Georges Simenon - Mon ami Maigret (ystäväni Maigret)

 

Jatkan Simenonin Maigret-dekkarien lukemista täysin satunnaisessa järjestyksessä: tämä on sarjan puoliväliä vuodelta 1949.

Maigret on saanut seurakseen Scotland Yardin etsivän herra Pyken, joka on tullut opintomatkalle Pariisiin tutustumaan Maigretin (joka on selvästi jo saavuttanut mainetta) menetelmiin: ja vaikka Pyken käytös onkin diskreetin moitteetonta, niin Maigret pitää asiaa kuitenkin hieman häiritsevänä, ja on pakotettu harrastamaan asian suhteen hieman enemmän itsereflektiota.

Mutta mitään erityisen kiinnostavaa juttua ei ole juuri nyt käynnissä, kunnes tulee soitto etelä-Ranskassa toimivalta kollegalta: Välimeren Porquerolles -saarella on kuollut muuan kalastaja Marcellin, joka hieman ennen murhaansa oli äänekkäästi paikallisessa baarissa kehunut tuntevansa Maigretin, ja nämä asiat ehkä liittyvät yhteen...Maigret muistaa etäisesti miehen, moninkertaisne pikkurikollisen, jonka oli joskus lähettänyt vankilaan (ja jonka ystävän, prostituoitu Ginetten, oli toimittanut tubiparantolaan). Maigret, Pyke seuranaan, päättää siis suunnata saarelle katsomaan juttua...

Taas kerran Simenon ei kirjoita mitään perinteistä dekkaria: vaikka murhassa onkin selvittämistä, niin ei tämä varsinaisesti arvoitusdekkari ole, ja trilleriksi ja jännäriksikin ehkä turhan leppoisa: ensisijaisesti tämä on kirjaimellisesti rikoskertomus. Vaihtelun vuoksi Pariisissa ollaan vain ihan alussa, välimerellinen miljöö on mainiosti toteutettu ja sinne on taas kertynyt sekalainen joukko kiinnostavia henkilöitä, joita Simenon osaa kuvata hyvin, ja Pyken hahmosta ja Maigretin suhtautumisesta tähän sekä myös itseensä tämän seurassa sukeutuu tavallista enemmän huumoria.

Minusta tuntuu että alan pitää kirja kirjalta enemmän näistä Simenonin kirjoista, ja tavallaan tuntuu että näihin ei ehkä edes pitäisi suhtautua yksittäisinä kirjoina. Vertailukohdaksi tuntuu nousevan toinen massiivisen tuottelias kirjailija, Honoré de Balzac, ja tämän romaanisarja Inhimillinen komedia: Simenonin romaanit ovat pienimuotoisia miniatyyreja, mutta työssään Maigret kohtaa hyvinkin monenlaisia ihmisiä hyvinkin erilaisista elämänpiireistä ja yhteiskunnan kaikista kerroksista, ja näitä henkilöitä kuvataan tietyllä ymmärtäväisyydellä. Ja näistä miniatyyreista koostuu sitten laajempi kokonaisuus, sarja jossa piirretään kuva Balzacin tapaan koko ympäröivästä yhteiskunnasta, sen eri kerrostumien edustajista ja kaikista puolista, ja sarjan yksittäiset osat eivät edes ole yhtään enempää kuin välähdyksiä ja miniatyyreja.

Eli ehkä tämä minun hyvin hyppivä ja satunnainen lukutapani onkin juuri sopiva tapa lähestyä Simenonin tuotantoa, sarja kokonaisuutena on tärkeä mutta sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä eikä nyt ole niin tarkkaa josko jotkut kirjat jäävät lukematta tai jotkut lukee kahteen kertaan...

Helmet-lukuhaasteessa laitan vaikka kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (en Porquerollesissa, mutta alussa ollaan kuitenkin Pariisissa). Mukaanlaskeminen Tour de France par écrit -haasteeseen hieman mietityttää: tässä sinänsä mainittiin nimeltä melkein kaikki haastekaupungit (Pariisi, Lyon, Marseille, Bordeaux, Nantes...Toulouse jäi puuttumaan) mutta aika vähälle huomiolle nuo jäivät.

Ja vielä ehti dekkariviikoille kirjablogeissa.

 

Driss Chraïbi - L'inspecteur Ali à Trinity College

Dekkariviikko ulottui blogeissa tällä kertaa kahden viikon mittaiseksi, joten mukaan sai toisenkin kirjan (varmaan kolmannenkin ehtisi lukemaan, en sitten tiedä ehtiikö bloggaamaan).

Marokkolainen tarkastaja Ali on tullut jo tutuksi, joku aika sitten luin Driss Chraïbin ensimmäisen Ali-kirjan Une enquête au pays, tämä on vissiin kolmas: oletan että jatkumo sarjassa on tarpeeksi väljä ettei kakkososan väliinjääminen haittaa.

Kuten kirjan nimi jo vihjaa, Ali joutuu lähtemään kotoisista oloista eksoottiseen miljööseen, Cambridgeen: marokkolainen prinsessa Yasmina, joka on ollut siellä opiskelemassa, on kuollut kuristamalla, ja pääepäilty on tämän henkivartija...mutta toki Yasmine muitakin henkilöitä tunsi, ja mahtaako näillä olla puhtaita jauhoja pussissaan.

Tyylilajina on yhä hieman absurdi veijariromaani: jos tuo Une enquête toi mieleen Beckettin Godotin, tässäkin on hieman absurdin teatterin henkeä, mutta enemmän Ionescoa. Ja Ali itse luovii sujuvasti tilanteesta toiseen, ja muut henkilöt ja lukija voivat arvuutella mikä osa äkkiväärän eksentrisestä käytöksestä on hölmöyttä ja mika sellaisen näyttelemistä...ja taas kerran tuntuu kestävän tovin ennen kuin missään päästään varsinaisesti edes rikosjutun alkuun. Mutta kyllä se rikosjuttukin tavallaan edistyy, ja täytyy kyllä myöntää, että kirjan lopetus oli hyvinkin kiinnostava, jokseenkin häiritsevä mutta kiinnostava.

Omalaatuinen dekkari, eri lailla eksoottinen kuin se ensimmäinen mutta eksoottinen tuttavuus kuitenkin: jos odottaa perinteistä dekkaria niin varmaan saa pettyä, mutta kyllä minä tämän parissa viihdyin.

- J'avais cru comprendre qu'on avait dépêché un enquêteur...
- C'est moi, dit Ali. En chair et en os.
- ...et non un amateur de poésie.
- Je suis les deux, n'en doutez pas. Comme qui dirait le jour et la nuit.
- Bon ! Vous êtes venu pour essayer de sauver votre collègue des services spéciaux ?
- Pas le moins du monde. Je me préoccupe de son sort comme d'une chaussette trouée. Les flics, ça abonde dans nos pays. On lui trouvera facilement un remplaçant.
Sir Henry tira de la poche de son pantalon un briquet serti de pierres précieuses.
- Hmmmm ! C'est donc miss Yasmina qui vous intéresse ? Parce qu'elle était princesse de sang ?
- Non, répliqua l'inspecteur. Pour ce qu'elle valait par elle-même. Elle aurait été roturière, je serais venu quand même. Avant de prendre l'avion, je suis allé fureter au fichier central. Je suis tombé sur une photo d'elle, très récente. Elle était jeune et belle. Aussi belle qu'un poème romantique. Moi, à la place de l'assassin, je lui aurais fait l'amour trois jours et trois nuits, sans manger et sans boire. Sans fumer. Elle serait morte de plaisir. Moi aussi sans doute.

Haastekommentoinnilla saattaisin spoilata jotain seikkoja kirjasta, mutta laitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirjan kansi on värikäs.

Jim Thompson - The Killer Inside Me (Tappaja sisälläni)

Tämäkin kirja tuli suositelluksi kun joku aika sitten tähyilin amerikkalaisen klassisen hardboiled-dekkarin edustajia niiden ilmeisimpien Hammettin ja Chandlerin ohella: Jim Thompson ei ilmeisesti omana aikanaan ollut suosituimpia tai tunnetuimpia tekijöitä, mutta nimekkäitä faneja ja jälkimainetta on kuitenkin riittänyt. 

Ja tämä on ilmeisesti se tunnetuin kirjansa. Kirjan minäkertoja on teksasilaisen pikkukaupungin apulaisseriffi Lou Ford, mukava ja kohtelias, ja kaikkien kaupunkilaisten pitämä, vaikka moni arveleekin ettei tämä ole ihan penaalin terävin kynä...ja harva muistaa sitä yhtä juttua lapsuudesta, ja sehän oli Loun kasvattiveli joka siitä meni vankilaan. Ja sitten on nykyhetki, ja sairaus nousee taas esiin, mutta aika paljon on mukana myös kylmää harkintaa, kun Lou tappaa kaksi henkilöä, melkein onnistuen saamaan sen näyttämään kuin nämä olisivat tappaneet toisensa...melkein, josta syystä pitää tehdä vielä kolmaskin murha...ja sekään ei riitä.

Näkökulma on siis varsin omalaatuinen, eipä tätä murhaajan näkökulmaa oltu jännäreissä juuri nähty tämän ilmestyessä vuonna 1952, ei ainakaan näin suorasukaisesti esitettynä. Kun ihan valittu näkökulma on ollut verraten radikaali, niin ei ole tarvinnut sen kummemmin harrastaa mitään itsetarkoituksellisen rankkaa kidutusmässäilyä mitä jotkut modernimmat kirjoittajat ehkä joutuisivat liittämään mukaan: Fordin kyydissä on vain kylmäävää, väkivalta on suoraa mutta samalla ainakin suurin osa teoista on ihan tarkoitushakuisia, niitä vain ei liika empatia tai ihmisystävällisyys hidasta.

Omalla tavallaan tapahtumasarja muistuttaa perinteistä arvoitusdekkaria: alussa on murha, joka näyttää erilaiselta kuin mitä todellisuudessa on, ja kun alkaa paljastua epäilyttäviä yksityiskohtia, niitä peittelemään tapahtuu uusi murha. Ja vielä uusi, siihen saakka kunnes Poirot tai joku avaa koko tapahtumasarjan rakenteen...paitsi että tässä ei ole Poirotia, ja lukijat ovat alusta asti seuraamassa mitä oikeasti tapahtuu ja miksi (ja kun jotkut muutkin amerikkalaiset jännärikirjailijat ovat irvailleet perinteisen brittiläisen arvoitusdekkarin herttaisuuden takana piilevästä tunnekylmyydestä, niin onkohan tuo asetelmien kääntäminen harkittua parodisuutta).

Ja vaikka Lou Fordia ei varsinaisesti symppaakaan, niin on tämä kyllä kieltämättä kiinnostava protagonisti, ja suurella kiinnostuksella kyllä luin miten tässä käy (ja mitä nyt netistä luen, niin kiinnostavaa kerrontaa löytynee muissakin kirjoissa, mukavia ja positiivisia henkilöhahmoja sen sijaan ei): teoissaan on toki omaa logiikkaa ja rationaalisuutta, ja Ford kykenee myös itsereflektioon, ainakin joskus, mutta samalla Thompson ei edes pyri mihinkään ambivalenttiin antisankariin. Mutta voisipa Thompsoniakin lisää lukea, sen verran kiinnostava sukellus vääntyneeseen psyykeen tämä oli.

Pari bloggausta löytyi, Orfeuksen kääntöpiiri ja Dekkariluola. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika, ja Sadan vuoden lukuhaasteessa saadaan 1950-luku (kohta on haaste bonuskierroksia lukuunottamatta täynnä).

Ja pääsen myös osallistumaan dekkariviikoille kirjablogeissa, katsotaan jos toinenkin vielä tulisi...

Françoise Lefèvre - Le petit prince cannibale (pikku kannibaaliprinssi)

Jostain kirja on hyllyyni tullut, vaikka Françoise Lefèvre ei olekaan mitenkään tuttu.

Varsin tiivis romaani kertoo kirjailija-äidistä, joka yrittää sovittaa noita kahta puolta, yhtaikaa kirjoittaa romaania laulajatar Blanchesta ja hoitaa pientä autistista poikaansa Sylvestrea, joka vaatii paljon huomiota, jatkuvaa läsnäoloa, työtä ja vaivaa: kirja edistyy mitenkuten, ja samoin pojan hankaliin oikkuihin ja sulkeutuneeseen maailmaan päästään vähitellen sisään ja poika niistä ulos...

Je me plains souvent de la difficulté d'écrire au milieu d'un tourbillon d'enfants, dont les exigences, l’appétit de vivre, les cris joyeux mais stridents font fuir les mots, les phrases naissantes. A cette dualité quotidienne enfants-écriture, j'ai développé une résistance à toute épreuve, un mode d'emploi dans lequel je privilégie d'abord les enfants. Si vivre sans écrire me semble impossible, écrire n'est pas la vraie vie. Et pourtant que serait mon existence sans ces instants volés aux miens? Ce temps haché menu, ces heures minuscules où je ne peux guère me demander si j'aime ou non m'asseoir à cette table. Il faut le faire.

Kirjan sävy on varsin klaustrofobinen, kerronta on aika tajunnanvirtaista ja voimakkaan subjektiivista, ja samalla henkilökaarti on rajattu pieneen, äitiin, poikaan ja kuvitteelliseen Blancheen: muiden henkilöiden, kuten muun perheen olemassaolo, on mainittu mutta äiti on päättänyt kamppailla itse että poika pääsisi suunnilleen normaaliin elämään sen sijaan että tämä helposti vain suljettaisiin laitoskierteeseen. Ja samalla rakkauden ohella koetaan paljon väsymystä, turhautumista, ärtymystä, raivoa, kun lapsi syö ajan, sanat, ajatukset...

J'ai la nausée et le vertige quand je me rappelle certaines étapes, ces heures chaotiques où j'ai cru perdre ma vie à t'infuser toute mon énergie. J'ai cru perdre la tête à lutter contre ta force d'opposition, tes refus, tes colères et surtout tes cris. Tes cris me transperçaient le cerveau. Je t'aurais tué parfois de me faire si mal, d'aspirer avec tes hurlements toute ma poésie. Mes pensées. Ma bonne volonté. Tout mon amour. Mon increvable amour pour toi. tu prenais tout et ne donnais rien. Tu mettais toute ton énergie à ne rien donner.

Kirja näköjään perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, yksi lapsistaan on autistinen, ja ilmeisesti kokemukset jatkuvat kirjassa Surtout ne me dessine pas un mouton ('Älä ainakaan piirrä minulle lammasta'): viittaukset Pikku prinssi -kirjaan jatkuvat ja ne omalta osaltaan auttavat käsittämään lasta, ajatella että tämä on vieraalta planeetalta (ja onko myös tuon kirjan kesyttämis-ajatuksia mukana?). Ja poika itse, Hugo Horiot, on myöhemmin myös kirjoittanut samasta ajasta ja autismista kirjan L'empereur, c'est moi ('keisari olen minä').

Aihe on sellainen josta en aiemmin oikein mitään tiennyt, mutta samalla on sanottava, että tuo voimakkaan subjektiivinen näkökulma ja tiukan klaustrofobinen rajaus pitävät teoksen kuitenkin kaunokirjallisuuden eikä niinkään muistelman piirissä (eikä sellaisena ole mitenkään helppoa tekstiä jota luetaan tarinan vuoksi). 

Kiinnostava huomio on myös, että kirja voitti omana vuonnaan Prix Goncourt des lycéens -kirjallisuuspalkinnon, jonka valitsee vuosittain 2000 lukiolaisen raati. Koska eihän tätä nyt voi mitenkään leimallisesti nuortenkirjana tai YA-fiktiona pitää...ja mitä tuota voittajalistaa katselen, ja mitä kirjoista tiedän, muutenkaan voittajat eivät asetu mihinkään YA-raameihin. Tässä ei näköjään uskota kohderyhmäajatteluun ja gettoistamiseen.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi.

Eeva Joenpelto - Avoin, hellä ja katumaton

Ensitutustuminen Eeva Joenpellon tuotantoon. 

Kirjailija on toki ollut nimenä tuttu jo pitkään, ja monia kirjojaan olen niminä ja kansikuvina katsellut ja käsitellyt useina kappaleina: kun olin muutamia vuosia sitten Emmauksen kirppiksellä hoitamassa kirjaosastoa, niin Joenpellon tuotantoa tuli sisään varsin tasaiseen tahtiin, ja hyllyssäkin niitä pidettiin esillä, muttei niitä kukaan koskaan ostanut, niinpä niitä piti käydä myös poistamassa paperikeräykseen...Joenpelto oli ehkä kaikkein näkyvin esimerkki kirjailijasta joka oli ollut suosittu pari-kolmekymmentä vuotta aiemmin mutta joka ei enää selvästikään kiinnostanut ketään, ja tämä ei mitenkään nostanut lukemisintoa. Ja että kirjansa vaikuttivat olevan laveaa maaseuturealismia ei auttanut asiaa tippaakaan.

Joku aika sitten useammassa blogissa kuitenkin innostuttiin lukemaan Joenpeltoa, asiasta taisi olla haastekin, ja niitä bloggauksia lueskelin minäkin. Ja tarpeeksi innostavasti niissä kirjailijaa kuitenkin kuvattiin, että totesin, että eiköhän johonkin pidä tutustua. Mieluummin kuitenkin näihin myöhempiin itsenäisiin kirjoihin kuin johonkin neliosaiseen Lohja-sarjaan...tämä oli yksi potentiaalisesti kiinnostavan kuuloinen (Kirjarouvan elämää -blogista), ja tuli näppärästi käsiin viime Suomen vierailulla, joten tuli sitten tämä.

Ollaan 50-60-luvun vaihteessa jossain nimeämättömässä maalaiskunnassa, jonne nuori peltiseppä Risto Lindqvist on ajautunut Helsingistä vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Pienestä pitäen Lindqvistillä on ollut kaikenlaisia rautoja tulessa, opportunisti etsii keinoja edetä elämässä vaikka sitten hieman arveluttavin keinoin, mutta nyt tuntuu että on tullut tehtyä virhearviointi, ollaan jumissa maaseudulla jossa tilaisuuksia ja mahdollisuuksia ei näköpiirissä ole, vaimolla sentään työ koulun keittäjänä...

Hän oli ollut nokkela, neuvokas poika, hyvä toimittamaan kauppa-asioita. Sitten hän oli ollut aina jaloilleen putoava, nokkela, neuvokas mies. Hän oli elokuvissa nähnyt tuhansia onnellisia loppuja, muunlaisia ei voinut olla.
Tämä todellinen maaseutu häntä masensi. Maalla ei ollut yhtään mitään, väärin, maalla ei ollut mitään mikä ei olisi inhottanut. Hän oli tottunut elämään oman itsensä varassa, tietysti. Mutta pellot olivat kuin miinakenttä, metsät sakeita ja siivottomia ja taas se lehmä ammui. 

Kunnes huomio kiinnittyy läheisen kartanon (jonka mailla vuokralaisena Lindqvist asuu, vaikkei vuokraa olekaan viime aikoina maksanut) asukkeihin, entisen mahtisuvun kahteen viimeiseen edustajaan, naimattomiin sisaruksiin Heikki ja Hertta Sareniin, varsin eksentriseen pariin. Ja löytäähän yritteliäs mies keinon tästä hyötyä, ja keplottelusta, varsin epäilyttävästä testamentista ja myös varsin epäilyttävästä kuolemantapauksesta seuraa vuosikymmenien mittainen tahtojen taistelu.

Noniin, onhan tässä kirjassa paljon ansioita. Minua viehätti Joenpellon pisteliäs sarkasmi, alkaen jo kirjan nimestä. Ihmisiä yhteisössä tarkastellaan häivähdyksellä liioittelua ja karrikointia, juuri sen verran että henkilökuvaus on erinomaista ja persoonat suuria. Joenpeltoa kiinnostaa oikeudenmukaisuus, moraalinen ja eettinen toiminta niin yksilöinä kuin osina yhteisöä (kunniallisuus on ilmeisesti aiheena muussakin Joenpellon tuotannossa). Vähän tuli mieleen Muriel Spark, mikä on oikein arvostettava verrokki tässä blogissa, vaikka Joenpelto pitääkin tyylinsä konventionaalisempana. 

Ja samalla on todettava, että en minä väärässä ollut arvellessani Joenpellon kirjojen olevan laveaa maaseuturealismia. Tässäkin kirjassa tapahtumat tosiaan ulottuvat usean vuosikymmenen ajalle ja usean näkökulmahenkilön vuoroillaan kertomaksi. Ymmärrän toki, että monille lukijoille kirjojen laajuus on vain plussaa, ja yhteiskunnallisten murrosten kuvauksessa se eittämättä on etu, mutta totean että itse lukijana suosin yleensä tiiviimpää ja rajatumpaa kerrontaa (ja maaseuturealismiin en nyt vain ole yleisesti kovinkaan ihastunut)

Sen verran kiinnostava kirja oli, että joskus tulevaisuudessa voin hyvin jatkaa rouva Gladin tai tuomari Mullerin parissa, vaikken nyt ihan "tätä on saatava heti lisää"-ihastunut olekaan.

Helmet-lukuhaasteessa menköön kohtaan 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan, ja Sadan vuoden lukuhaasteessa osutaan 1990-luvulle.

Horacio Castellanos Moya - Senselessness

 

Tämä kirja herätti kiinnostusta takakannellaan: en ole kirjailijasta kuullutkaan, mutta ei El Salvadorista tuleviin kirjailijoihin niin usein törmää, ja aihe kiinnosti: kirjallisia intohimoja elättelevä toimittaja, jolle maistuu niin alkoholi kuin naisseura mieluiten runsaissa määrin, on nimeämättömässä Väli-Amerikan maassa (ei El Salvador, koska päähenkilö oli joutunut jo pakenemaan sieltä) saanut työtehtävän instituutiolta jota inhoaa syvästi, katoliselta kirkolta: toimittaa julkaisukuntoon 1100-sivuinen dokumentti alkuperäisasukkaiden kertomaa todistusaineistoa valtion harjoittamasta terrorista, väkivallasta ja kansanmurhasta. Ja, no, tällainen työ on tulenarkaa ja vainoharhat hiipivät mieleen, mutta onko pelko aiheetta vai aiheesta?

Omalaatuinen teos: joissain nettikommenteissa kirjaa verrattiin Thomas Bernhardiin: en osaa sanoa, en ole lukenut, itse ajattelin että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos tässä olisi ollut hieman enemmän Graham Greenea ja hieman vähemmän Juha Vuorista... 

Mutta ei tämän kirjan ole tarkoituskaan miellyttää, minua ainakaan. Dokumentissa käsitellyistä tapahtumista on mukana kuvauksia sen verran, että herkemmät lukijat pysykööt erossa, mutta niin kirjan kuin päähenkilön huomio lipsuu muualle: päähenkilö, aika kauhea tyyppi, toki myös kammoaa editoimansa tekstin kertomuksia mutta samalla poimii sieltä kauniin runollisia fraaseja, ehkä joskus myöhemmin omassa kirjoittamisessa käytettäväksi, ja ne muut mielenkiinnon kohteet ovat myös runsaasti esillä ja raadollisesti käsiteltyinä (eikä kuitenkaan vailla huumoria).

Kirjallinen tyyli vyöryttää detaljirikasta kerrontaa pitkinä polveilevina tajunnanvirtalauseina, ja kun noita väkivallan, ankean hedonismin, paranoidisen pelon ja raadollisen huumorin elementtejä ladotaan surutta rintarinnan, niin lopputulos on kyllä hämmentävä paketti. En nyt osaa sanoa mitä tästä pitäisi ajatella, tai edes onko kirja onnistunut kuinka hyvin tavoitteissaan, mitä tahansa ne sitten ovatkin, myös epätyydyttävyys on selvästi osana pakettia. No, kirjan nimi on kuvaava, ja varmaan oli parempi että tämän luin kuin että en olisi lukenut.

Kansikuvaan on ystävällisesti laitettu kirjan ensimmäiset rivit, mutta kirja on kyllä tuntuvasti lyhyempi kuin tuo paperikasa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (no, editoidaan), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa ollaan 2000-luvulla.

J.G. Ballard - The Terminal Beach

Olen usein jo maininnut, että pidän novelleista, otan varsin matalalla kynnyksellä luettavaksi novellikokoelmia sellaisiltakin kirjailijoilta, joista en ole kuullut aiemmin, ja samalla usein jos haluan tutustua jonkin kirjailijan tuotantoon, jos mahdollista otan luettavaksi novelleja.

Samalla on todettava, että aina tuo ei ole hyvä ratkaisu, ja jotkut kirjailijat, joiden tuotannosta muuten pidän, eivät ole parhaimmillaan novellisteina. Esim. Agatha Christien romaanit eivät toki ole kovin laajoja nekään, mutta juuri sopivan mittaisia, kerronta on taloudellista ja hyvin rakennettua, mutta kun tarinan pituus lyhenee, kerronnalliset rakenteet pakostakin yksinkertaistuvat ja lopputulos jää pieneksi pulmapähkinäksi, joka on harvoin erityisen kiinnostava. 

Toisaalta Samuel Delanyn novellikokoelma on täytynyt jättää kesken sen suhteettoman raskauden vuoksi: Delany heittelee spefikirjoissaan usein hyvinkin jännittäviä, villejä ja mielikuvitusta kutkuttavia ideoita, mutta ei harrasta juuri lainkaan ekspositiota: kerronta heittää lukijan suoraan syvään päätyyn, selvittäköön miten voi mistä tässä nyt oikein on kyse, millaisiin scifi-ideoihin perustuvassa maailmassa nyt ollaan, kun ei voi olla mitenkään varma edes siitä, että tekstin sanat tarkoittavat sitä mitä ne lukijan todellisuudessa tarkoittavat...ja juuri kun alkaa olla jotain käsitystä missä mennään, novelli päättyy, ja seuraava alkaa ihan omilla lainalaisuuksillaan. Kiitos, otan tämän tyylin mieluummin romaaneina.

Nokkelimmat saattavat arvata tästä alustuksesta, että en ollut ihan valtavan ihastunut tähän J.G. Ballardin novellikokoelmaan. Olen aiemmin lukenut kirjailijan romaanin Crash, joka oli vaikuttava ja mieltä kutkuttava, sen verran että Ballardin tuotantoon on ollut tarkoitus jatkaa...mutta tässä novellikokoelmassa on vähän samaa kuin Delanylla: jonkinlaisia spefi-ideoita pitää olla mukana, ja niillä pitää olla kokonaisuuden kanssa jopa joku merkitys, mutta kun kerronta ei ole niin tarinavetoista ja liiallinen ekspositio ei kuulu kirjalliseen tyyliin, niin niistä ei saa lyhyessä formaatissa helposti kiinni (tarinavetoisemmat pulp-spefistit pärjäävät yleisesti ottaen paremmin novellimuodossa). No, Ballardin scifi on sentään huomattavasti maanläheisempää kuin Delanyn...

12 novellin kokoelma on ilmestynyt vuonna 1964, ja ajankohta näkyy kyllä: useassa novellissa katse on kääntynyt kohti avaruutta, ja esim. Echo-satelliitteihin viitataan muutamaan kertaan, mutta kuumatka on vielä, no, scifiä (eikä historiallisesti mennyt ihan niin kuin mitä ensimmäisessä novellissa viitataan). Ja toisaalta on ollut Kuuban kriisiä, uutta kasvavaa tietoisuutta ympäristöongelmista, liikakansoituksesta jne. 

Yksittäisten novellien sijaan esiin nousee enemmän kokonaisuus, painostava maailmanlopun tunnelma annoksella rappiota ja misantropiaa. Mietin ovatko nämä novellit kirjoitettu suoraan yhtenäiseksi kokoelmaksi vai onko osa tai kaikki julkaistu aiemmin lehdissä: jälkimmäisestä ei ole ainakaan mainintaa tässä lukemassani painoksessa. Joka tapauksessa kovin pitkältä aikaväliltä nämä tuskin ovat, ja toistuvia teemoja ja yksityiskohtia löytyy, vaikka varsinaisesti ei samassa maailmassa ollakaan...

Kiinnostava kontrasti syntyi erityisesti kirjan ensimmäisestä ja viimeisestä novellista, joissa Ballard päätyy käsittelemään uskonnollisia teemoja, ja niistä SPOILEREITA. Molemmissa tämän maailman loppua suorastaan odotetaan, eri odotuksilla ja eri syistä: ensimmäisessä rappeutunut intiaaniheimo harjoittaa lastikulttia ja odottaa rikkauksia tuovan suuren linnun saapumista jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen (ja tätä kulttia hyväksykäytetään ja toisaalta sillä on odottamattomia seurauksia). Viimeisessä taas vaeltava juutalainen Ahasverus on kiinnostunut Jeesuksen ristiinnaulitsemista käsittelevistä maalauksista, toista tulemista odotellessa...ja tavallaan tämä viimeinen tarina antaa omalaatuisen toivon häivähdyksen kirjan loppuun: tuhoisuus pysyy ihmiskunnan tyyppiominaisuutena, ja se vie siihen päämäärään mihin vie, mutta Ahasverus on tullut niin tästä kuin omista teoistaan tietoiseksi, ja sen puitteissa tekee mitä voi, suuntaa katseensa sinne missä on eteenpäin...

Ei tämä ihan turha kirja ole, mutta Ballardin tuotannosta mitä luultavammin löytyy parempaakin.

Ja Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.