Tämä on toinen lukemani Anita Brooknerin kirja, mutta huomaan meidän olevan lukeneen samoja kirjoja: siinä missä tuo edellinen kirja toi mieleen Pymin ja Taylorin, tästä tulee mieleen Elizabeth Bowen ja Ivy Compton-Burnett (jo kirjan nimi sopisi hyvin jälkimmäisen tuotantoon).
Kirja kertoo Sofkasta, varakkaan teollisuuspampun leskestä, ja tämän neljästä lapsesta näiden teini-iästä keski-ikään (ja hieman laajemmastakin perheestä): vuosia ei mainita mutta edetään jostain 30-luvulta noin 60-luvulle. Matriarkka Sofka haluaa pitää perheen nyörit hyvin omissa käsissään, mutta kaksi lapsista lähtee omille teilleen ja ehkä olisi ollut parempi jos kaksi muutakin olisi niin tehnyt, ja toisaalta vaikea sanoa tuleeko kenestäkään tässä varsinaisesti onnellinen (no, Frederick lähinnä).
Tarina etenee suoraan, johdonmukaisesti ja kronologisesti, muttei tämä mikään juonivetoinen kirja ole, henkilövetoinen kyllä. Mutta kertojaratkaisu tuntuu omalaatuiselta: kirjaa ohjaa valokuva-albumissa nähtävät eri häissä otetut perhepotretit, joiden pohjalta sitten persoonaton-mutta-personoitu kaikkitietävä kertoja kertoo perheen ja henkilöiden vaiheita. Mutta jonkinlaisella etäisyydellä ja itsetietoisuudella: aivan kuin kertoja haluaisi sanoa että "hei, olen kaikkitietävä kertoja" (mikä toki herättää epäilystä).
Etäännyttämällä kirjassa on kuitenkin luovuttu melkein kokonaan dialogista, ja tekstityyli on koukeroista, piilevän ironista ja samalla klaustrofobisen painostavaa, mikä tuokin vertailut yllämainittuihin esikuviin: vähän tämä on kuin Compton-Burnettin ylemmän keskiluokan perheyhteisöiden kuvausta, mutta normaalimpana ja suoraviivaisempana. Mutta miksi haluta lukea normaalimpaa ja suoraviivaisempaa Compton-Burnettia?
Kerrontaratkaisuissa on oma kiinnostavuutensa mutta minulle lopputulos jäi kuitenkin aika raskaaksi: luin teoksen mutta häviää tämä vertailussa niin aiemminluetulle Rantahotellille kuin mainituille verrokkikirjailijoille. Helmet-haasteessa tällä kuitenkin saa kohdan 4. Kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla (Anja Haglundin käännös on ilmestynyt sarjassa nimellä Perhe ja ystävät).
Margit on lukenut myös tämän kirjan (ja enemmänkin Brookneria)
I find it entirely appropriate and indeed characteristic that Sofka should have named her sons after kings and emperors and her daughters as if they were characters in a musical comedy. Thus were their roles designated for them. The boys were to conquer, and the girls to flirt. If this implies something unfinished, as if the process were omnivorous but static, that too would be characteristic. Sofka sees her children's futures as being implicit in their names, and she has given much thought to the matter: indeed, one wonders whether she thinks about anything else.

Olen lukenut tämän, mutta eipä ole paljon muistijälkiä jättänyt. Rantahotelli ja Päivät Pariisissa ovat suosikkejani Brooknerilta.
VastaaPoistaJoo, tämä jäi sen verran etäiseksi että saattaa myös omista muistikuvista haipua tulevaisuudessa...
Poista