19.4.2024

Penelope Fitzgerald - The Means of Escape

Penelope Fitzgerald The Means of Escape novelli englanti

Blogiajan kirjailijalöytöjä tämä Penelope Fitzgerald: olen lukenut aiemmin viisi romaaniaan, jotka kaikki ovat tulleet blogiin, ja nyt vuoroon postuumisti ilmestynyt novellikokoelma. 

Fitzgeraldin tuotanto kertoo tyypillisesti varsin eksentristen henkilöiden kansoittamista mikroilmastoista, oltiin sitten sodanaikaisessa BBC:ssa, Thamesin asuntolaivayhteisössä tai saksalaisten romantikkojen parissa: tyyli on hienovireinen, hieman humoristinen ja pisteliäskin mutta outoudesta huolimatta Fitzgeraldin henkilöt pysyvät sympaattisina. 

Samat piirteet kyllä leimaavat näitä novelleja: niin ajassa kuin paikassa levitään laajalle, moni novelli sijoittuu menneisyyteen ja vaikka peribrittiläisiä ollaankin, sitä ollaan niin Karibialla, Istanbulissa kuin Uudessa Seelannissa.

Mutta vaikka romaaninsakaan eivät ole pituudella pilattuja, niin moni näistä novelleista tuntuu liiankin lyhyiltä. Niissä on kiinnostavia ideoita mutta Fitzgeraldin vahvuudet henkilöiden ja henkilöjoukkojen kuvaajina eivät saa riittävästi tilaa. Oikeastaan tuntuu että ainakin jotkut näistä olisivat olleet jonkinlaisia harjoituspätkiä ja fragmentteja romaaneille joita ei sitten tullutkaan kirjoitettua, ja moni niistä jää turhankin paljon roikkumaan ilmaan, olisivat tarvinneet vielä lisää jotain.

Nostan kuitenkin niminovellin onnistuneeksi: ollaan Tasmaniassa aikakaudella, jolloin suurin osa Australian eurooppalaisperäisistä asukkaista oli rangaistussiirtolaan lähetettyjä vankeja: nuori nainen kohtaa Port Arthurista karanneen vangin ja päättää auttaa tätä eteenpäin pakomatkalla, piilossa mielessä myös oma halu paeta...

Samanhenkisiä yksinäisyyden ja pettymyksen tunteita, halua paeta elinolosuhteitaan tai muuten ajautua tilanteisiin, joissa asiat eivät kuitenkaan mene ihan niin kuin pitäisi, löytyy pitkin kirjaa, ja kuten sanottu, moni näistä tuntuu sellaisilta että olisin voinut lukea näiden ympärille kehitettyjä romaaneja, mutta novelleina ne eivät oikein kanna. Kyllä tämän luki täydentämään kirjailijakuvaa, mutta lukekaa Fitzgeraldilta ennemmin niitä romaaneja.

'"I don't know why you came here in the first place. There's nothing here at all. If it's oysters you want, they're better at Cancale. There's nothing here to tell one morning from another, except to see if it's raining... Once they brought in three drowned bodies, two men and a boy, a whole boat's crew, and laid them out on the tables in the fish market, and you could see blood and water running out of their mouths... You can spend your whole life here, wash, pray, do your work, and all the time you might just as well not have been born."
She was still speaking so that she could scarcely be heard. The passers-by went un-noticing down Palourde's badly paved street. Hackett felt disturbed. It had never occurred to him that she would speak, without prompting, at such length.'
('The Red-Haired Girl')

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru (kannen vasen alakulma, kuningattarella on kaulakoru ja kruunu).

14.4.2024

Dino Buzzati - La fameuse invasion de la Sicile par les ours (kuuluisa karhujen hyökkäys Sisiliassa)


Jatkan ranskalaisten lastenkirjojen lukemista, tosin tällä kertaa mutkan kautta: tässä laajassa Folio Junior -sarjassa on julkaistu myös kohtalainen määrä käännöksiä, niin modernimpia kirjoja kuin klassikkoja, joihin tämä italialaisen Dino Buzzatin kirja myös lasketaan. Mutta myönnän että en ollut tästä kirjasta ikinä kuullutkaan, joten otetaan lukuun...

Kirjailija itse on toki tuttu: aikoinaan olen lukenut tunnetuimman teoksensa Tataariaro, ja blogiaikana myöhäisen realistisen romaanin Muuan rakkaus, mutta tuotantoa on paljon muutakin, ja mitä tässä kirjassa olleessa saatteessa, painotus on enemmän fantastisessa ja fabulistisessa kerronnassa, vaikka fantasia halutaankin luoda suht yksinkertaisista aineksista ja arkisesta sanastosta ja maagisesta realismista (mistä Tataariaro on tavallaan hieno esimerkki). Tässä kirjassa ollaan kuitenkin satumaisempia: tarina on syntynyt piirroksista joita Buzzati teki sisarentyttärilleen, joiden ympärille syntyi selittävää tarinaa, josta kirjailija sitten muokkasi 1945 tämän teoksen, kerronnassa sekoittaen kuvitusta, proosaa ja eeppistä runoa.

Tarina on aika suoraviivainen, vaikka jakautuukin selvästi kahteen puoliskoon: kauan kauan sitten Sisiliassa ihmiset elivät laaksoissa ja karhut vuorilla, mutta eräänä ankarana talvena vuorilla ei ole enää syötävää, joten karhut laskeutuvat laaksoihin kuninkaansa Léoncen johdolla...ja Léonce haluaa myös löytää poikansa Toninin, jonka metsästäjät olivat vieneet mukanaan muutamia vuosia aiemmin. Koska tyrannimainen Sisilian suurherttua ei tietenkään tätä hyvällä katso, niin konflikteja seuraa, mutta lopulta karhut ovat voittoisia, ja Sisilian hallitsijaksi nousee kuningas Léonce (ja ihmisetkin ovat tyytyväisiä uuteen hallitsijaan).

Kolmetoista vuotta myöhemmin Léoncen hallinto on yleisesti vakaa ja arvostettu, mutta merkillisiä varkauksia ja muuta epäilyttävää tapahtuu. Léonce etsii syyllisiä aluksi ihmisten joukosta, koska karhut olivat perinteisesti moraalisia (joskin hieman naiveja) olentoja, joille varkaus ajatuksena on tuntematon, niin pian saa huomata, että yhteiselämän aikana karhut ovat innokkaasti omaksuneet ihmisten huonot tavat, naurettavista rikollisiin...ja kun seuraavissa tapahtumissa tämä ihmisten huono vaikutus tulee mitä räikeimmin esiin, palaavat karhut takaisin Sisilian vuorille eivätkä ihmiset enää koskaan heitä näe. 

Tarina on tosiaan lopulta aika simppeli (ja ainakin Ilias on ilmeinen inspiraation lähde) mutta Buzzati kirjoittaa kyllä aika lailla kieli poskessa (jo kirjan alussa olevat henkilöiden esittelyt saivat aikaan hihittelyä) ja aiemmin lukemistani kirjoistaan tutulla ironialla. Luulenpa että joidenkin Astrid Lindgrenin kirjojen tai Narnioiden tapaan lapset ja aikuiset päätyvät lukemaan tätä tarinaa eri tasoilla, toisaalta tämä menee suoraviivaisena fantasiaseikkailuna ja toisaalta ironisuus vie tarinaa hieman eri suuntiin. Koska onhan tässä myös surumielisyyttä mukana. Hyvät karhut / pahat ihmiset -vastakkainasettelu on lähtökohtana, mutta karhujen hyvyys on naivia viattomuutta, ja toisaalta ihmisten pahuuskaan ei ole tarkoituksellista vaan siiheen voi kuulua hyvät ja sankarillisetkin teot, ja samalla se kuitenkin on olemassaoloon kuuluva aura, joka väistämättä korruptoi viattomuuden...

Mutta tuo on kuitenkin vain yhtenä juonteena erinomaisen viihdyttävässä ja hauskassa teoksessa. 

Cela se passait il y a bien longtemps,
Les bêtes étaient bonnes, les ommes barbares en ce temps.
La Sicile n'était pas comme elle est à présent,
Elle était alors faite différemment :
De hautes montagnes s'élevaient vers le ciel
dont les sommets étaient couverts de gel
Et, au milieu des montagnes, des volcans
De la forme des pains de sucre d'antan.

Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 12. Lastenrunokirja: proosaa ja runoa sekoitetaan, mutta menköön.

9.4.2024

Beryl Bainbridge - According to Queeney

Beryl Bainbridge According to Queeney historiallinen romaani englanti

Ja taas palaan Beryl Bainbridgen tuotannon pariin: tämä on aika mones lukemani, ja tuotantonsa pysyy haastavana, ei mitenkään miellyttävänä mutta hyvin kiinnostavana...

Tämä kirja on Bainbridgen myöhempää tuotantoa, historiallinen romaani 1760-1780-lukujen Englannista ja kirjailija Samuel Johnsonista, joka kirjan alussa tulee hyvin pitkäaikaiselle vierailulle poliitikko ja panimomestari Henry Thralen luo, ja tulevina vuonsa on olennainen osa Thralen perheen elämää, elämää jota kuvataan episodimaisesti: varsinainen juoni, jos sellaista on, on epämääräinen, suurempaa huomiota saavat henkilöt ja näiden suhteet.

He was a good man, one she had come to like, not love, a sentiment she felt contrary to the proper order of affections existing between men and women. Her mother, who lived on a diet of vegetables and water and could not be accused of emotions disturbed by either spirits or meat, often referred to the dead Mr Salusbury as a 'monster she had been fond of to distraction'. At such times Mrs Thrale, observing the light of passion in her mother's eyes, felt envy. On Sundays, in church, she sometimes prayed, without fervour, to be persecuted by love.

Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat kannen maalauksessa (Sir Joshua Reynolds) esiintyvät kaksi naista, Henryn vaimo Hester Thrale ja tämän tytär Queeney: kuten kirjan nimikin vinkkaa, on jälkimmäinen isossa osassa näkökulmahenkilönä. Bainbridgen kirjoissa ei juuri mukavia ja miellyttäviä henkilöitä ole, ja sama pätee tässäkin: Hester on varsin viileä, kova ja itsekeskeinen äiti, ja Queeney pikkuvanha, hyvin älykäs ja hyvin kriittinen äitiään kohtaan (ja aikanaan tulee katkaisemaan suhteensa tähän Hesterin mennessä uusiin naimisiin). 

Bainbridgen ominainen groteskius on tietysti mukana, ja siihen Samuel Johnson henkilönä soveltuu hyvin, arvostettuna ja tavattoman älykkäänä mutta myös tavattoman eksentrisenä ja monista fyysisistä vaivoista kärsivänä. Mutta samalla tästä kirjasta oli varsin vaikea saada otetta: tapahtumat levittäytyvät tosiaan episodeiksi parin vuosikymmenen ajalle, ja ilmeisesti lukijalta odotetaan hieman parempaa aikakauden keskeisten henkilöiden tuntemista kuin mitä minulla on (tunnen Johnsonin ja mm. Oliver Goldsmithin nimeltä mutten ole lukenut näiltä mitään enkä tiedä henkilöinä näistä oikein mitään). Ja varsinkin kirjan alkuosa oli hankala, kun Queeney oli tällöin vasta vauvaikäinen ja näin kerrontaa ei voinut vielä ankkuroida tähän. Ja myöhemminkin vaikka henkilö- ja perhekuvauksista ja Bainbridgen kerronnasta saakin jotain irti, niin tuntui että suurempi perehtyneisyys aikakauteen olisi ollut hyödyksi tämän kirjan parissa. 

It struck Mrs Desmoulins how useless learning was in times of crisis; Mrs Williams knew French and Italian and scribbled poetry, yet failed to recognize madness; 'He is not anxious,' she screamed. 'He is out of his mind.'
'It is not our function to interfere,' pronounced Mrs Williams and closed her eyes, though they saw nothing when open.

Helmet-haasteessa tällä saa helposti kohdan 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

5.4.2024

Lauri Pohjanpää - Sielukellot

Lauri Pohjanpää Sielukellot runo suomi

Minulla on nyt vähän huono tuuri Lauri Pohjanpään kanssa. Aikoinaan luetussa Meren kaupungissa oli ansioita, ja Suomen Runotar -antologian valinnat ovat toimivia (tunnetuimpana "kaksi vanhaa, vanhaa varista...") mutta edellinen lukemani Ristiritari ei uponnut yhtään, eikä tämä Sielukellotkaan sen enempää ilahduttanut.

Kiinnostava piirre näissä lukemissani kirjoissa on, että ne ovat vahvasti temaattisia, kukin kokoelma on yhtenäinen (ja sellaisilta vaikuttavat myös jotkut joita en ole lukenut) mutta teemoja ei ole toistettu. Tällä kertaa teemana on uskonnollinen, kristillinen runous: rukouksia, mietiskelyjä, faabeleita (ja kun 20-luvulla ollaan niin pysytään vielä selvän mitallisena).

Teema tietysti kiinnosti ja sen perusteella tämän myös luettavaksi otin, mutta kun olen lukenut hyvääkin kristillistä runoutta, niin tästä sitä löytyi kovin niukasti, ennemmin Pohjanpää laittaa tässä klisettä kliseen perään ja ajatusten ja tuntemusten ilmaisuissa ollaan kovin, no, itsestäänselviä. Jotkut osat ehkä menisivät helppouteen ja turvallisuuteen nojaavana käyttörunoutena, joku ehkä virtenäkin, mutta lukijana halusin kyllä jotain enemmän...

Tätä alleviivaa muutama mukaan otettu käännösruno, joista katkelma Franciscus Assisilaisen Aurinkolaulusta on heittämällä kirjan säväyttävin teksti. Ja kiinnostavasti Pohjanpään omistakin runoista yksi kiinnostavammista käsitteli pyhää Franciscusta, joskin mietin oliko se runomuotoon sovitettu osa Franciscuksen legendoista ennemmin kuin Pohjanpään oma narratiivi...

Tulipa luettua, ja Helmet-haasteessa tämä olkoon 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (ollaan niin joulussa kuin pääsiäisessä...)

Kiitosvirsi

Yön, päivän tulla annat,
suot myrskyt, tyvenet,
sa Herra, kaadat, kannat,
suot riemut, kyynelet,
suot tuskan vailla pohjaa,
suot armon auringon, -
kaikk', kaikki tahtos ohjaa,
sun kiitos olkohon.

Sun, Herra, rakkauttasi
sun tekos julistaa
ja valtasuuruuttasi
sun ihmees ilmoittaa.
Kuin syleilyssään kantaa
maat, meret äärettyys,
niin vailla rajaa, rantaa
on armos iäisyys.

Niin päivän iki-hyvyys
kuin loiste tähtivyön,
niin korkeus kuin syvyys
ja harput myrsky-yön,
ne kiittää sadoin kielin
sun nimes kunniaa,
myös meidän hartain mielin
suo sitä kirkastaa.

1.4.2024

Alkuvuoden luetut

James Hadley Chase - No Orchids for Miss Blandish
Antoine de Saint-Exupéry - Vol de nuit
Tiziano Scarpa - Stabat Mater
Helvi Hämäläinen - Suden kunnia
Eric-Emmanuel Schmitt - Milarepa
John Williams - Stoner
Anna Maria Ortese - Evening Descends Upon the Hills
Erik Orsenna - Dernières nouvelles des oiseaux
Heikki Asunta - Sudenmarja
Tahar Ben Jelloun - L'école perdue
Dubravka Ugrešić - Kiputilahalitus
Jean Teulé - The Poisoning Angel
Marko Järvikallas - Saattue
Pierre Gripari - La sorcière de la rue Mouffetard
Agota Kristof - Hier

Paul McPartlan - Sacrament of Salvation: Introduction to Eucharistic Ecclesiology
Jean Claude Gautrand - Willy Ronis
J.C.Rees - Equality
Leonard Schapiro - Totalitarianism
Jacques Attali - Amours
Juha Räikkä - Katumuksen filosofia
Robert A. Dahl - After the Revolution? Authority in a Good Society
Michel Foucault - Discipline and Punish

Delaf - Le retour de Lagaffe
Catel & Bocquet - Alice Guy

 

Hyvää pääsiäistä! 

Kokoan taas listan vuoden ensimmäisen kolmen kuukauden aikana luetuista kirjoista: kaunokirjat ovat olleet blogissa, samoin kuin nuo mainitut sarjakuvat, mutta toki muitakin sarjakuvia on tullut luettua...ja tietokirjat (joista ohessa kokonaan luettuja, perinteiseen tapaan opiskelun yhteydessä tulee luettua myös osia ja artikkeleja...) ovat jääneet kokonaan pois blogista. 

Tuli luettua aika paljon lyhyitä kirjoja, nimikemäärä on ollut suurempi kuin tavallista. Sadan vuoden lukuhaaste tuli paketoitua, ja nyt Kirjaimia-blogi aloitti uuden kiinnostavan kuuloisen haasteen kirjallisuuspalkintojen ympäriltä. Helmet-haaste on ottanut reippaan aloituksen, 17 haastekohtaa täytetty, osa hankalia ja sa helppoja. Ja oma lukuprojekti lukea lisää ranskankielistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta on myös vienyt joidenkin kiinnostavien teosten äärelle, ja lukulistalla odottaa lisää...samoin kuin muutakin kiinnostavaa, odottakaa vain.

 


mies nainen x
englanti 159 139 1 299
suomi 104 63
167
ranska 115 43 2 160
saksa 54 14
68
japani 46 13
59
italia 50 3
53
ruotsi 24 14
38
venäjä 29 7 1 37
espanja 15 8 1 24
norja 12 5
17
tsekki 15 2
17
arabia 9 2 1 12
unkari 8 2 1 11
viro 8 2
10
tanska 7 2
9
puola 5 4
9
serbo-kroatia 3 3
6
muu 1
5 6
islanti 3 1 1 5
kiina 3 2
5
hollanti 2 3
5
portugali 2 2
4
kreikka 3
1 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
persia 2 1
3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
turkki 2

2
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

692 340 17 1049



28.3.2024

Agota Kristof - Hier (eilen)


Vuoden 2022 vaikuttavimmaksi lukukokemukseksi nousi Agota Kristofin trilogia: Le grand cahier, La preuve ja Le troisième mensonge, ja kun ne viime vuonna tulivat myös suomeksi, näkyi moni muukin olleen vaikuttunut. Kirjailijan seuraavaan kirjaan tarttuminen on siis hieman sekä mahdollisuus että uhka: ei se kai ihan niin hyvä voi olla, mutta mitä on luvassa?

Tämä pienoisromaani ilmestyi 1995, siis kolme vuotta Kolmannen valheen jälkeen, ja on toki tunnistettavasti saman kirjailijan teos: joitain samoja elementtejä ja teemoja mitä trilogiassakin, ja osa niistä on selvästi omasta elämästä ammennettuja, mutta asetelma on silti myös uusi.

Sandor Lester on töissä kellotehtaassa, iltaisin kirjoittaa (uuden kotimaansa kielellä, ei äidinkielellään) ja viikonloppuisin tapaa Yolandaa, jota ei rakasta: jostain on haaveisiin ilmestynyt nainen Line, josta Sandor ei kuitenkaan sen enempää tiedä, mutta pakkomielteisesti odottaa kuitenkin tämän saapumista...
Ja Sandorin oikea nimi ei ole Sandor, ja hän on valehdellut taustastaan ja syistä joista on lähtenyt kotimaastaan teini-ikäisena, ja salaisuuksia ja valheita on luvassa lisää, varsinkin sitten kun tehtaalle ilmestyy nainen nimeltä Line...

Jep, alkusivuilla Sandorista tuli kyllä mieleen rajan yli Unkarista paennut Claus, joskin tällä kertaa keskitytään uuteen kotimaahan ja siirtolaisen, pakolaisen, kokemuksiin. Tietysti lukija myös huomaa, että Kristof itse työskenteli Sveitsissä kellotehtaassa ja alkoi kirjoittaa ranskaksi äidinkielensä sijaan, eli omaa elämää on myös pelissä. Ja tyylissä on tuttuutta, Kristof pysyy varsin suoraviivaisessa kielessä, jonka toteavuus tuo merkillisen kontrastin groteskiin sisältöön (joskin sen suhteen tässä pysytään kyllä maltillisempana kuin trilogiassa, mutta epämiellyttäviä kokemuksia kyllä tässäkin on).

- N'ayez pas peur. Une année est très vite passée. Je travaille ici depuis dix ans.
- C'est terrible. Je ne le supporterai pas.
- Personne ne le supporte, et cependant personne n'en meurt. Certains deviennent fous, mais c'est rare.

Maahanmuuttajuus ja kokemukset vieraana uudessa maassa ovatkin nyt keskiössä (ja siinä mielessä verrokiksi nousi kuukausi sitten lukemani Kiputilahallitus). Sandor on asunut jo vuosia maassa, eikä ole mitenkään aikeissa palata takaisin Unkariin, mutta silti elämä on pysynyt juurettomana, sitoutumattomana, mä-olen-vaan-töissä-täällä; kulutetaan aikaa kunnes tullaan kirjailijaksi ja/tai haaveiden Line tulee, vaikka todellisuudessa oikein mistään ei tule oikein mitään (itsemurhakin epäonnistuu). 

Ja toisaalta esiin nousee uudessa kotimaassa nouseva uusi sosiaalinen verkosto ja sen tasoittamat sosiaaliset erot: henkilöt, jotka eivät vanhassa kotimaassaan olisi missään tekemisissä keskenään, pitävät nyt paljon enemmän yhtä, vaikka samalla on järkevää tietää, että jos palaisi takaisin kotimaahan, niin ne yhteydet katkeaisivat uudestaan, yhdistävä tekijä on siirtolaisuus...

- Mais tu as choisi de t'enfuir est devenir rien du tout. Un ouvrier d'usine. Pourquoi ?
Je reponds:
- Parce que c'est en devenant rien du tout qu'on peut devenir écrivain. D'ailleurs, les choses se sont présentées ainsi et pas autrement.
- Tu dis ça serieusement, Sandor ? Qu'il faut devenir rien du tout pour être écrivain ?
- Je crois que oui.

Eipä tämä sen trilogian huikeuteen yllä, mutta kiinnostava teos tämäkin oli. Ja Helmet-haasteessa sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

21.3.2024

Pierre Gripari - La sorcière de la rue Mouffetard (Mouffetard-kadun noita)

Pierre Gripari La sorcière de la rue Mouffetard ranska satu lastenkirja

Jatkan satunnaisia tutustumisia ranskankieliseen lastenkirjallisuuteen: tämä valinta osoittautui hieman vanhemmaksi kuin odotin, alunperin se on ilmestynyt 1967, ja uusintapainoksia on tullut ja Broca-kadun satuja on sovitettu myös telkkariin ja teatteriin, eli oletettavasti siis arvostettu teos, vaikken ollutkaan ikinä tästä kuullut...

Niin kirjan nimessä mainittu Mouffetard-katu kuin alaotsikossa oleva Broca-katu ovat olemassaolevia katuja Pariisissa: esipuheessa tulee ilmi Broca-kadun moni-ilmeisyys, erikoisesta sijainnistaan johtuen se muodostaa hieman oman monikulttuurisen maailmansa Pariisin sisällä, ja siellä naapurustossa asuva kirjailija Pierre keksii naapuruston lasten kanssa uusia satuja (ja joissain saduissa esiintyvät Nadia, Bachir ja Papa Saïd mainitaan todellisiksi henkilöiksi).

Lajityyppinä on siis ihmesatu ja sen konventioita käytetään paljon, vaikka toki humoristisella otteella, ja moderniin urbaaniin elämänmuotoon sovittaen: niinpä noitia löytyy niin Mouffetard-kadulta kuin siivouskomerosta, työläisperheen asunnon keittiössä asuu hanakeiju, punasukkainen jättiläinen reissaa ympäri maailmaa tullakseen ihmisen kokoiseksi jne.

Ja vaikka kirjasta tulikin hieman Roald Dahl mieleen, niin Gripari asettuu kuitenkin selvästi sadun perinteeseen. Sadun konventioita tosiaan käytetään, vaikka niitä laitetaan myös uusiksi: kun hanakeiju lumoaa perheen vanhemman tyttären suusta putoamaan helmen joka sanasta jonka tyttö sanoo, kääntyy lumous nopeasti harmilliseksi, kun taas nuoremman tyttären kirous, jolla jokaisesta sanotusta sanasta tulee suusta käärme, osoittautuukin yllättävän siunaukselliseksi...

Hilpeä on teos. Suullisen kerronnan perinne on ollut perinteisesti minua kiinnostava, ja olen jo huomannut että ranskalaisessa lastenkirjallisuusperinteessä selvästi sadun konventioihin asettuvat kirjat ovat kyllä suosiossa, niitä on luvassa kyllä lisääkin. 

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 21. Kirjasta on tehty TV-sarja (johon muuten ei minulla varmaan olisi tunkua...)