18.11.2020

Josef Škvorecký - Sins for Father Knox

 
Olen aikoinani lukenut kaksi tsekkiläisen Josef Škvoreckýn suomennosta, moneen suuntaan kurottuvan ja iloittelevasti 1900-luvun aatehistorioita puhkovan tiiliskiven Ihmismielten insinööri, ja ironisen dekkarinovellikokoelman Luutnantti Borůvkan murheet, ja harmitellut että enempää ei ole saatavilla. No, onneksi on muitakin lukukieliä. 

Tämä teos on jatkoa noista jälkimmäiselle, eli taas ollaan dekkarinovellien äärellä ja luutnantti Borůvka on mukana kymmenen novellin ensimmäisessä ja viimeisessä.

Škvoreckýn aiemmin lukemassani tuotannossa on jo ollut metatietoista leikittelyä, kirjallisuusviittauksia ja genretietoisuutta, ja niin on tässäkin. Kirjan nimi ja teema viittaa brittiläisen dekkarin kultakauden kirjailijaan Ronald Knoxiin (kirjailijuuden ohella pappi, siitä titteli "isä"), jonka varsinainen dekkarituotanto on ehkä jäänyt unohduksiin, mutta joka muistetaan enemmän lajityyppiä käsittelevistä teksteistä: fiktiivisestä Sherlock Holmesin elämäkerrasta (jolla pohjusti sittemmin levinnyttä Holmesiana-harrastuneisuutta) ja erityisesti aikakauden dekkarikirjallisuuden kymmenestä käskystä, eräänlaisesta dekkaristin "reilun pelin" sääntökirjasta.
  1. The criminal must be mentioned in the early part of the story, but must not be anyone whose thoughts the reader has been allowed to know.
  2. All supernatural or preternatural agencies are ruled out as a matter of course.
  3. Not more than one secret room or passage is allowable.
  4. No hitherto undiscovered poisons may be used, nor any appliance which will need a long scientific explanation at the end.
  5. No Chinaman must figure in the story. (Note: This is a reference to common use of heavily stereotyped Asian characters in detective fiction of the time)
  6. No accident must ever help the detective, nor must he ever have an unaccountable intuition which proves to be right.
  7. The detective himself must not commit the crime.
  8. The detective is bound to declare any clues which he may discover.
  9. The "sidekick" of the detective, the Watson, must not conceal from the reader any thoughts which pass through his mind: his intelligence must be slightly, but very slightly, below that of the average reader.
  10. Twin brothers, and doubles generally, must not appear unless we have been duly prepared for them.
 No, vaikka aika moni perinteinen arvoitusdekkari meneekin tuon koodiston mukaisesti, niin toki jo brittiläisellä kultakaudella jotkut hyvinkin huomionarvoiset teokset noita rikkoivat (mm. ykkössäännön rikkomuksia osaan helposti mainita useampia kuin yhden jo Agatha Christieltä...)
 
Nyt näihin tarttuu Škvorecký: kymmenen novellia, joista kussakin rikotaan vuorollaan yhtä säännöistä. Ja näissä ollaan hyvin tietoisesti arvoitusdekkareita, siinä määrin että kussakin novellissa loppupuolella tulee välihuomautus että nyt lukijalla on tarpeeksi tietoa pystyäkseen sanomaan kuka on rikoksen suorittaja (joka ei ole aina murha...) ja myös mitä käskyä vastaan ollaan rikottu.
 
Kuten mainittu, luutnantti Borůvka on mukana vain kahdessa novellissa, varsinaisena sankarina tässä on yökerholaulajatar Eve Adam, jonka kaunis vartalo saa ansaitsemaansa huomiota mutta pian niin saa myös terävä pää. Ja Tsekkoslovakiassa ollaan samoin vain ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa, muissa Eve reissaa ympäri maailmaa Pragokoncertin työntekijänä tienaamassa vierasmaalaista valuuttaa valtiolle, tie vie Ruotsiin, Italiaan, Yhdysvaltoihin, Ranskaan, ja joka paikassa sattuu ja tapahtuu, jotenkin kuolemia ja muita rikoksia nyt sattuu tapahtumaan neiti Adamin ollessa paikalla...
 
Olen aiemminkin maininnut että vaikka pidänkin niin novelleista kuin traditionaalisista whodunnit-dekkareista, näiden yhdistelmään en ole kovinkaan ihastunut, novellimuodossa ei ehdi kunnolla kehitellä asioita, ja sama on tietysti tässäkin, varsinkin kun kirjan rakenne suorastaan alleviivaa tuota arvoitusdekkari-luonnetta. 
Mutta Škvorecký on kyllä tarpeeksi viihdyttävä kirjailija, sävy mukavan kieli poskessa ja toisaalta Eve Adam varsin kiinnostava päähenkilö, ammatinsa puolesta demimonde tulee tutuksi samoin kuin varsin ironinen suhtautuminen kotimaansa poliittiseen tilaan, mutta romanttisuus ja moraalisuus (omanlaisensa) ovat kuitenkin myös olennainen osa luonnetta.

Ja toki yksittäisissä novelleissa viittaillaan myös dekkarikirjallisuuden kliseisiin: on lukitun huoneen arvoitus, on tiukkoihin aikataulutuksiin perustuva tapaus, ja kovaksikeitetty dekkari heittäytyy niin labyrinttisen vinkuraiseksi että suuri osa noir-fiktiosta alkaa sen rinnalla näyttää suorastaan selkeältä...
Aina en osannut keksiä itse rikoksen jujua ennen loppua (mutta joskus), Knoxin sääntöjen rikkomukset sentään tunnistin paremmin (vaikka parissa kohtaa en ihan nyt kuitenkaan ollut vakuuttunut niiden käytöstä tai perusteluista).
 
Viihdyttävä teos kuitenkin, ja herran tuotantoa lienee syytä jahdata lisääkin jos sattuisi jostain löytymään.

----------------------------------------------------

Kun tämä nyt on hyvin metatietoinen dekkari, niin vinkkaan lukemaan Kyösti Salovaaran parin viikon takaisen jännärien erinomaisen puolustuspuheen. Sen kommenttiosastolla innostuin itsekin pohtimaan dekkarien lukemisen vaikutteita myös yleisellä tasolla (mainittu mm. kosmoksen puolustaminen, Rene Girard, mimeettinen väkivalta, syntipukkiteoria ja Karl Marx. Joskus kun ehtii ja jaksaa perehtyä asiaan lisää, noita ajatuksia voisi jatkokehitellä).

Henkilökohtaisella tasolla...en ole mikään jännärien suurkuluttaja, todistettavasti jonkin verran niitä tulee luettua mutta kuitenkin valikoiden (ja kun tässä taannoin selailin kustantamojen kevätkatalogeja, niin selaillessa hypin yleensä nopeasti yli ne miljoona jännäriuutuutta jota ensi vuoden alkupuoliskolla taas ilmestyy). 
Yleensä painotun juurikin perinteiseen whodunnitiin, arvoitusdekkariin, ja kyllä myös kovaksikeitetty perinne on vetänyt puoleensa, trillerit sen sijaan eivät yleensä ole minun juttuni. Eikä noissakaan mitä luen välttämättä se dekkarijuoni ole niin keskeinen, ennemmin yhteiskunnan ja ihmisten suhteiden kuvaukset behavioristisella kerronnalla, kiinnostavat miljööt. Ja tietysti myös moraaliset kysymykset ja etiikan erikoistilanteet, joita voin mielelläni pohtia myös tietyllä abstraktiuden tasolla (eli minulle käy hyvin että kosmos järkkyy ihan vaan murhan an sich olemassaololla, ei sitä tarvitse korostaa lisäämällä mahdollisimman raakoja yksityiskohtia mitkä kaikki ruumiinosat on viillelty ja katkottu ja tapahtuiko se ennen raiskausta vai sen jälkeen). Ja joskus toki törmää dekkareihin joissa se varsinainen rikosjuoni tuntuu olevan lähes sivuseikka ja keskitytään täysillä noihin muihin elementteihin ja tämä passaa minulle hyvin (mm. Dorothy Sayersilla on pari...)

4 kommenttia:

  1. En tiedä onko tuosta Knoxin listasta erilaisia versioita, mutta mielenkiintoista että jostakin genrestä voi laatia tuollaisen sapluunan kirjailijan ja lukijan opastukseksi.

    Jos mennään enemmän jännärien,trillerien ja toimintaromaanien puolelle, listaa pitäisi täydentää tai sitä ei ehkä pystyisi edes laatimaan. Puhumattakaan ns. vakavasta kirjallisuudesta.

    Minä lisäisin tuohon Knoxin sapluunaan ainakin sen, että poliisimiehen/naisen perheenjäseniä ei saisi sotkea rikollisten ja pahisten kohteeksi ja uhreiksi. Pohjoismaisessa dekkarissa sellainen sotkeminen näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan tuo Knoxin lista sijoittuu hyvinkin tarkasti tiettyyn hetkeen, 20-luvun loppuun, kun lajityyppi oli tarpeeksi hyvin etabloitunut että joukko kirjoittajia perusti The Detection Clubin (Knox yhtenä perustajajäsenenä, ja jäsenet ainakin muodollisesti sitoutuivat näihin sääntöihin, vaikka niitä enemmän ohjeiksi tulkittiin). Mutta toisaalta esim. Watson-hahmo alkoi olla jo epämuodikas...

      Muistelen joskus kuulleeni mietteitä että brittiläisessä kulttuurissa on suosittuna piirteenä suhtautua asioihin peleinä ja keksiä kaikenlaisille urheilupuuhasteluille standardoitut säännöt, siihen on syynsä että esim. jalkapallo lajina tulee Englannista...
      Ja tavallaan tässä on samaa, perinteinen dekkari on peli ja pelissä on säännöt...mutta vapaamuotoisemmissa jännäreissä on jo hankalampaa.

      Tuo yhteys The Detection Clubiin on antanut näille Knoxin säännöille oman erityisaseman, mutta pikaisella nettikierroksella löysin myös ainakin S.S. Van Dinen 20 sääntöä:
      https://www.openculture.com/2016/02/20-rules-for-writing-detective-stories.html
      ja Raymond Chandlerin kymmenen käskyä:
      https://www.openculture.com/2014/02/raymond-chandlers-ten-commandments-for-writing-a-detective-novel.html

      Poista
    2. Hah, sait minut laiskuudesta kiinni. Muistelin että Chanderilla oli oma listansa, mutta en viitsinyt nousta nojatuolista tsekkaamaan. Juurihan äskettäin sitä maineikaista Chandlerin Se murhaa joka osaa -esseetäkin lainailin. Täytyy vähän selailla taas Chandlerin kirjoituksia.

      No, pääasia on että olit ahkerampi kuin minä.

      Poista
    3. Hehee, olin tuon Chandlerin listan kyllä varmasti joskus nähnyt mutten muistanut, mutta kun kävin katsomassa minä vuonna Detection Club perustettiin niin siellä nousi esiin Van Dine ja sitä katsoessa myös Chandler (joka omilla käskyillään varmaan myös kommentoi Van Dinea ja Knoxia).

      Mutta on tosiaan kiinnostavaa että dekkarit lajityyppinä ovat muodostaneet tämäntasoista diskurssia jo käytännössä muotoutuessaan. Jossain muissa genreissä vastaavat ovat olleet ennemminkin kliseiden piikittelyä...

      Poista