Elizabeth Gaskell - North and South

Lähimpänä vertailukohtana tälle Elizabeth Gaskellin kirjalle tuli mieleen Kotiopettajattaren romaani, jonka Gaskell luultavasti olikin lukenut (ja Charlotte Brontë oli kirjailijan tuttu), myös siinä että tästä kirjasta on jotenkin varsin helppoa osoittaa sen puutteita ja heikkouksia vaikka loppupäätelmä olisikin positiivinen...

Teos oli hämmentävä jo ilmestyessään ja on jakanut mielipiteitä myös myöhemmin: lukemani teoksen esipuheessa mainitaan kaksi vallitsevaa keskenään ristiriitaista ortodoksiaa Gaskellin tuotannosta, toinen määrittää kirjailijan ansioiden olevan herttaisten idyllisten pienyhteisöjen viktoriaanisfeminiinisessä kuvaamisessa (tyyliin Cranford ja Wives and Daughters) ja yritykset poiketa tästä (esim. tämä North and South) ovat epäonnistuneita, ja toinen taas pitää Gaskellin ansioina yhteiskunnallisten olosuhteiden ja työläiskysymyksien käsittelyä ja julistaa lukemisen arvoisiksi vain tämän kirjan ja Mary Bartonin. No, Cranfordin olin aikoinaan lukenut ja se oli sen verran kiinnostanut että tähänkin on ollut tarkoitus tarttua jo pitempään...

Kirjan rakennetta, ja erityisesti sen alkua, voisi kuvata haahuilevaksi, osittain tämä ehkä johtuu siitä että teos julkaistiin alunperin jatkokertomuksena Charles Dickensin toimittamassa Household Words -lehdessä ja tiivis julkaisuahti ei ilmeisesti ollut kovin helppo, mutta erikoinen rakenne on ehkä harkittukin juttu (ja Kotiopettajattaren romaaninkaan alkuluvuilla ei ole oikein mitään tekemistä kirjan varsinaisen ytimen kanssa...)

Kirjan alussa Margaret Hale asuu tätinsä ja serkkunsa Edithin luona Lontoossa: Edith, kaunis, herttainen ja jokseenkin aivoton neitonen on tuotapikaa menossa naimisiin, joten Margaretinkin, fiksumman ja toimeliaamman neidon elämä on myös muuttumassa, mutta seurapiireissä on myös Edithin tuleva lanko Henry jonka kanssa Margaret tulee hyvin juttuun, samanlaiset luonteet, hyvä yhteisymmärrys ja muutenkin oikein sopiva mies...Edithin häiden jälkeen Margaret palaa vanhempiensa luo etelä-englantilaisen kylän pikkupappilaan, jonne myös Henry tulee vierailulle, mutta kosintaansa Margaret vastaa kieltävästi. Henry siirtyy loppukirjan ajaksi etäiseksi sivuhahmoksi, kun olemme vasta toisessa luvussa. Tämä kirja ei olekaan Austen-vaikutteinen seurapiiriromanssi vaikka siltä se hetken näytti.

Elämä jatkuu idyllisen kauniissa pikkukylässä, jossa Margaret puuhastelee ahkerasti kaikenlaista ansiokasta, mutta idylli järkkyy kun Margaretin isä aikoo luopua pappisvirastaan ja muuttaa pohjoiseen, Miltonin teollisuuskaupunkiin (lue: Manchesteriin). Ja todella tekee niin: kirja ei siis ole myöskään mikään Cranford-toisinto vaikka siltä hetken näyttikin.

Varsinaisesti kirja alkaa siis vasta Halen perheen saapuessa Miltoniin, ja Margaret alkaa tutustua kaupunkiin ja ihmisiin jotka ovat kovin erilaisia kuin mihin on tottunut: kirjan nimi jo viittaa keskeiseen kysymykseen, Englannin maaseutuisen idyllisen etelän ja teollisen ja dynaamisen pohjoisen välisiin eroihin ja vertailuihin. Teollisuuskaupungin olosuhteet olivat 1800-luvulla aika karut, ja näitä käsitellään kyllä runsaasti, mutta arvonsa sielläkin on...
Kuvioihin tulee tietysti myös muuan herra John Thornton, tehdaspamppu jonka kanssa Margaretilla on aluksi napit vastakkain mutta kuten lukija arvaakin, yhteistä säveltä löytyy myös, mutta suhteen kehittymisen tiellä on lukuisia sivujuonia ja mutkia.

Vaikka tuo Margaretin ja herra Thorntonin suhde kulkeekin aika lailla punaisena lankana kirjan läpi, fokus siirtyilee kyllä ahkerasti muihin sivujuoniin ja ajoittain narratiivi katkeilee talouspoliittisiin esitelmiin ja työläisten olosuhteiden pohdintoihin (joista osa esitettynä murteella), mutta kyllä se tarina koko ajan etenee. Romanssiksikin tämä ei ole ihan kliseisin: Cranfordissa jo kiinnitin huomiota että herttaisen pumpulisuuden seassa kyllä oli myös synkempiä sävyjä ja pistoja, ja niin tässäkin (spoilaan että sivuhenkilöitä kyllä kuolee kirjan aikana, useampi kuin yksi), ja joihinkin verrokkeihin verrattuna yllättävästi myös John Thornton pääsi olemaan näkökulmahenkilö varsin usein, siinä missä jotkut herrat Darcy tai Rochester eivät.

Ja lopulta täytyy sanoa, että vaikka tuota romanttista juonta kuljetetaankin, niin tämä on kuitenkin korostetusti bildungsroman, kirjan keskiössä on lopulta Margaret Halen kasvu ihmisenä, nuoresta neidosta pienissä seurapiireissä ennakkoluuloineen ja -käsityksineen vastuulliseksi, aikuiseksi ihmiseksi, ja samalla se tuo paremmin näkyviin myös vaikkapa Kotiopettajattaren romaanin ja Austenin kirjojen bildungsroman-luonteen (piirteen, jonka näiden huonot kopioijat helposti unohtavat, ja kirjoittavat yhdentekeviä romanssihöttöjä).
(Esipuheen kirjoittajakin totesi että lopulta Margaret Halen tarinan kannalta on oikeastaan samantekevää meneekö hän naimisiin John Thorntonin kanssa vai ei, tärkeä kasvu on jo tapahtunut avioliittostatuksesta riippumatta. Mutta Thorntonin tarinalle pitää myös saada päätepiste...)

Luin tämän kirjan, no, ihan muutenkin, mutta kun kirjablogistanin klassikkohaaste nyt sattui olemaan ajankohtainen niin laitan sen nyt siihen.
Koska klassikkomainetta tämä kuitenkin brittikirjallisuudessa nauttii, vaikka on jostain syystä jäänyt suomentamatta (ja sellaisena lienee merkittävimpiä aukkoja 1800-luvun brittikirjallisuuden piiristä).
Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

En nyt täysin ihastunut, koska kyllä kirja haahuilee ihan liikaa, mutta onhan Margaret Hale tavattoman viehättävä päähenkilö ja kirjan rakenteet ja painotukset eivät mitenkään perinteisimpiä ole, joten kerronnassakin on yllätyksellisyyttä, joten ihan ilokseni luin: jonkinlainen linkki Jane Austenin, Charlotte Brontën ja Charles Dickensin välillä mutta silti erilainen kuin kukaan noista.

Kirja on luettu myös seuraavissa blogeissa: Tarinoiden syvyydet, Kirjojen pyörteissä, Matkalla Mikä-Mikä-maahan ja Sabinan knalli.

Dino Buzzati - Muuan rakkaus

Useampi vuosi sitten luin Dino Buzzatin hienon kirjan Tataariaro, ja kun huomasin toisenkin kirjansa tulleen suomeksi (suom. Marja-Leena Mikkola) niin on ollut tarkoitus lukea, mutta sopivasti ei ollut tullut vastaan kuin nyt.
Ja, no, en sitten tiedä olisinko menettänyt paljoa vaikka olisi jäänyt lukematta...

Kirja kertoo Antoniosta, keski-ikäisestä milanolaisesta teatterilavastajasta, perheettömästä miehestä, joka hoitaa naisasiansa läheisessä rouva Ermelinan pyörittämässä yrityksessä (kulissina vaateliike, koska ymmärtääkseni julkiset bordellit olivat tähän aikaan tulleet laittomiksi). Täällä hän kohtaa nuoren Laiden, ei sinänsä mitenkään erityisen kauniin tai kiinnostavan tytön, joka sanoo olevansa Scalan ballerina, mutta kohtaamisesta seuraa toinen ja seuraava ja tuotapikaa Antonio kehittää varsin obsessiivisen suhteen Laideen ja tulee tämän vakituiseksi sugar daddyksi (termiä ei kirjan aikaan kai vielä tunnettu)
Ja, no, loppukirja on sitten Antonion pakkomielteistä, mustasukkaista kipuilua ja jahkaamista, kun suhde on (luonnollisesti) kurja, Laide tarinoi varsin epäuskottavasti menemisistään ja vedättää Antoniota miten mielii, mutta vaikka Antonio alennustilansa tajuaakin niin ei voi lähteä pois tai myöskään ottaa todenteolla selvää valehteleeko Laide, ja oikein kukaan muukaan henkilö ei ole tippaakaan luotettava, Antonio kuulee kyllä juoruja jotka samantien todetaan keksityiksi mutta jos kuitenkin, ja oma mielikuvitus täydentää vielä lisää...

Kirjan nimi on ironinen, ja loppupuolella yksi Laiden puolituttu (ja myös puolimaailman nainen) kommentoi suorin sanoin Antoniolle minkä arvoiselta tämän "rakkaus" Laidelle näyttää...

Tjooh. Tarinat arvokkaista miehistä jotka tuhoutuvat suhteessaan prostituoituun ovat vuosien varrella olleet tuttuja (ja kirja viittaa jo Zolan Nanaan ja elokuvaan Sininen enkeli...kirjana jälkimmäinen on monimielisempi), vaikka nykyaikana taitavat olla harvinaisempia (yleisempiä taitavat olla tarinat joissa kasvottomat hirviöt raa'asti hyväksikäyttävät viattomia tyttösiä, tai sitten jonkunaallonfeminismin hengessä nainen hyödyntää seksuaalis-taloudellista valtaansa kasvotonta patriarkaattia vastaan...Pretty Woman -fantasia on kai jo mennyt pois?)
Tietyllä tavalla tästä tuli mieleen se Tataariaro, jossa sotimisen herooiset unelmat kääntyvät yltiöbanaaliksi päämäärättömäksi ja hedelmättömäksi odotteluksi, ja tässä kiehtovan eroottiseksi suhteeksi tarkoitettu tuhoaa osallistujansa banaalisuudellaan...ja tyyli ei ole ihan ansiotonta, tajunnanvirtaisia osuuksia ja toden ja kuvitellun sekoittumista...

Mutta ei, en nyt kuitenkaan jaksanut tästä pitää tai kiinnostua, ehkä tällä oli enemmän ansioita julkaisuaikoinaan 1960-luvulla mutta nyt tuntui että aika on pahasti mennyt tästä ohi.

Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa (en osaa italiaa, vaikka ranskan kautta jotain siitä tajuaakin).

Shakespearen sisarukset -lukuhaaste

Päätin että taas on aika lukuhaasteen, jonka julistan ensisijaisesti itselleni, mutta muutkin saavat osallistua, koska hyvien lukuvinkkien ilmestyminen nettiin on suotavaa.

Vuodenvaihteen lukutilastoissani kiinnitin huomiota siihen, että luen ihan mielelläni näytelmiä, mutta lukemistani näytelmistä melkein kaikki ovat miesten kirjoittamia, ja aika vaikea oli edes keksiä naisia näytelmäkirjailijoina, erityisesti muita kuin suomalaisia (siinä missä noin yleensä teatterin historiallinen kaanon on hyvinkin kansainvälinen).
Suomessa käydessäni kävin myös kirjastossa vilkaisemassa näytelmähyllyä että mitäkö löytyy, ja kyllähän sieltä löytyi aika paljonkin naisten kirjoittamia näytelmäkirjoja, pääsääntöisesti tosin uutta suomalaista ja teoksia joista en muista juuri missään kuulleeni (näytelmäkirjat eivät yleensäkään kauheasti blogeissa näy eivätkä kai muissakaan kirjallisuusarvostelmissa). Niitä lukemalla saisi siis ainakin vähän monipuolisuutta mutta valikoima oli vielä sen verran yksipuolinen, että en halunnut julistaa pelkästään kirjailijan sukupuoleen perustuvaa haastetta, otetaan vähän laajemmin vaikka naiskirjailijat ovatkin taka-ajatuksena:

Shakespearen sisarukset -lukuhaaste

1. Lukija-perushaaste

Haasteessa luetaan näytelmiä (dramaattiset monologit mukaanlukien) täyttäen seuraavia haastekohtia:

A. Naisen kirjoittama teos
B. Miehen kirjoittama teos
C. Suomalaisen kirjoittama teos
D. Ei-suomalaisen kirjoittama teos
E. Teoksen kirjoittaja on elossa (lukuhetkellä)
F. Teoksen kirjoittaja on kuollut
G. Teos kirjailijalta jolta en ole ennen lukenut mitään
H. Teos kirjailijalta jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin (näytelmiä tai muuta)

Saman teoksen voi sijoittaa useisiin haastekohtiin, ja vâhimmäisvaatimus haasteen suorittamiseen on jokaisen haastekohdan täyttäminen, joka siis taitavasti tehdyillä valinnoilla hoituu kahdella näytelmällä
Esim. jos lukisin nyt jonkun William Shakespearen näytelmän niin saisin sillä kohdat BDFH ja jollain Leea Klemolan näytelmällä kohdat ACEG.

Jos intoa näytelmiin löytyy, niin haastetta voi jatkaa eri suuntiin:

2. Monipuolinen lukija

Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää merkiten yllämainittuja haastekohtia, niin että kaikilla kuudella näytelmällä on eri yhdistelmä haastekohtia (siis suomalainen elossa oleva mies, suomalainen elossa oleva nainen, ulkomainen kuollut mies jne).
Esim. jatkaisin edellisen Shakespearen ja Klemolan jälkeen toisella Klemolan näytelmällä, jolla saankin nyt kohdat ACEH, ja perään Maria Jotunia jolta saisin kohdat ACFH...

3. Perehtyvä lukija

Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää, joista viisi sijoittuu samaan haastekohtaan (siis viisi suomalaisen kirjoittamaa teosta, tai viisi naisen kirjoittamaa teosta, tai viisi teosta kirjailijoilta joita en ole ennen lukenut).

4. Historiallinen lukija

Teatterin historia on pitkä, siinä riittää ammennettavaa paremmin kuin monilla muilla kirjallisuuden aloilla, joten miksi ei ammentaisi?
Haasteessa luetaan vähintään viisi näytelmää, jotka ovat kaikki eri vuosisadoilta.
(2000-luku ja 1900-lukua pitäisi löytyä helposti, mutta 1500-1800-lukujakin on kyllä hyvin edustettuina antiikista puhumattakaan)

Ja enemmänkin saa lukea tai jahdata vaikka useampaa osiota haasteesta.

Haaste alkaa tämän postauksen julkaisusta ja jatkuu ensi vuoden tammikuun loppuun. Jos innokkaita osallistujia tulee niin mietin sitten jotain arvontaa, mutta kuten sanottu ensisijaisesti haluan itse lukea monipuolisemmin näytelmiä, ja soisin niistä näkevän enemmän bloggauksia muuallakin, erityisesti uudemmista. 

(kiitokset Virginia Woolfille haastenimi-ideasta)
(kuva ei liity oikein millään tavalla mihinkään)

Carson McCullers - The Ballad of the Sad Cafe (Surullisen kahvilan balladi)

Muistelen kuulleeni Carson McCullersin mainitun joidenkin muiden amerikkalaiskirjailijoiden yhteydessä, mm. William Faulknerin, Flannery O'Connorin ja Raymond Carverin, ja ilmeisesti keskeiset teoksensa nauttivat jonkinlaista klassikkoasemaa, joka tosin ei ole tainnut Suomen puoleen juuri levitä (vaikka niitä onkin suomeksi käännetty, niin myös tämän kokoelman niminovelli/pienoisromaani).
Tämä novellikokoelma, jossa niminovellin ohella on kuusi lyhyempää, kirjoitettu 1936-51, sattui tulemaan vastaan joten kokeillaan.

Ja, no, tämä oli aika surullinen kirja. Asioilla ei mässäillä, McCullers kirjoittaa hienovireisesti, hallitusti, hiotusti (kyllä Carver tulee mieleen) mutta lohduttomia ihmiskohtaloitahan tässä on, petoksia, kaipuuta ja pettymyksiä...
Niminovellin henkilöiden käytöksessä oli äkkiväärää hurjuutta ja joitain tekoja oli varsin vaikea ymmärtää mutta oma logiikkansa siinäkin, rakkauksien tuhoavista vaikutuksista (ja se oli ehkä leimallisimmin "southern gothic" tässä kirjassa).
Eniten pidin novellista Wunderkind, nuoresta pianistista, joka yhtaikaa nuoren viulistin kanssa on ollut musiikkiopiston ihmelapsia, mutta nyt viulistin ura on kiitänyt nousujohteisesti maailmalle ja pianistin, no, ei...
Madame Zilensky and the King of Finland on teoksen humoristisin tarina, vaikka numihenkilön mytomaanisuus antaakin traagisen vaikutelman, vaikka sen taustoja ei sen kummemmin paljastetakaan.
Jockeyn homokoodattu päähenkilö ja Domestic Dilemman perhe jonka äidillä on pahanlainen alkoholiongelma jne. jatkavat tunnelmaa.

Vaikka kirja oli lyhyt (reilu 150 sivua) sitä ei tehnyt mieli lukea nopeasti, mutta kyllä McCullers taitavasti kirjoittaa. Ehkä niitä romaanejaankin pitää kokeilla.

Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera (niminovelli on sovitettu näytelmäksi, josta on tehty elokuva, josta on tullut lukemaani niteeseen leffakansi).

Oyinkan Braithwaite - My Sister, the Serial Killer

Tämä kirja päätyi luettavaksi mainos-blurbinsa perusteella.
Luin tämän jo viime syksynä, reissussa mukana ollut matkalukeminen olikin jo luettu ja edessä oli vielä useamman tunnin junamatka kotiin, joten käydääs kirjakaupassa katsomassa josko jotain kiinnostavaa löytyisi...tämän kirjan nimi on eittämättä huomiota herättävä, kirjailijasta Oyinkan Braithwaitesta en ollut ikinä kuullut mutta etunimen ei-anglofonisuus samoin erottui joukosta, ja kirjan kuvauskin vaikutti lupaavalta, erityisesti se mainos-blurb jossa teosta verrattiin Muriel Sparkin tuotantoon.
Spark ei ole ihan yleisimpiä verrokkeja (siinä missä jotain uusia Stephen Kingeja ja Bridget Joneseja on 13 tusinassa) mutta allekirjoittaneelle iso kehu, joten tämä päätyi sitten luettavaksi junamatkalle ja vähän sen jälkeenkin (teoksen noususta Booker-pitkällelistalle luin vasta myöhemmin).

Erinomaisen vetävä teos se olikin, ja ymmärrän Spark-vertauksen, vaikka päähenkilö kuulostikin aluksi hieman enemmän Barbara Pymin excellent womanilta: Korede, tehokas ja aikaansaava nainen jolle on helppo sälyttää vastuuta kaikesta, mutta joka yleensä jää kuvankauniin pikkusiskonsa Ayoolan varjoon, oman elämänsä sivuhenkilöksi.
Korede auttaa myös silloin kun Ayoola pyytää apua järjestämään asiat: Ayoolan poikaystävä on yrittänyt pahoinpidellä Ayoolaa, mutta itsepuolustukseksi sisko puukotti poikaystävänsä hengiltä, ja nyt pitää siivota ja hankkiutua eroon ruumiista...ja tämä on jo kolmas vastaava tapaus, ja kolmas kuollut poikaystävä (ja joku voisi kiinnittää huomiota siihen, että selityksiksi tarjotuista pahoinpitelyistä huolimatta Ayoolalla ei kertaakaan ole ollut mitään näkyviä vammoja, mutta Korede ei halua liikaa ajatella tätä asiaa).
Jälkien peittelyssä on työtä, koska Ayoola on aika vastuuton ja varomaton tekemisissään, ja tilanne kärjistyy kun seuraavakin poikaystävä on jo tyrkyllä, Tade, komea lääkäri sairaalassa jossa Korede on sairaanhoitajana ja johon Korede on salaa ihastunut...

Niin, tapahtumapaikkana on Lagos mutta aika suuri osa kirjasta menisi varmaan missä tahansa nykyaikaisessa suurkaupungissa (kunhan vain paikallinen poliisi on tarpeeksi tehoton ja korruptoitunut); toki kirjassa välähtelee myös perinteisempi paikallinen kulttuuri siinä missä Instagram ja Youtubekin mutta virkistävää lukea tällainenkin kirja Afrikasta...

Lajityyppitrilleriin on yhdistetty perhedraamaa, huumori on mustaa ja henkilöiden suhteissa satiirista otetta: itse asiassa tästä tuli eniten mieleen Fay Weldon. Kirja veti erinomaisesti mukaansa ja vaikka huumoria ja ironiaa viljellään ja laskisin tämän kyllä viihteen puolelle, niin mukana on kuitenkin myös vakavuutta ja eettisissä ongelmissa kyllä pureskeltavaa.
Vastikään lukemani Herbert McCabe tiivisti hyvin, että tärkeät eettiset ongelmat ovat lopulta kysymyksiä siitä kenet valitaan vahingoittumaan, toive että kukaan ei vahingoitu on eettisenä positiona arvoton, ja tässä kirjassa kyllä joudutaan ottamaan eettinen kanta, sitä voi kukin miettiä onko se sitten oikea...Ayoolan ja Koreden historiaakin kartoitetaan ja sieltä ja vallitsevasta kulttuurista (ja eirtyisesti sen sukupuolirooleista) voisi koota puolustuksia henkilöiden toimille, mutta kuinka pitkälle niitä puolustuksia voikaan venyttää...
Kirjan loppu oli hieman pettymys, ja mitä pikaisesti vilkaisin nettikommentteja, vaikutti etten ollut ainoa pettynyt: se jätetään avoimeksi sillai heikolla tavalla, josta tuntuu kuin kirjailija ei olisi itsekään oikein osannut päättää miten pääsee ulos luomastaan dilemmasta. Mutta muuten kyllä olen tyytyväinen lukuvalintaani.

Kirjan ovat lukeneet myös Omppu, Kirjaluotsi ja Minna.

Joulukuun luetut ja vuosikatsaus

Taas on vuodenvaihde ja aika koota lukemisia. Viime vuonna en moista tehnyt kun blogi oli telakalla, mutta listasin kyllä luettuja kirjoja ja nyt sitten laskeskelin kahden vuoden lukemiset, siis 2018-2019. Ja kun olen koonnut näitä kaunokirjallisuuden lukulistoja jo reilu kahdeksan vuotta, niin siinäkin alkaa olla jo aika paljon dataa, joita voi analysoida tarkemminkin jo tilastollisella merkittävyydellä.

Mutta ensin joulukuun luetut, niitä oli kolme (ja jotain tietopuolta ja sarjakuvaa tietty).

Laura Ingalls Wilder - Little House on the Prairie
Amélie Nothomb - Soif
Kirsti Ellilä - Lepra

Bloggauksia oli muutama lisää kiintoisista kirjoista joita oli lukenut aiemmin syksyllä, ja niitä on vielä pari odottamassa että teen postauksen...

Lukuhaasteitakaan ei ole nyt päällä, jotain oli 2018 mutta ne ovat jääneet...ensi vuonna merkkailen ainakin perinteiseen Helmet-lukuhaasteen kohtia varmaan linjalla "luen mitä huvittaa, katson mihin sopii", saa nähdä tuleeko varsinaisempia kiinnostavia lukuhaasteita jostain.

---------------------------------------------------------------------
Kahtena viime vuonna olen lukenut yhteensä 136 kirjan verran kaunokirjallisuutta, aikaisempina vuosina on tullut sellaista sataa kirjaa vuodessa, eli on tuo vähentynyt muttei kovin pahasti, saa nähdä miten jatkossa. Lukemisiin toki vaikuttaa että suurimman osan noista kahdesta vuodesta olen asunut Ranskassa, mikä ohjaa luettujen kirjojen valikoimaa siihen suuntaan mitä sattuu olemaan tarjolla, ja tilastoissa näkyy kyllä kovia muutoksia aiempiin...

Nämä lukulistaukset olen aloittanut marraskuussa 2011, eli yhteensä minulla on dataa 98 kuukaudelta, tässä ajassa olen lukenut 824 kaunokirjaa eli keskimäärin kaksi kirjaa viikossa, reilu sata kirjaa vuodessa. Olen aiemmin jo taulukoinut lukemisia alkukielen ja kirjailijan sukupuolen mukaan, nyt laskin myös lukukieliä ja lajityyppejä (proosa, lyhytproosa, runot ja näytelmät) ja samalla tein vauhdikkaan tarkastuslaskennan noihin aiempiin taulukoihin, oli siellä parissa kohdassa pieniä heittoja.
Otanta alkaa olla sen kokoinen että näiden muuttujien yhdistelmiäkin voi alkaa tarkastella ja tehdä tarkempaa analyysia lukemisista, kun löydettävissä trendeissä alkaa olla jo tilastollista luotettavuutta. Mutta aloitetaan perusjutuista.

Romaanit ovat se suosituin kirjallisuudenlaji, mutta ihan merkittävässä määrin luen myös muuta, parina viime vuonna runojen ja näytelmien osuus on syönyt entisestään romaanien osuutta. Tässä on tosin tainnut mennä niin että viime vuonna luin paljon runoja, tänä vuonna enemmän näytelmiä. Ja kun ranskaksi runoja en osaa oikein vielä lukea kun taas näytelmät maistuvat, lienee ensi vuonna runouden osa niukempi ja näytelmien taas ehkä suurempi...

Sukupuolijakauma on vetänyt taas keskiarvoa enemmän miesten suuntaan. Saa nähdä miten jatkuu, ottaen huomioon muutaman muun muuttujan (joista kohta lisää).
X merkitsee tässä anonyymeja ja sellaisia yhteistöitä ja antologioita, joissa tekijöinä on sekä miehiä että naisia. Yhteistyöt ja antologiat, joissa kaikki ovat samaa sukupuolta, on ryhmitelty sukupuolten mukaan.

Lukukielissä on, ei niin yllättäen, tullut iso muutos. Pitkällä aikavälillä kaksi kolmasosaa olen lukenut suomeksi, ja tästä suurin osa on ollut käännöskirjallisuutta. Englanniksi reilu neljäsosa, josta vähemmän mutta kuitenkin ihan merkittävästi käännöskirjallisuutta. Ennen vuotta 2018 ranskaksi lukemiseni ovat olleet aika vähäisiä, kahden viime vuoden aikana se on noussut jo neljäsosaan, ja kasvattanee osuuttaan jatkossa (ja yhden kirjan olen lukenut ruotsiksi).
Ranskaksi lukemani on ollut lähes täysin ranskalaista kirjallisuutta, kun se nyt on ollut otollisinta, mutta sinänsä ranskaksi kyllä käännetään paljon muualtakin, myös sellaisia kirjoja joita ei ole käännetty englanniksi (suomesta puhumattakaan), eli varmaan jokunen sellainen tulee luettavaksi tulevana vuonna...
Mutta muutenkin käännösten osuudet ovat pienentyneet huomattavasti, erityisesti suomeksi, mutta myös englanniksi: tarjonta vaikuttaa, koska täällä löytyvät englanninkieliset kirjat tapaavat olla juurikin alkukielisiä, englanninkielistä käännöskirjallisuutta ei juuri löydy kaupoista tai kirjastoista.

Olen siis lukenut varsin paljon suoraan alkukielillä, josta johtuen alkukielivalikoima on ollut varsin yksipuolinen, englanti, ranska, ranska ja ihan kohtalainen määrä japania, muut kielet lähinnä satunnaisella edustuksella.
Pitemmällä aikavälillä ranska oli pitkään tasavahva saksan ja japanin kanssa, nyt kaulaa on vedetty ja aletaan lähestyä jo suomen lukemia. Saksaa, japania, italiaa, venäjää ja ruotsia voin pitää ihan hyvin edustettuina kielinä (20+ kirjaa), ja kohtalainen presenssi on ollut myös norjalla, espanjalla, tsekillä, unkarilla, arabialla, tanskalla, puolalla ja virolla (5+ kirjaa), muut sitten satunnaisemmin edustettuina...saa nähdä miten tilanne kehittyy jatkossa.

Alkukielten ja kirjailijan sukupuolen välisiä yhteyksiä olen pohtinut aiemminkin, ja taidan pohtia jatkossakin, sen verran jyrkkiä erot ovat. Näiden kahden vuoden ajalta miesten kielijakauma näyttää aika lailla samalta kuin kaikkien kirjojen kielijakauma, paitsi että ranska ja englanti ovat vaihtaneet paikkoja, lukemani ranskalaiskirjat ovat olleet ensisijaisesti miesten kirjoittamia (tässä pitää varmaan vähän skarpata tulevana vuonna).
Pitkän aikavälin lukemisissa merkittävä ero miesten ja kaikkien välillä on englannin ylivallan kapeneminen, kielijakauma on tasaisempi, mutta isot kielet ovat samassa järjestyksessä (kielivalikoimasta katoavat katalaani, iiri ja bulgaria).

Naisten alkukielivalikoima on sen sijaan huomattavan rajoittuneempi. Viimeisen kahden vuoden aikana puolet anglofooneja, puolet suomea, ranskaa tai japania, eikä muuta. Pitkällä aikavälillä englanninkielinen kirjallisuus on myös selkeän dominoiva, suomi ihan hyvin edustettuna, ja ranskaa, japania, ruotsia, saksaa ja venäjääkin jonkin verran mutta sitten mennään satunnaisiin.
Ja noita lukuja piristää huomattavasti vuoden 2017 Frau, signora & bibi -haaste, jossa tietoisesti etsin luettavaksi naisten kirjoittamia kirjoja, jotka on kirjoitettu jollain muulla kielellä kuin englanniksi, suomeksi, ranskaksi, japaniksi tai ruotsiksi...

Jatkoin tarkastelua, mitä tulee kun yhdistetään lukukieli ja kirjailijan sukupuoli, paljastuuko jotain uutta...
Kuten yllä jo mainitsin, ranskaksi lukemiseni on ollut kovin miesvoittoista, voisi yrittää että ihan noin jyrkästi ei menisi ensi vuonna.
Suomenkielisessä kirjallisuudessa miehiä on noin 60% ja naisia 40%. Englanninkielistä kirjallisuutta luon sekä suomeksi käännettynä että alkukielellä englanniksi, mutta siellä alkukielisissä jakauma onkin kiepsahtanut käänteiseksi, naisia noin 60% ja miehiä 40%.
Käännösjakaumassa ei ole olennaista eroa suomen ja englannin välillä, molemmilla kielillä naiset ovat vajaa 25% (ja kuten mainittu, noita lukuja piristää huomattavasti FSB-haaste, muuten oltaisiin varmaan lähempänä 15%...)

Anglofonisten kirjailijoiden jakauma siis vain vahvistaa sääntöä, että naiskirjailijoita luen ensisijaisesti alkukielillä ja huomattavan vähän käännöksinä. Englanninkielisiä mieskirjailijoita olen lukenut suunnilleen puolet ja puolet alkukielellä ja suomeksi käännettynä, mutta englanninkielisistä naiskirjailijoista n. 80% on luettu alkukielellä ja 20% suomeksi käännettynä...
Ja kun vilkaisin listaa, mitä englanninkielisiä naisia olen lukenut suomeksi, niin sehän oli melkein pelkästään lasten ja nuorten kirjoja. Vuoden 2016 NTK-haasteen kirjoja, L.M. Montgomerya, Diana Wynne Jonesia, Laura Ingalls Wilderia, mutta aikuisten kirjoja vain pieni kourallinen. Samalla viimeisen kahdeksan vuoden aikana intoilemiani englanninkielisiä naiskirjailijoita on usein käännetty onnettoman vähän...
Vaikuttaa siis siltä että mitä naiskirjailijoihin tulee, minun lukumakuni ja käännösmarkkinat eivät kohtaa siinä missä kirjallisuus itsessään voisi kohdata, ja tässä kohtaa lienee syytä etsiä syytä enemmän markkinoilta, mitä käännetään, mitä on tarjolla, miten markkinoidaan...(noista kaikista on ollut juttua tuolla ylempänä olevassa FSB-haasteen linkissä)

Kun yhdistetään lajityyppi ja sukupuoli, proosan, runouden ja lyhytproosan välillä erot eivät ole valtavia: proosassa naisten osuus on hivenen suurempi, runoudessa hivenen pienempi (hivenen yllättäväkin tulos, kun mieleen tulee lukuisia erinomaisia novellistinaisia, olisin luullut että olisivat olleet paremmin edustettuna).
Näytelmissä jakauma sen sijaan on hyvinkin jyrkän miesvoittoinen, ja myönnetään, että kovin helposti ei tule mieleen naisten kirjoittamia näytelmiä, siinä missä jotkut Shakespeare, Molière, Euripides, Ibsen jne tunnetaan kaikkialla...(tässä onkin varmaan yksi pienoinen itselle asetettava lukuhaaste ensi vuodelle, lue joitain naisten kirjoittamia näytelmiä).

Lukukielten ja lajityyppien väliset suhteet näkyvät menevän moneen suuntaan, tuossa samat numerot kahdella tapaa esitettynä. Runoudessa suosin selvästi suomeksi lukemista ja jopa suomalaisia kirjoittajia, siinä missä suomalainen proosa on vähemmällä (ja näytelmät täysin satunnaisia), käännösproosa hallitsee. Englanniksi luetuissa kiinnostava huomio on, että käännöksissä olen suosinut tavallista enemmän lyhytproosaa (ja juu, sitähän on tullut harrastettua, että napsitaan joitain novellikokoelmia kirjailijoilta joista ei ole koskaan kuullutkaan).
Ja kuten jo aiemmin huomioin, olen nyt tykästynyt lukemaan ranskaksi näytelmiä.

Lukutilastot vinkkaavat kyllä joitain kohtia joissa voisi tehdä ryhtiliikkeitä jos haluaa lukea monipuolisesti (ja minähän haluan), mutta aika lailla aion kuitenkin mennä sen mukaan mitä tulee näppärästi tarjolle ja mikä sattuu huvittamaan.

Hyvää lukuvuotta 2020!

Kirsti Ellilä - Lepra

Aloitan disclaimerilla: sain kirjan kirjailijalta, joka on jo pitempiaikainen tuttu, ja olen itsekin ollut mukana somessa pohtimassa joitain kirjan taustatietokysymyksiä kuten että mikä eläin se kloaakkirotta mahtaa olla (taisin veikata tanrekkia). Jos siis väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella, siispä en niin tee.

Lepra on historiallinen romaani Oriveden leprasairaalasta 20-luvulla (ja vähän myös 50-luvulla). Diakonissa Matilda saapuu sairaalaan sisarensa pyytämänä ja samantien päätyy paikan johtajattareksi, koska sisar Helmi on sairas: sanovat että se olisi lepraa, että vaikka tauti onkin heikosti tarttuva ja hidas niin ehkä varotoimenpiteet eivät olekaan riittäviä...
Kun lepraan ei ole parannuskeinoa niin sairaalan hoidokit ovat eristyksissä muusta maailmasta käytännössä lopun elämäänsä, hitaasti rappeuttavan ja stigmatisoivan tautinsa kanssa, mutta ihminen haluaa olla ihminen myös laitoksessa, ja sopeutuminen ei ole helppoa.

Valtio huolehti leprasairaalasta, mutta se oli kylmä ja kolkko rakastaja. Se ei ollut kiinnostunut ihmisestä. Mitä leprasairas ajatteli, mitä toivoi, mistä haaveili, valtiolle se oli samantekevää. Valtio maksoi kulut ja oletti, että sairas siitä kiitollisena ymmärsi käyttäytyä siivosti, eikä levittäisi tautia eteenpäin. Valtio ei huolehtinut leprasairaasta tämän itsensä vuoksi, vaan niidne, jotka olivat terveitä ja joiden ei pitänyt joutua tartuntavaaraan ja sairastuessaan lisätä valtion menoja. 
Juho ja Aune eivät halunneet kuulua pelkästään valtiolle.

Huomasin kirjassa tuttuja teemoja kirjailijan edellisistä kirjoista, ja teos tuntui melkein jatkolta Tuntemattomien historialliseen tasoon, jossa sisällissodan jälkeen päädytään Tammisaaren vankileirille, josta tämä kirja alkaa. Mutta teoksen pohdinnat ja teemat ovat alustettuja jo Kaivatut-kirjassa, keskeisinä suuret kysymykset ihmisyydestä ja elämästä.

Ellilän ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kenenkään henkilön teot eivät ole irrallaan muista, niillä on aina vaikutuksensa ympäröiviin ihmisiin ja vastaavasti ympäröivillä ihmisillä on aina osansa yksilön elämässä, näitä vaikutuksia ei aina pysty ennakoimaan, niin hyvässä kuin pahassa, ja vaikka tapahtumahetkellä se olisikin huomaamaton niin seuraukset voivat tulla esiin ajan kanssa. Ihminen ei koskaan elä vain itselleen, mikään teko ei koske vain itseä, egoistinen individualismi ei täällä toteudu.
Mielenkiintoisena piirteenä kaikissa noissa kirjoissa on mukana myös fyysistä sairastusta, jota on kuitenkin vaikea diagnosoida, ja jossa fyysinen oirehdinta tuntuu liittyvän vahvasti henkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin, joskus syvälle kätkettyihinkin...ihminen on kokonaisuus jossa tekoja, ajatuksia, nykyisyyttä ja menneisyyttä, henkeä ja ainetta ei voi näppärästi isoloida.

Tässä kirjassa isolaation ongelma nousee keskeiseksi, puhutaan sitten leprasta (sairaus) tai Leprasta (sairaala). Monta kertaa tuodaan esiin että leprapotilas on huomattavasti kalliimpi yhteiskunnalle kuin tavallisen sairaalan potilas, nämä ovat erikoistapauksia, eivät ketä tahansa, mutta nämä pidetään eristyksissä, jopa yhteisön sisällä toisistaan, koska tärkeintä on tartunnan välttäminen...ja Aune, usein huonosti osaansa tyytyvä ja käyttäytyvä suljetaan usein koppiin, eristyksiin kunnes oppii olemaan.
Ja toisaalta, suljetuissa laitoksissa voi myös kukoistaa monenlaiset väärinkäytökset, joilla ei koeta olevan niin väliä kun eihän niitä kukaan näe, tehdään salaa ja kukaan ei saa tietää.

Ja tauti itsessään ei ole mikä tahansa tauti...jos Raamattua alkaa lukea kannesta kanteen niin pian päätyy varsin hyydyttäviin osioihin, Leviticuksen ja Numerin loputtoman tuntuisiin puhtaussääntöihin joissa spitaalistakin puhutaan paljon. Tämä vanhatestamentillinen spitaali ei tosin luultavasti ollut meidän aikamme lepraa vaan jotain muuta ihotautia, tai jopa symbolisempaa, koska Laissa ei vain ihminen vaan myös vaatteet ja talot voivat sairastaa spitaalia. Jos asiaa miettii niin kaikkihan nuo, ihmisen iho, vaatteet ja talot, ovat rajapintoja, joilla erotetaan ja järjestetään maailmaa siihen mikä on sisällä ja siihen mikä on ulkona, ja spitaali on näiden rajojen häiriö, hallitsemattomien siirtymien ja kaaoksen mahdollistaja ja siksi pelottava. Ihon avautuessa pysyville haavoille myös ihmisen integriteetti on uhattuna, ja nämä vaikeat tapaukset sitten eristetään yhteisöstä omaan piiriinsä ja sairausluokitukseen (noiden rajojen ja kategorioiden ja niiden välillä siirtymisen kontrollointi näkyy muutenkin niissä pentateukin puhtaussäännöksissä).

Tavallaan tähän liittyy myös kirjassa keskeisenä oleva diakonissan kutsumus. Luterilaisessa maassa ei tunneta luostarilaitosta, mutta käytännössä diakonissien elämässä oli paljon samoja piirteitä kuin nunnien tai apostolisten sisarten elämässä, erottaudutaan joistain elämän osa-alueista että voitaisiin toivon mukaan toteuttaa paremmin toisia, ja tätäkin kontrolloidaan rajoilla, puvuilla, käyttäytymisellä jne. Ja ennen kaikkea sen kontrollin pitää tulla sisältä, sisäiselle integriteetille ei tee hyvää rajojen hallitsematon rikkominen silloinkaan kun kukaan ei saa tietää...
Joillain tavoin diakonissa Matildan ja leprasairaiden odotettavat elämät muistuttavat toisiaan, molemmat elävät Leprassa, mutta Matildalle se on kuitenkin yhä valinta, potilaille ei.

Yhteisen riippuvuuden ja sosiaalisen vastuun rinnalla kulkee jatkuvasti ajatus yksilön arvokkuudesta, jokaisen ihmiselämän arvokkuudesta, huolimatta olosuhteista tai elämän muodoista, ja nämä liittyvät yhteen: silloinkin kun yksilö itse ei pysty arvokkuuttaan tiedostamaan tai sitä puolustamaan niin muiden on se tehtävä.

Erinomaisen laajalle leviävät kirjan filosofiset ajatukset, mutta Ellilälle ominaisesti mennään kuitenkin tarina edellä ja muu tuodaan sillai salaviisaasti esiin. Minäkertoja on suuren osaa kirjasta piilossa mutta mukana kuitenkin, Matildan ajatuksia seurataan paljon ja muitakin ääniä kuuluu (ja Aunen ääni kirjan loppupuolella oli kyllä vaikuttava). Ihan historiallisten lukuromaanien kannattajille tässä on varmaan liikaa pohdintaa, mutta minulle tässä oli hyvä tasapaino.

Inhimillisesti tarkastellen siinä oli kovin vähän juhlimista, että Aune oli syntynyt maailmaan. Aunen elämään oli mahtunut paljon kärsimystä, eikä parempaa ollut luvassa. Mutta jos hän ei uskonut Aunen elämän kallisarvoisuuteen, niin mitä syytä kenenkään heistä oli siinä tapauksessa jatkaa työtä täällä tai missään.

 Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Arja, Tuija, SusuPetal, Marjatta...