28.8.2026

Juha Mannerkorpi - Avain


Viime vuonna tuli luettua yksi Juha Mannerkorven kirja, joka kiinnosti sen verran että lisääkin pitää. 

Nyt vuoroon tuli näytelmä, joskin kun kyseessä on yhden näyttelijän yhteen huoneeseen sijoittuva pitkä monologi (~50 sivua), niin voisi tämän lukea myös pitkänä novellina, jossa minämuotoista kerrontaa pilkkovat muutamat näyttämöohjeet. Ja näyttämön ohella teos on sovitettu myös kuunnelmaksi ja Kalevi Ahon säveltämäksi oopperaksi.  

Teoksen alaotsikko on 'luulevaisen sydämen yksinpuhelu': luulevainen sydän on Johannes Pontto, kääntäjä ja kirjoittaja, joka täyttää viisikymmentä vuotta. Lehteen on viety ilmoitus, ja nyt katsotaan että onko hänellä mahdollisesti tarpeeksi hyviä ystäviä, jotka tulisivat merkkipäivää juhlistamaan.

No, ei ole, ja kun ystäviinsä pettynyt Johannes päättää evankeliumin (Luuk. 14:15-24) hengessä sitten lähteä ulos kutsumaan juhlimaan satunnaisia kadullakulkijoita, ei hän löydäkään ulko-oven avainta, ja alkaa miettiä minne avain on mahtanut joutua, mietteiden karatessa yhä omalaatuisemmiksi...

Eli tiivis, tiukasti rajattu kuvaus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta, joka karkaa vainoharhaisuuteen asti: Pontto on ristiriitainen hahmo joka yhtaikaa sulkeutuu pieneen yksityisyyteensä, haluaa eristäytyä ja pitää etäisyyttä kaikkeen, ja toisaalta kärsii yksinäisyydestään ja etsii keinoja paeta klaustrofobista tilaansa, tavoittaa toisia ihmisiä ja saavuttaa näiden kanssa yhteisymmärrystä, muttei selvästikään tiedä miten, tai edes mitä oikeasti haluaa.

Työnsä puolesta Pontto on sanankäyttäjä, joten tilanteen prosessoinnissa käytetään toki varsin värikästä kieltä, ja ajatusten juoksu kulkee niin omalaatuisia latuja, että ahdistukseen sijoittuu myös humoristisia tasoja, tragediaa sävytetään hirtehisellä komedialla. Ja kokonaisuutta omalaatuistavat ja niin traagisen kuin koomisen sävyjä voimistavat näytelmän Raamattu-viittaukset, vihjaillen pitäisikö Pontossa nähdä jonkinlaista Kristus-hahmoa varsin ankeana tai parodisena versiona.

Huomaan kyllä, että eivät nämä lukemani Mannerkorven teokset mitään suuren yleisön hittikirjoja ole, ja varmaan sen vuoksi ovat jääneet hieman unohduksiin, mutta kokemusten psykologinen, analyyttinen käsittely tuntuu myös sellaiselta, että teokset kestävät aikaa. Samana päivänä, kun luin tämän, olin myös kuuntelemassa keskustelutilaisuutta tekoälystä, jossa nousi siihen liittyen esiin myös nykyaikana erityisesti nuorilla esiintyvä eristäytyminen, suljettujen mentaalikuplien houkutus ja vaikeudet todelliseen inhimilliseen kanssakäymiseen, ja vastaavassa solmussa Ponttokin etsii avainta...

4 kommenttia:

  1. Tämänhän minäkin joskus luin. Ellen olisi kirjoittanut blogiin ajatuksiani näytelmästä, en varmaan muistaisi siitä paljoakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpäs olet lukenut (katsoin hakukoneella että löytyykö tästä postauksia mutta ei ensisivuille ollut noussut), ja Mannerkorpea enemmänkin, kiinnostavan oloisia teoksia tuolla on...

      Poista
    2. Mannerkorpi teki muuten oman kirjoittamisen lisäksi käännöstöitä ranskasta, ehkä tästä syystä Ponttokin on kääntäjä ja kirjoittaja? Mannerkorvelta suosittelisin runoista kokoelmaa Runot 1945 - 1954, josta löytyvät mm. runot Kylväjä lähti kylvämään ja Että he kaikki yhtä olisivat. Kuunnelmista parhaita ovat Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, Kuikka käskee lähtemään ja Isot lapset leikkii. Kaksi viimeistä kuunnelmaa ovat rakkaustarinoita, joitten voi ainakin ajatella kumpuavan Mannerkorven omista rakkaussuhteista. Varsinkin Isot lapset leikkii on erittäin kaunis syvän rakkauden kuvaus. Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet on aika mesmeroiva kuunnelma, sillä siinä kuullaan Olivier Messiaenin vesimusiikkia Fête des belles eaux. Se on juonellinen kertomus, jossa juoni on kumminkin enämpi sivuosassa.

      Poista
    3. Arvelin kyllä että Mannerkorpi saattaa jotain itsestään projisoida Ponttoon, vaikka olikin tämän ilmestyessä vasta nelikymppinen ja perheellinen.
      Noihin runoihin pitäisi ainakin tutustua...

      Poista