Marko Järvikallas - Saattue

Bongasin tämän kirjan uutuuskirjojen joukosta potentiaalisesti kiinnostavana: kirjailija ei ollut ennestään tuttu, mutta näköjään on pari aiempaa novellikokoelmaa tullut, laajan näytelmätuotannon ohella. 

Kirjan kymmenessä novellissa henkilöt ja tilanteet vaihtuvat, ja tyylillistäkin kirjoa on, mutta silti kokoelmassa on yhdistäviä piirteitä: psykologinen ote henkilöistä, jotka etsivät elämässään merkitystä ja merkityksellisyyttä: kuka mistäkin, jotkut aktiivisemmin ja joillekin kysymys työnnetään ulkoa...

Parista ensimmäisestä novellista tuli vähän mieleen Maarit Verronen, tämän viileät henkilöt, jotka toteuttavat elämäänsä varsin johdonmukaisen mutta hieman vinksahtaneen logiikan mukaisesti. Terapeutti joka karhuaa asiakkaalta laskua, ei varsinaisesti rahan itsensä takia vaan koska laskun maksamatta jättäminen tarkoittaa arvostuksen puutetta, tai koulupoika jolla on pakkomielle sosiaalisesta hierarkiasta ja millä teoilla siinä noustaan tai pudotaan.

Sama etsintä, usein määrittelemätön ja hapuileva, ja joskus hieman kummallinen, leimaa muitakin tarinoita: etsitään toista ihmistä, hyväksyntää muilta tai itseltä, ehkä jotain pyhää, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Ja yleistunnelma on hauraan epävakaa, tyydyttämätön, melankolinen: tuntuu että oikeastaan vain Vastaus-novellin Sari on tiedostanut merkityksellisyyden etsintänsä, ja on myös löytänyt jotain, joka tuottaa tyydytystä (eri asia sitten onko tyydytyksen lähde itse asia vai sen loytäminen, ja että kun jotain löytää, samalla jotain myös voi menettää...)

Tuohon tyydyttämättömään etsintään sopivasti novelleja ei juuri paketoida valmiiksi kokonaisuuksiksi, loput jäävät usein avoimiksi; joskus liiankin: kuten niminovellissa, jossa on paljon hyvin mielikuvitusta kutkuttavia elementtejä, mysteeri, mutta josta en lopulta päässyt mitenkään kiinni mitä tässä nyt lopulta tapahtui: avoimen lopun sijaan tämä jäi vain ilmaan roikkumaan. Ja toisaalta suosikikseni kirjassa nousi Kuolemakohtaamisia, sarja vinjettejä, joissa ei ollut mitään ylimääräistä mutta joista jokainen oli iskevä kokonaisuus. 

Jäin miettimään, että mahtaako kirjailijan dramaturgi-tausta vaikuttaa myös proosaan: jokaisessa novellissa on hyvin mieleenjääviä kuvia. Henkilöiden mielenliikkeitä ja sisäistä maailmaa tuodaan esiin visuaalisesti, tapahtumina, eleinä, tekoina, merkityksellisinä esineinä, jotka ovat arkisia ja tavallisia ja samalla kaikkea muuta. Ja tämän visualisoinnin Järvikallas osaa. Muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen vilkaisen sisällysluetteloa, ja oikeastaan jokainen novelliotsikko herättää mielikuvan jostain yksittäisestä tapahtumasta, kuin elokuvasta tai teatterilavalta (monta on novellikokoelmaa, hyvääkin, joissa ihan muutamassakin päivässä ainakin joku novelli on jo haipunut varjoon...)

Jahka tulee mahdolliseksi, täytynee etsiä Järvikallaksen aiempaa tuotantoa luettavaksi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.