Taas hieman Françoise Sagania: tuotantonsa on laaja ja sitä on aika runsaasti tullut luettua. Ja onhan näitä suomennettukin aika pino tuoreeltaan, ja huomaan tämänkin tulleen suomeksi nimellä Palanen aurinkoa vedessä (tämä alkuteos 1969, suomennos 1970), ja vaikka nykyään muistetaankin yleensä vain esikoisteos Tervetuloa ikävä, niin nämä Saganin kirjat ovat olleet hyvinkin tasalaatuisia.
Ja tekijälleen totutusti on taas luvassa ihmissuhdesotkuja viileällä täsmällisyydellä kuvattuna, joskin tällä kertaa sävy on vakavampi, hienovireisestä ilkikurisesta komediasta ollaan siirrytty traagisempaan suuntaan...
Gilles, nuorehko pariisilainen lehtimies, potee perinpohjaista tympääntymistä työhönsä, sosiaalisiin kuvioihinsa, avokkiinsa, aivan kaikkeen, sen verran vakavassa muodossa että masennusdiagnoosin saatuaan on aika vaihtaa maisemaa, lähteä joksikin aikaa lepäämään siskon luo Limousinin alueelle (pariisilaisittain katsottuna siis böndelle). Siellä paikallisissa "seurapiireissä" hän tapaa nuoren ja kauniin rouva Nathalien, joka mieltyy nopeasti ja päättäväisesti Gillesiin, ja rakkaus saa vastakaikua ja kehittyy pian sellaiseksi, että nathalie jättää miehensä ja muuttaa Gillesin kera Pariisiin. Mutta kuinka pitkälle Suuri Rakkaus kantaa?
Kirjassa mainitaan ihan nimeltä Anna Karenina, (spoileri, maalaa teksti näkyviin) ja onhan tässä aika paljon yhtäläisyyksiä niihin kuvioihin vaikka toki erojakin, ihan näkökulmahenkilöstä lähtien. Gilles kuvataan melkein julmalla terävyydellä niin vahvuuksine kuin runsaine heikkouksineen, ja vaikka rakkaus tuokin hieman aurinkoa kylmään veteen, niin ei sitä masennustakaan ihan noin vain pois pyyhitä vaikka se hetkeksi meneekin piiloon (nettikommenteissa huomaan muidenkin kiittelevän tätä masennuskuvauksena). Ja Nathalie on vaikuttava ja kiehtova henkilö, mutta päättäväisyydestään huolimatta myös sen verran varautunut, että kun näkökulma on tiukasti Gillesin, pysyy Nathalie (tarkoituksellisesti) lukijallekin hieman käsittämättömänä mysteerinä melkein loppuun asti.
Vastikään oli taas puhetta viihdekirjallisuudesta, ja erityisesti sen romantiikkaan keskittyvästä puolesta, ja olen jo aikaa sitten kommentoinutkin näkemyksiäni "hömpästä" (käytän termiä sen suuremmin arvottamatta, viittaamaan enemmän erityisesti naisille suunnattuun juonivetoiseen romantiikkapainotteiseen kirjallisuuteen). Ja olen yhä itseni kanssa samaa mieltä, että en juurikaan arvosta nimenomaan mitään "aivot narikkaan"-lukutapaa, koska sellaista tarvitsevassa mielentilassa tekisin mieluummin jotain muuta kuin lukisin kirjaa, mutta genre ei määritä suoraan lukutapaa. Ja lukemassani proosassa pidän paljon kirjoista joissa henkilöt ja näiden suhteet ovat keskiössä, ja arvostan tyylillistä eleganssia ja kepeyttä (eri asia kuin keveys), jonka johdosta laadukas hömppä ja sen laitamilla oleva ja siitä vaikutteita ottava kirjallisuus kyllä kiinnostaa erinomaisesti, kun sellaista vain löytää (ongelmana lajissa pidänkin ennemmin lajityyppiä käsittelevän kritiikin puutetta). Françoise Saganin kirjat ovat varsin hyviä esimerkkejä lajissaan (no, kuten sanottu, tämä nimenomainen on enemmän vakavuuden kuin kepeyden puolella, muttei kuitenkaan liikaa), ja ehkä lajityypin käytäntöjen mukaisesti nämä ovatkin kadonneet valtavirrasta, vaikka aiheittensa puolesta syytä siihen ei olisikaan...
Ja Helmet-haasteessa tämä on toinen kirja kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, edellinen Gilles on täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti