Jean Anouilh - Becket

Huomattava ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Anouilh on tässä tarttunut historialliseen aiheeseen, Englannin kuningas Henrik II:n ja Canterburyn arkkipiispa Thomas Becketin hankalia välejä: aihe on teatterissakin tuttu, tunnetuimpana versiona T.S. Eliotin Murha katedraalissa, mutta toki historiallinen tapahtumaketjukin oli sen verran dramaattinen että onhan siinä versioitavaa, eikä lisädramatisointiinkaan ole kovin paljoa tarvetta (etteikö Anouilh sitä silti tekisi).

Eliot rajaa oman versionsa Becketin murhaan kuninkaan kätyrien toimesta (oli kuningas sitten tapahtumien taustalla tai ei), Anouilh ottaa laajemman näkökulman: varsinainen murha tapahtuu sivussa, hivenen sen jälkiseuraamuksia, mutta paljon edeltävää, miten tuohon tilanteeseen oli päädytty.

Nuori normannikuningas Henrik II kuvaaan varsin oikukkaana ja huikentelevaisena nuorena miehenä, joka nauttii elämästä ja mitä hallitsijana voi tehdä. Ei mitenkään paha mutta eittämättä ajattelematon ja itsekeskeinen: kanslerinsa Becket, hyvä ystävänsä, on se vähän vanhempi vähän fiksumpi kaveri joka on kuninkaan uskollisena tukena ja hieman oikoo tämän holtittomuuksia, mutta eittämättä nauttii myös omalta osaltaan jossain määrin hyvästä elämästä...

Kuninkaalle yhtenä kahnauksen aiheena on kiista valtaoikeuksista kirkon kanssa, pääasiallisena vastapoolina Canterburyn arkkipiispa: kuka käyttää missäkin asiassa mitä valtaa toisen yli. Kun arkkipiispa käytännöllisesti kuolee, saa Henrik loistavan idean: arkkipiispan seuraajaksi laitetaankin kuninkaan ystävä ja tukija Becket (jolla oli jo diakonivihkimys, ja vauhdikkaasti sopiva ehdokas voidaan vihkiä papiksi ja piispaksi). Becket itse ei pidä valintaa viisaana, mutta virkaan kuitenkin päätyy...ja ottaakin uuden roolinsa ja asemansa vakavasti, omaksuu niin omassa elämässään uuden varsin askeettisen linjan ja poliittisesti puolustaa kirkon valtaoikeuksia kuninkaan yrityksiä vastaan. Henrik oli manipulointiyrityksellään ihan itse hankkinut entistä pahemman vastustajan ja samalla menettänyt vakaimman tukijansa ja ystävänsä, ja tässä on luonnollisesti sulattelemista...

Historiallisessa tapahtumasarjassa on tosiaan runsaasti dramaattista potentiaalia. Anouilh kasvattaa sitä vielä korostamalla Henrik II:n ajattelemattomuutta ja kuningas Lear -taipumusta ('koska minä rakastan itseäni, muutkin rakastavat minua'), ja toisaalta koko näytelmän ajan Henrikin ja Becketin välinen keskinäinen arvostus säilyy, ja ystävyyden tunteetkin tavallaan, mikä tekee koko jutusta traagisemman, kun velvollisuudet vievät henkilöt toisiaan vastaan...

Lisäkierroksia saadaan vielä epähistoriallisesta muutoksesta tehdä Becketistä saksi, ja näin kontrastoida myös normannihallitsijaa ja -yläluokkaa alaluokkaisiin sakseihin (Becket itse poikkeuksena), näiden sortoon ja sen aiheuttamiin jännitteisiin Englannissa. Ilmeisesti siinä kirjassa, josta Anouilh sai ideansa näytelmään, tehtiin tämä väite, ja kun kirjailija sai tietää sen virheellisyydestä ja että Becket oli yhtälailla normanni, ei hän kuitenkaan halunnut muuttaa versiotaan, ollaan sitten epähistoriallisia kun sillä tulee parempi tarina.

Helmet-haasteessa laitan näytelmän vaikka kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus (mm. Canterburyn katedraali).