Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin: Aatehistoriallisia murroksia

 

Kun jokunen kuukausi sitten selasin syksyn kirjakatalogeja, tämä Serafim Seppälän uutuus nousi välittömästi eniten odottamakseni kirjaksi: myöhäisantiikin henkisessä ilmapiirissä olen muutenkin viettänyt viime aikoina runsaasti aikaa, joten aikakautta esittelevä historiateos suomeksi on mitä tervetullein. 

Tosin tämä teos on nimenomaan aatehistoriaa, eli se perinteisempi historia, jossa hallitsijat hallitsee ja tapahtuu asioita (usein sotia, ja usein hallitsijoille) on jätetty pois, sen sijaan esitellään joukko valittuja yleisiä teemoja ja miten nämä ymmärrettiin antiikin ja myöhäisantiikin aikana Välimeren kulttuuriympäristössä, erityisesti filosofisessa kontekstissa (joka aikakautena oli erottamaton uskonnoista).

 

Kirjaan on valikoitu kaksitoista teemaa, kullekin oma lukunsa: sielun ja ruumiin yhteys, seksuaalisuus, lapset ja lapseus, ihonväri ja orjuus, näkeminen, tuoksut, ystävyys, suudelma, unet, kuolema, eläimet ja nauru. Ollaan siis perusasioiden äärellä, mutta niin kuuluukin: kirjan tehtävänä on nimenomaan selventää sitä aatteellista kontekstia, jossa aikakauden ajattelu on syntynyt, ja jonka ymmärtäminen on välttämätöntä jos haluaa sitä ajattelua ymmärtää. Oman osansa saavat hellenistiset filosofit eri aikakausilta, vähän latinalaisetkin, aikakauden uskonnolliset kultit, juutalaisuus, ja tietysti miten kristinuskon nousu valtauskonnoksi vaikutti asioihin (ja useimmiten kaikkien noidne ryhmien sisältäkin löytyy hyvin monenkirjavia kantoja ja ajatuksia).

 

Ajatukset ja käsitykset, ja termistö, ja kiinnostuksen kohteetkin, ovat ratkaisevasti erilaisia, eikä ole kovinkaan hedelmällistä lähteä tutustumaan vaikkapa hellenistisiin filosofeihin, kirkkoisiin tai muihin aikakauden ajattelijoihin olettaen, että heillä on samat käsitykset, ennakkoluulot tai merkitykset käytetyille termeille kuin mikä vallitsee nykyhetken Suomessa (tai Yhdysvalloissa). Moinen anakronistinen ja ennakkoluulojen filtteröimä luenta- ja tulkintatapa, jopa ihan akateemisten tutkijoiden piirissä, saa kyllä runsaasti piikittelyä kirjassa...

 

Ja samalla aihe ja sen käsittely tarkoittaa, että vaikka ei nyt olisikaan niin kiinnostunut (myöhäis)antiikin filosofeista, niin tässä on hyvä tilaisuus tutustua vaihteleviin ajatuksiin noista elämän perusasioista ja ehkä haastaa omiakin ennakkoajatuksia ja yleisiä käsityksiä: ehkä asiat eivät välttämättä olekaan niin kuin ne nykyään ymmärretään. Eli kirja sopii kyllä aiheittensa ja niiden käsittelyn puolesta kaikille joita kiinnostaa ajatella vaikkapa näkemistä, ystävyyttä, lapsia, unia, nauramista, seksiä jne. (henkilökohtaisesti pidin kiinnostavimpana lukua ystävyydestä, koska siinä haastetaan eniten nykykäsityksiä "ehkä asioiden ei edes tarvitse olla näin"-tavalla).

 

Seppälän kirjoitustyyli on selkeää ja helposti lähestyttävää (ja jonkin verran apologista erityisesti kreikkalaisten kirkkoisien suhteen, mutta kuitenkin asiallista), joten ote on mukavan populaari että tämä sopii monenlaisille lukijoille (ja toisaalta kirjallisuusviitteitä löytyy runsaasti niitä halajaville). Tietty haastavuus toki syntyy siitä, että kuten olen aiemminkin huomioinut, että myöhäisantiikki ja Bysantin historia jäävät usein helposti katveeseen, ne ovat useimmille joko täysin tuntemattomia tai vähintäänkin huonosti ymmärrettyjä ja ennakkoluulojen ja väärien käsitysten värittämää. Tässä kirjassa tosiaan keskitytään puhtaasti aatehistoriaan (eli ei edes käytäntöihin, miten vaikkapa lapsia oikeasti hoidettiin, vaan mikä oli filosofinen käsitys lapseudesta), eli lukija luultavasti nauttii teoksesta enemmän jos edes jonkinlainen käsitys aikakauden historiasta löytyy. 

Ja tietysti myös aikakauden filosofeista ja teologeista: ainakin sillä tasolla, että tunnistaa mikä ero on platonistilla ja stoalaisella, tai pysyy edes jotenkin kärryillä että keitä nämä Johannes Krysostomos ja Augustinus yms. nyt oikein ovatkaan.

Eli jonkinlaiset pohjatiedot kyllä varmasti parantavat kirjan lukemista, mutta eiköhän tästä kirjasta saa kiinnostavia ajatuksia vaikkei niin aikakautta tunnekaan (ja silloin ainakin saanee ennakkokäsityksiä ja -luuloja ravisteltua), ja ehkä pohjaa jatkaa aihepiiriin tutustumista.

 

Jepjep. Odotin kirjalta paljon ja odotukset palkittiin, eli jos (myöhäis)antiikin filosofia tai teologia millään tavalla kiinnostaa, niin kirja on suorastaan pakollista luettavaa, ja jos nyt on ylipäänsä kiinnostunut mistään, niin kannattaa silti vilkaista, tässä ollaan kuitenkin ajattelun, kulttuurin ja sivistyksen peruslähteillä.

Ja totean tässä, että voisin mielelläni kyllä lukea suomeksi jonkun perinteisemmänkin kattavan yleisteoksen myöhäisantiikista, koska aikakausi tosiaan ansaitsisi tulla paremmin tunnetuksi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Jean-Paul Sartre - Huis clos & Les mouches (Suljetut ovet & Kärpäset)

 

 

Vaikka Jean-Paul Sartre onkin nimenä ja osin aatteinakin tuttu, en ole tuotantoaan aiemmin lukenut. Joten tämä kahden keskeisen näytelmän kokoelma on mitä otollisin tutustumiskohde.

Ensimmäisessä näytelmässä kolme henkilöä, vastikään kuolleita, tulevat suljetuksi samaan huoneeseen, jotka ensin valehtelevat mitä ovat eläessään tehneet, ja lopulta kun myöntävät tekemisensä, eivät silti saa rauhaa tosiltaan. Ja tästä näytelmästä on peräisin suosittu sitaatti, "helvetti on toiset ihmiset".

Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta oli maininta, että huoneessa ei voi olla peilejä, henkilöt eivät voi nähdä itseään vaan vain tulla toisten näkemiksi ja määrittelemiksi...kun olin lukenut juuri Amélie Nothombin Mercuren, joka on myös kolmiodraama tilassa, jossa ei ole peilejä: viittaako Nothomb tähän näytelmään? 

Kärpäset oli myös tarinaltaan aiemmista lukemisista tuttu, taas yksi versio Oresteen ja Elektran tarinasta, josta oli jokunen kuukausi sitten myös lukenut toisen version. Ja Sartre taas tuo tarinaan paljon omaa yksilökeskeistä (ja tässä Nietzscheen päin vivahtavaa) filosofiaansa...

Mitäs minä nyt sitten näistä ajattelin. Molemmissa oli kiinnostavia kuvia ja visioita, ihan kirjallisella tasolla näissä kyllä on ansiota. Mutta ajatuksellisista ulottuvuuksista en jaksanut innostua : epäilemättä siinä oli jotain uutuutta kirjoitusaikaan 1940-luvulla, mutta filosofinen anti on niin tehokkaasti kyllästänyt nykyajan, että näiden mietteet olivat läpeensä nykypuheessa banaaleja, yleisesti hyväksyttyjä  kliseitä. On suorastaan ironista, että tästä yksilökeskeisyyden korostamisesta on tullut massojen umpiporvarillinen de rigueur -aate...

Tjooh. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa vaikka telkkarista jotain Temptation Islandia tms. 

No, Kärpäsillä otan sentään Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä (Helvetissä ilmeisesti on sähköt, ainakin kirjan kannen mukaan).

Tertullianus - Traité du baptême (Kasteesta)

 

 

Kainiitit olivat toisella vuosisadalla pohjois-Afrikassa vaikuttanut gnostilainen lahko, joka oli linjaltaan sieltä äärimmäisestä päästä: ruumis on sielun vankila, luotu maailma on läpeensä paha samoin kuin sen luojademiurgi (ja tästä syystä Raamatun "pahikset" kuten Kain olivatkin niitä suurimpia ihailtavia henkilöitä, siitä siis nimi) jne. Ryhmä oli sen verran äärimmäinen että laajempi vaikutuksensa henkiseen ilmastoon ja historiaan jäi varsin vähäiseksi, suurimpana kontribuutiona ehkä se, että inspiroivat karthagolaista kirkkoisää Tertullianusta kirjoittamaan tämän kirjan.

Yksi kainiittien keskeisistä teologisista linjauksista oli kasteen, kristillisen kirkon perustavalaatuisen sakramentin, hylkääminen (koska luotu maailma on paha, eivät pyrkimykset tuomaan sille minkäänlaista pelastusta voi myöskään olla hyviä, ja näihin kuuluu luonnollisesti myös kaste), ja tähän tarttuu Tertullianus. Kuten Uuden testamentin kirjoista käy ilmi, oli kaste ollut merkittävä osa alkukirkon toimintaa alusta alkaen (ja tunnettu käytäntö myös juutalaisuudessa ennen kristillisyyttä) mutta tarkempi tietämys miten kastetta vietettiin ja miksi, miten se ymmärrettiin, jää varsin fragmenttiseksi: tämä De baptismo 200-luvun alussa on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. 

Tertullianus on vahva apologisti, jonka selkeää kirjoitustyyliä on hyvin miellyttävä lukea: teologis-filosofiset linjauksensa eivät ehkä aina ole niin hienovireisiä tai systemaattisia, kiinnostus on argumentoinnissa ja että kuulija/lukija ymmärtää ja vakuuttuu (ja tästä huolimatta teoksissaan on kyllä myös teologista innovaatiota yllin kyllin, samoin kuin näitä näkökulmia oman aikansa aatteisiin). 

 

Ja vaikka reettori yrittääkin vakuuttaa sanoillaan, niin mitään laimeaa kaikkia miellyttävää relativismia ei harrasteta, Tertullianus on kyllä omissa kannoissaan hyvinkin suora ja jyrkkäkin. Ja myöhemmin siirtyi valtakirkon linjasta kohti montanolaisuutta, jonka kirkkokäsitys ja oppi oli sopivasti jyrkempi ja puristisempi (tästä syystä vaikka Tertullianus on hyvin arvostettu kirkkoisä, kirjoittaja ja teologi, häntä ei ole kanonisoitu pyhimykseksi...)  

Tämä mainio tyyli löytyy tästäkin kirjasta: kirjassa esitetään napakasti kasteen keskeinen symboliikka, hengellinen merkitys ja käytäntöjä. Kiinnostavaa on, että periaatteet ja käytännöt ovat hyvin pitkälle samat kuin seuraavinakin vuosisatoina, eli kasteen muoto ja sisältö oli kehittynyt pitkälle jo alkukirkon aikana, ja Tertullianuksen esittämät symbolit ja tulkinnat löytyvät jatkossa monelta muultakin.

 

Suurin eroavaisuus lienee siinä, että Tertullianus suhtautui kielteisesti lapsikasteeseen ja oli sitä mieltä, että kastettavan pitäisi olla aikuinen: tosin se, että aihe ylipäänsä on esillä, kertoo jo, että lapsikastettakin harjoitettiin. Ja syyt vastustukseen löytyvät siitä, että kasteessa aiemmin tehdyt synnit pyyhitään pois, mutta kasteenjälkeisten syntien sovitus oli tuolloin vielä tuntematon, nykyisenkaltainen ripin sakramentti muodostui vasta noin tuhat vuotta myöhemmin...ja marttyyrikirkon aikana esim. luopious oli hyvinkin akuutti ilmiö ja luopioiden mahdollisuus palata kirkon yhteyteen oli hyvinkin runsaasti puhuttanut ja mielipiteitä jakanut aihe. Ja muutenkin nuorella ihmisellä on paljon houkutuksia syntiin ja suurempi mahdollisuus langeta, joten liian nuorena ei pitänyt kastetta hakea...

Amélie Nothomb - Mercure

 

Maaliskuussa 1923 nuori, hyvin asiallinen sairaanhoitaja Françoise saapuu Ranskan pohjoisrannikolla olevalle pienelle saarelle, jossa asustaa vanha rikas Omer Loncours, varsin merkillisessä talossa, jossa ei ole yhtään peiliä, ja jonne ei saa tuoda mitään heijastavia pintoja. Syynä tähän on Françoisen potilas, Omerin suojatti, orpo nuori nainen Hazel, joka loukkaantui maailmansodan pommituksissa ja sen jälkeen suhtautuu omien kasvojensa näkemiseen kauhulla ja on sulkeutunut taloon jo muutaman vuoden ajan. Omerin ja Hazelin omalaatuinen suhde on ehkä laillinen (Hazel on täysi-ikäinen eikä väkivalloin vankina) joskaan ei kovinkaan moraalinen, ja tähän Françoise päättää puuttua...

Vaikka kirja menneisyyteen sijoittuukin, ei Amélie Nothomb varsinaisesti historiallista romaania kirjoita: yritin tähyillä josko tämä kirja sopisi vielä avoimeen Helmet-haasteen kohtaan "Kirjassa eletään ilman sähköä", koska 1920-luvun alun yksinäinen saari kuulostaisi sellaiselta paikalta, mutta kirjassa ei anneta mitään viittausta aiheesta suuntaan tai toiseen, materiaaliset olosuhteet eivät selvästikään ole kiinnostuksen kohteena. 

 

Miljööstä tuli mieleen enemmän sadut tai legendat, erityisesti sellaiset joissa on hieman synkkä ja ahdistava tunnelma sekä arveluttava subteksti, tyyliin Ritari Siniparta, Kaunotar ja hirviö tai Prinsessa Ruusunen: Prinsessa Joka Ei Saanut Nähdä Omia Kasvojaan sopisi hyvin joukon jatkoksi. Ja kirjallisuusviittauksia toki heitellään ja erityisesti Hazel pohtii asioita luettujen kirjojen pohjalta...en valitettavasti ole vieläkään lukenut Stendhalin Parman kartusiaaniluostaria, joten en tiedä sen relevanssista, Monte Criston kreivin kyllä.

Ja varsinainen tarina on samaa sarjaa vaikkapa Hygiène de l'assassinin kanssa, nuoren naisen ja vanhan miehen välinen henkien taistelu, iso osa kirjasta on Françoisen keskusteluja Omerin tai Hazelin kanssa ja Hazelinkin kanssa käydyissä keskusteluissa Omer on läsnäolevana vähintäänkin salakuuntelijana...ja aiheena on rakkaus monissa muodoissaan, ystävyytenä, romanttisena, eroottisena, ristiriitaisena ja vaikeana. Nothomb on perinteiseen tapaan viehättävän häiritsevä, provosoiva ja ambivalentti, joten lukija saa kyllä ihan itsekin ajatella asioita ja selvitellä...

Ja erityisen ambivalentiksi tämän tekee se, että kirjassa on kaksi vaihtoehtoista lopetusta. Kirjailija oli kirjoittanut ensin yhden, mutta sitten toisen sen vastapainoksi, eikä lopulta osannut tai halunnut valita niiden väliltä (ja näissä ei päästä valitsemaan henkien taistelun osapuolien välillä, ennemminkin molemmissa Françoise ja Omer asettuvat samalle puolelle...yhdessä Hazelille koittaa vapaus, mutta Omerin teot ovat myös selvemmin oikeutettuja, toisessa Françoise korvaa Omerin mutta Hazelin manipulointi jatkuu...)

Kiehtova teos. En tätä nosta tekijänsä parhaimmaksi (varsinkin kun tämä vertautui niin paljon tuohon Salamurhaajan hygieniaan) mutta kyllä yhä sen verran vetää että eiköhän Nothombin lukemista jatketa...

Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Moni kirjailija aloittaa kirjoittamisen runokirjalla, silloinkin kun siirtyy myöhemmin proosaan: lyhyessä muodossa on helpompi lähestyä haastetta, että kirjoittaa kirjan (ja toisaalta ehkä terveempi tapa kohdata se haaste kuin laatia pöytälaatikkoon ensimmäinen 500-sivuinen osa kymmenosaisesta sarjasta...) 

Tuukka Ahopelto on ilmeisen sitoutunut prosaisti, mutta periaate on sama: tämä esikoiskirjansa on tiivis kokoelma muutaman sivun pituisia fragmentteja: hetkellisiä tunnelmakuvauksia, tapahtumia ja akteja. Novelleiksi en näitä kutsuisi, joistain tuli mieleen pakinat silloin kun niiden kirjoittaja ei yritä olla ha-ha-hauska vaan introspektiivinen, mutta nimitetään näitä nyt fragmenteiksi.

 

Lähtöoletuksena odotin teoksen olevan epätasainen, koska sellaisia omakustanne-esikoiskokoelmat tapaavat olla, ja kirjailijan nettisivut antoivat ymmärtää, että kyseessä ovat vielä jonkinlaiset kirjalliset sormiharjoittelut. Kokoelma oli kuitenkin odotettua tasalaatuisempi, selvästikin Ahopellolla on tekstin tuottamisen taito jo hyppysissään. Ja toisaalta fragmenttien kerronnassa on paljon yhteistä: miljööt vaihtuvat, samoin henkilöt mutta kerronta on minämuotoista preesensissä, tapahtumat usein varsin arkisia ja banaaleja, kertoja on hiljainen tarkkailija tai ehkä puurtaja jonka työpanos (tai tekijä) jää usein vaille huomiota, ja joka ei tarkkailijan asemastaan juuri persoonaansa tuo esille: mieleen tulivat ajoittain Antti Hyryn tai Maarit Verrosen kerronta.

 

Tuosta syntyy kokoelmalle yhtenäinen linja, joka kääntää huomion ansiokkaasti arkisiin, sinänsä mitättömiin tapahtumiin ja tekoihin (tällaisista minua viehättivät mm. Mies nro 12 tai Saunanlämmittäjä), ja Selfiekeppi-tarinassa sanotaan olennainen ääneen:

"Jokainen on oman tarinansa sankari, minäkin omani, mutta melko monessa tarinassa olen vain kasvoton sattumalta paikalle osunut sivuhenkilö." 

 

Olisinko kaivannut kuitenkin hieman enemmän vaihtelua, vaikka se olisi johtanut epätasaisempaan kokoelmaan? Ehkä.

Tekstifiilistelijä varmaan nauttii vielä enemmän näistä tunnelmakuvauksista vielä enemmän, itse jäin monesti kaipaamaan vähän enemmän, no, tarinaa, ja eniten miellyttivät ne fragmentit joissa oli kuitenkin jotain jännitettä tai saavutetaan jonkinlainen resoluutio, vaikka se resoluutio olisikin että mitään ei tehdä (Valo yksinäisten yllä, Hiljaisen taivaan tuijottaja, Lumisen torpan maustekaappi, Rullallinen rakkautta...)

 

Lukiessa mieleen tuli myös julkaiseminen yleensä, kun lukiessa satuin taas nettivirrassa näkemään joitain negatiivisin ennakkoluuloin varustettuja kommentteja omakustanteista...ja tavallaan tässäkin kirjassa tulee vahvasti fiilis että aloitteleva kirjailija harjoittelee, ja joku toinen kirjailija olisi ehkä pitänyt nämä vielä pöytälaatikossa...

Ja toisaalta, olen sen verran ahkerasti seurannut myös vaikkapa sarjakuva- ja musiikkikulttuuria, jossa on ihan normaalia tehdä julkaisuja jo hyvissä ajoin, omakustannesarjis, demo-EP jne, se on luonnollinen ja orgaaninen osa taiteen tekemistä ja siihen usein jopa kannustetaan (esim. niissä maissa joissa on sarjakuvateollisuutta ja siis mahdollisuus ammattilaiseksi usein sanotaan että jo julkaistu sarjakuva, missä muodossa tahansa, on parempi käyntikortti kuin hieno portfolio joka on vain portfolio), ja niihin tutustumisessa on myös oma ilonsa, silloinkin kun kaikki ei ole vielä ihan viimeisen päälle. 

Kirjallisuudessa tuota toki näkee hieman vähemmän, ja silloin kun nähdään niin siihen helposti suhtaudutaan varsin epäluuloisesti tai jopa kielteisesti, ja kieltämättä kirjan lukeminen vaatii usein enemmän aikaa ja vaivaa kuin digipainolehdykän luku tai parikymmenminuuttisen demon kuuntelu...mutta silti tuon kirjallisuuskulttuurisen ennakkoluulon haluaisin ilomielin vaimenevan. 

 

Samalla toki demo on demo, ja rohkenen odottaa seuraavalta teokselta enemmän. Kirjailija on osoittanut osaavansa tuottaa luettavaa tekstiä, mitä kirjailija aikoo taidollaan tehdä?

Arvostekukappale saatu kirjailijalta.

 

Kirjasta ovat bloganneet myös Henna ja Anki

Ryu Murakami - Piercing

 

 

Kirja alkaa vahvalla kuvalla: nuori isä on keskellä yötä muutamakuukautisen tyttärensä kehdon ääressä, puristaen kädessään jääpiikkiä. Hän ei halua käyttää sitä, mutta pelko että tulee sitä käyttämään on akuutti.

 

Sinänsä vähän alle kolmikymppisen Kawashiman elämässä kaikki on hyvin, ainakin nyt: hyvä työ mainosfirmassa, rakas vaimo ja nyt myös rakas tytär. Kaikki ei ole ollut aiemmin hyvin, mutta unettomuus ja unikauhuhäiriö on menneisyyttä...mutta nyt ne ovat palanneet, mukanaan painostava halu, joka vie jääpiikki kädessä kehdon ääreen (ja jääpiikkiä on käytetty aiemminkin, Kawashiman silloiseen naisystävään).

Kawashima keksii kyllä myös ratkaisun tähän kriisiin: tilanne varmastikin laukeaa, jos hän voi piikittää jonkun toisen hengiltä, ei niin tärkeää kenet...joten aletaan suunnitella täydellistä murhaa, mutta kun suunnitellulla uhrilla, SM-klubilta tilatulla prostituoidulla Chiakilla, on, jos mahdollista, vielä hatarampi ote todellisuudesta, niin suunnitelmiin tulee aikamoisia mutkia.

 

Olen nyt muutaman Ryu Murakamin kirjan lukenut, ja onhan tämä tunnistettavasti samaa linjaa kuin In the Miso Soup ja Audition ja Almost Transparent Blue...Murakami kommentoi usein japanilaista yhteiskuntaa, erityisesti sitä kuinka se on kadottanut sielunsa ja korvannut sen kaupallisella tyhjyydellä ja hyväksikäytöllä, ja tämä purkautuu sitten seksin, väkivallan raadollisina yhteenkietoutumina...ja kuten tuosta alkuasetelmasta voi päätellä, tässäkin kyllä tuota riittää.

 

Joskin tällä kertaa yhteiskunnallisuus on häivytetty selvemmin taka-alalle ja keskitytty päähenkilöihin, ja samalla tarina käy perinteisemmäksi trilleriksi, jonka juoni on kyllä varsin arvaamaton, siinä vaiheessa kun Kawashiman suunnitelmat menevät puihin niin ei voi tosiaankaan arvata että mitenköhän tässä käy, kuka tappaa, kenet ja miten vai mitä tapahtuu...

Ja toisaalta, siitä huolimatta mitä sekä Kawashima että Chiaki ajattelevat ja tekevät kirjan aikana, molemmat on esitetty omalla omalaatuisella tavallaan sympaattisiksi hahmoiksi, ja tapa kuinka nämä onnistuvat ymmärtämään toisiaan väärin ja tekemään vääriä johtopäätöksiä tuo kirjaan vaikutteita romanttisesta komediasta (ja se lienee harkittua, Murakamilla vaikuttaa olevan varsin omalaatuinen ja itsetietoinen huumorintaju).

 

Samalla tuo hienovarainen komediallisuus ja sympaattisuus puhkaisee mahdollisen yrityksen tehdä päähenkilöistä jotenkin pateettisen traagisia, tai säälittäviä, ja toisaalta ajatusten ja tekojen raakuus ja hirviömäisyys estää yritykset pitää niitä oikeutettuina...lopputuloksena on, että päähenkilöt ovat ihan vaan inhimillisiä, ja ottaen huomioon kontekstin, se on aikamoinen saavutus. 

 

Walking through the Kabuki-cho district of Shinjuku two nights ago, he'd confirmed that most of the freelance streetwalkers were from overseas, particularly South-East Asia. Among the advantages of choosing such a woman was the fact that any search for her would be half-hearted at best, since she was unlikely even to be in Japan legally. But it was essential that the flesh he pierced with the icepick be as white as possible. And now that he thought about it, not even a fair-skinned foreigner would do. If the victim didn't speak Japanese well, it would be difficult to set things up properly, and, besides, it was imperative that her expressions of terror and anguish be in Japanese. Why? He wondered about that for a moment but stopped when an image of his mother threatened to form in his mind. He must concentrate only on the business at hand.

Konstantin Paustovski - Valkoista kultaa

 

Miten minulle tulikaan mieleen Friedebert Tuglas -sitaatti: "[Ä]lkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme." 

Konstantin Paustovskin novellimaisista luvuista koostuva pienoisromaani olisi aika omalaatuinen tapaus hyvän kirjallisuuden mittapuilla mitattuna, mutta oma kiinnostavuutensa sen neuvostorealismissa on.

 

Heti ensimmäisenä piirteenä se, että vaikka tässä kirjassa ihmisiä onkin, niin varsinainen päähenkilö on maantieteellinen paikka: Kara-Bugazin lahti Kaspianmeren itäpuolella, nykyisessä Turkmenistanissa. Lahti, jonka omalaatuiset geologiset ominaisuudet johtavat valtavaan suolaisuuteen, ja näin ollen paikka on toisaalta elämälle varsin vihamielinen, ja toisaalta sisältää suuria luonnonrikkauksia...

Kirjan luvut sitten kertovat miten lahtea ensin havainnoidaan tiedeyhteisön tarpeisiin ja sitten aletaan miettiä ja suunnitella miten lahteen kertyviä mineraaleja voi hyödyntää, ja samalla kehittää ympäröivää autiomaata inhimillisemmäksi ympäristöksi...eli suht lyhyen kirjan aikaskaala ulottuu kuitenkin 1800-luvun puolivälistä kirjoitusaikaan vuoteen 1932.

 

Ja sosialistisen realismin hengessä emme siis tosiaankaan kerro tarinoita uniikkien lumihiutaleiden rappioporvarillisesta napaantuijottelusta vaan teollisuuden kehityksestä, mikä, myönnetään, on ajoittain nautittuna varsin viehättävä näkökulma (varsinkin kun omakin koulutukseni on suuntautunut luonnontieteisiin, niin on mukava lukea kirjallisuutta, jossa luonnontieteet ovat kunnolla esillä). 

Ja sosialistisen realismin hengessä poliittinen aattellisuus on selvästi mukana, ja se ei ole mitään pullamössörelativismia; kyllä minä silti arvostan, että kirjailija vaivautuu laittamaan teoksiinsa yhteiskunnallista, poliittista ja moraalista ulottuvuutta silloinkin kun en ole sen kanssa kaikesta samaa mieltä tai kun se ei edusta nykyisen maailmanjärjestyksen keskeisintä mainstreamia. Tai erityisesti silloin.

Ja hei, myönnän että ennen kirjaan tarttumista en ollut ikinä kuullutkaan Kara-Bugazista, ja se onkin maantieteellisesti ja geologisesti kiinnostava alue (ja Turkmenistan laajemminkin on jäänyt aika tuntemattomaksi). 

Ja Paustovski kirjoittaa kuitenkin varsin sujuvasti ja napakasti, ja aikaperspektiivistäkin tulee uusia ulottuvuuksia: ei se neuvostoihminen nyt sitten onnistunut muuttamaan autiomaata puutarhaksi, ja tuolta wikiartikkelista huomaan, että näköjään Kara-Bugazissa tehtiin myöhemmin se, mitä kirjan alussa varoitettiin tekemästä...

Ja tietysti kirjassa kerrotaan että aikanaan kun fossiiliset polttoaineet alkavat loppua, niin kapitalistiset maat alkavat sotia näistä kuluvista resursseista, kun parempi vaihtoehto olisi kääntää huomio aurinko- ja tuulivoiman käyttöön (30-luvun alussa ei vielä ydinvoima ollut tunnettu vaihtoehto...)

Eli joo, vaikken tätä nyt ole ihan heti nostamassa "hyvän kirjan" määritelmän piiriin, niin kiinnostava se kyllä oli. 

 

Horobryh pilkkasi virallista idän eksotiikkaa. Hän rakasti idässa vallan muuta: punaruskeita hiekka-aavikoita, puuvillan kukkimista, postikameleja, Gindukušin patoa ja veden puhdistamoja. Samarkandin moskeijoihin hän suhtautui kunnioittavasti, mutta ainoastaan arkkitehtonisina saavutuksina. Saadin runous ei hänen mielestään ollut muuta kuin vanhan viekkaan persialaisen kukkaskieltä, jolla runoilija sumutti lapsellisten šaahien päitä. Saadin mietelauseista hän piti arvossa ainoastaan yhtä ja toisteli sitä usein topografeille: "Jos kuljet ontuvan kanssa, niin koukista jalkaasi, jottei hänen linkkaamisensa olisi niin näkyvää."

Tämä itämaisen kohteliaisuuden huipentuma huvitti Horobryhiä.

- Parempi että juotte teetä, hän ehdotti Prokofjeville. - Kertokaa tutkimuksistanne Tšikišljarissa. Se on paljon kiinnostavampaa. 

 

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 38. Kirja on käännetty hyvin. En osaa sanoa, onko juuri tämä Juhani Konkan suomennos hyvä, mutta ei se myöskään häirinnyt, ja Konkka on kuitenkin varsin ansiokas venäläisen kirjallisuuden kääntäjä.

Kirjan on lukenut myös Margit.