinassa vanha rouva matkustaa poikansa luo kaupunkiin, muistellen niin omaa elämäänsä kuin poliittisesti aktiivisempaa naapuriperhettä, erityisesti sota-aikana, toisissa novelleissa naivi tyttö aikuisuuden kynnyksellä etsii paikkaansa elämässä ja yhteiskunnassa samalla kun orastava poliittinen herääminen kohtaa Prahan kevään, tai nuori yksinhuoltajaäiti on tekemisissä vanhemman sukupolven kanssa, sen erilaisissa kokemuksissa ja elämänratkaisuissa...

Kirja tuntuu olevan hyvin vahvasti kiinni tietyssä ajanjaksossa, 70-luvun lopulla. Sota-aikaan on omanlaisensa vinkkeli, jossa siihen on jo tullut reilusti ajallista etäisyyttä, ja silti se on myös yhä näkyvissä tavoilla jotka sittemmin ovat haipuneet. Ja poliittisuus tietysti: Oranen on myöhemmin tuonut esiin taistolaismenneisyytensä, ja se ei varsinaisesti tule yllätyksenä kun tämän lukee, ja samalla siihen innokkaimpaan ja kritiikittömimpään vasemmistolaisuuteen tunnutaan jo otettavan etäisyyttä.
Huvittava kontrasti syntyi kun luki kirjan takakantta ja kansiliepeitä, jossa kirja esitellään hyvinkin aatteen agit-prop-palolla, kun itse tarinat ovat kuitenkin ambivalentimpia, poliittisuus on läsna mutta epävarmempana, epäonnistuvampana tai kriittisempänä. Mikä sopii minulle hyvin. 

Eivät nämä mitenkään novellisuosikeikseni nousseet, mutta Oranen tekee kuitenkin aika mainiota henkilökuvausta jo tässä, ja ehkä romaanit ovat kuitenkin se oma alansa (on tuolla bibliografiassa näköjään pari myöhempääkin novellikokoelmaa, mutta aika pienen osan tuotannosta muodostavat). Ja tosiaan, ajankuvana tässä oli kiinnostavuutta, joten ihan hyvä kun tuli luetuksi. 

Ja ei, kirjan nimessä ei ole pilkkua. 

Helmet-haasteessa, öö, laitetaan tämä vaikka kohtaan 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: kirjan ilmestyessä olin jo mennyt syntymään, eikä tämä nyt katastrofaalista olisi ollut, mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen että näihin ilmiöihin on jo ajallista etäisyyttä. 

20.3.2025

Lasse Heikkilä - Carmen


Olen aiemmin Lasse Heikkilän joitain kirjoja lukenut, tällä kertaa toiseksi viimeinen varsinaisista runokokoelmistaan. 

Nimi viittaa Espanjan suuntaan, mutta ei siihen Meriméen ja Bizet'n femme fataleen, vaan Nuestra Señoraan, Maria del Carmeniin: suosikkiaihe neitsyt Maria on siis tässäkin kirjassa varsin näkyvästi mukana, hymyillen kaiken yllä. Maria-devootio pysyy aika perinteisissä kuvissa, jotka toki suomalaisessa kulttuuripiirissä taas ovat aika epätavallisia näin esitettynä.

Suosikkiaihe on myös matkanteko, ja tällä kertaa vahvasti esillä on Espanja. Heikkilä on mitä ilmeisimmin matkustellut maassa, tai ainakin se on runoissa hyvin näkyvissä. Tätä samaa aihetta on tullut vastaan muissakin 50-60-luvun runoilijoissa, matkailu oli vielä harvinaista ja tavallaan näkökulma on varsin turistinen, joskin ennen massaturismia, ja kokemukset innostavat runoilemaan ja jakamaan niitä kokemuksia. Nykykatsannossa tässä on jotain aika herttaista, kun ei matkailu jossain Espanjassa tai Italiassa ole enää niin eksoottista, ja toisaalta ei nykylukija taas pääse siihen Espanjaan, jossa Heikkilä vieraili...

Runoina tämä on on modernismia, joskin ei niinkään sitä jo tällöin ja erityisetsi myöhemmin suomalaiseksi standardiksi tullutta minimalistisen niukkaa modernismia: tätä on mukana satunnaisia otoksia, mutta enemmän Heikkilä on omillaan pitemmissä sarjoissa ja runsaina pulppuavissa säkeissä, innokkaana selittäjänä. Mieleen tuli T.S.Eliot, ainakin Autiota maata on taidettu lukea.
Ensilukeman impakti jäi näissä virtaavissa teksteissä joskus vähän laimeaksikin, mutta kirjaa selaillessa toiseen kertaan vastaan tuli moniakin mainioita kohtia, selvästikin siis kirja johon kannattaa palata myös myöhemmin.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa (virkailijana Rikhardinkadun kirjastossa: noin muuten Heikkilä on mitä ilmeisimmin ollut sodan jälkeen "murtuneet mielet"-joukkoa, joka lääkitsi itseään neitsyt Marian, runoilun ja matkailu ohella runsailla määrillä viinaa ja pillereitä). 

Harteilla asu, kuluneista lauseista kudottu
vilun käpertäminä kyyröttäen takan äärellä
jossa palaa valheellinen tuli
heitä majailee kaikkialla, lahko on suuri
"mikä minut on tekevä onnelliseksi" ja
"miksi minä olen onneoton haluten vain onnea" ja
monin samankaltaisin lauseparsin he moittivat
huivien ohuutta ja vilun tunkevuutta
yksilöllisyyden vahvin varustus he ovat
nämä kärsijät ja oppilaat
jossakin koulussa jossa kärsimättömyys opettaa
virheiden suurentamistaitoa
ja heitäkin pitää olla, ja heissäkin on liekki
kovin kätketty, haettava syvältä, mutta se on.

17.3.2025

Maaria Ylikangas - Kritiikistä


Kun en ole tilaaja niin kovin usein ei tule Hesarin kulttuurisivuja luettua (epäonnistun keskiluokkaisuudessa) joten Maaria Ylikankaan kirjallisuuskritiikkiä en ole sieltä seurannut, mutta sekalaisissa muissa yhteyksissä nimekäs kriitikko toki on tiedossa, joten kun kuulin tästä kirjasta, niin pitihän se toki ottaa luettavaksi. Ja kommentoitavaksi, reflektoiden tätä omaakin roolia julkisten taidearvostelmien tuottajana. 

Moneen suuntaan levittäytyvässä kirjassa puheena on kritiikki, erityisesti kirjallisuuskritiikki, sen tekijät ja vastaanottajat, asema kulttuurissa ja yhteiskunnassa, historiassa, monenlaisia eri tapoja, filosofioita ja asenteita. Ylikangas on alaan laajasti perehtynyt ja toisaalta ilmaisee myös vahvasti omia näkemyksiään (perustellen), joskus yksityiskohtaisemmin ja joskus fragmenttisesti heitellenkin (päädyin nyt tulkitsemaan kirjaa niin, että sen minäkertoja suunnilleen vastaa kirjan ulkopuolista Ylikangasta ja tämän näkemyksiä ja mielipiteitä enemmän kuin mitä edes vaikkapa autofiktiossa on tapana). 

Kirja on erinomaisen hyvin luettava meillekin jotka ehkä hermostuisimme tiukemmasta humanistijargonista, ajatuksia niin puolesta, vastaan kuin sivupoluille heräsi pitkin kirjaa, mutta en nyt tässä lähde käymään läpi koko glossaa, vaan lähden improvisoimaan omiani joidenkin esitettyjen aiheiden perusteella. Muusta totean vain, että jos aihe mitenkään kiinnostaa, niin kirja on tutustumisen arvoinen.

--------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kirjasomessa aika moni somettaja saattaa suhtautua varsin nikotellen ajatukseen kriitikkoudesta: olen tämän itsekin hyvin huomioinut (joskin ehkä ainakin blogien puolella saattaa olla että ajatus ei enää ole niin vieras, grammaajista yms. en sitten tiedä). Itse kuitenkin lähden "julkinen taidearvostelma"-linjalla ajatuksesta, että tässä suhteessa lakkaan olemasta täysin yksityishenkilö sillä hetkellä kun painan tuota oranssia "publish"-nappia, ja että kategorisesti asetun tällöin jonnekin samalle kentälle perinteisen kritiikin kanssa. Alusta on erilainen ja tuo omat vaikutuksensa tapaani tehdä, ja niin tekevät myös omat mieltymykseni, mutta toki perinteisempien medioiden kriitikoissakin riittää näkemys- ja toimintatapaeroja.
Tästä syystä minua kiinnostaa niin lukeminen kuin kritiikki myös metatasolla, ja siksi luen kiinnostuneena myös Ylikankaan kirjaa (ja olen vuosien varrella kommentoinut runsaastikin aihetta blogissa).

Perinteisten medioiden kritiikki joutuu tarkastelemaan omaa suhdettaan journalismiin, koska käytännössä nykykriitikot ovat myös journalisteja, ja nämä eivät kuitenkaan ole ihan sama asia. Voisin sanoa, että bloggaajana voi melkeinpä ylpeillä siitä, että ei ole journalisti, vaan voi valita luettavaksi ja käsiteltäväksi vaikkapa teoksia, joilla ei ole mitään journalistista mielenkiintoa, tai halutessaan käsitellä niitä tavoilla, jotka eivät perinteisessä journalismissa tulisi kyseeseen. Kun itse julkaisee, niin voi olla karnevalistisempi ja toisaalta harjoittaa kritiikin muitakin tehtäviä vapaammin.

Joudun kuitenkin toteamaan, että jotain journalistisia tehtäviä olen myös ottanut tänne: olen nostanut esiin joitain uusia teoksia, joista en voisi tehdä varsinaista kritiikkiä, koska minulla on sidoksia tekijöihin, julkaisijoihin tai sekä että, mutta joista katson että on tärkeää tuoda esiin että tällainenkin teos on olemassa, journalistisessa hengessä: näistä sidoksista olen  maininnut kyseisissä teksteissä, en sitten tiedä onko se olennaisesti vaikuttanut muuten tapaani kirjoittaa (tai missä määrin blogini lukijat huomioivat eroa).
Ongelma on suunnilleen sama kuin mitä Ylikankaan kirjassa todetaan saamelaistaiteilijoista ja -kriitikoista, että väkimäärä on sen verran pieni, että näiden välillä on lähes väistämättä sen verran sosiaalisia sidoksia, että varsinainen kritiikki ryhmän sisältä on mahdotonta. Sama on suomalaisilla katolilaisilla, rajallisen kokoisen ryhmän kaikki-tuntee-kaikki-tilanteessa varsinainen kritiikki on kompromettoitu, mutta näkymättömyys on vahingollisempaa. Tunnistan ongelman, ja että elämme ongelmallisessa maailmassa.

Joskus sanotaan, että paras on hyvän vihollinen, liian ehdottomaksi asetettu rima estää hyvän kehityksen, joten juututaan huonoon nykytilanteeseen. Ja vastavuoroisesti sitten ehkä hyvä on parhaan vihollinen: en ehkä ole hyvä kriitikko, mutta koska olen paras, niin sitten täytyy vain tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää, Jumala armahda.      

--------------------------------------------

Tehtäväaspekti, joka minua kiinnostaa taidearvostelmissa varsinaisen yksittäisten teosten arvottamiskeskeisyyden sijaan, on portinvartijuus, kuratointi. Mitä teoksia minä, tai joku muu, nostamme esiin? Mitä piirteitä niistä haluamme korostaa, mihin kontekstiin ne laitamme? Kun puhun yhdestä teoksesta, mitä muita teoksia, tekijöitä, konteksteja nostan esiin?
Ainakin omalta kohdaltani olen sitä mieltä että yksi niistä vähempimerkityksisistä ja tylsemmistä asioista, mitä voin jostain teoksesta sanoa, on pidänkö siitä vai en. Usein sen mainitsen, ja se saattaa tulla ilmi muutenkin, mutta yritän sanoa kyllä myös jotain sellaista joka on pätevää pitämisestä riippumatta: juurikin nostaen jotain mahdollisesti kiinnostavia piirteitä esiin, verraten johonkin muuhun, tai ylipäänsä mainiten kyseisen teoksen olemassaolon (tätä pidän myös hyvän kritiikin yhtenä tunnusmerkkinä: vaikka olisi täysin eri mieltä teoksen arvosta kriitikon kanssa, saan kritiikistä jotain ymmärrystä teoksesta). Tähtiä en jakele: en osaa, edes kirjan liite 2:n ohjeistuksen jälkeen, enkä halua, joskin ne voivat olla kiinnostavia aggregaationa.

Tuossa mistä ylipäänsä puhutaan, teoksista tai aiheista, ja miten asiat linkitetään toisiinsa, on kyse portinvartijuudesta: sanalla on huono leima, mutta kun sitä kuitenkin tehdään haluttiin tai ei, niin parempi ottaa se haltuun: katsoa kaanonia että kelpaako, ja millä tavalla siitä saisi paremman? Näkyvyys ja näkymättömyys eivät jakaudu tasaisesti, eivätkä edes oikeudenmukaisesti, mutta ovat aivan olennainen aihe kulttuurikeskustelussa (ja yhteiskunnallisessa keskustelussa ylipäänsä).
Lukijuudessa minua kiinnostaa myös kysymys millä perusteilla valitsemme lukemisemme ja tapamme lukea (ja vastaavasti mitä sivuutamme koska kohtaamme sen niin harvoin, mitä sivuutamme muista syistä), niin tiedostetusti, tiedostamattomasti kuin mutuhuttuilen siltä väliltä. Ja sama kysymys kiinnostaa julkisessa kulttuurikeskustelussa, kritiikki mukaanlukien: mistä puhumme ja miten (ja mistä vaikenemme ja mitä unohdamme).  

Kirjan yksi huomionarvoinen ajatus on negatiivinen kritiikki ja sen tarpeellisuus: Ylikangas puolustaa kriitikon oikeutta myös negatiivisuuteen, hyvin perustein. Lukijana, jolla ei ole journalistisia vaatimuksia, asettuu tietysti hieman erilaiseen tilanteeseen: olen useimmiten itse valinnut ne kirjat jotka luen, joten lähtöoletuksena on, että on niissä jotain kiinnostavaa, ja näin yleissävystä tulee myönteisempi. Ylipäänsä bloggauksen kohteeksi päätyminen on jo jonkinlainen suositus, vaikka lukukokemuksessa olisikin valitettavaa (ja toisaalta, jos valitettavaa on, niin pitää valittaa, ja ehkä jopa turvautumatta tämä-on-vain-minun-mielipiteeni -puolusteluun. Perustelut toimivat paremmin puolustuksena).

---------------------------------------------------

Ylikangas kiinnittää varsin paljon huomiota valtaan ja vaikutuksiin, ja aihe kiinnostaa myös minua. Eittämättä kriitikoilla on (yhä) mielipidevaltaa ja se valta ei ole jakautunut tasaisesti, mutta samalla olisi tavattoman naivia kuvitella, että jos kritiikkiä ja kriitikkoja ei olisi, se poistaisi myös nuo vallan epäsuhdat. Ennemminkin päinvastoin: jos yhteiskunnassa nyt on jonkinlaista yritystä sananvapauteen ja riippumattomaan tiedonvälitykseen (ei tarvitse edes olla paljon), niin kritiikki useammin jakaa mielipidevaltaa ainakin hieman tasaisemmaksi.
On oikeastaan aika vankan etuoikeutettu valtapositio pystyä olemaan välittämättä kritiikistä : kirjailijalle se tarkoittaa niin vakaata suosiota ja näkyvyyttä että sitä ei kritiikki tai sen puute hetkauta (tai, okei, täydellinen välinpitämättömyys kirjamarkkinoista ja lukijakunnasta). Ja lukijalle mahdollisuus olla välittämättä kritiikistä on myös etuoikeutettu asema: sen kun ojentaa kätensä niin se osuu sopivaan kirjaan, lukijalle tarkoituksenmukaiset kirjat ovat yleisiä, helposti saatavilla, niistä ei tarvitse olla erikseen tietoinen eikä niitä tarvitse etsiä.  

Toki moni (hei vaan, Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmä) sanoo valitsevansa kirjat aiheiden perusteella, ei kritiikin. Vaan mistä tietää ne aiheet? Kirjoista, jotka ovat muutenkin hyvin esillä, toki saa selville paljon jo ennen lukemista, eli kirjat jotka nauttivat näkyvyysvaltaa pärjäävät, heikot sortuvat. Kirjojen markkinoinnissa, takakansiteksteissä yms. on varsin usein näkyvissä kohderyhmäajattelun ohjaama tuotekuvaus, joka parhaimmillaankin yksinkertaistavat teoksia ja joskus ihan vaan johtavat harhaan (mm. takakansiteksteistä olen valittanut aiemminkin). 

Eivätkä vaikkapa kirjastoluokittelut tai hakukoneiden hakusanat taivaasta tipahtele objektiivisina totuuksina. Anekdootti parin viikon takaa: olen kolunnut viime viikkoina kohtalaisen paljon Kirjasampoa etsiessäni tietoja, kiinnostavia tekijöitä ja teoksia liittyen taannoin tekemääni katolisen kirjallisuuden listaan (myos mitä tulen siihen liittyen tulevaisuudessa lukemaan). Ja kun totesin, että siellä oli asiasanana 'katolisuus', niin mennäänpä katsomaan mitä sellaista löytyy josta en vielä tiedä. Suomeksi kirjoitettujen valikoima vielä meni, laitoin muistiin pari kirjaa joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta kun katsoin läpi käännöskirjojen valikoimaa niin aloin ihmetellä valikoiman kovin negatiivista yleissävyä...
Näköjään kyseistä asiasanaa 'katolisuus' oli käytetty suunnilleen joka kirjassa, jossa oli joku negatiivisesti kuvattu katolilainen henkilö, mutta jännittävästi jätetty pois isosta osasta kirjoja, joissa olisi moniarvoisempia, neutraalimpia tai ehkä jopa positiivisimpia kuvauksia: asiasanaa ei oltu vaivauduttu laittamaan vaikkapa sellaisiin hyvin ilmeisiin teoksiin kuin Ruusun nimeen, Jumalan unelmaan, Vaitioloon, isä Camillo -kirjoihin (niitä saatettin määrittää toki muilla hakusanoilla kuten 'kristillisyys', 'papit', 'benediktiinit' yms.). Hakusana saattaa näyttää neutraalilta, mutta sen käyttö oli havaittavasti yksipuolista, toiseuttavaa ja ennakkoluulojen värittämää.

Suhtauduin asiaan lähinnä melankolisella huvittuneisuudella, koska ilmiö on valitettavasti jo ennestään tuttu. Eikä se Kirjasammonkaan vika ole, kun ennemmin heijastavat yhteiskunnassa laajemmin vallitsevia asenteita ja käyttävät paljon muista lähteistä tulleita hakutietoja (päinvastoin, kun laitoin palautetta, sain asiallisen vastauksen ja asiasana ilmestyi ainakin niihin mainitsemiini esimerkkikirjoihin). Mutta tietysti kun huomaan tuon yhdessä asiasanassa, niin kysymys herää, mitenköhän muita asiasanoja on käytetty, millaisia painotuksia ja tulkintoja niihin liittyy, ja ovatko valinnat mielekkäitä tai oikeudenmukaisia. Tässä olisi pohdittavaa ja tutkittavaa niin Kirjasammon väelle, kirjastolaisille kuin kaikille käyttäjillekin.

Ja samalla se muistutti minulle, että on tärkeää, että lukuisat erilaiset sosiaaliset viiteryhmät tekevät myös itse näkyvästi kritiikkiä, kategoriointia, kuratointia: määrittävät omista näkökulmistaan omia kaanoneita, ja tarkastelevat myös muiden arvotuksia ja arvostelmia.

 --------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kritiikkipuhe on keskittynyt paljon yksilöihin, "sankarikriitikkoihin" ja yhteisöllisyys ja kritiikki kollektiivisena toimintana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sanoisin että itselläni painotus onkin juuri yhteisössä, kuten ehkä ylläoleva huomio viiteryhmiin, kaanoniin, sosiologisiin taipumuksiin yms. jo paljastaa.

Julkaisufoorumini on oma, olen ainoa kirjoittaja tässä blogissa ja yritän kuulostaa itseltäni. Mutta samalla "minä" on joukko viiteryhmien sidoksia ja sosiaalisia konteksteja: uskonnollisista sitoumuksista olikin jo puhetta, mutta samalla olen Helsingissä asuva vantaalais-eurooppalainen (ja tulen sinnepäin tunnistetuksi useimmissa etnisissä profiloinneissa), keski-ikäinen, mies, luonnontieteellisellä koulutuksella, taloudellis-yhteiskunnallisella luokalla, poliittisilla mielipiteillä, kiinnostuksen kohteilla...nuo tarjoavat konteksteja ja filttereitä joiden kautta lukemisiani luen ja niitä kommentoin, ja ne nousevat eri tilanteissa vaihtelevasti esiin. Vaikka olisinkin uniikki lumihiutale juuri noiden yhdistelmänä, niin varsin pitkälle olen myös analysoitavissa noiden parametrien pohjalta (hei, tuossa puhuu luonnontieteellinen koulutukseni), sosiaalisena olentona. 

Ja niin ovat muutkin. Yksittäinen kriitikko voi toki intoilla vaikka Morrisseysta, Paavo Rintalasta tai Hélène Cixous'sta, ja jos sen tekee muitakin kiinnostavasti, niin hyvä. Samalla huomioarvo lisääntyy jos intoilijoita on useampi, ja oma mausteensa huomioon tulee, jos se nousee erityisesti tietyissä konteksteissa, omanlaisellaan orientaatiolla: mihin kaanoneihin nämä nostetaan ja miksi? (Ja negatiivisetkin kaanonit ovat varmasti olemassa: mikä on arkkityyppisesti tuomittavaa, halveksuttavaa, kollektiivinen symboli ei-ainakaan-tuolle?)

Kirjasome saattaa ainakin tottumattomalle näyttää vähän vastakkaiselta, kun somettajien väliset yhteydet ovat varsin olennainen osa tekemistä. Tuleeko tästä sitten jonkinlainen monoliittinen hivemind, enemmistön tyrannia jossa suositut kirjat ovat suosittuja koska ne ovat suosittuja? Voi kai someen niinkin suhtautua jos seuraa pintatasolla postausten ja klikkien määrää, ja on se tavallaan kiinnostavakin aspekti, esim. jos somehuomion ja myyntitilastojen välillä nousee merkittäviä eroja suuntaan tai toiseen, tai haluaako kirjasome äänestää vuoden parhaiksi kirjoiksi jotain samaa tai jotain muuta kuin keskeiset kirjapalkinnot.  

Ja samalla olisi hölmöä suhtautua kirjasomeen pelkkänä suosiokilpailuna katsomatta myös mikrotasojen ilmiöitä. Ylipäänsä tietysti on hölmöä redusoida ketään vain yhden sosiaalisen viiteryhmän perusteella, silloinkin kun viiteryhmä olisi 'kirjasomettaja' ja aktiviteettina 'kirjasomettaminen'. Ei sitä kannata itselleenkään tehdä.   

--------------------------------------------------

Apua, en ole vielä sanonut mitään teoskäsityksestä ja bloggaus on jo venynyt kohtuuttomasti. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin (näin ehkä edistäen Kritiikistä-kirjan asettumista kirjabloggaajien kaanoniin). 

Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.

13.3.2025

Jean Anouilh - Becket


Huomattava ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Anouilh on tässä tarttunut historialliseen aiheeseen, Englannin kuningas Henrik II:n ja Canterburyn arkkipiispa Thomas Becketin hankalia välejä: aihe on teatterissakin tuttu, tunnetuimpana versiona T.S. Eliotin Murha katedraalissa, mutta toki historiallinen tapahtumaketjukin oli sen verran dramaattinen että onhan siinä versioitavaa, eikä lisädramatisointiinkaan ole kovin paljoa tarvetta (etteikö Anouilh sitä silti tekisi).

Eliot rajaa oman versionsa Becketin murhaan kuninkaan kätyrien toimesta (oli kuningas sitten tapahtumien taustalla tai ei), Anouilh ottaa laajemman näkökulman: varsinainen murha tapahtuu sivussa, hivenen sen jälkiseuraamuksia, mutta paljon edeltävää, miten tuohon tilanteeseen oli päädytty.

Nuori normannikuningas Henrik II kuvaaan varsin oikukkaana ja huikentelevaisena nuorena miehenä, joka nauttii elämästä ja mitä hallitsijana voi tehdä. Ei mitenkään paha mutta eittämättä ajattelematon ja itsekeskeinen: kanslerinsa Becket, hyvä ystävänsä, on se vähän vanhempi vähän fiksumpi kaveri joka on kuninkaan uskollisena tukena ja hieman oikoo tämän holtittomuuksia, mutta eittämättä nauttii myös omalta osaltaan jossain määrin hyvästä elämästä...

Kuninkaalle yhtenä kahnauksen aiheena on kiista valtaoikeuksista kirkon kanssa, pääasiallisena vastapoolina Canterburyn arkkipiispa: kuka käyttää missäkin asiassa mitä valtaa toisen yli. Kun arkkipiispa käytännöllisesti kuolee, saa Henrik loistavan idean: arkkipiispan seuraajaksi laitetaankin kuninkaan ystävä ja tukija Becket (jolla oli jo diakonivihkimys, ja vauhdikkaasti sopiva ehdokas voidaan vihkiä papiksi ja piispaksi). Becket itse ei pidä valintaa viisaana, mutta virkaan kuitenkin päätyy...ja ottaakin uuden roolinsa ja asemansa vakavasti, omaksuu niin omassa elämässään uuden varsin askeettisen linjan ja poliittisesti puolustaa kirkon valtaoikeuksia kuninkaan yrityksiä vastaan. Henrik oli manipulointiyrityksellään ihan itse hankkinut entistä pahemman vastustajan ja samalla menettänyt vakaimman tukijansa ja ystävänsä, ja tässä on luonnollisesti sulattelemista...

Historiallisessa tapahtumasarjassa on tosiaan runsaasti dramaattista potentiaalia. Anouilh kasvattaa sitä vielä korostamalla Henrik II:n ajattelemattomuutta ja kuningas Lear -taipumusta ('koska minä rakastan itseäni, muutkin rakastavat minua'), ja toisaalta koko näytelmän ajan Henrikin ja Becketin välinen keskinäinen arvostus säilyy, ja ystävyyden tunteetkin tavallaan, mikä tekee koko jutusta traagisemman, kun velvollisuudet vievät henkilöt toisiaan vastaan...

Lisäkierroksia saadaan vielä epähistoriallisesta muutoksesta tehdä Becketistä saksi, ja näin kontrastoida myös normannihallitsijaa ja -yläluokkaa alaluokkaisiin sakseihin (Becket itse poikkeuksena), näiden sortoon ja sen aiheuttamiin jännitteisiin Englannissa. Ilmeisesti siinä kirjassa, josta Anouilh sai ideansa näytelmään, tehtiin tämä väite, ja kun kirjailija sai tietää sen virheellisyydestä ja että Becket oli yhtälailla normanni, ei hän kuitenkaan halunnut muuttaa versiotaan, ollaan sitten epähistoriallisia kun sillä tulee parempi tarina.

Helmet-haasteessa laitan näytelmän vaikka kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus (mm. Canterburyn katedraali). 

10.3.2025

Siri Pettersen - Kupla


Jatkan lanu-fantasian parissa: tämä norjalaisen Siri Pettersenin kirja vinkattiin FB:ssa kun kyselin ei-sarjafantasiaa joka on käännetty jostain muusta kielestä kuin englannista, ja se tuli sopivasti kirjastossa vastaan, joten lukuun (suom. Eeva-Liisa Nyqvist).

Kine, melkein 12-vuotias melkein-goottityttö (ei tunne alakulttuuria mutta tykkää mustasta ja hautausmaalla hengailusta) asuu pikkukaupungissa, jossa on paljon ärsyttävää: oikeastaan koko kaupunki, mutta erityisesti vanhemmat, luokkatoverit, koulu, opettajat, lähestyvä joulujuhla, ja erityisesti uimahalli ja uiminen.  

Yhden uimahallilla tapahtuneen konfliktin jälkeen Kine on taas hautausmaalla, ja löytää maasta lasikuulan, jonka sisällä on pieni, aika ruma nukke. Hän nappaa sen mukaansa, mutta yön aikana kuula (ja nukke) on paisunut suureksi, ja ei se muutenkaan ole ihan tavallinen lasikuula, koska Kine, ja vain Kine, pystyy kulkemaan seinämän läpi kuulan sisään. Ja se liikkuu Kinen ajatuksen voimalla, ja luo tyhjästä esineitä joita Kine haluaa, avaten varsin mullistavia mahdollisuuksia ja asettaen suhteet läheisiin kovin uusiksi, Kinen aivan uudella tavalla omavaltaiseksi ja riippumattomaksi...ja niinkuin aina, kaikella on hintansa.

Lukiessa mieleen tuli toinen teos, jossa on hyvin samanlainen perusidea, vaikka kerrontatapa onkin aika eri: C.S. Lewisin Suuri avioero. Siinä helvetti kuvataan paikkana, joka vaikuttaa aluksi hyvin houkuttelevalta, koska kaikki siellä noudattaa täysin asukkaansa tahtoa, varjojen maailma taipuu noudattamaan mielen kaikkia oikkuja, mutta tällöin pienetkin muiden ihmisten ärsyttävyydet houkuttavat ottamaan yhä enemmän etäisyyttä toisiin, ja niinpä helvetin asukkaat eristäytyvät yhä kauemmaksi toisistaan omiin muokattuihin maailmoihinsa...ja vastaavasti taivasta kohti suunnatessa on totuttelemista, että läpitunkevassa todellisuudessaan kaikki tuntuu niin tavattoman voimakkaasti, suorastaan kivuliaasti.

Pettersen kirjoittaa kasvukertomusta, joten Kine kyllä hoksaa tilanteensa paremmin kuin Lewisin helvetin asukkaat: kuplassa voi saada mitä tahansa tavaraa mutta joutuu eristyksiin kaikesta muusta elollisesta, kuplan ulkopuolella taas pitää usein sietää kaikenlaista tyhmää mutta on siinä kuitenkin omat tärkeät puolensa. Ja toisaalta kuplan kanssa päätyy tilanteisiin, joissa joutuu haastamaan omat aiemmat aika itsekeskeiset ja äkkipikaiset ajatuksensa, kun jokaisella on omat juttunsa ja ei Kine niitä kaikkia ole tiennyt, joten itsetutkiskeluunkin on aihetta...

Kerronta on muutenkin sympaattista: nykyaikaan sijoittuvaa tavallaan aika arkista nuortenkirjaa, jossa on mausteena liioittelua ja dramatisointia, ja johon nyt satutaan heittämään mukaan yksi selittämätön fantasiaelementti, joka muuttaa kaiken, joka tuo kirjaan aitoa fantastisen ihmeen tuntua, mutta joka kuitenkin pysyy asemassaan elementtinä, jonka avulla kerrotaan sitä varsinaista tarinaa. Jotakuta voi häiritä kuinka selittämätön se kupla lopulta on, sitä nimenomaan ei edes yritetä sovittaa mitenkään koherentiksi osaksi ympäröivää maailmaa vaan se on vain Iso Poikkeus, minusta se toimi juurikin siksi.

Kehityskertomus tietysti etenee niinkuin ne tapaavat edetä, ja hieman kyllä ihmettelin että päähenkilö ja koulutoverinsa olisivat 11-12-vuotiaita (ehkä 13-14-vuotiaiksi itse mieluummin mieltäisin, varhaisteinejä kuitenkin), mutta mainio kirja tämä kyllä oli. 

Bloggauksiakin löytyy: Lukufiilis, Heidi, MarikaOksa, Suketus...
Ja voisin Helmet-haasteessa ottaa tällä vihdoin sen kohdan 2. Fantasiakirja