J.M.G. Le Clézio - Alkusoitto

Lukemassani kappaleessa ei ollut kansipapereita, siispä laitan kuvan 

François Aragon patsaasta Montparnassessa, kuten iso osa kirjasta

Pitkästä aikaa Le Cléziota, jota olen sekalaisia kirjoja lukenut aiemmin: nyt taas romaanituotantoa, kirja joka ilmestyi suunnilleen samoihin aikoihin kuin kirjailija sa Nobelinsa (suom. Annikki Suni). 

Ja ilmeisesti tässä pohjataan vahvasti kirjailijan äidin kokemuksiin, vaikka fiktiota tehdäänkin: kuvataan nuoren pariisilaistyttö Ethelin vaiheita 30-luvun alusta sodanjälkeisiin vuosiin. Perhe on hyvin toimeentuleva, joskin enemmän isovanhempien ansiosta, ja isä Alexandren hyvin vastuuttoman taloudenhoidon ja kansainvälisen laman myötä koittaa taloudellinen romahdus, mukana menee myös Ethelin perintö. Ja kun sotakin tulee, niin Ethel saa kasvaa hyvin nopeasti aikuiseksi ja ottaa vastuun perheestä...

Hmm. Le Clézio on hyvä tilanteiden ja tunnelmien aistivoimainen kuvaaja, joten tässäkin kirjassa on erinomaisia osia, mutta kokonaisena tarinana tämä on kovin hajanainen, elementit eivät liity oikein mitenkään yhteen. Ethelin kasvutarina on tietysti aika mainio muttei ihan edes tätä pienoisromaanimittaa kanna, lapsuusystävä Ksenia saa alussa paljon huomiota, mutta sitten vain katoaa maisemista, ja palaamisensa on aika "entäs sitten", sota-ajan Ranskan kokemukset ovat tosiaan hyvin kuvattuja mutta ne vain seuraavat toinen toistaan, ja loppu, jossa reflektoidaan jotain kollektiivista syyllisyyttä ei liity oikein mitenkään edeltäneeseen kirjaan, se vain on laitettu kirjan loppuun (ehkä hakien jotain symbolista yhteyttä Ethelin ja isänsä naiviuteen talousasioissa, muttei tuntuu tuo päälleliimatulta). Tästä olisi tullut kiinnostavampi kokoelma novelleja ja lyhytproosaa, aineksia siihen olisi ollut, mutta romaanina tämä hajoaa käsiin.

Vanhoja bloggauksia varsin vaihtelevissa tunnelmissa löytyy: Kirjavinkit, Henna, Paula, Zephyr, Mia...

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon: Suni on voittanut Agricola-palkinnon kahdesti (joskaan ei tällä kirjalla).

Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide (Palanen aurinkoa vedessä)

Taas hieman Françoise Sagania: tuotantonsa on laaja ja sitä on aika runsaasti tullut luettua. Ja onhan näitä suomennettukin aika pino tuoreeltaan, ja huomaan tämänkin tulleen suomeksi nimellä Palanen aurinkoa vedessä (tämä alkuteos 1969, suomennos 1970), ja vaikka nykyään muistetaankin yleensä vain esikoisteos Tervetuloa ikävä, niin nämä Saganin kirjat ovat olleet hyvinkin tasalaatuisia.

Ja tekijälleen totutusti on taas luvassa ihmissuhdesotkuja viileällä täsmällisyydellä kuvattuna, joskin tällä kertaa sävy on vakavampi, hienovireisestä ilkikurisesta komediasta ollaan siirrytty traagisempaan suuntaan...

Gilles, nuorehko pariisilainen lehtimies, potee perinpohjaista tympääntymistä työhönsä, sosiaalisiin kuvioihinsa, avokkiinsa, aivan kaikkeen, sen verran vakavassa muodossa että masennusdiagnoosin saatuaan on aika vaihtaa maisemaa, lähteä joksikin aikaa lepäämään siskon luo Limousinin alueelle (pariisilaisittain katsottuna siis böndelle). Siellä paikallisissa "seurapiireissä" hän tapaa nuoren ja kauniin rouva Nathalien, joka mieltyy nopeasti ja päättäväisesti Gillesiin, ja rakkaus saa vastakaikua ja kehittyy pian sellaiseksi, että nathalie jättää miehensä ja muuttaa Gillesin kera Pariisiin. Mutta kuinka pitkälle Suuri Rakkaus kantaa?

Kirjassa mainitaan ihan nimeltä Anna Karenina, (spoileri, maalaa teksti näkyviin) ja onhan tässä aika paljon yhtäläisyyksiä niihin kuvioihin vaikka toki erojakin, ihan näkökulmahenkilöstä lähtien. Gilles kuvataan melkein julmalla terävyydellä niin vahvuuksine kuin runsaine heikkouksineen, ja vaikka rakkaus tuokin hieman aurinkoa kylmään veteen, niin ei sitä masennustakaan ihan noin vain pois pyyhitä vaikka se hetkeksi meneekin piiloon (nettikommenteissa huomaan muidenkin kiittelevän tätä masennuskuvauksena). Ja Nathalie on vaikuttava ja kiehtova henkilö, mutta päättäväisyydestään huolimatta myös sen verran varautunut, että kun näkökulma on tiukasti Gillesin, pysyy Nathalie (tarkoituksellisesti) lukijallekin hieman käsittämättömänä mysteerinä melkein loppuun asti. 

Vastikään oli taas puhetta viihdekirjallisuudesta, ja erityisesti sen romantiikkaan keskittyvästä puolesta, ja olen jo aikaa sitten kommentoinutkin näkemyksiäni "hömpästä" (käytän termiä sen suuremmin arvottamatta, viittaamaan enemmän erityisesti naisille suunnattuun juonivetoiseen romantiikkapainotteiseen kirjallisuuteen). Ja olen yhä itseni kanssa samaa mieltä, että en juurikaan arvosta nimenomaan mitään "aivot narikkaan"-lukutapaa, koska sellaista tarvitsevassa mielentilassa tekisin mieluummin jotain muuta kuin lukisin kirjaa, mutta genre ei määritä suoraan lukutapaa. Ja lukemassani proosassa pidän paljon kirjoista joissa henkilöt ja näiden suhteet ovat keskiössä, ja arvostan tyylillistä eleganssia ja kepeyttä (eri asia kuin keveys), jonka johdosta laadukas hömppä ja sen laitamilla oleva ja siitä vaikutteita ottava kirjallisuus kyllä kiinnostaa erinomaisesti, kun sellaista vain löytää (ongelmana lajissa pidänkin ennemmin lajityyppiä käsittelevän kritiikin puutetta). Françoise Saganin kirjat ovat varsin hyviä esimerkkejä lajissaan (no, kuten sanottu, tämä nimenomainen on enemmän vakavuuden kuin kepeyden puolella, muttei kuitenkaan liikaa), ja ehkä lajityypin käytäntöjen mukaisesti nämä ovatkin kadonneet valtavirrasta, vaikka aiheittensa puolesta syytä siihen ei olisikaan...

Ja Helmet-haasteessa tämä on toinen kirja kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, edellinen Gilles on täällä.

Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia

Kuulin runoilija Eero Lyyvuosta joku aika sitten Juri Nummelinin kirjassa Unohdettuja kirjailijoita, jonka selostus tästä tekijänsä ainokaiseksi jääneestä teoksesta kuulosti sen verran uteloittavalta, että laitoin nimen mieleen. Ja kas, kirja tuli divarissa vastaan: ilman kansipapereita tosin, mutta on tuo näinkin varsin nätti.

Ja onpahan erikoislaatuinen teos. Vahvan temaattinen nimen ja kuvan mukaan, eli runojen aiheina, ja osittaisina tekijöinä, ovat monenlaiset linnut. Ensimmäinen runo asemoi runoilijan jonkinlaisena luontomystikkona hieman Franciscus Assisilaisen hengessä. 

Kuule, Herran Henki vaeltaa
yli kaiken! Taivas, meri, maa,
pienin lintu, sinä ihminen
kyllä kuulet - jos vain tahdot -sen!
[...]

Ja sitten ääneen pääsevät linnut. Runoissa tekstitetään eri lintujen lauluja, yhdistellen niitä tavalliseen suomen kieleen. Ja kun runot eivät ole kovin pitkiä ja laulua käytetään varsin runsaasti, niin lopputulos olisi jo näin aika hämmentävä. 

Mutta Lyyvuo on päätynyt myös typografisiin kokeiluihin kuvaamaan laulua: kirjaimet ja tavut eivät etene mitenkään suorina riveinä vaan hyppivät eri korkeuksilla, ilman että tässä tehdään mitään varsinaista kuvarunoutta. Suomenkieliset säkeet taas ovat aika loruttelevia, sisällollisesti eivät mitenkään kauhean syvällisiä ja pelkästään niihin keskittyen aika mitätöntäkin. Joten runoutena tämä näyttäytyy vahvasti muotoon keskittyvältä kielirunoudelta, melkein dadaistiselta nonsenselta...samalla antaen vaikutelman että tuo ei missään määrin ole runoilijan ohjaavana ajatuksena ja tavoitteena.

Palaan ajatukseen mystiikasta. Sillehän ominaista on että sen kokijalla on kielen ja ymmärryksen ylittäviä kokemuksia, joita sitten voi parhaansa mukaan yrittää ilmaista inhimillisellä kielellä, puhuttuna tai tekstinä tai symbolisena ilmaisuna, samalla tietoisena että se on mahdotonta, kieli ei riitä eikä voi riittää. Mutta silti se on jotain jota täytyy yrittää ilmaista. Lyyvuo näyttäytyy tässä kirjassaan luontomystikkona, joka vie kokemuksen kuvauksessa kielen äärirajoille, ja tietysti epäonnistuu, mutta ehkä kaikki muu epäonnistuu vielä pahemmin.

Onko tämä kirja hyvä vai huono? Kysymys on mieletön. Sen verran erikoislaatuinen se kuitenkin on, että ymmärrän ettei se asettunut perinteisen (tai myöskään vasta-perinteisen) runouden kontekstiin mitenkään muuten kuin kuriositeettina, ja tulee unohdetuksi, mutta ilahtunut olen että tämän luin. Ja laitan Helmet-haasteessa kohtaan 21. Kirjassa on muusikko.

Enkä yritä selvittää miten monien näiden runojen asetteluja voisi yrittää muotoilla HTML-koodilla, joten esimerkkiruno tulee kuvana.

 

Michel Tournier - Gilles & Jeanne

 

Taas pitkästä aikaa hieman Michel Tournieria: aikoinaan aika monta on ollut jo blogissa, ja blogia ennen tuli jo luettua ja ihailtua muutamaa kirjaa...

Tätä kirjaa ei ole suomennettu, mutta tämä oli tullut englanniksi vastaan joten käännöksenä luetaan kuitenkin: noin muuten on todettava että olen havainnut Tournierin ranskaksi aika työlääksi luettavaksi (enkä ole ainoa) ja tässäkin käännöksessä oli paikoin käytössä sellaista kieltä että olisi hankalaa luettavaa, joten arvostan näissä käännösten olemassaoloa.

Tämänkertainen kirja on pienoisromaani Ranskan historian tärkeistä käännekohdista 1400-luvulta, ja ajan kahdesta tärkeästä henkilöstä, Gilles de Raisista ja Jeanne d'Arcista. Tai erityisesti Gillesistä, Jeannen vaiheita käydään läpi alussa mutta myös palaa roviolla kirjan alkupuoliskolla.

Kirjan inspiroiva mysteeri onkin Gillesin persoonassa, ja tämän suhteessa Jeanneen. Nämä olivat läheisiä liittolaisia Jeannen aktiivisen uran ajan, mutta siinä missä Jeannesta tuli pyhimys, Gilles taas myös päätyi muutamaa vuotta myöhemmin roviolle varsin erilaisista syistä: Gilles on alkuperäinen Ritari Siniparta, nykymääritelmissä sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin, John Wayne Gacyn, Ted Bundyn yms hengessä. 

Tournier ei lähde jälkiviisaasti projisoimaan päätepisteen perusteella ihmishirviöyttä alkuvaiheisiin, vaan ennemmin esittää että Gilles olisi ollut varsin tavallinen, hyväkin mies, ja Jeanne teki tähän suuren vaikutuksen, mutta juurikin tämän kuolema (ja pettymys kuningas Kaarle VII:n saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen) syöksi Gillesin raiteiltaan, ja teki sen perinpohjaisesti. 

Kirjassa on jännästi pieniä viittauksia Tournierin muuhun tuotantoon, Keijujen kuninkaaseen, Kolmen kuninkaan kumarrukseen, Meteoreihin, joinain konkreettisina mainintoina, ja joinain teemoina: Tiffauges on mukana paikannimenä, mutta Keijujen kuninkaan lastenkerääjällä on oma paralleelinsa tässä, kolme kuningasta mainitaan kuten myös Betlehemin lastenmurha, ja Gilles ja Jeanne muodostavat kaksikon jossa toinen päätyy toisen varjoksi ja jatkuvasti epätoivoisesti etsimään ja tavoittelemaan toista...(ja tietysti Tournierille ominainen fyysisyys, ajoittaiseen kuvottavuuteen asti, on mukana)

Mutta samalla on todettava että ehkä tämä kirja on kiinnostavin suhteessa noihin muihin kirjoihin, osa laajempaa kudosta muttei yksittäisenä kirjana mitenkään kirjailijan parhaimmistoa.

No, Helmet-haasteessa lähden hakemaan tällä kohtaa 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt (toinen kirja jonka päähenkilö on nimeltään Gilles odottaa lukemista mutta on jo tiedossa). 

Emi Yagi - Venus ja minä

Tämä Emi Yagin toinen romaani (suom. Raisa Porrasmaa) kuulosti kiinnostavalta uutuudelta, joten nappasin luettavaksi: japanilaista maagista realismia, jossa latinantaitoinen nuori nainen palkataan keskustelemaan viikottain museon antiikkisen Venus-patsaan kanssa. Nainen on aikamoinen neuroosikimppu, jonka päälle on kasvanut keltainen sadetakki jota ei voi riisua, ja joka aiheuttaa fyysistä oirehdintaa vaikkei sitä muut voikaan nähdä...

Ja, no, joo. Tuntuu että olen lukenut jo ihan tarpeeksi näitä japanilaisia tarinoita vieraantumisen kokemuksista modernissa yhteiskunnassa maustettuna aimo annoksella eksentrisyyttä ja/tai maagista realismia, varsinkin kun tiedän etten ole lukenut lähimainkaan niitä kaikkia. Ja päälle kasvava sadetakki ja sen aiheuttama oirehdinta tuntuu aika väsyneen osoittelevalta, enkä jaksanut innostua myöskään päähenkilön naapureista, muista työkuvioista yms, ne tuntuivat yhtaikaa alleviivaavilta ja mitäänsanomattomilta.

Venus oli tavallaan kiinnostava tapaus, ja tämä on tietysti täysin vieraantunut ympäristöstään koska on antiikin Roomasta tuleva patsas japanilaisessa museossa, ja suhtautuu siihen mainiosti tuoden silti vieraantumisen esiin. Joten nämä keskustelut kuolleella kielellä oli aika mainio idea, ja tätä teemaa, tekemisen omituisuutta, myös kehiteltiin, samoin kuin katseiden kohteena olemisen ja huomaamattomuuden dynamiikkaa. Tässä olisi ollut ainekset hyvään novelliin, joka olisi keskittynyt vain tähän ja leikannut pois kaikki ne loput osat (nytkin tämä oli satasivuinen pienoisromaani, eli ei kovin kaukana novellistiikasta...)

Kiinnostava idea tässä piili, ja kirjoittajan muulta tuotannolta rohkenen siis odottaa enemmän, mutta tämä ei romaanimitassa nyt kantanut.
Muita mielipiteitä löytyy: Laura, Mikko, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus...

Helmet-haasteessa laitan vaikka kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä (ikää ei mainittu, mutta eiköhän ehto toteudu).