Sangeeta Bandyopadhyay - The Yogini

Tällaisen olen poiminut joskus mukaani, koska vaikutti kiinnostavalta, ja vaikka Sangeeta Bandyopadhyay ei ollut ennestään tuttu, niin ei bengalista käännettyä kaunoa niin usein tule vastaan...

Päähenkilömme Homi on 27-vuotias nainen Kalkutassa, menestyksekäs työ TV-tuottajana, intohimoisesti naimisissa yhtä lailla menestyksekkään miehen kanssa, viehättävä asunto ja ystäväpiiri...hieman dysfunktionaalinen perhe toki molemmin puolin, mutta Homi on oppinut pitämään näihin sopivaa etäisyyttä. Ja eräänä iltana häntä lähestyy mies, hinduaskeetti, joka sanoo olevansa Homin kohtalo. Mies ilmestyy aika ajoin myöhemminkin, mutta kukaan muu ei näytä häntä näkevän, ja samalla Homi alkaa miettiä yhä enemmän kohtaloa, ja alkaa punnita uusiksi elämäänsä, perhesuhteitaan, avioliittoaan, työtään...

Ööh, täytyy kyllä sanoa että aika iso osa kirjasta tuntui menevän minulta ohi. Ei-kovin-paksussa kirjassa riitti henkilöitä sen verran että näissä oli vaikea pysyä mukana että kuka on kuka ja mitä nämä kirjassa tekevät, ja kun näkökulmahenkilön elämä ja käytös on kasvavan eksentristä ja surrealistista, niin ei paljoa auta. Ja paljon on puhetta kohtalosta, jossa käsitteenä on intialaisissa filosofioissa ilmeisesti hyvinkin paljon sävyjä, joita hieman kirjan alussa selitettiin, mutta en ole varma kuinka paljon tajusin (mutta ilmeisesti yhtenä aiheena on että kuinka paljon Homia todella ohjaa kohtalo, ja kuinka paljon näennäisestä toimintaa ja tapahtumia sitovasta kohtalosta on illusorista, tai jopa Homin tekosyy ottaa etäisyyttä perheeseen, työhön, aviomieheen, kaikenlaisiin sidoksiin ja vastuisiin...

Ja joka tapauksessa jälkimmäisellä puoliskolla tulee odottamaton juonenkäänne jossa ihan vaan tipahdin kärryiltä, että mitä tässä oikein tapahtuu, eikä niille kärryille enää noustu.    

Vaikea sanoa, olisiko tämä vaatinut enemmän sellaisen kulttuurisen kontekstin ymmärtämistä, joka minulta puuttuu, vai onko kyseessä teos jossa alunperinkin muutama kutkuttava idea ja tyylikäs kohtaus muodostavat pintasilauksen, jonka alta löytyy kovin niukasti substanssia, kokonaista koherenttia kirjaa (muutama kutkuttava idea ja tyylikäs kohtaus siis kyllä löytyy). Jätän kysymyksen auki. 

No, Helmet-haasteessa tämä on 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen 

Tito Colliander - Ristisaatto

Vaikka nimenä on tullut varsin usein vastaan, ei ole aiemmin tullut Tito Collianderia luettua. Tämä varhainen romaaninsa sattui olemaan tarjolla ja sopii hyvin Suomen kirjat -haasteeseeni (julkaisuvuosi 1937), joten tartutaan. Suomennos on Kyllikki Härkäpään.

Teos jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa ollaan vallankumouksen jälkeisessä Pietarissa, jossa on puutetta monesta asiasta, ja elämä on varsin sekasortoista ja jännittynyttä. Nuori päähenkilömme Tomas palaa kaupunkiin, mutta kotona asuukin vieraita ihmisiä, ja vanhemmat ovat jo paenneet rajan yli Suomeen. Tomaskin alkaa selvittää mahdollisuutta seurata perässä, mutta siinä on omat ongelmansa ja kaupungin elämässä ristiriitansa ja jännitteensä. Ja lopulta matkaan päästään ja rajankin yli, mutta siinä sivussa Tomas aiheuttaa hyvän ystävänsä väkivaltaisen kuoleman. 

Toisessa osassa ollaan Suomessa: Tomas pääsi rajan yli, löysi vanhempansa, ja työpaikkojakin löytyy, vaimo ja lapsi...mutta niin myös eksistentiaalista ahdistusta, syyllisyyttä, juurettomuutta. Ahdistusta lääkitään vaihtamalla työpaikkaa, asuntoa, perheen ohella viihdytään kovasti myös toisen nuoren naisen seurassa ja alkoholikin maistuu holtittomissa määrin...vaikkei sitä tarkoitakaan, aiheuttaa Tomas kärsumystä itselleen ja läheisilleen, ja on myös tietoinen tästä ja siitä koettu syyllisyys vain pahentaa tilannetta.

Jonkinlaista katkosta siis tarvitaan, ja sattumalta kuultu kommentti etelä-Virossa tapahtuvasta ristisaatosta kuulostaa tarpeeksi hyvältä. Tomas katselee kylästä kylään kulkevaa pyhiinvaeltajien joukkoa taas hieman ulkopuolisena, mutta toisen Suomesta tulleen vaeltajan, vanhus Ivanin, mukana tulee myös liittyneeksi seurueeseen, pitemmälle kuin aikoikaan.

Jooh. Varsin psykologisella otteella mennään, ja eksistentialistisen ahdistuksen ja juurettomuuden kuvauksia ei tällä tasolla ollut kai suomalaisessa kirjallisuudessa niin nähty (vaikka samalla hieman tuleekin mieleen Dostojevski): myöhemmät ajat ovat sitten kuroneet tätä kiinni, mutta onhan tämä silti nautittavaa tekstiä. Ilmeisesti ainakin jotkut tapahtumat ovat Collianderin omakohtaisia kokemuksia, vaikka toki kaunokirjallisuudeksi filtteröitynä: ehkä myös ne vaikuttavimmat kohtaukset. Ja kirjailijan tuotannossa uskonnollisuus on ymmärtääkseni vahvasti mukana, eli ehkä myös kääntymystarinassa on omaa. 

Ei nyt suursuosikikseni noussut mutta ehkä muutakin Collianderia pitää joskus...Helmet-haasteessa tämä menee siis hyvin kohtaan 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Ja kirjan on lukenut myös Anneli.

Jiipu Uusitalo - Pimeän rihmasto

Olen viime kuukausina lueskellut Jiipu Uusitalon sarjakuva-albumeja (Okanaamio, Kukkaisruoska, Itämisen ihme, Puupenni...), ja niissä tekijällä on ollut tunnistettava tyyli: voimakkaan symbolinen, usein surrealistisen unen- ja sadunomainen piirrostyyli hyvin kirkkailla väreillä. Ja sisällöllisesti taas suunnataan filosofisen infosarjakuvan suuntaan: erityisesti tekijää näkyy kiinnostavan vallan problematiikka sen eri muodoissa. Albumeissa on toistuvat vakiohahmot, mutta eivät nämä mitenkään hahmo- tai juonivetoisia sarjoja ole, mutta eivät myöskään pelkkiä puhuvia päitä, sarjakuvan mahdollisuuksia käytetään täysillä.

Edellisiin verrattuna tämä Pimeän rihmasto oli varsin yllättävä: värit ovat poissa, ja infosarjakuvankin piirteitä on niukemmin esillä, tässähän kerrotaan psykologista kauhutarinaa. Mutta on tämä silti tekijänsä teos: kuvasto on yhä varsin unenomaista ja symbolista, mustaa käytetään kuin värejä, ja filosofista otetta on yhä paljon mukana. 

Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena on psykologinen vallankäyttö. Yksi vakihahmoista, Kolja, pakenee ahdistusta metsään, siellä asuvan parantajan Raide-Jaskan luo: tämän terapia etenee freudilaisen psykoanalyysin ja shamanismin hengessä, mutta toki tulee selväksi että Raide-Jaskakaan ei ole ihan kauhean vakaa persoona, joten Koljalla on selvittämistä myös mikä on suhteensa terapeuttiinsa ja terapiaansa...

Vallankäytön problematiikka on siis mukana tässäkin. Mutta siinä missä joissain aiemmissa käsitteltyissä vallan epätasapaino on ihmisten suhteita määrittävä piirre ja usein rakenteellista, tässä epätasapaino syntyy aktiivisemmin ja tietoisemmin. Terapiasuhteessa Raide-Jaskalla on valtaa Koljaan, koska Kolja sallii sen: miksi? Ja olisiko sitten parempi, että terapiasuhdetta ei syntyisi, että Kolja märehtisi omia ongelmiaan varoen avautumasta kenellekään? Missä kohtaa vallankäytön rajojen pitäisi mennä? (ei liene epäselvää, että tässä tarinassa ne ylitetään, vaikka toisaalta, kuinka paljon kenenkin toimesta...no, lukekaa mitä albumissa tapahtuu)

Varsin synkretistisessä hengessä paljon ammennetaan niin Freudista kuin shamanismista, mutta kiinnostavana elementtinä huomioin myös kristillisten mystikkojen vaikutuksen: Mestari Eckhartin apofaattinen teologia sotkee Saatanankin pasmat, mutta erityisesti teoksessa näkyy espanjalainen karmeliitta Ristin Johannes, jonka ajatukset sielun pimeästä yöstä ovat tulleet usein viitatuksi mystiikan peruskäsitteistöksi. 

Koljalla on ollut paljon antoisan merkityksellisiä kokemuksia aktivismista, läheisistä yms, mutta tätä merkityksellisyyttä tuntuu yhä niukemmin, ja tämä merkityksellisyyden ja voimakkaiden kokemusten vaikeneminen tuntuu kaikennielevänä kuiluna, tyhjyyden pyörteenä, ahdistuksena ja tuskaisuutena. Tätä Johannes nimittää pimeäksi yöksi, johon Jumalan tiellä kulkevan mystikon sielun kuitenkin pitää kulkea ja se hyväksyä. Tätä voi yrittää paeta, rakentaa illuusioita, hakea väkisin entisenkaltaisia intensiivisiä kokemuksia, kasata sellaisia valleja värikkäitä jouluvaloja ettei pimeästä ole tietoakaan, mutta ei ehkä kannattaisi: helposti tekee vain enemmän vahinkoa itselleen, ja pimeällä yöllä on oma tehtävänsä ja syynsä, miksi siihen laskeudutaan.

(vaikka toki myös se apofaattisen teologiankin mietiskely voi kääntyä väkisin suorittamiseksi, joskus siihenkin on syynsä että Jeesuksen pitää tulla Koljalle sanomaan "tämä hetki on sinulle totta") 

Kiehtova, ajatuksia herättävä teos kaikenkaikkiaan, kuten rohkenin jo odottaakin. (ja hoksasin nyt että Helmet-haasteessa  tämä voisi sopia kohtaan 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu. Mitä 'loppu' sitten tarkoittaakaan, tai 'onnellinen'? Mutta minulla on taipumus käsittää kaikki "henkilö saa syvempää ymmärrystä asioiden tilasta"-päätökset onnellisiksi, johon tämä erinomaisesti osuu)

William Shakespeare - Myrsky

 

Joskus viime vuosituhannella, kun aloin tutustua joihinkin William Shakespearen näytelmiin, niin yksi ensimmäisistä lukemistani oli Myrsky. Ja vaikka sitä yleisesti tunnutaan arvostavan, niin muistan etten siitä juuri innostunut. Ja kun sittemmin Bardin tuotantoa on tullut luettua päälle parikymmentä näytelmää, niin tämä on pysynyt mielikuvissa laimeimpana.

Mutta kun tähän niin usein viitataan (ja hyllyssä odottaa lukemista yksi teos joka ilmeisesti pohjaa aika vahvasti tähän) ja on tässä jokunen vuosikymmen vierähtänyt, niin on hyvin syytä kokeilla uudestaan: varsinkin kun on tämä uusi Matti Rossin käännös (edellinen lukukerta taisi olla Eeva-Liisa Mannerin versio, tätä ei ollut vielä ilmestynyt).

Ja hei, tämä on yhä minusta dramaattisesti laimea teos. Milanon herttua Prospero ja pieni tyttärensä Miranda on karkoitettu valtakunnastaan, jonka Prosperon veli Antonio on Napolin kuninkaan tuella ottanut haltuunsa. Prospero ja Miranda päätyvät pienelle saarelle jossa asuu vain hirviömainen Caliban ja joukko henkiä, ja pian Prospero hallitsee taikakeinoin tätä kaikkea.
Ja vuosia myöhemmin, näytelmän alussa, kun herttua Antonio ja Napolin kuningas seurueineen purjehtivat merellä, Prospero nostattaa myrskyn joka uhkaa upottaa laivan, ja laivan väki päätyy haaksirikkoisina saarelle. Kuninkaan poika Ferdinand junaillaan tapaamaan Miranda, nämä rakastuvat ensisilmäyksella toisiinsa, ja haluavat naimisiin. Muut hovimiehet voivottelevat ja juonivat omiaan, ja narri ja juoppo kellarimestari vuorostaan lyöttäytyvät yhteen Calibanin kanssa, ja sitten Prospero heiluttelee taikasauvaansa, asiat järjestyvät just niin kuin hän haluaa, hän antaa kaikille anteeksi ja sitten onkin lähteä yhdessä takaisin Milanoon ottamaan vanha valtakunta takaisin. 

Tjaah. Varsinaisen komedian tai tragedian sijaan tämä tavataan luokitella romanssiksi, mikä tarkoittaa mm. tiettyä satumaisuutta tai unenomaisuutta, ja tietysti mukana on kivoja fraaseja joita siteerata, mutta juonen ja hahmojen osalta tämä on kyllä varsin pliisu: Prospero tekee asioita -> asiat menevät just niin kuin Prospero suunnitteli. 

Mutta näytelmässä on kyllä paljon tilaa tulkinnalle, ja siinä on kuitenkin kiinnostavia teemoja pohdittavaksi, joita ei niin huomannut edellisellä lukukerralla. Marjo Kaartisen esipuheessakin nostetaan esiin kolonialismin ja valloittamisen aihe: Caliban, noita Sycoraxin poika, on syntynyt saarella, ja samoin mm. ilmanhenki Ariel on sen pitkäaikainen asukas, mutta Prospero saapuessaan saarelle ihan vaan luonnostaan lankeavalla oikeutuksella on ottanut saaren hallintaansa ja alistanut aiemmat asukkaat palvelijoikseen...ja vastaavasti myrskyssä saarelle ajautuneet miehetkin varsin samantien ajattelevat olevansa sen hallitsijoita. Kolonialismin näkökulmasta tätä onkin myöhemmin kommentoitu ja käsitelty, mutta samalla voi todeta että Shakespeare ei vaikuta näkevän asiassa ongelmia, pikemminkin päinvastoin: jos tilaisuus tulee käsiin niin siihen pitääkin tarttua, muuhan olisi tyhmää. Päinvastoin voisi sanoa että aikoinaan Prosperon karkoittamiseen Milanosta johti nimenomaan tämän vetäytyminen julkisesta vallankäytöstä itseriittoiseen tutkiskeluun, veljensä vallankaappauksessa oli osasyyllinen myös Prospero itse.

Mutta tuo on kuitenkin temaattinen kerrostuma joka on muodostunut näytelmään sisälle, vallankäytöstä ja valloittamisesta on tullut ongelmallisempaa... 

Vähän tuohon liittyen, kiinnitin nyt huomiota näytelmässä nouseviin utopiaviittauksiin. Ehkä se tunnetuin, Thomas Moren Utopia, oli ilmestynyt muutamaa vuosikymmenta aiemmin, ja sekalaisia muita ilmestyi myös suunnilleen tämän näytelmän aikoihin...ja suosittuna ideana aikakauden utopioissa oli nimenomaan, että matkalaiset päätyvät sattumalta jollekin ennestään tuntemattomalle saarelle, josta löytyy sitten uusi merkillinen yhteiskunta...tai vaihtoehtoisesti saarelle ajautuvat perustavat sellaisen. Prospero on muokannut saaren toimimaan täysin oman tahtonsa mukaisesti, ja tämän saavat muut saarelle tulevat huomata, vaikka samalla saarelle ajautuessaan muutkin kehittelevat ajatuksia mitä tapahtuisi kun he ovat sen vallanneet: yksi hovimiehistä, Gonzalo, suoraan suunnitteleekin potentiaalisen utopian. Ja onhan siis osuvaa, että Huxleyn myöhempi utopia Uljas uusi maailma on napannut nimensä tämän näytelmän vuorosanoista...ja niinkuin Moren ja monen muunkin utopiat tapaavat olla, on Myrskynkin utopia jokseenkin unenomainen ja itse itsensä kyseenalaistava.

Mietin myös kuinka paljon Shakespeare mahtaa projisoida itseään Prosperoon. Tämän kontrolli saaren tapahtumista on yhtä kattava ja yleispätevä kuin kirjailijan ote näytelmänsä henkilöihin, ja draamaksi nouseekin pitäisikö hänen loppujen lopuksi olla tekemässä tätä...ainakin Neil Gaiman on Sandman-sarjakuvassa esittänyt tätä ajatusta, että Shakespeare oli viettänyt vuosikymmeniä näiden tarinoidensa sisällä, samalla kun muu elämä on jäänyt riittämämättömälle huomiolle...ja onhan tuo hyvinkin tästä näytelmästä ajateltavissa, Prospero-Shakespeare antaa viimeisessä esityksessä hahmoilleen anteeksi sulkemisensa inspiraation vankeuteen, mutta se on loppu nyt. 

Ja liittyvätkö nuo teemat toisiinsa, voiko kirjallisia töitä ajatella suhteessa valloittamiseen? Mitä pitää ajatella, että Propspero-Shakespeare tulee noin vain kirjoittamaan Calibanista, onko se Calibanin kannalta oikein? Ja entä sitten kaikki he jotka ajautuvat Prosperon saarelle ja noin vain ajattelevat sitä omanaan? Onko Matti Rossi juoppo kellarimestari? Ja minä narri Trinculo kun selittelen täällä vaikka mitä omiani Shakespearen tekstistä? Ehkä kirjoittaminen, kääntäminen ja lukeminen ovat kaikki myös valloittamisen muotoja... 

En vieläkään laske tätä suosikkieni joukkoon Shakespearen tuotannossa, mutta kyllähän tästä kaikenlaista kiinnostavaa nousi. Ja Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi (jos kysyttäisiin lempikirjailijaani, niin en ehkä sanoisi Shakespearea mutta olenhan häneltä tarpeeksi hyviä näytelmiä lukenut että saa kelvata kun ei kohtaan mielekkäämpääkään valintaa löydy).

Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut

Palaamme taas Marja-Liisa Vartion pariin: aiemmin olen lukenut varhaisen runokokoelmansa Seppele ja romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, nyt sitten vuorossa postuumisti julkaistu romaaninsa, joka näköjään nauttii yleisesti suurinta arvostusta...

Ja on tässä aika paljon samaa kuin tuossa aiemmassa romaanissa, mutta vielä enemmän ja pitemmälle vietynä. 

Adele Broms elää varhain kuolleen miesvainajansa, rovasti Birger Bromsin vanhassa kotitalossa perheen vanhojen tavaroiden, erityisesti Birgerin lukuisien täytettyjen lintujen keskellä. Välit Birgerin kahteen siskoon, joista toinen on naimisissa kylän apteekkarin ja toinen kunnanlääkärin kanssa, ovat varsin kireät, vaikka samalla kunniallisuudesta tiukasti kiinni pitäen nämä tietysti valvovat asioita, ja Adelen eksentrisyys ei tee asiasta helppoa.

Ja eksentrisyydestä johtuen talossa on ollut vaikea pitää palvelusväkeä, lopulta talossa pysyy vain Alma, miesmäiseksi sanottu palvelijatar, ja Adelen ja Alman monimutkainen keskinäinen suhde onkin romaanin ydin: välit ovat usein kireät ja Alma lähtee useamman kerran tiehensä mutta palaa aina takaisin, koska ei hän oikein muuallakaan osaa olla, ja on hänelläkin omaa vaikutusvaltaansa Adelen yli (vaikka toki Adelella on myös taipumusta uhriutumiseen), riippuvuussuhde on molemminpuolinen (ja vastaavasti Adelen kälyt ovat yhtä lailla riippuvaisia ettâ Alma jaksaa pysyä talossa. Apteekkari Holger viihtyy vieraisilla muuten vain, omista syistään).

Kerronta on fragmenttista, melkein pelkkää dialogia joka epäsuorasti kuitenkin paljastaa henkilönsä, miljöönsä, tapahtumansa vaikka pysyykin samalla aina epäluotettavana. Alma on talossa parisenkymmentä vuotta, mutta keskusteluissa palataan toistuvasti kauemmaskin menneisyyteen, ja monissa luvuissa käy hyvin ilmi että samoja asioita on puhuttu uudestaan ja uudestaan, keskinäiset tarinat osataan jo ulkoa ja silti niitä pitää toistaa, ja monenlaiset hulluudet ja pakkomielteet vainoavat monia henkilöitä (myös heitä jotka ovat mukana vain puheissa: kirjan nimessä mainittu "hän" on Birgerin Otto-setä, eksentrinen ja levoton hänkin, ja lintuhulluus oli tarttunut Birgeriinkin, ja Adelen ja Birgerin poika on myös levottomuuden perinyt vaikkei kiinnostusta lintuihin). 

Jep jep. Teos mainitaan suomalaisen modernismin klassikkona, ja hyvin näen miksi: kirjallinen laatu on eittämätön, mutta olhan tämä minusta hyvinkin raskas lukea, ja samoin kuin rouva Pyyn tapauksessa, olen varsin iloinen että pääsin pois näiden henkilöiden seurasta.

Vartio ammentaa paljon sukuriidoista erityisesti perintöihin liittyen, niistä loputtomista vatvomisista missä ovat ne mamman paremmat hopealusikat ja kuka vei sen tyynyn joka oli minulle luvattu (ja ei edes tavarat itsessään ole niin tärkeitä kuin periaate ja oikeudenmukaisuus), ja tekee sen hyvin uskottavasti. Ja tunnen muutenkin ihan tarpeeksi ihmisiä, joilla on taipumusta vatvoa loputtomiin, mitä oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten tehty ja kuka silloin teki vääryyttä kenelle, että totean Vartion kerronnan olevan hyvin uskottavaa. Mutta olen samalla tätä tarpeeksi nähnyt ja kuullut, että varsinaisesti haluaisin viettää vielä lisää aikaa fiktiivisten edustajien keskellä...    

Eli samoin kuin edellisen romaanin kanssa, tunnistan teoksen ansiokkaaksi mutta suhtaudun siihen suurella varautuneisuudella. Mutta hyva kuitenkin että luin. Muita bloggauksia löytyy aika paljon: Airi, Janne, Anneli, Elina, Lukijatar, Mila...ja Helmet-haasteeseen tämä menee tietysti kohtaan 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.

Teuvo Sorvoja - Pilven takaa katson

 

Sitten täsmävalintoja Helmet-haasteeseen: haasteen jääkiekkoilija-kohta ei suuresti inspiroinut, kun mikään oikeasti lajia käsittelevä kirja ei houkutellut, eikä myöskään sekalaiset ehdotetut YA-kirjat tai dekkarit, ja tavanomaisemmassa kaunossa tuntuvat jääkiekkoilijat olevan kovin harvassa...mutta Kirjasammosta hakemalla nousi esiin Teuvo Sorvoja, joka mainitsee tämän runoteoksen takakannessa olevansa mm. jääkiekkoseuran puheenjohtaja ja valmentaja. Ja kokoelmassa on tarpeeksi keskeislyriikkaa, jonka runollinen minä lienee ainakin ajoittain yhteneväinen runoilijan kanssa: itse runoissa ei jääkiekkoa mainita, mikä on hieman harmi, mutta saa kelvata.

Niin, runoilija on myös opettaja Ylitorniossa: syrjäkylällä (nimitys kirjailijan) on etäisyyttä maailman kuohuihin, mutta etäisyys voi olla hyväkin tarkastelussa ja kommentoinnissa. Politiikka ja yhteiskunta saa huomionsa (vuoden 1980 versiona, eli mm. ollaan aika syvällä kylmässä sodassa), mutta ihmissuhteidenkin tasolla on sanottavaa, ja luontorunouskin on edustettuna, joskus yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyen. Kristillisiä viittauksia käytetään osana ilmaisua, mutta muutamassakin runossa piikitellään kyllä kristittyjen keskinäistä riitelyä ja lahkolaisuutta (mikä kai alueella tulee hyvin tutuksi ilmiöksi...)

Runot ovat aika tiiviitä, suorasanaisia ja aforistisia, ja Sorvoja onkin parhaimmillaan kun lyhyet runot alkavat tihentyä aforismeiksi, näiden joukossa on viehättäviä oivalluksia. Pitemmässä muodossa on joskus mielipidekirjoituksen makua, joka tavallaan on symppistä ja ajankuvaa, mutta ei kuitenkaan ole sitä kestävämpää aineistoa. Teosta en ole nostamassa miksikään unohdetuksi mestariteokseksi, mutta hyvä kuitenkin oli että luin (kirjailijan myöhempi tuotanto näkyy olevan omakustanteita runouden, aformismin ja esseen parissa, Helmet-kirjastoista niitä löytyy näköjään yksi). 

Kuinka vähän vielä tiedän 

Ole hiljaa,
        minä nukun,
sanoin lapselleni.

Saanko ajatella?
        kysyi lapsi.

Olin hiljaa,
        pyyhin kyyneleeni.
kuinka vähän vielä tiedän.