Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies

Vaikka laskenkin Italo Calvinon suosikkikirjailijoitteni terävimpään kärkeen, niin ei tämän tuotannosta ole juuri tullut blogattua, kun jo ennen blogiaikaa luin kaikki mitä käsiini sain ja muutaman teoksen pariin kolmeen kertaan...mutta onhan näitä jotain vielä lukematta.

Tämä lienee niistä suomentamattomista ainakin useimmin mainittuja: fantasiakertomus kahtena versiona, jossa kertoja saapuu keskellä metsää olevaan linnaan/tavernaan, jonne on kertynyt iso joukko muitakin kulkijoita. Merkillisesti kaikki paikallaolijat ovatkin äkisti mykistyneet, ja kertojakaan ei saa sanaa suustaan. Mutta onneksi käsillä on pakka tarot-kortteja, ja näiden symboliikkaa käyttäen eri tarinoitsijat voivat kertoa tarinoitaan...

Kortteja on rajallinen määrä, mutta korttien asettuessa pöydälle riveihin, eri kertojien korttirivit alkavat risteillä toistensa yli, käyttäen joitain samoja kortteja, ja vaikka symbolit ovatkin samoja, on niiden merkitykset hieman erilaisia riippuen millaisessa tarinassa ja missä yhteydessä niihin viitataan, ja samoillakin korteilla voi kertoa eri tarinoita riippuen luetaanko niitä alusta loppuun vai lopusta alkuun, lopputuloksena risteilevä tarinoiden verkosto...

Calvino viljelee tässä runsaasti kirjallisuusviitteitä: perusasetelma on tuttu Canterburyn tarinoista, Decameronesta ja sittemmin lukuisista muista lähteistä, tarinoiden joukosta löytyy Faust, Hamlet, Perceval, Lady Macbeth kuin Raivoisa Roland, ja korttien symboliikassa riittää katseltavaa. Ja tietysti isossa osassa on kertominen yleensä, ja tämän varsin kokeellisen menetelmän käyttö tarinasarjojen kehittelyssä.

Vaan samalla on todettava, että moni tarina ja miten ne on lopulta kirjoitettu auki ei ollut kovinkaan kiinnostava. Kirja on lyhyt, ja ihan kirjana luettavana se ei ole lähimainkaan tekijänsä parhaimmistoa. Mutta sen perusidea on innostava, ja houkuttaa hieman itsekin kokeilemaan miten esittää tuttuja tarinoita näillä symboleilla ja millaisia uusia tarinoita voisi syntyä pöydälle muodostuvista korttiriveistä. 

Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli

Joskus useampi vuosi tuli mainituksi Hilda Huntuvuori (mainitsija taisi olla Peegee Hydatoon -blogin Jorma), aikanaan suosittu historiallisten romaanien kirjoittaja joka on sittemmin jäänyt aika unohduksiin. On ollut tarkoitus kokeilla jotain kirjojaan, ja kun niitä näppärästi löytyi muutama kirjaston hyllyssä, ja vuonna 1923 julkaistu kirja sopii hyvin Suomen kirjat -listalleni, niin luetaan. 

Ja kun päähenkilö on sama, niin oli kiinnostava tehdä vertailuja kuukausi sitten lukemaani Pyhän Henrikin taivaskorvat -teokseen. Julkaisujen välillä on hivenen yli sata vuotta, ja toisaalta kun piispa Henrikin vaiheista edes ennen kuolemaa ei lopulta ole kovinkaan paljon tietoa tai edes legenda-aineistoa, niin kirjailijoilla on aika vapaat kädet kehitellä oma versionsa, ja ehkä nämä versiot myös kertovat jotain omasta kirjoitusajastaan...

Huntuvuori seuraa hieman perinteisempiä latuja niin historiallisen romaanin, hagiografian kuin legendatraditionkin suhteen: Henrik on englantilainen aatelinen, joka historiallisen romaanin periaatteiden mukaan on jossain määrin läsnä aikakauden merkittävimmissä tapahtumissa ja merkkihenkilöiden seurassa...nuorna miehenä lähtee ristiretkelle Jerusalemiin mutta pettyy sekasortoisenn ristiretkiarmeijan toimiin, ja takaisin tullessa taas kotikartano on tuhoutunut kuningas Tapanin ja prinsessa Matilden välisessä sisällissodassa. Itsesyytökset vievät Henrikin Clairvaux'n sistersiiniluostariin, jossa hänestä tulee Bernhard Clairvaux'laisen sihteeri ja henkiystävä...kunnes tie vie kardinaali Nicolaksen, tulevan paavi Hadrianus IV:n, seurassa Skandinaviaan jossa kardinaali asettaa hänet svealaisten piispaksi. Ja sieltä tie vie tietysti lahden yli Suomen puolelle.

Niin, ja tietysti Henrik on kaunis, älykäs, monitaitoinen ja kaikkien rakastama jne. Huntuvuori kirjoittaa vastaitsenäistyneelle Suomelle mahtipontisen ylevää historiaa, jolle varmastikin oli tilausta, vaikka nykyajalle Louhimiehen maanläheisempi versio on ehkä helpommin omaksuttava (vaikka toki siinäkin on omaa ylevyyttään): vaikka jälkimmäinen kirjottaakin tietoisemmin pyhimyksestä, on Huntuvuoren versio selvästi lähempänä klassista hagiografiaa. Kiinnostavasti molemmat kirjailijat nostavat Henrikin äidin merkittäväksi vaikuttajaksi poikansa henkiseen kehitykseen, vaikka Huntuvuoren kirjassa tämä ei kovin paljoa mukana ehdikään olla...

Huntuvuori päätyy myös hylkäämään ajatuksen, että Suomi olisi ollut täysin pakanamaa Henrikin tullessa: kristinusko oli levinnyt rannikoille jo edellisten sukupolvien aikaan, ja kastettuja oli jo aimo joukko, vaikka toki myös vastustusta ja kristittyjen yhteisöt olivat hyvin epävarmalla pohjalla: Henrikin rooli onkin juuri kristinuskon aseman vakauttaminen Suomessa, kylvö jo hyvin valmisteltuun maaperään.

Tjooh. Vanhempien historiallisten romaanien tapaan tämän kiinnostavuus on ehkä enemmän siinä mitä ne kertovat kirjoitusajankohdastaan kuin varsinaisesta kohteestaan: nykylukijalle tässä on jo sen verran kynnystä, että en nyt varsinaisesti odota minkään kustantamon innosta hihkuen ryntäävän ottamaan tästä uusintapainosta. En nyt minäkään faniksi tullut, mutta ehkä jotain muutakin kirjailijalta vielä luen... 

Paolo Maurensig - The Lüneburg Variation

Tätä kirjaa lukiessani aloin muistella jossain näkemääni kuvausta (saattoi olla Tommi Melenderin blogissa) "globaalista literary fictionista" genrenä ja sen kliseistä. Tämä Paolo Maurensigin esikoisromaani on saanut kanteensa positiivisia blurbbeja, mutta tuosta assosiaatiostani voinee päätellä että en ollut kovin ihastunut kirjaan. Mutta koska kirjassa on jonkinlaista jännärirakennetta (se ollen tietysti yksi genreklisee), niin varsinaisesti kirjaa kommentoidakseen pitää käsitellä joitain käänteitä, eli jos pelkää SPOILEREITA ja haluaa kuitenkin kirjan lukea laimeusvaroituksestani huiolimatta, niin ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Niin, kirjan alussa vanhahko wieniläinen teollisuuspamppu ja shakkimestari on kuollut: luultavasti itsemurha, mutta syy olisi tuntematon, samoin jotkut kuolinpaikalla näkyvät vihjeet vaikuttavat käsittämättömiltä. Tämän jälkeen kerronta siirtyy hieman aikaisempaan hetkeen, junamatkaan jossa kyseinen herra kohtaa nuoren miehen, joka myös osoittaa kiinnostusta shakkiin, ja alkaa kertoa tarinaa omasta shakinopettajastaan, jonka vaiheet tottakai liittyvät vanhempaan herraan, vaikkei yhteydet heti olekaan ilmeisiä.

Kirjan alkupuolen kuvaus shakkiobsessiosta oli aika mainiota, vaikka mieleen tulikin Stefan Zweigin Shakkitarina ja vähän myös Yasunari Kawabatan Master of Go (ja vertailu ei ihan ole Maurensigille eduksi). Varsinaiset pelikuviot pysyvät hyvin epämääräisinä, joten mitään syvällistä shakkiymmärrystä tuskin tarvitaan (enkä tiedä onko tällä ansioita oikeasti asiaa harrastavien piirissä, ainakin yhden närkästyneen nettikommentin tätä vastaan luin). Mestaruus- ja obsessiokuvauksessa vedetään jonnekin mystisyyden ja maagisen realismin rajamaille muttei tietenkään liiaksi, koska tämähän on vakavasti otettavaa literary fictionia, ja samasta syystä myös niillä jännäripiirteillä vaan flirttaillaan. Tämä flirttailu on kuitenkin myös tämän genren klisee... 

Ja sitten kirjan toisella puoliskolla salaisuuksien keriytyessä auki mukaan tulevat natsit, ja tässä vaiheessa huokaan syvään. En tosiaankaan ole innostunut niistä loputtomista "Auschwitzin puhelinmyyjä"-tarinoista, ja truistinen ilkeät-natsit-ovat-ilkeitä -teema vaikuttaa minusta modernissa kirjallisuudessa niin kovin usein sentimentalistiselta manipuloinnilta, halpahintaiselta kliseeltä jolla tuoda gravitaksen ja vakavuuden tuntua kirjaan. Ja juuri sellaiselta se tässä kirjassa tuntuu. 

Jepjep. Kirja on tietysti ihan taitavasti kirjoitettu, sliipattu sujuvuus kuuluu tietysti myös tämän ei-genre- genren ominaisuuksiin, vaan ei ihan kauheasti kannata jäädä ajattelemaan onko henkilöissä ja näiden toimissa juuri syvällisyyttä, niin paljon kuin tässä onkin ääripersoonallisuuksia ääriolosuhteissa...näissäkin näkyy vahva kliseisyys ja oma omituisuutensa on katoaminen heti kun ovat täyttäneet dramaattisen funktionsa (joka korostettuna voisikin olla tavallaan aika kiinnostava kerronnallinen elementti, nyt se näyttää vain siltä että näillä ei ole merkitystä). 

Paavo Rintala - Jumala on kauneus

Jumalauta, minä olen mesimarja.

Eipä ole aiemmin tullut Paavo Rintalaakaan luettua, vaikka niminä on muutama kirjansa ollut tuttu. Tämä romaani löytyi hyllystä, ja sopii myös Suomen kirjat -listalleni, vuodelle 1959 kaivattiin teosta...  

Kirjan nimi on jyrkkä mutta aiheeseensa sopiva: tämä on taiteilijaromaani jonka ytimessä on kauneuden (tai Kauneuden) tavoittelu. Kauneuden jonkinlaisena transsendenssina, näköpiirissä melkein häilyvänä mutta aina pakenevana, ja yritykset tavoittaa se ja esittää se maalauksessa epäonnistuvat ja onnistuessaankin eivät ainakaan muut tunnu ymmärtävän...

Nimeämätön päähenkilömme (joka perustuu Vilho Lampeen, vaikka Rintala kieltääkin tämän olevan elämäkertaromaani) on Helsingissä opiskelun jälkeen palannut kotiseudulleen Limingalle, ja maatöiden ohessa maalaa vimmaisen tuotteliaasti. Välissä käydään Pariisissa, mutta Limingalle palataan. Taiteilija hakee paikkaansa ja auktoriteetteja, ottaen ja hyläten: maalaako lehmille vai museoihin, seuratako Mussolinia vai Van Goghia, kaikki nämä vuorollaan omaksutaan ja sitten torjutaan (Vermeer sentään saa pidemmän armon), vain kauneus on, mutta senkin ne yrittävät tappaa. 

Suuri osa kirjasta on virtaavaa sisäistä monologia (eikä se aina pysy sisäisenä): Rintalan kuvaama henkilö on eksentrinen, ja ympäristönsä kanssa jatkuvassa irrallisuuden ja väärinymmärryksen tilassa, mikä eittämättä on traagista mutta toki kerronnassa on myös aimo annos huumoria. Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa, ja puhuessaan Kauneudesta päähenkilömme on toki samaa mieltä, mutta samalla moisessa mystisessä ehdottomuudessa moni muu asia tässä maailmassa vääntyy hullunkurisiin asentoihin...myönnän etten odottanut tämän kirjan olevan näinkin hauska.  

Toki lukiessa tuli mieleen myös vastikään toisaalla (sori, en muista enää missä) näkemäni pohdinnat, että luoville taiteilijoille itsekeskeisyys on varsin ominainen piirre: tämä kyllä pätee hyvin tähänkin kirjaan, joka kerronnallisestikin on oman kokemuksen absoluuttisuuden täyttämää. Ja siinä ei sitten muiden mielipiteet vaikuta, jos ei ihmiset ymmärrä niin lehmät ymmärtää.

Maalari hyppäsi kolmekymmentäseitsemän vuotiaana Merikoskeen. Hän oli siis asiallisesti ottaen epäonnistunut sekä taiteilijana ettâ ihmisenä.
- Hyvin tyypillisesti romanttinen taiteilijakohtalo, everstin rouva sanoo. 

Khaya Ronkainen - From the Depths of Darkness

Poimintoja kirjamessuilta pienempien julkaisijoiden puolelta: pieni runovihko joka vaikutti pikavilkaisulla kiinnostavalta, joten kokeillaan. Nettihaku paljastaa kirjailijan olevan alunperin Etelä-Afrikasta mutta Suomessa asuu.

Ja teoksen nimi vinkkaa jo yhdestä teemasta, pimeydestä. Luen tätä ajankohtaiseen aikaan, kun marraskuiseen pimeyteen viittaillaan myös teksteissä, ja mitä maahanmuuttajatutuilta olen kuullut, on se aikamoinen koettelemus monelle. Ja tietenkään kuvattu pimeys ei ole vain konkreettista.

Ja toinen huomattava teema on juuri maahanmuuttajuus, sen haasteet, ja tietysti myös toiveet jotka saavat ihmiset lähtemään ja tulemaan: nämä ovat ihan suorina viittauksina mukana, eivätkä oletettavasti perustu vain kirjailijan omiin kokemuksiin, vaan jaettuihin maahanmuuton kokemuksiin. 

Toisaalta alkoi huvittaa, että kyllä mollivoittoisella pimeyden ja kuoleman meditoimisella osutaan myös suomalaisen kulttuurin ydinalueelle, eli vaikka maahanmuutto onkin keskeinen teema ja kantasuomalainen saattaa huomata olevansa arvioivan katseen kohteena (esim. 'Eye Contact') niin ei se silti niin vieraannuttavaa ole... 

Pienessä vihkosessa liikutaan monessa muodossa, on lyyristä ja proosarunoa, aforistisia lauseita, piirroskuvia...
Muotojen yhteenliittymä tuottaa lukijalle kyllä myös haasteita tulkinnassa. Huomasin joitain varsin merkillisiä ilmaisuja, jotka saivat pohtimaan mahtaako missä kohtaa olla kyse ihan vaan typoista (kun niitä kuitenkin usein näkee pien- ja omakustanteissa, ja jos automaattisessa sanatarkistuksessa näyttävät oikeilta) vaiko harkituista sanavalinnoista (kun tämä on runoa) vai ehkä jostain erityispiirteistä joissa Etelä-Afrikassa puhuttu englanti eroaa minulle tutummista britti- ja amerikkalaisstandardeista. Kielitiedeamatöörinä viimeinen pointti olisi kiinnostava, mutta pidän myös typojen läsnäoloa mahdollisena, ja samalla tällaiset poikkeamat saavat minut lukijana kiinnittämään huomiota kieleen ja sen kulttuurikontekstiin...

I run

death on air
death on sea
death on land
          i run

clouds raining bullets
water sinking boats
natives waving blades
          i run

rivers into blood
numbers floating
stomach touching back
          i run

love thy neighbour
brothers and sisters
"Welcome!" they say
          i run

for year after year
numbers buried
none convicted
          i run

around the globe
south to north
till the end
          i run

what are you after?
a job, i say
"Whose job?" they ask
          i run

words burning
thirsty with despair
north to south
          i run

not for refuge
but to dissolve
into earth brown
as my face.  

Andrée Chedid - Nefritite

Tämä tuli vastaan kirppiksellä. Andrée Chedidia olen lukenut aiemminkin, mutta suomennettu tuotanto näkyy olevan aika vähäinen, yksi novelli antologiassa ja tämä romaani (suom. Saara Palmgren). 

Ja kuten nimestä voi päätellä, ollaan Egyptin historiassa varsin kutkuttavassa ajanjaksossa, faarao Ekhnatonin (/Akhenatenin) hallituskaudessa: reilu vuosi sitten luin Mahfouzin kirjan samasta aiheesta, ja Waltarin Sinuhe on tietysti aikoinaan tullut luettua...

Eli tapahtumasarja ja henkilöt ovat jo aika tuttuja: tällä kertaa puhujana ovat Nefritite ja kirjurinsa Bubastos, jotka kirjaavat muistonsa kun Horemheb on noussut valtaan ja Ekhnatonin ja Nefrititen rakennuttama uusi kaupunki on raunioina. Ja teemakin on tuttu, samanhenkinen kuin Mahfouzilla ja myös noissa aiemmin lukemissani Chedidin näytelmissä, ideologia ja sodan problematiikka.

Kirkas silmäni piti minua liian kauan uskossa, että rauhallisilla kansoilla on historiansa, että onnelliset kaupungit kestävät ikuisesti ja rakkaus elää kauan.
Ovatko ihmiset todellakin luodut sellaisiksi, että he oman luontonsa pakosta pyrkivät tuhoa kohti? Rakentaako ihminen yhä majansa tulivuoren reunalle?  

Ekhnaton on idealisti, rauhan ja armeliaisuuden tavoittelija ja kannattaja, ja Nefritite tämän vankkumaton tuki, rakastava puoliso, ja paikallinen utopia kukoistaakin muutamien vuosien ajan, mutta tämä ehdoton sisäänpäin kääntynyt pasifismi suistaa valtakunnan sekasortoon ja utopia sortuu raunioiksi erämaahan, osin ulkoisten paineiden ja osin sisäisten heikkouksien vuoksi.

Tämä aihe on tosiaan ollut Chedidillä aiemminkin esillä, ja probleemaan ei tarjota näppäriä mustavalkoisia ratkaisuja. Ja kun kirjailijalla on myös paljon runoilijantaustaa, niin tyyli on tässä varsin viehättävää...mutta luulen että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos en tosiaan olisi lukenut noin vähän aiemmin tuota Mahfouzin hyvin samanhenkistä teosta (ja jonka moniäänistä kerrontaratkaisua pidän parempana).