Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä

Suomalaisen runon päivää juhlistetaan bloggaamalla suomalaisesta runoudesta: ei tosin Eino Leinoa, vaan aikalaistaan Larin-Kyöstiä. Olen aikoinaan lukenut yhden varhaisen runokokoelman, ja se jätti mielikuvan että muutakin voisi: nyt sitten satunnaisotannalla otin projekti Lönnrotista tämän vähän myöhemmän (eli siis yhä varhaistuotantoa) kokoelman, vuodelta 1903.  

Kokoelmasta löytyy yksi hitti, tutuksi lauluksi päätynyt Itkevä huilu. Mutta muutamaa muutakin voisi hyvin lauluksi kuvitella, muutama kertova balladi, muutama humoristinen hyräily...viittaillaan tyylillisesti historiallisiin balladeihin, ja niin itään kuin länteen: mukana on karjalaisaiheista ja Kalevala-tyylistä runoa mutta Aleksis Kiven tapaan kurotetaan myös läntiseen perinteeseen. Jonkin verran viljellään myös eksotismia Japanista Persiaan, tavalla joka on nykyään jo eksoottisempaa kuin varsinaiset aiheensa.

Dramaattisuus ei ehkä ole Larin-Kyöstin vahvuuksia, ennemminkin sujuva melodisuus ja tunnelmallisuus, mikä ehkä on sitten johtanut siihen, että vaikka ilmeisen suosittu aikanaan olikin, on jälkimaineessa jäänyt monien muiden varjoon: tämä on liian helppoa...

Mutta, no, sen verran pidän muodon taidosta ja kertovasta runoudesta (ja huumoristakin), että ilahtuneena tätäkin luki. Ja sen verran tiivis paketti, että Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun (tosin en niin tehnyt, kahdella istumalla luin), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1900-luvun.

Muita runohaasteeseen osallistujia löytyy Ankin kirjablogin haastekutsusta.

Suur'itse Minä

    Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan
    ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan,
    kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus,
    ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus,
    jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

    Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon,
    oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on,
    on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö,
    ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö;
    hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

    Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
    ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
    ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
    ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
    Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

    "Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut,
    ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut,
    ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön,
    jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön,
    vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

    En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa,
    sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa,
    en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan
    ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan
    ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

    Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää,
    ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää,
    näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin,
    sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin,
    ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

    Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
    kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
    ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
    ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
    Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

    Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan,
    ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan,
    ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö,
    ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö,
    kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.

Hilaire Belloc - Mr Petre

 

Olen Hilaire Bellocin nimen kuullut ajoittain mainitun GK Chestertonin, George Bernard Shaw'n ja muiden 20-30-luvun brittikirjailijoiden yhteydessä, mutta ilman kovin selvää käsitystä tuotannosta (kun ei sitä ole kai suomennettu yhtään). Mutta tämä kirja sattui osumaan käsiin, joten tutustutaan.

Kas, eräänlaista scifiä: romaani on ilmestynyt alunperin 1925 mutta sijoittuu vuoteen 1953. Mutta genrekonventioita ei harrasteta, kirjan on sijoitettu tulevaisuuteen ilmeisesti vain mahdollistaakseen kirjan nimihenkilön (toisen heistä) olemassaolon ja pari muuta juonenkäännettä, muuten kirjan 50-luku muistuttaa aika paljon 20-lukua. 

Päähenkilömme on britti, palaamassa pitkältä ulkomaanoleskelulta Amerikasta takaisin kotimaahan, mutta saavuttuaan satamaan hän äkillisesti menettää täysin muistinsa, nimensä ja menneisyytensä mukaanlukien. Koska mies on hyvin pukeutunut amerikkalaiseen tyyliin, niin taksikuski ehdottaa Lontoossa laadukasta hotellia, ja päähenkilö antaa mennä, ja äkisti mieleen tulee välähdys nimestä, että hän on herra Petre, ja hotellissa nimi täydentyy muotoon John K. Petre. Vaan kun John K. Petre sattuu olemaan amerikkalainen multimiljardööri, yksi ajan vaikutusvaltaisimmista miehistä, joka kuitenkin varjelee yksityisyyttään ankaran mustasukkaisesti...päähenkilön uusi identiteetti tulee uskotuksi, mutta samalla johtaa aikamoiseen pyöritykseen, kun tieto moisen henkilön saapumisesta Lontooseen alkaa levitä huhuna, ilman että kukaan olisi koskaan aiemmin tavannut herra Petreä.

Bellocin ote on satiirinen, ja erityisenä kohteena on sijoitusmarkkinat ja taloustiede: herra Petren ei-kovin-asiantuntevat lausahdukset mullistavat markkinoita, kaikki tapahtumat selitetään osoittavan herra Petren suunnatonta oveluutta, ja kieltämättä tämä täysin vahingossa onnistuu luomaan miljoonasijoitukset tyhjästä: sijoittaminen oli epäilemättä tullut kovasti huomion kohteeksi 1920-luvulla (ja suuri romahdus odottaisi muutaman vuoden päässä) mutta, no, tämä satiirin kohde on kyllä pysynyt ajankohtaisena. Sekalaisia piikkejä sinkoilee muuallekin, oikeuslaitoksesta psykiatriaan, ja toisaalta kirja on hyvin selvästi omasta ajastaan ja paikastaan ja toisaalta muutkin piikittelyn kohteet tuntuvat pysyneen kurantteina...

Ajoittain varsin tekniseksi yltyvistä tapahtumakuvauksista huolimatta tämä on varsin reippaasti etenevä ja sujuva kirja: lukiessa tuli mieleen mahdollisia koukkuja joihin tarina voisi suunnata (kuten että todellisuudessa sitä oikeaa John K. Petreä ei edes olisi olemassa) mutta näihin ei kuitenkaan menty, tarina pysyi lopulta aika yksinkertaisena komediana, joka ei sen kummemmin maailmoja mullista, mutta tulipahan luettua.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi mennä kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (ehkä joidenkin muidenkin osalta, mutta erityisesti vaikea uskoa että se todellinen John K. Petre pystyisi noin hyvin suojelemaan yksityisyyttään nykyaikana), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä otetaan 1920-luku, joten varsinainen haaste tulee täyteen: napsin vielä bonuskierrokset lähiaikoina.

Kevään luetut

Anna-Maija Raittila - Ruiskukkaehtoo
Franck Bouysse - Grossir le ciel
Richard Brautigan - Sombrero Fallout
Eugène Ionesco - Le Roi se meurt
Klaus Mann - Mefisto
J.G. Ballard - The Terminal Beach
Horacio Castellanos Moya - Senselessness
Eeva Joenpelto - Avoin, hellä ja katumaton
Françoise Lefèvre - Le petit prince cannibale
Jim Thompson - The Killer Inside Me
Driss Chraïbi - L'inspecteur Ali à Trinity College
Georges Simenon - Mon ami Maigret
Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda

JH van den Berg - The Psychology of the Sickbed
Tomoko Sato - Alphonse Mucha
Duncan Pritchard - What Is This Thing Called Knowledge
John Rawls - Justice as Fairness
Patrik Hagman - Vastarintausko
Juhani rekola - Herääminen pimeään
Agata Toromanoff - The Art of Optical Illusion
L.J. Macfarlane - The Right to Strike
Jacques & Raïssa Maritain - Liturgie et contemplation
Paul de Clerck - L'intelligence de la liturgie
Richard Feynman - The Pleasure of Finding Things Out
Samir Okasha - Philosophy of Science: A Very Short Introduction
Gregoire de Nazianze - Le dit de sa vie
GK Chesterton - The Well and the Shallows
Frank Vanhaecke - African Photography 1960-2010

Kolme kuukautta taas vierähtänyt edellisestä summauksesta, ja ollaan jo vuoden puolivälissä. Sekalaisia on luettu: ohessa kaunot ja iso osa tietokirjoja (niitä jotka tuli luettua kokonaan). Ajatus suuremmasta osasta näistä bloggaamisesta on yhä jäissä,

Lukuhaasteet etenevät: Helmet-haasteessa on 27 kirjaa, eli yli puolivälin, joskin tähän mennessä kaikki luetut ja blogatut ovat loksahdelleet paikalleen, mutta jäljellä on kyllä myös haastekohtia, jotka vaikuttavat varsin hankalilta, joskin haasteen loppuunsaattaminen on yhä epävarmaa...
Tour de France on aloitettu, muttei nyt edistynyt. Tähyillään lisää.
Sadan vuoden lukuhaaste sen sijaan etenee hyvää vauhtia, varsinaisesta haasteesta on enää yksi kohta täyttämättä ja siihen sopiva kirja tuli juuri luettua loppuun, bloggaus tulossa kohta. Ja 1900- ja 1910-lukujen kirjoiksi on jo ehdokkaat odottamassa, eli ehkä on valmis jo ensi kuussa...

Rajapyykkejä on saavutettu, 250 postausta tässä blogissa, (tämä on #253) ja pitkäaikaisissa luetun kaunon tilastoinneissa, jonka aloitin syksyllä 2011, on ohitettu tuhannen kirjan raja. Ja mainittakoon myös, että hollanniksi on tullut luettua jo joitain helppoja sarjakuvia, kirjoja sen sijaan lienee turha odottaa.

	mies	nainen	x
englanti	153	137	1	291
suomi	97	60		157
ranska	105	40	2	147
saksa	52	13		65
japani	45	13		58
italia	49	2		51
venäjä	29	7	1	37
ruotsi	24	12		36
espanja	15	7	1	23
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	9	2	1	12
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
serbo-kroatia	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
hollanti	1	3		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	663	326	17	1006

Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda (kuinka rakastammekaan Glendaa)

Olen joku vuosi sitten lukenut yhden kokoelman Julio Cortázarin novelleja, ja se jätti hieman ristiriitaiset tunnelmat, jotain hyvää, mutta moni ei oikein iskenyt. Sama tuli tämän kymmenen novellin kokoelman kohdalla, jotain kiinnostavaa mutta kovin hyvä osumaprosentti ei ole.

Siinä missä edellinen kirja oli hyvin Pariisi-keskeinen, tässä näkyy enemmän Argentiina: häivähdys maagista realismia tai muuten vaan kummallisuutta, ja yleisen ahdistunut tunnelma. Henkilöitä katoaa ilman selityksiä, merkilliset salaliitot puuhailevat asioita jne: Argentiinan hankalalla poliittisella historialla on luultavasti vaikutuksensa tämän kirjan tarinoissa (ja monella tapaa ollaan kyllä samassa jatkumossa pari kuukautta sitten lukemani Quirogan kanssa).

Mutta useassa novellissa on myös kovin raskas tajunnanvirtainen tyyli, jonka tekstimassoissa oli varsin raskasta pysyä kärryillä, tai ylipäänsä päästä kärryille: joistain saattoi tavoittaa vain jonkun tunnelmafragmentin ja epävarmuuden oliko siinä jotain muuta joka vain meni ohi (luultavasti).

Niminovelli oli symppis, ryhmästä hipstereitä (termiä ei käytetä novellissa mutta se on osuva), jotka palvovat elokuvanäyttelijä Glenda Garsonia, siinä määrin että Glendan ja todellisen tuotantonsa on vaikea yltää fanien vaatimuksille...

'Graffiti' on pieni ja ahdistunut tunnelmapala, ja 'Texte sur un carnet' oli myös kiinnostava, seurannassa huomataan että kaupungin metroissa sisäänmenevien kävijöiden määrä on suurempi kuin ulostulevien, ja päähenkilö alkaa selvittää mitä näille henkilöille tapahtuu.

Viimeksimainitulla novellilla saankin Helmet-lukuhaasteessa hankalan kohdan 5. Kirjassa ollaan maan alla, joten kiitos siitä, mutta muuten ehkä täytyy todeta että Cortázar ei liene minun kirjailijani...

Georges Simenon - Mon ami Maigret (ystäväni Maigret)

 

Jatkan Simenonin Maigret-dekkarien lukemista täysin satunnaisessa järjestyksessä: tämä on sarjan puoliväliä vuodelta 1949.

Maigret on saanut seurakseen Scotland Yardin etsivän herra Pyken, joka on tullut opintomatkalle Pariisiin tutustumaan Maigretin (joka on selvästi jo saavuttanut mainetta) menetelmiin: ja vaikka Pyken käytös onkin diskreetin moitteetonta, niin Maigret pitää asiaa kuitenkin hieman häiritsevänä, ja on pakotettu harrastamaan asian suhteen hieman enemmän itsereflektiota.

Mutta mitään erityisen kiinnostavaa juttua ei ole juuri nyt käynnissä, kunnes tulee soitto etelä-Ranskassa toimivalta kollegalta: Välimeren Porquerolles -saarella on kuollut muuan kalastaja Marcellin, joka hieman ennen murhaansa oli äänekkäästi paikallisessa baarissa kehunut tuntevansa Maigretin, ja nämä asiat ehkä liittyvät yhteen...Maigret muistaa etäisesti miehen, moninkertaisne pikkurikollisen, jonka oli joskus lähettänyt vankilaan (ja jonka ystävän, prostituoitu Ginetten, oli toimittanut tubiparantolaan). Maigret, Pyke seuranaan, päättää siis suunnata saarelle katsomaan juttua...

Taas kerran Simenon ei kirjoita mitään perinteistä dekkaria: vaikka murhassa onkin selvittämistä, niin ei tämä varsinaisesti arvoitusdekkari ole, ja trilleriksi ja jännäriksikin ehkä turhan leppoisa: ensisijaisesti tämä on kirjaimellisesti rikoskertomus. Vaihtelun vuoksi Pariisissa ollaan vain ihan alussa, välimerellinen miljöö on mainiosti toteutettu ja sinne on taas kertynyt sekalainen joukko kiinnostavia henkilöitä, joita Simenon osaa kuvata hyvin, ja Pyken hahmosta ja Maigretin suhtautumisesta tähän sekä myös itseensä tämän seurassa sukeutuu tavallista enemmän huumoria.

Minusta tuntuu että alan pitää kirja kirjalta enemmän näistä Simenonin kirjoista, ja tavallaan tuntuu että näihin ei ehkä edes pitäisi suhtautua yksittäisinä kirjoina. Vertailukohdaksi tuntuu nousevan toinen massiivisen tuottelias kirjailija, Honoré de Balzac, ja tämän romaanisarja Inhimillinen komedia: Simenonin romaanit ovat pienimuotoisia miniatyyreja, mutta työssään Maigret kohtaa hyvinkin monenlaisia ihmisiä hyvinkin erilaisista elämänpiireistä ja yhteiskunnan kaikista kerroksista, ja näitä henkilöitä kuvataan tietyllä ymmärtäväisyydellä. Ja näistä miniatyyreista koostuu sitten laajempi kokonaisuus, sarja jossa piirretään kuva Balzacin tapaan koko ympäröivästä yhteiskunnasta, sen eri kerrostumien edustajista ja kaikista puolista, ja sarjan yksittäiset osat eivät edes ole yhtään enempää kuin välähdyksiä ja miniatyyreja.

Eli ehkä tämä minun hyvin hyppivä ja satunnainen lukutapani onkin juuri sopiva tapa lähestyä Simenonin tuotantoa, sarja kokonaisuutena on tärkeä mutta sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä eikä nyt ole niin tarkkaa josko jotkut kirjat jäävät lukematta tai jotkut lukee kahteen kertaan...

Helmet-lukuhaasteessa laitan vaikka kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (en Porquerollesissa, mutta alussa ollaan kuitenkin Pariisissa). Mukaanlaskeminen Tour de France par écrit -haasteeseen hieman mietityttää: tässä sinänsä mainittiin nimeltä melkein kaikki haastekaupungit (Pariisi, Lyon, Marseille, Bordeaux, Nantes...Toulouse jäi puuttumaan) mutta aika vähälle huomiolle nuo jäivät.

Ja vielä ehti dekkariviikoille kirjablogeissa.

 

Driss Chraïbi - L'inspecteur Ali à Trinity College

Dekkariviikko ulottui blogeissa tällä kertaa kahden viikon mittaiseksi, joten mukaan sai toisenkin kirjan (varmaan kolmannenkin ehtisi lukemaan, en sitten tiedä ehtiikö bloggaamaan).

Marokkolainen tarkastaja Ali on tullut jo tutuksi, joku aika sitten luin Driss Chraïbin ensimmäisen Ali-kirjan Une enquête au pays, tämä on vissiin kolmas: oletan että jatkumo sarjassa on tarpeeksi väljä ettei kakkososan väliinjääminen haittaa.

Kuten kirjan nimi jo vihjaa, Ali joutuu lähtemään kotoisista oloista eksoottiseen miljööseen, Cambridgeen: marokkolainen prinsessa Yasmina, joka on ollut siellä opiskelemassa, on kuollut kuristamalla, ja pääepäilty on tämän henkivartija...mutta toki Yasmine muitakin henkilöitä tunsi, ja mahtaako näillä olla puhtaita jauhoja pussissaan.

Tyylilajina on yhä hieman absurdi veijariromaani: jos tuo Une enquête toi mieleen Beckettin Godotin, tässäkin on hieman absurdin teatterin henkeä, mutta enemmän Ionescoa. Ja Ali itse luovii sujuvasti tilanteesta toiseen, ja muut henkilöt ja lukija voivat arvuutella mikä osa äkkiväärän eksentrisestä käytöksestä on hölmöyttä ja mika sellaisen näyttelemistä...ja taas kerran tuntuu kestävän tovin ennen kuin missään päästään varsinaisesti edes rikosjutun alkuun. Mutta kyllä se rikosjuttukin tavallaan edistyy, ja täytyy kyllä myöntää, että kirjan lopetus oli hyvinkin kiinnostava, jokseenkin häiritsevä mutta kiinnostava.

Omalaatuinen dekkari, eri lailla eksoottinen kuin se ensimmäinen mutta eksoottinen tuttavuus kuitenkin: jos odottaa perinteistä dekkaria niin varmaan saa pettyä, mutta kyllä minä tämän parissa viihdyin.

- J'avais cru comprendre qu'on avait dépêché un enquêteur...
- C'est moi, dit Ali. En chair et en os.
- ...et non un amateur de poésie.
- Je suis les deux, n'en doutez pas. Comme qui dirait le jour et la nuit.
- Bon ! Vous êtes venu pour essayer de sauver votre collègue des services spéciaux ?
- Pas le moins du monde. Je me préoccupe de son sort comme d'une chaussette trouée. Les flics, ça abonde dans nos pays. On lui trouvera facilement un remplaçant.
Sir Henry tira de la poche de son pantalon un briquet serti de pierres précieuses.
- Hmmmm ! C'est donc miss Yasmina qui vous intéresse ? Parce qu'elle était princesse de sang ?
- Non, répliqua l'inspecteur. Pour ce qu'elle valait par elle-même. Elle aurait été roturière, je serais venu quand même. Avant de prendre l'avion, je suis allé fureter au fichier central. Je suis tombé sur une photo d'elle, très récente. Elle était jeune et belle. Aussi belle qu'un poème romantique. Moi, à la place de l'assassin, je lui aurais fait l'amour trois jours et trois nuits, sans manger et sans boire. Sans fumer. Elle serait morte de plaisir. Moi aussi sans doute.

Haastekommentoinnilla saattaisin spoilata jotain seikkoja kirjasta, mutta laitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirjan kansi on värikäs.

Jim Thompson - The Killer Inside Me (Tappaja sisälläni)

Tämäkin kirja tuli suositelluksi kun joku aika sitten tähyilin amerikkalaisen klassisen hardboiled-dekkarin edustajia niiden ilmeisimpien Hammettin ja Chandlerin ohella: Jim Thompson ei ilmeisesti omana aikanaan ollut suosituimpia tai tunnetuimpia tekijöitä, mutta nimekkäitä faneja ja jälkimainetta on kuitenkin riittänyt. 

Ja tämä on ilmeisesti se tunnetuin kirjansa. Kirjan minäkertoja on teksasilaisen pikkukaupungin apulaisseriffi Lou Ford, mukava ja kohtelias, ja kaikkien kaupunkilaisten pitämä, vaikka moni arveleekin ettei tämä ole ihan penaalin terävin kynä...ja harva muistaa sitä yhtä juttua lapsuudesta, ja sehän oli Loun kasvattiveli joka siitä meni vankilaan. Ja sitten on nykyhetki, ja sairaus nousee taas esiin, mutta aika paljon on mukana myös kylmää harkintaa, kun Lou tappaa kaksi henkilöä, melkein onnistuen saamaan sen näyttämään kuin nämä olisivat tappaneet toisensa...melkein, josta syystä pitää tehdä vielä kolmaskin murha...ja sekään ei riitä.

Näkökulma on siis varsin omalaatuinen, eipä tätä murhaajan näkökulmaa oltu jännäreissä juuri nähty tämän ilmestyessä vuonna 1952, ei ainakaan näin suorasukaisesti esitettynä. Kun ihan valittu näkökulma on ollut verraten radikaali, niin ei ole tarvinnut sen kummemmin harrastaa mitään itsetarkoituksellisen rankkaa kidutusmässäilyä mitä jotkut modernimmat kirjoittajat ehkä joutuisivat liittämään mukaan: Fordin kyydissä on vain kylmäävää, väkivalta on suoraa mutta samalla ainakin suurin osa teoista on ihan tarkoitushakuisia, niitä vain ei liika empatia tai ihmisystävällisyys hidasta.

Omalla tavallaan tapahtumasarja muistuttaa perinteistä arvoitusdekkaria: alussa on murha, joka näyttää erilaiselta kuin mitä todellisuudessa on, ja kun alkaa paljastua epäilyttäviä yksityiskohtia, niitä peittelemään tapahtuu uusi murha. Ja vielä uusi, siihen saakka kunnes Poirot tai joku avaa koko tapahtumasarjan rakenteen...paitsi että tässä ei ole Poirotia, ja lukijat ovat alusta asti seuraamassa mitä oikeasti tapahtuu ja miksi (ja kun jotkut muutkin amerikkalaiset jännärikirjailijat ovat irvailleet perinteisen brittiläisen arvoitusdekkarin herttaisuuden takana piilevästä tunnekylmyydestä, niin onkohan tuo asetelmien kääntäminen harkittua parodisuutta).

Ja vaikka Lou Fordia ei varsinaisesti symppaakaan, niin on tämä kyllä kieltämättä kiinnostava protagonisti, ja suurella kiinnostuksella kyllä luin miten tässä käy (ja mitä nyt netistä luen, niin kiinnostavaa kerrontaa löytynee muissakin kirjoissa, mukavia ja positiivisia henkilöhahmoja sen sijaan ei): teoissaan on toki omaa logiikkaa ja rationaalisuutta, ja Ford kykenee myös itsereflektioon, ainakin joskus, mutta samalla Thompson ei edes pyri mihinkään ambivalenttiin antisankariin. Mutta voisipa Thompsoniakin lisää lukea, sen verran kiinnostava sukellus vääntyneeseen psyykeen tämä oli.

Pari bloggausta löytyi, Orfeuksen kääntöpiiri ja Dekkariluola. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika, ja Sadan vuoden lukuhaasteessa saadaan 1950-luku (kohta on haaste bonuskierroksia lukuunottamatta täynnä).

Ja pääsen myös osallistumaan dekkariviikoille kirjablogeissa, katsotaan jos toinenkin vielä tulisi...