Uusi vuosi, uudet kirjat: tämä kirja on tietysti aloitettu jo viime vuoden puolella, mutta loppuun luin eilen.
Heinrich von Kleist on saksalainen 1700-1800-luvun vaihteen kirjailija, jonka tuotanto luetaan romantiikan piiriin, vaikka tekijä itse pysyikin virtauksesta vähän sivussa, ja yleisesti ottaen ei elämänsä aikana juuri mainetta nauttinut, jälkimaine niin näytelmilleen kuin proosalleen on ollut suosiollisempi: tämän kirjan nimitarina, pitkä novelli Mikael Kohlhaas on mainittu aikakauden saksalaisista tarinoista parhaimpien joukkoon (tämän, kuten kirjan kolmen muunkin novellin, suomennos Elvi Sinervo).
Todellisiin historiallisiin tapahtumiin perustuvassa novellissa 1500-luvun saksilainen hevoskauppias Mikael Kohlhaas on matkalla markkinoille, kun aatelinen junkkeri, jonka maiden läpi Kohlhaas kulkee, pysäyttää hänet vaatien virallisia matkustuspapereita, ja kun näitä ei ole (kun ei niitä ole koskaan ennen pyydetty), ottaa kaksi Kohlhaasin hevosta pantiksi, ne voi noutaa kun paperit on kunnossa.
Perillä Kohlhaasille tulee selväksi, että junkkerin vaatimus on laiton, ja markkinoilta palatessa käy ilmi että renki, joka jäi hoitamaan panttihevosia on pahoinpidellen ajettu pois ja hevoset ovat huonossa kunnossa, pilattuja kovassa työssä. Kohlhaas yrittää virittää oikeusjuttua, mutta junkkerin suhteet ovat sen verran hyvät että juttu ei pääse etenemään käsittelyyn...joten Kohlhaas lähtee hakemaan oikeutta toisin keinoin, miekalla ja tulella. Ja tapahtumat eskaloituvat tästä hyvin reippaasti useamman maan väliseksi kriisiksi...
Vaikuttava novellihan tämä on, käänteitä ja jännitteitä riittää, ja tietysti hankalia psykologisia ja moraalisia pointteja. Kohlhaas hakee ehdottomin termein oikeutta, ja pysyy myös tiukasti tavoitteissaan ja vaatimuksissaan sortumatta liioiteltuun kostonhimoon koston itsensä vuoksi, ja on näin myös moraalisesti oikeutettu vaatimuksissaan...mutta menetelmät joilla sitä haetaan ovat toki huomattavasti liioiteltuja ja vääriä (kahden hevosen jupakan seurauksena kaupunkeja palaa, ihmisiä kuolee, sodat uhkaavat jne) ja vaikka Kohlhaas itse pysyisikin tiukasti oikeutetuissa vaatimuksissa, liikkeelle nousevat myös monet sellaiset tahot jotka eivät näin tee...ja toisaalta, kun väärät keinot ovat ainoa tarjolla oleva keino pyrkiä kohti oikeutta järjestelmässä, joka itsessään on korruptoitunut.
Eikä maailma ole ollenkaan niin paljoa muuttunut, että nuo kysymykset olisivat vanhentuneet, kansalaisaktivismi ja terrorismi esittävät monenlaisia vastauksia esitettyihin kysymyksiin, antamatta tyhjentävää vastausta.
Ja kirjallisesti tämä on tietysti myös jättänyt jälkiä: lukiessa huomasin että tarinahan on hyvin tuttu aiemmin lukemastani E.L. Doctorowin Ragtime-kirjasta, jonka henkilö Coalhouse Walker (jepjep) lainaa tarinan hyvinkin uskollisesti (ilmeisesti myös J.M.Coetzeen Michael K:n elämä viittaa tähän, mutta epämääräisemmin).
Kirjan kolme muuta lyhyempää novellia, Markiisitar O, Maanjäristys Chilessä ja Kihlaus San Domingossa olivat ihan luettavia mutteivät juuri vaikutusta tehneet tai suuremmin vakuuttaneet. Kiinnostavinta oli tapahtumapaikkojen laaja kirjo ympäri maailmaa (Italia, Chile, Haiti). Nimitarina on lopulta syy lukea tämä kirja.
Helmet-haasteessa tämä kirja, erityisesti kun huomioi eri novellit, sopisi aika moneen kohtaan, mutta otetaan 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin, koska siitä kuitenkin on kyse.
Nuo kolme lyhyempää tarinaa olen lukaissut ja olen niistä ihan samaa mieltä, että lähinnä erikoista luettavaa niissä edustavat tapahtumaympäristöt. Markiisitar O:sta on tehty oikein elokuvakin (vuonna 1976, ohjaana itse Éric Rohmer), taidettiin mainita sen esittelyssä, että perustuu Kleistin satiiriseen kertomukseen. Minä sitä en niitä satiireja aina tunnista...
VastaaPoistaSinä käsittelet sen verran hyvin tuota päänovellin teemaa, että mitäpä tuota sitäkään enää lukemaan. Yhteiskunnan hyväksymää epäoikeudenmukaisuutta vastaan taisteleminen oikeuden keinoin on melko toivotonta, yhdessä muitten pettyneitten kanssa voi rakentaa tosiaan kärhämän, joka johtaa vain kahtaa kaameempaan lopputulokseen ja jatkuva perääntyminen tekee hyväosaisista vain entistä hyväosaisempia - he ovat niitä jotka ovat auttaneet itseään ja joita sitä tehen sitten Jumalakin auttaa.
Markiisitar O:ssa oli ihan kiva idea alku mutta loppuun tullessa en kuitenkaan nyt ollut tyytyväinen...mutta päänovelli kannattaa kyllä, ja vaikka kortit ehkä sinne suuntaan voisivat osoittaa, ei se mikään tragedia ole.
Poista