En ole Pentti Saarikosken omaa tuotantoa aiemmin lukenut, joitain suomennoksiaan toki. Käteen osui tämä, joka oli ilmeisesti läpimurtoteos vaikka jälkimaine taitaa kruunata muita kirjojaan huipuiksi.
Ja olihan tämä; irraudutaan runouden perinteestä, teoksen kieli on nykyäänkin yhä varsin poikkeuksellinen ja radikaali sirpaleisuudessaan ja rikkonaisuudessaan. Mitään erillistä runokieltä ei enää edes yritetä, ajatusten kappaleet törmäilevät jäsentymättömästi keskenään ja katkeilevat...
Avant-garde-vaikutteiden ohella mieleen tuli Saarikosken tunnettu klassillinen perehtyneisyys (jota väläytellään tässäkin), ja tapa jolla joitain antiikin tekstejä on säilynyt hyvinkin rikkonaisina ja fragmenttisina, onko sellaisen tietoinen tavoittelu ollut yhtenä ohjaavan periaatteena.
No niin, runouden kieltä eittämättä on uudistettu. Sainko tämän lukemisesta paljoa? Ööö...
puiden maailmasta
männyn oksat näkyvät
tänne
minä istun huoneen perällä
ja keksin uusia kirjaimistoja
lasi särkyy solun seinät
musertuvat kuin vene
meri kääntyy
joku huusi
puun äänellä puiden
Sic transit gloria...
VastaaPoistaNäkyy Saarikoskella kunniaa yhä olevan (vaikka sanottiinkin ettei tämä kausi ole kuitenkaan tuotannon parhainta...)
PoistaTämähän on ihan tätä päivää - luonnon puolestapuhuja ollut varhain! Vaikka näkyy tässä ihmisen raadollisuuskin.
VastaaPoistaHyvä, tulkintaa tulee paremmin kuin mihin itse venyn.
Poista