Invicta Imaginária - Viinipunk I: Tynnyrisota

Yksi piirre, joka minua on jo jonkin aikaa kiusannut spefissä, on sen kulttuurinen rajoittuneisuus. Melkein kaikki kansainvälisesti tunnettu spefi tuntuu olevan englanninkielistä, uudempi useimmiten kotoisin Pohjois-Amerikasta, ja vaikka paikallisia ja kansallisia skenejä olisikin olemassa, sen pohjalla olevat vaikutteet ovat kuitenkin vahvasti amerikkalaiskeskeisiä, muut jäävät tuntemattomaksi ja mahdolliset hedelmälliset yhteydet syntymättä. Paradoksaalisesti genre, jonka keskeisenä jujuna pitäisi olla innovatiivisuus ja ajatusten kehittelyn vapaus, onkin piilevästi tarpeettoman yksipuolinen ja rajoittunut.

Tästä syystä ilahduttaa, kun käännösspefiä tulee myös muualta. Osuuskumma on mukana kansainvälisessä projektissa, jossa tarkoituksena on tuoda suomeksi spefiä Portugalista ja Ukrainasta (ja vastaavasti joitain suomalaistuotoksia päätyy noille kielille), ja ensimmäinen tarjokas suomeksi oli ilmestynyt kirjamessuille, josta sen päätin napata luettavaksi (suom. Tarja Härkönen).

Kyseessä on usean tekijän temaattinen antologia vaihtoehtohistoriaa: 1910-luvulla Portugalissa oli jatkuvaa poliittista sekasortoisuutta, mutta heidän vuoden 1918 sisällissotansa jäi vähäiseksi historialliseksi alaviitteeksi. Tämä kuitenkin inspiroi tämän kirjan tekijöitä, jotka kehittivät vaihtoehtohistoriallisen jatkumon, huomattavasti laajemman konfliktin pohjoisen Porton kuningaskunnan ja Lissabonin tasavallan välillä, ryyditettynä runsailla bioteknologisilla innovaatioilla: portviinistä energiansa saavat mechat ovat esillä kirjan esittelyssä, varsinaisessa teoksessa ne ovat vähemmässä osassa, mutta muita kiinnostavia ideoita erityisesti viinitarhojen ympärille on kyllä kehitetty...

Usean tekijän antologiat ovat usein epätasaisia, niin tämäkin, ja heikommat osat ovat päätyneet kirjan loppuun: viimeinen lyhyt fragmenttinen novelli fiktiivisiä tietokirja-artikkeleita ei jaksanut innostaa, ja sitä edeltävien kahden novellin mukanaoloa en oikein ymmärtänyt ollenkaan: niissä oli mukana jotain samaa teknologiaa kuin muussa kirjassa, mutta kun ne vaikuttivat sijoittuvan muutamaa vuosikymmentä myöhempään aikaan, eivät ne luun kirjan kuvaamaan sotaan liittyneet. Ja walesilaisella kirjoittajalla portugalilainen paikallisväri tuntui paljon alleviivatummalta ja päälleliimatummalta kuin muilla (ihan irrallisina novelleina ne voisivat olla ok, mutta tässä kirjassa väärässä paikassa)

Olen näköjään Kirjavinkkien Mikon kanssa samaa mieltä novelleista: kirjan keskellä olevat kolme Joãoa (Ventura, Rogaciano, Barreiros) muodostavat kirjan kovan ytimen scifi-ideoineen, politiikkoineen ja juonitteluineen. Mutta kirjan kahdessa ensimmäisessä lyhyessä tarinassa (tekijöinä Joel Puga ja Carlos Eduardo Silva) oli oma viehätyksensä: kukaan kirjassa ei yritä tyylillisesti tavoitella 1920-luvun henkeä, kerronta on modernimpaa, mutta näiden kahden tarinan kohtalokkuudessa ja melodraamassa on aikakauden henkeä, mikä antaa oman tärkeän osuutensa kokonaisuudelle. 

Kiinnostava teos siis, ja ilmeisesti samaan maailmaan on tehty toinenkin antologia: tuleeko sekin sitten suomeksi, ja mitä muuta mahtaa samassa projektissa olla luvassa, jään kiinnostuneena odottamaan. 

Helmet-haaste avataan kohdalla 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite (vaikka, kuten sanottu, ne mechat jäivät aika vähiin) 

Loppuvuoden luetut

Joel Haahtela - Perhoskerääjä
François Mauriac - Käärmesolmu
Tytti Parras - Pieni hyvinkasvatettu tyttö
Lena Andersson - Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä
Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead
Lemmikki Louhimies - Pyhän Henrikin taivaskorvat
Juha Mannerkorpi - Jälkikuva
Lu Yu - The Wild Old Man
Andrée Chedid - Nefritite
Khaya Ronkainen - From the Depths of Darkness
Paavo Rintala - Jumala on kauneus
Paolo Maurensig - The Lüneburg Variation
Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli
Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies
Rex Stout - Liian monta etsivää
Francesco Serantini - Paavin pyssy
Georges Simenon - Maigret et son mort 
Kaarina Valoaalto - Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut

Sini Kangas - Ristiretkien historia 1096-1192
Esko Miettinen - Suomalainen pyhiinvaellus
Esko Miettinen - Astui alas tuonelaan
Simon Tugwell - Prayer: Living With God & Prayer in Practice
Leon-Joseph Suenens - Cher Saint Joseph
Vera Henriksen - St Olav of Norway
Outi Kecskemeti - Oi niitä aikoja
Outi Kecskemeti - Seimikirja

Taas olemme vuoden lopussa, joten sen lisäksi, että kokoan viimeisen kolmen kuukauden lukemiset, voi tarkastella myös koko vuoden lukemisia. Syyskautta valaisi Helsingin kirjamessut, joilla tuli taas pyörittyä useampana päivänä, mutta omakin lukeminen jatkuu tasaisesti. 

Ja tässä taas taulukko luetusta kaunosta, joita olen blogiin listannut säännöllisesti vuodesta 2011 lähtien. 

	mies	nainen	x
englanti	168	148	1	317
suomi	123	82	2	207
ranska	133	50	2	185
saksa	54	14		68
japani	46	14		60
italia	54	4		58
ruotsi	28	20	1	49
venäjä	29	7	1	37
espanja	16	8	1	25
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
viro	11	3		14
unkari	8	2	1	11
tanska	9	2		11
puola	5	4		9
islanti	5	1	1	7
serbo-kroatia	4	3		7
kiina	4	2		6
muu	1		5	6
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
persia	3	1		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	762	387	20	1169

------------------------------------------------------ 

Vuonna 2025 luin 68 kaunokirjallista teosta, eli aika lailla saman määrän kuin viime vuonna, eikä kausivaihtelua näytä juuri olevan, joka kuukausi ne viisi-kuusi kirjaa (saatan sitten vaihdella luenko pidempää vai lyhyempää).

Lukuhaasteista tuli osallistuttua perinteiseen Helmet-haasteeseen, jonka sain pakettiin lokakuussa. Uusi Helmet-haaste on jo asetettu, ja jonkin verran siinä näyttää taas nousevan aika haastavan kuuloisia kohtia, mutta katsotaan nyt miten lähtee etenemään. Tusinan verran täsmävalintoja on kyllä jo poimittu pinoksi, niitä tultaneen lukemaan ensimmäisinä kuukausina (tai yhden jo aloitin). 

Lue maailma vuodessa -haaste vaikutti kiinnostavalta, mutta päädyinkin tänä vuonna keskittymään vahvemmin Suomeen ja pohjoismaihin, joten osallistuminen jäi satunnaisosumiin. Niitäkin kyllä kertyi jo kuusi, eli ehkä en varsinaisesti edes tarvitse tätä haastetta monipuolisuuteen...

Omatoimisesti aloitin sitten pari projektia, joilla ei tosin ole sen kummempaa aikataulua: Collectio catholicaan kokosin tekemiäni bloggauksia uskonnollisuutta kiinnostavasti käsittelevästä kirjallisuudesta, nimenmukaisesti painotus tietysti katolilaisessa kirjallisuudessa. Kohtalainen lista niitä linkkejä ja nimikkeitä tuli jo nyt, ja tarkoitus on täydentää listaa (ja maltillisesti suosia aihepiirin lukemista).

Samoin innostuin päivittämään aikoinaan tehtyä Kirjojen Suomi -listaani, valita kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta, mieluiten niin että vain yksi kirja per kirjailija...Suomen kirjat -listalla on yhä aukkoja, mutta sen verran niukasti, että niitähän voisi ihan aktiivisesti yrittää täyttää. Ja toki muutkin suomalaiset kirjat lisäävät valikoimaa, jotta tehtyjä valintojakin voi parantaa. Tämäkin tullee siis näkymään blogissa jatkossa.

Vuoden parhaat kirjat? Taas aika tolkutonta yrittää vastata, mutta voisi mainita vaikka Kupla, Kritiikistä, Notre-Dame du Nil, Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä ja Jumala on kauneus...

Ja kun dataa on, niin sitä voi tarkastella tilastollisesti, niin tältä vuodelta kuin vuodesta 2011 eteenpäin (jolta ajalta dataa luotettavasti on). 

Lajityypeissä pitkä proosa dominoi, ja tänä vuonna tuli luettua taas enemmän runoja. Näytelmät sen sijaan jäivät melkein kokonaan sivuun, niitä voisi taas nostaa vähän enemmän esiin... 

Kirjailijoiden sukupuolijakauma vahvisti pitkäaikaista trendiä: noin 2/3 kirjoista miehiltä, noin 1/3 naisilta, loput pienenä siivuna. Aiempina vuosina on tullut jo todettua että tämä parametri riippuu monesta muusta, eli tänäkään vuonna en aktiivisesti huomioinut tuota kirjavalinnoissani suuntaan tai toiseen, mutta kiinnostava piirre se kuitenkin on seurata (ja tuollaisena lukemana helppo seurata tarkemmissa analyyseissa, missä parametreissa luettavaksi päätyy suhteessa enemmän miehiä ja missä naisia...tästä lisää alempana). 

Ironisesti kun tänä vuonna olin kirjamessujen lavalla kommentoimassa eri kielillä lukemista, niin samaan aikaan päädynkin lukemaan tavallista enemmän suomeksi: mea culpa, mea maxima culpa. Mutta kun tässä on useamman vuoden ajan ollut paljon rajallisemmin suomenkielistä kirjallisuutta tarjolla, niin otin sitten vahinkoa takaisin. Katsotaan miten käy ensi vuonna.

Kuten ylempänä mainitsin, tänä vuonna lukemisissa oli vahva painotus suomalaiseen kirjallisuuteen, ja myös lähialueille: ruotsalaista paljon, hieman myös muista pohjoismaista (Viro mukaanlukien). Ranska on tietysti yhä mukana, kun taas englanninkielistä kirjallisuutta olen tietoisestikin hieman vältellyt, valiten usein mieluummin jotain muuta (mutta kyllä niitä silti tulee hieman luettua). Muuten mennään hajaosumilla. Ei tullut uusia kielialuevaltauksia, ja tutummista kielialueista saksa tuli tänä vuonna sivuutettua kokonaan... 

 

Alkukielien jaottelussa sukupuolen mukaan on samat trendit kuin aiemminkin: miesten valikoima on monipuolisempi, pitkällä aikavälillä kolmen suurimman kielen osuudet ovat kohtuullisen lähellä toisiaan, ja yhdessä nämä vievät hieman yli puolet koko kakusta.  

Vastaavasti naisten kielivalikoima on niukempi, ja isoimmat kielet vievät reippaasti suuremman osan kokonaisuudesta. Englanti on pitkällä aikavälillä yhä selvästi dominoiva kieli, mutta tämäkin vuosi sitä etumatkaa hieman kavensi... 

Onko lukukielillä vaikutusta lajityyppeihin? No, on. Runoutta luen suomeksi ja mieluiten suomeksi kirjoittavien runoilijoiden tekemää, kun taas muissa lajeissa suomeksi lukemisissani olen suosinut enemmän käännöksiä. Englanniksi ja ranskaksi lukiessani taas alkukieliset vievät pääsääntöisesti voiton, joskin voin taas huomata että lyhytproosassa ero ei ole suuri kuin pidemmässä proosassa. Kuten olen ajoittain maininnut, otan mieluusti luettavaksi minulle tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, joten tässä osastossa kartoitetaan maailmankirjallisuutta...
Hassu myös tuo piikki ranskankielisten näytelmien kohdalla, laji jota olen myös lukenut mielelläni.   

Kirjailijan sukupuolen ja lajityyppien välillä näkyy myös yhteyttä. Lyhytproosan osalta ollaan kohtuulähellä kaikkien kirjojen keskiarvoa, kun naisilta tulee lluettua enemmän pitkää proosaa. Runoudessa kallistun taas miesten puoleen, ja näytelmissä naisten edustus jää hyvin pieneksi (ja huomautan taas että muutama vuosi sitten minulla oli lukuhaaste, jonka yhteydessä tarkoituksella hain naisten kirjoittamia näytelmiä luettavaksi, ilman sitä tuo osuus näyttäisi vieläkin karummalta. 

Ja kirjailijan sukupuolen ja lukukielen yhteys? Löytyy. Suomeksi ja englanniksi lukiessa voin huomata että naisia tulee luettua paljon alkukielellä mutta käännöksien kanssa onkin sitten nihkeämpää.
Jännästi ranskaksi lukiessa mennäänkin vähän toiseen suuntaan, harvoista ranskaksi luetuista käännöskirjoista ei vielä voi kunnollista tilastollista luotettavuutta ottaa, mutta kun siihen tulee valikoitua hieman tarkemmin kirjoja joita ei muilla kielillä helposti saa käsiin, niin naiskirjailijat ovat tässä kyllä edustettuna. Ranskaksi kirjoittavissa näköjään suosin miehiä, joskin täytyy viitata kahteen edelliseen kuvaajaan: olen lukenut ranskaksi paljon näytelmiä, ja luetut näytelmät ovat pääosin miesten kirjoittamia...

Kas niin, siinä on taas vuoden kirjoja käsitelty, ja suuntana ensi vuoden lukemiset. Uuden Helmet-haasteen täsmävalintoja on tosiaan jo odottamassa, ja muutenkin kiinnostavat kirjat eivät ole ihan heti loppumassa... 

Kaarina Valoaalto - Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut

Tämä lienee vuoden viimeinen bloggattava kirja (vuosikoosteen laadin vielä myöhemmin). Kaarina Valoaallon yksittäisiä runoja olen ajoittain nähnyt antologioissa yms. mutta kokonaisia kirjojaan en ole lukenut: nyt sitten tämä teos vuodelta 1988.

Valoaallon runoudesta ensimmäiseksi mielikuvaksi tulee runsaus: siinä missä suomalainen aikalaislyriikka 70-80-luvulla oli usein tiivistä ja niukkaa, nämä runot rönsyilevät pitkillä riveillään, omintakeisella värikkyydellään ja rehevyydellään. Ei Valoaalto kuitenkaan modernismista irtaantunut ole: luonnollinen, puhutun tuntuinen kieli on tärkeää. 

Samoin keskeislyriikan runollinen minä, usein alleviivatustikin: "minä" mainitaan usein ja se on korostetusti kaiken perusta. Ei kuitenkaan itseriittoisesti: ennemminkin Valoaalto on jossain määrin marginaalisessa asemassa (osin varmastikin harkitustikin, aseman hyväksyen ja siihen tietoisesti asettuen) jossa "minun" äänen kuuluminen tunnistetaan tärkeäksi, mutta sitä ei erehdytä pitämään universaalimpana kuin se on. Runoilijalla on sanottavaa, ja hän sanoo sen. 

Oman aikansa valtavirrasta irtaudutaan myös sanottavan sisällön yhteiskunnallisuudella ja poliittisuudella. Politisoituneen 70-luvun jälkeen 80-luvun taiteellisessa ilmaisussa suora kantaaottavuus ei juuri ollut suosiossa, mutta näin ei ole tässä kirjassa. Valoaalto oli Emmaus-aktiivi, joten tässä mukana on ympäristöeetosta ja myös globaalia näkökulmaa paljon Suomen ja Euroopankin ulkopuolelle ulottuen. Ja yhteiskunnallisuuden vastapainona on runsaasti myös rakkausrunoa, ja toisaalta, henkilökohtainen on poliittista...

Mutta on tavallaan hassua nostaa tässä yhteydessä esiin valtavirran ulkopuolisuutta, kun tuntuu että nykyajalle tämä Valoaallon henki olisi paljon läheisempää ja puhuttelevampaa kuin monen muun 80-luvun runoilijan, aika on siirtynyt tämän puolelle. Ehkä hänetkin uudelleenlöydetään taas jossain vaiheessa, vai menettääkö tämä sitten jotain olennaista itsestään kun ei ole hieman ulkopuolinen?

Haluan vastakohdan hivelevän
runsauttani askeesilla,
haluan lämpööni vastattavan viileydellä
haluan laihan hekumoivan pehmeydessäni
haluan vastakohdista purkautuvan jännityksen välisen sähkön
joka lataa ne toisiinsa
ja minun vastakohtaisuuteni pukeutuu satoihin muotoihin
milloin kukkien tienvarsien pajupensaikkoina joiden
höytyväiset siemennorkot lenninsiipineen lentävät yli rajojen
vastakohta minun rönsyilylleni on askeesi
harmaa laho aita johon nojaan väsyneen pääni.

Georges Simenon - Maigret et son mort (Maigret ja hänen vainajansa)

Taas vaihteeksi Simenonin Maigret-kirjoja: etenen epäjärjestyksessä, mutta sarja taipuu siihen kyllä, ja tämä teos on sarjan keskivaiheilta 40-luvun lopulta. 

Maigretille soittaa hermostunut mies eräästä Pariisin pienistä baareista: hän epäilee että häntä seurataan, pahat mielessä. Mutta ennen kuin hän oikein pystyy selittämään asiaansa kunnolla, joku tulee paikalle ja hänen täytyy mennä. Ja vähän myöhemmin mies soittaa taas, mutta sama toistuu. Yksi Maigretin alaisista käy paikan päällä ja saa soittajan tuntomerkkejä muttei sitten muuta, mutta pian mies löytyy: puukotettuna Place de la Concordella, aivan kuin tämä olisi tarkoituskin tulla löydetyksi mahdollisimman nopeasti. Mutta kuka mies on ja mitä tapahtui?

No, vaikka alussa ollaankin vielä kovin sumussa, alkaa juttu pian kehittyä, ja siitä löytyykin paljon ulottuvuuksia, yhteyksiä vielä isompiin rikosvyyhteihin, joiden tekijät ovat selvästikin valmiita tappamaan. Ei tämäkään kirja arvoitusdekkari ole, kun lukijalla ei ole mahdollisuuksia hoksata itse mistä on kyse, mutta siinä missä aiempia lukemiani kirjoja luonnehtisin romaaneiksi joiden aiheena on rikos, niin tämä teos on varmaan perinteisemmän dekkarigenrenkin odotuksiin tyydyttävämpi, sen verran trilleriainesta saadaan mukaan (ja toisaalta hyvin hienovaraista huumoriakaan ei unohdeta).

Maigretin vahvuudet ovat paikallaan, tunnelman, henkilöiden, yhteiskunnallisen kirjon kuvaus kompaktissa muodossa, ja tällä kertaa kolutaan paljon Pariisin alamaailmaa halpoine baareineen, vedonlyöjineen, epämääräisine hotelleineen jne. Simenon toteuttaa kuvauksen enemmän impressioina ja välähdyksinä kuin systemaattisena esityksenä, mutta samalla se tulee kuitenkin eläväksi. 

Mietin joskus toisaalla että mikäköhän mahtaa olla saman aikakauden katuvalokuvaajien merkitys Simenonille: erityisesti yöhon, puolimaailmaan ja rikoksiin keskittyvien kuvaajien kuten Pariisin Brassaïn ja New Yorkin Weegeen. Tekisi mieli kuvata näitä Maigreteja juurikin valokuvamaisiksi kirjoiksi...

Francesco Serantini - Paavin pyssy

En ole aiemmin Francesco Serantiniakaan lukenut, tai oikeastaan tästä edes kuullut aiemmin, mutta italialainen kirjallisuus on tavannut olla kiinnostavaa, joten kokeillaan kun käsiin tuli (suomennos Ulla-Kaarina Jokinen).

Alkua lukuun ottamatta sivussa oleva kertoja (ehkä kirjailija itse, ehkä kertoo todellisista tapahtumista) alkaa tarinoida 1800-luvun puolivälistä, rosvopäällikkö Passatoresta jonka kertojan isoäiti vielä muisti ja joka oli ollut eräänlainen paikallinen Robin Hood -hahmo, ja kertojan eräästä esi-isästä.

Falcone on nuori mies, vakavaraisesta perheestä, ei puutetta ulkonäossä tai aivoissa, ja suurena intohimonaan metsästys. Ja hänelle onkin tullut oikein laadukas metsästyskivääri, joka on aiemmin kuulunut paavi Leo XII:lle...mutta eräänä päivänä hän sattuu sotkeentumaan rosvo Passatoren asioihin ja joutuu siitä tietysti ongelmiin lain silmissä: ja kun Passatore ystävällisesti vielä järjestää vankilapaon niin ollaan vielä syvemmin liemessä. Ja sitten sattuu ja tapahtuu.

Jonkinlaista veijariromaania tässä kehitellään, mutta hieman muodottomaksi ja ei-niin-kiinnostavaksi tämä kyllä jää. Kirjan nimeäkin jäin ihmettelemään, kun lopulta aika vähäiselle merkitykselle kyseinen tuliase kirjassa jää, ja ei kuitenkaan ole suomennokseen keksitty kun alkuteoskin sen nimeensä nostaa. Oli lyhyt joten luki kivuttomasti mutta en ihmettele että ei ole teos saanut kummempaa huomiota (ja Arvosteleva kirjaluettelo oli aika tylynä).

Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies

Vaikka laskenkin Italo Calvinon suosikkikirjailijoitteni terävimpään kärkeen, niin ei tämän tuotannosta ole juuri tullut blogattua, kun jo ennen blogiaikaa luin kaikki mitä käsiini sain ja muutaman teoksen pariin kolmeen kertaan...mutta onhan näitä jotain vielä lukematta.

Tämä lienee niistä suomentamattomista ainakin useimmin mainittuja: fantasiakertomus kahtena versiona, jossa kertoja saapuu keskellä metsää olevaan linnaan/tavernaan, jonne on kertynyt iso joukko muitakin kulkijoita. Merkillisesti kaikki paikallaolijat ovatkin äkisti mykistyneet, ja kertojakaan ei saa sanaa suustaan. Mutta onneksi käsillä on pakka tarot-kortteja, ja näiden symboliikkaa käyttäen eri tarinoitsijat voivat kertoa tarinoitaan...

Kortteja on rajallinen määrä, mutta korttien asettuessa pöydälle riveihin, eri kertojien korttirivit alkavat risteillä toistensa yli, käyttäen joitain samoja kortteja, ja vaikka symbolit ovatkin samoja, on niiden merkitykset hieman erilaisia riippuen millaisessa tarinassa ja missä yhteydessä niihin viitataan, ja samoillakin korteilla voi kertoa eri tarinoita riippuen luetaanko niitä alusta loppuun vai lopusta alkuun, lopputuloksena risteilevä tarinoiden verkosto...

Calvino viljelee tässä runsaasti kirjallisuusviitteitä: perusasetelma on tuttu Canterburyn tarinoista, Decameronesta ja sittemmin lukuisista muista lähteistä, tarinoiden joukosta löytyy Faust, Hamlet, Perceval, Lady Macbeth kuin Raivoisa Roland, ja korttien symboliikassa riittää katseltavaa. Ja tietysti isossa osassa on kertominen yleensä, ja tämän varsin kokeellisen menetelmän käyttö tarinasarjojen kehittelyssä.

Vaan samalla on todettava, että moni tarina ja miten ne on lopulta kirjoitettu auki ei ollut kovinkaan kiinnostava. Kirja on lyhyt, ja ihan kirjana luettavana se ei ole lähimainkaan tekijänsä parhaimmistoa. Mutta sen perusidea on innostava, ja houkuttaa hieman itsekin kokeilemaan miten esittää tuttuja tarinoita näillä symboleilla ja millaisia uusia tarinoita voisi syntyä pöydälle muodostuvista korttiriveistä.