15.6.2025

Franck Bouysse - Vagabond (kulkuri)


Sitten rajatapauksia kuuluuko tämä kirja dekkariviikolle. Pari vuotta sitten luin Franck Bouyssen kirjan Grossir le ciel, ja sekin mietitytti onko se varsinaisesti dekkari, vaiko romaani joka pyörittelee genrepiirteitä pysyen kuitenkin genren reunamilla, ja ilmeisesti tämä kuvaa Bouyssen muutakin tuotantoa. Sen verran vakuuttava tuo kirja oli, että tuotantoon tutustumista sietää jatkaa.

Ja tässäkin pienoisromaanissa genrepiirteet ovat tunnistettavia, mutta onko tämä sitten dekkari ollenkaan...

Päähenkilömme, nimettömäksi jäävä mies, ansaitsee hyvin kapeaa leipää soittamalla bluesia baarikeikoilla ja vastaavissa, paikasta toiseen kulkien ja katuojan reunalla horjuen...joskus vuosia sitten Robert Johnsonin inspiroimana oli hänkin ollut keskiyöllä risteyksessä, josko tulisi paholainen, joka vaihtaisi sielun ylimaalliseen soittotaitoon. Ei tullut, mutta sitten mies tapasi Alician, joka vei sielun muttei antanut vaihdossa mitään. Ja nyt, vuosia myöhemmin, mies sattuu huomaamaan että samassa kaupungissa esiintyy myös Alicia, jonka laulajan ura on ollut paljon menestyksekkäämpi...

Tarinallisesti tämä teos pysyy varsin yksinkertaisena, kun Bouysse panostaa täysillä tunnelmaan, joka on suoraan film noireista ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Nykyajassa ollaan (ja mm. Amy Winehouse mainitaan), mutta samalla näkökulmahenkilömme on selvästi väärässä ajassa...ja teksti maalailee romantisoiden kuin Chandler (ja ei siis ole sanastoltaan ihan helppoa luettavaa) vaikka romantiikkaa ironisoivatkin jotkut varsin banaalit yksityiskohdat ja tässä romantisoinnissa on kyllä rappio ihan selvästi mukana: näkökulmahenkilömme on myös Chandlerinsa lukenut ja film noirinsa nähnyt ja samalla rivien välissä kokemansa kyseenalaistetaan, no, tarinaksi.  

Juonen kannalta tämä jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta on tämän tunnelmoinnissa oma hienoutensa.

Ja Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: niitäkin on.

Il avança tout au fond, stoppa à l'angle gauche, s'agenouilla et caressa les dalles que personne n'avait remplacées. Il chercha et trouva un pied-de-biche dont il se servit pour desceller une dalle et se pencha. Ensuite, il piocha la terre avec l'extrémité courbée de l'outil, en faisant le moins de bruit possible, agençant la terre en un monticule qu'il façonna avec les paumes de ses mains, comme un enfant le ferait d'un tas de sable sur une plage. Un choc. Métal contre métal. La boîte en fer était également là, à une vingtaine de centimètres de profondeur. Une boîte rouillée sur laquelle on pouvait encore lire Galettes Saint-Michel. Il retira le couvercle à l'aide de ses ongles gorgés de terre et sortit un objet enrubanné d'un chiffon et une boîte remplie de balles de 9 mm.    

12.6.2025

Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä


Vaikka dekkariviikosta olikin ollut mainintoja aiemmin, en ollut perinteisesti taaskaan sen kummemmin valmistautunut siihen, joten kun maanantaina toisissa blogeissa näkyivät teemaviikon ensimmäiset postaukset, niin hoksasin että vaikken ole ilmoittautunut, niin joku dekkari pitänee saada luettua viikolle...

No, hieman aiemmin olin huomannut kirjaston ilmaishyllyssä vanhan Kolme etsivää -teoksen ja napannut sen mukaan, kun uteloitti miten tämä lapsuuden suosikki toimisi nykyään...tämä nimenomainen teos oli tarjolla, se on sarjan alkupäätä joten olin sen luultavasti joskus lukenut, mutta ei ollut ihan tutuimmasta päästä, eli ei ollut omana, eikä muukaan niistä nimikkeistä jotka tuli luettua kolmeen neljään kertaan (ja näiden sarjan alkupään kirjojen oikea kirjoittaja on siis Robert Arthur, vaikka Alfred Hitchcockin persoonaa käytetäänkin markkinoinnissa, ja tämän suomensi Inkeri Pitkänen).

Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joissa on joku kryptinen viesti, joka oikein tulkittuna johtaa kätketylle aarteelle: ideaa käytettiin muutamassa muussakin sarjan kirjassa. Tässä tapauksessa viesti on testamentti Gus-pojalle, jonka isä tunsi Hitchcockin, joka vuorostaan kutsuu Kolme etsivää selvittelemään tapausta, ja aarteena on (mahdollisesti kirottu) rubiini Tulinen silmä, jota jahtaavat muutamat muutkin tahot (ja kirjan kannesta voi päätellä, että kipsisillä rintakuvilla on osuutensa tarinassa).

Ja joo. Muistin lukeneeni aiemmin, ja sujuvasti ja vauhdikkaasti sen nytkin luki, tarinassa oli käänteitä ja tvistejä, sopivasti jännitystä ja vähän uhkaakin muttei liikaa, ja nokkelalla päättelyllä saatiin aika paljon aikaan, ja loput hoiti yllättävät yhteensattumat. Aikakausi näki (vaikka ajattelenkin näitä osina omaa lapsuuttani 80-luvulla niin tämä oli alunpeirn ilmestynyt 1967), ja nykylapsille olisi ihmeteltävää kännyköiden ja Internetin puuttumisessa (ja ehkä vähän siinä pulphömpässä jota tässä oli mausteena, silloin eksoottinen itä kirottuine rubiineineen oli lähempänä kuin nyt).

Toki nyt huomasi myös että oikoluku tai ladonta oli tehty vähän sinne päin ja jotain kömmähdyksiäkin oli joko käännöksessä tai alkutekstissä (kuten yksi patsaista oli ensin mainittu yhtenä jota ei oltu myyty, ja pari sivua myöhemmin se mainittiin jo myytynä). Vauhdikkaasti tämä sujuva lanumysteeri tuli luettua joten täytti tarkoituksensa. Ja ihan mielelläni luin, mutta tämän jälkeen ei ole mitään tarvetta palata Huokaavaan luolaan tai Kauhujen linnaan tai jahtaamaan änkyttävää papukaijaa tai laulavaa käärmettä, Kolme etsivää -nostalgia on nyt suoritettu.   

Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen.

9.6.2025

Gösta Ågren - Rakentaja


Poimintoja runohyllystä: olen joskus kauan sitten lukenut yhden Gösta Ågrenin kokoelman mutta en ollut kauhean innostunut, mutta hyvä kokeilla jotain toistakin: tämä uteloitti pohjatekstinsä, Markuksen evankeliumin vuoksi (suom. Caj Westerberg).

Kirjan aloittaa lyhyt esipuhe, jossa kirjailija esittelee evankeliumeista vanhimman, Markuksen tekstin ja kirjoittajan. En ole Ågrenin eksegetiikan yksityiskohdista ihan vakuuttunut (esittää että evankeliumi olisi kirjoitettu jo 50 AD jo ennen kuin Markus saapui Roomaan, mikä on varhaisempi ajoitus kuin oikein kenelläkään ainakaan nykyään), mutta hyvä että teemoja ja kontekstia tulee kuitenkin esiin. 

Varsinaiset runot seuraavat sitten hyvin evankeliumissa kuvattuja tapahtumia; varsin aforistisesti ja tulkiten niin että pohjateksti on hyvä tuntea, koska ei tämä varsinaisesti kertovaa epiikkaa ole, mutta jos teksti on tuttu niin kyllä yksittäiset runot siihen asettuvat. Ja tulkintaa tosiaan tehdään. 

Tuon pohjansa vuoksi kokoelma on tavallaan yhtenäinen (varsinkin kun Markuksenkin evankeliumi on lopulta hyvin suoraviivainen matka Galileasta Jerusalemiin) vaikka samalla en oikein osaa snaoa tavoitteliko Ågren jotain suuria teemoja joita halusi nostaa esiin Jeesuksesta: puhutaan vallasta, voimasta, ihmeistä, opetuksista jne. mutta aika paljon jää myös mysteeriksi (mikä sekin toki sopii Markukselle: kokoelman lopetuskin on sijoitettu samaan kohtaan kuin evankeliumin alkuperäinen). Kokonaisuudesta muuten kuin tarinallisella tasolla en siis saanut ihan kiinni, mutta olihan tässä paljon yksittäisiä kiinnostavia runoja, joissa on makusteltavaa ja mietittävää, eli on tässä ansionsa ja varmaan tämän ääreen voi palata myöhemminkin, ei kerrasta tyhjene.

Mihinkäs tämän laittaisi Helmet-haasteessa? Tulkitaan vapaasti vaikka kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: on valmis kuolemaankin sen puolesta.

Vertaukset

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi 
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!   

1.6.2025

Mati Unt - Niin kerrotaan


Olen jotain Mati Untin tuotantoa vuosien varrella lukenut, blogiin on päässyt yksi näytelmä. Alkukielinen nimi on Räägivad eli suoraan suomennettuna 'puhuvat', ja tämäkin kirja etenee aika näytelmämaisesti: melkein pelkkinä vuorosanoina, joskin näyttämöohjeita ei ole ja muutaman keskeisemmän henkilön ohella on usein epämääräisenä pysyvä joukko muita henkilöitä, kommentoimassa kuin kreikkalainen kuoro mutta sen verran määrittelemättömästi ettei tätä kai kuitenkaan ole ensisijaisesti näyttämölle tarkoitettu vaan kirjana luettavaksi. (suomennos Eva Lille)

Yhteen kokoontuu sekalainen joukko henkilöitä, ensimmäiset vuorosanat lausuvat epämääräiset 'ensimmäiset', 'toiset', 'muut', 'mies', 'suuttuneita ääniä', kunnes esiin nousee sihteeri Eerika kertomaan muutaman päivän takaista kokemusta, kuinka töiden jälkeen hän ottaa taksin mennäkseen kotiin, mutta jostain syystä taksi kääntyykin eri paikkaan, järven rannalle ja pysähtyy sinne. Eerikasta tilanne tuntuu uhkaavalta, mutta kun paikalle tulee toinenkin auto niin taksi jatkaa matkaa ja nyt oikeaan osoitteeseen.  Eerika on järkyttynyt kokemuksesta, ja puhuessaan siitä miehelleen, ystävättärelleen ynnä muille ja näiden puhuessa eteenpäin, epäselvän uhkaava tilanne alkaa paisua moneen suuntaan ja yhdistyä muihin tapahtumiin. Raiskattiinko Eerika? Vai tapettiinko hänet? Pari päivää myöhemmin tapettiin joku taksikuski, vai oliko se että taksikuski oli tappanut jonkun, vai että taksikuski oli tappanut toisen taksikuskin, ja oliko joku näistä sama mies joka oli raiskannut ja tappanut Eerikan (vaikka Eerika siis on paikalla kertomassa tapahtumista, kuten myös taksikuski) Puhe polveilee moneen suuntaan, ja muut tuovat esiin omia näkemyksiään, näkökulmiaan ja kokemuksiaan ja kovin rajallisesti kukaan ketään tuntuu kuuntelevan... 

Untin kirjoissa tuntuu olevan tällaista hämmentävää ja aika häiritsevääkin unenomaisuutta: juonivetoisuutta ei kannata odottaa mutta kyllä tämä silti myös kertoo varsin osuvasti yhteisöjen kommunikointia tai sen rikkinäisyyttä, juoruja ja huhuja...ja vaikka kirja onkin reilu 40 vuotta vanha, niin tuliko minulle mieleen sosiaalisen median toiminta, kun maailmassa tapahtuu jotain skandalöösiä tai sellaiselta näyttävää? Vaikuttavasti Unt analysoi ilmiötä jota ei ollut vielä olemassakaan kirjan ilmestyessä. Varsin mainio teos siis.  

Ja Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: elokuvaversio menettäisi jonkin verran epämääräisyyttään, mutta voisi siitä kuitenkin tulla hyvin toimiva.  

Haluan olla luonnollinen, terve, samantekevää mitä vielä, - kunnollinen, hyvä...ymmärrättehän, mutta kirjailijat toitottavat minulle päivittäin, ettei se ole mahdollista. Kun menen kirjastoon, tunnen ilmassa jotain rietasta. Kuulen kuumeista kuiskinaa ja riettaiden seireenien yninää. Helpottaa taas hengittää, kun olen raittiissa ilmassa! Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kirjallisuus on oikein mukava harrastus kun elämä sujuu kuten sen tulee sujua. Vasta kriisitilanteessa ymmärtää minkälaista soopaa se oikeastaan on. Silloin siitä ei saa tukea.