Marja-Liisa Vartio - Seppele

Hyllyyn on kasautunut aikamoinen pino vanhoja runokirjoja, sisällöltään hyvin sekalaista, mutta näitä lienee luvassa lähitulevaisuudessa enemmänkin. Koska kukapa näistä bloggaisi jos en minä?

Kuten nyt vaikkapa tämä Marja-Liisa Vartion jälkimmäinen runoteos vuodelta 1953. Olen aikoinaan lukenut romaanin Kaikki naiset näkevät unia, ja näköjään ollut tuolloin hieman varautunut sitä kohtaan, mutta jälkimielikuvat ovat kuitenkin olleet tarpeeksi positiivisia, että lisääkin voisi lukea. 

Ja täytyy todeta, että jos ei olisi samaa nimeä kannessa, niin en arvaisi näitä saman kirjailijan teoksiksi. Vaikka kirjalla ei kokoa olekaan, on moni runoista suht pitkä ja eeppinen, balladimainen, sisältönä historiallista ja mytologista legenda-ainesta. Jotkut legendat ovat tunnetumpia (Raamatun Simson-kertomus), jotkut tuntemattomampia (Maria Magdalenan saapuminen Saint Baumiin etelä-Ranskaan), jotkut ehkä Vartion omaa keksintöä, tai ainakaan en tuntenut alkulähdettä, ja ei-eeppisissäkin runoissa on varsin arkaainen, historiallis-eksoottinen sävy, häivähdys unen ja loitsun hohdetta. Hieman tästä tuli mieleen Tulenkantajat ennemmin kuin lukemani Vartion aikalaismodernistit...

Mitta on pääosin vapaa, mikä joskus sopii hyvin, tuoden runoihin kerronnallisen ja koetun tuntua, mutta mukaan tulee joskus myös harmittavaa ryhdittömyyttä, mitallisemmalla laulumaisuudella olisi ollut ajoittain tilausta ja jotkut runot eivät ole ihan niin hyviä kuin ne tuntuisivat voivan olla. Kiinnostavia tunnelmia kuitenkin löytyy, vaikka tuskin se ihan ylittämätön menetys oli, että Vartio päätyi keskittymään proosaan.  

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa 

Simson

Vuorella istun minä, Simson,
hartioillani seitsemän palmikon paino.

Paljain käsin kaasin jalopeuran,
tuhannen filistealaista löin aasin leukaluulla.

Voima - seitsemän palmikon
kiveä raskaampi paino.

Simson - Simson - laulaa Israel
ja kiertää seppeleitä hiusteni koristeeksi.
Eivät he tiedä; vuorella Simson itkee.

Ei tarina enkelistä ja uhrisavusta minulle riitä.
Mitä hyödyttää kaataa yhtä jalopeuraa,
kun erämaa on jalopeuran raivoa tulvillaan,
ja jos huomenna en kaada kolmea
     ja huomisen jälkeen
kolme kertaa kolmea jalopeuraa,
ei minun ylistystäni lauleta enää Israelin suulla.
Tänään he tanssivat voittoa tuhannesta
     filistealaisesta,
mutta huomenna he tahtovat minun lyövän
     kolmetuhatta.
Vaikka jokaisen kaupungin portit mereen kannan,
timnalaisten arvoitukset tuhanteen kertaan 
     ratkon -
seitsemän palmikkoa,
yhä raskaammin kuin nuijat, takovat hartioita.

Vaan Israelin tyttäret tanssivat,
     tanssivat vastaan
kun Timnan maasta palasin lyömästä
     filistealaista.
Seppeleen he laskivat kulmilleni
ja lauloivat: Simson - sankari.
Eivät he tiedä: Israelin seppele on tuska.
Täällä vuorella punovat pilvet mustia lehviä
ympäri päätä.

Vaan suloisena kaikui laulu,
kun neitsyet vastana tanssivat
ja suloisempana muita kuin huilu kuin tuuli
Delilan ääni.

Simson - Simson - soitteli Delila
punaisella suulla.

Delilan nilkkarengas on helissyt Simsonin lävitse
ja käsivarren rengas on helissyt.

Voima, voima.
Seitsemän palmikkoa näin unessa kiertävän
     Delilan jalkoja.
Tomu oli pudonnut ja harmentanut hiusten
     kiillon.
mutta Delilan helmoissa nukkui Simson
     kuin lapsi.
Ja Delila leikitteli seitsemän palmikon
     tuuheilla päillä. 

Pentti Saarikoski - Mitä tapahtuu todella?

En ole Pentti Saarikosken omaa tuotantoa aiemmin lukenut, joitain suomennoksiaan toki. Käteen osui tämä, joka oli ilmeisesti läpimurtoteos vaikka jälkimaine taitaa kruunata muita kirjojaan huipuiksi.

Ja olihan tämä; irraudutaan runouden perinteestä, teoksen kieli on nykyäänkin yhä varsin poikkeuksellinen ja radikaali sirpaleisuudessaan ja rikkonaisuudessaan. Mitään erillistä runokieltä ei enää edes yritetä, ajatusten kappaleet törmäilevät jäsentymättömästi keskenään ja katkeilevat...

Avant-garde-vaikutteiden ohella mieleen tuli Saarikosken tunnettu klassillinen perehtyneisyys (jota väläytellään tässäkin), ja tapa jolla joitain antiikin tekstejä on säilynyt hyvinkin rikkonaisina ja fragmenttisina, onko sellaisen tietoinen tavoittelu ollut yhtenä ohjaavan periaatteena.

No niin, runouden kieltä eittämättä on uudistettu. Sainko tämän lukemisesta paljoa? Ööö...

puiden maailmasta
                              männyn oksat näkyvät
tänne
        minä istun huoneen perällä
                              ja keksin uusia kirjaimistoja
lasi särkyy solun seinät
                              musertuvat kuin vene
                                                  meri kääntyy
                                                  joku huusi
                              puun äänellä puiden
 

Juhan Paju - Haapsalun saunamurhat

Satunnainen löytö kirpparilta, mutta dekkareita ei-niin-tavallisilta kulttuurialueilta voi hyvin ottaa luettavaksi, ja kustantaja Taifuuni on kiinnostavia kirjoja julkaissut (suom. Samuli Juvonen).

Haapsalu on pieni kaupunki Viron luoteisrannikolla, ja sinne Juhan Paju on sijoittanut dekkarinsa (jolle on näköjään tullut suomeksi pari jatko-osaakin). Liikemies Ants Riisenin kuolema ei vaikuta mitenkään kummalliselta, mies on kuollut juopottelujuhlien jälkeen saunaan, sydän petti. Mutta miehen leski väittää että kyseessä on murha, ja kun myöhemmin sama seurue kokoontuu samaan paikkaan samoin juopotteluaikein, ja sen seurauksena toinen mies katoaa, niin vaikuttaa että jotain on pielessä, ja miliisimajuri Toivo Kivistik tarttuu työhön. Vaikka tai koska juttuun on myös sekaantunut nuori tarjoilijatar jonka viehätykselle Kivistik ei ole immuuni...

Tjooh. Juoneltaan tämä nyt ei mitenkään kovin suurta vaikutusta tehnyt, mutta miljöö on tavallaan kiinnostava: kirja on ilmestynyt alunperin 1990, ja ollaan vielä nimellisesti neuvostoajassa mutta kyllähän se vetää sen verran havaittavasti viimeisiään että käytännössä ollaan jo omillaan: murros on jo niin pitkällä ettei siihen edes oikein kiinnitetä huomiota. Ja, no, muuten tämän luki aika kivuttomasti mutta tuskin jään muistelemaan.   

Pieter de Poortere - De Leeuwen van Vlaanderen (Flanderin leijonat)

Sitten vuoroon teos, jossa historiallisia kerrostumia riittää. Tämä lukemani teos on ilmeisesti aika reippaasti yksinkertaistettu sarjakuvaversio Hendrik Consciencen kansallisromanttis-historiallisesta romaanista De Leeuw van Vlaanderen, teoksesta joka nauttii flaaminkielisessä Belgiassa vankkaa klassikkoasemaa. Joskin kansainvälisesti ei ehkä ole kovin tunnettu teos (on näköjään kuitenkin käännetty suomeksi vuonna 1919 ja löytyy projekti Lönnrotista: uhka vai mahdollisuus?) ja mitä Wikipediasta vilkaisin, ei edes Belgiassa ole nykyään kovin paljoa luettu. Mutta ahkerasti sovitettu: sarjakuvasovituksia on tehty kuulemma yhdeksän (tunnetuin Bob de Moorin), ja leffaversioitakin löytyy...Ei niitäkään kai kovin helposti muilla kielillä löydä, ja erityisesti se ilmeisin käännöskieli, ranska, loistaa vähäisellä innostuksella, aiheesta johtuen. 

Kirjan aiheena on nimittäin keskiaikainen sota Flanderin ja Ranskan välillä, ja ilmeisesti teoksessa ei juuri tavoitella neutraaliutta tai eri näkökulmien esittelyä: flaamit ovat hyviä ja ranskalaiset pahoja, ja tässä keskeisesti kuvatun taistelun voittavat sankarillisesti flaamit. Niinpä teos on ollut flaaminationalistien suosiossa, ja ilmeisen suosittu piikittelymuoto muillekin, josta tuo lukuisten versioiden määrä.

Ja tätä henkeä kyllä löytyy myös tässä Pieter de Poorteren versiossa, jossa mutkat laitetaan suoriksi ja kieli poskeen. Olen aiemmin kommentoinut, että hollantilais-flaamilainen huumori tapaa olla aika rankkaa ja räväkkää, ja Poorteren sarjojen tyylitelty lastenkirjamainen ulkoasu yhdistettynä mustaan ja groteskiin huumoriin on kyllä hyvä edustaja (tunnetuinta sarjaansa Boerke/Dickie on tullut suomeksi kaksi albumia, Hitlerin poika ja Dickie Hollywoodissa). Tämä ei ole Boerken rankkuussasteikolla, mutta ottaen huomioon, että tämä Lees-Trip-sarja on nimenomaan tarkoitettu helpoksi luettavaksi lapsille, niin monessa muussa kulttuurikontekstissa voisi jotkut piirteet aiheuttaa nikottelua...ja se antiranskalaisuus on kyllä täysillä mukana (vaikka naureskellen suhtaudutaan myös flaameihin...)

Suurin osa Poorteren sarjoista on sanattomia: tässä tekstiä on, mutta ensisijaisena kohderyhmänä on tosiaan vastikään lukemaan oppineet lapset, joten kuvakerrontaa on, ja kieli on hyvin yksinkertaista: minunkin varsin vajavaisella kielitaidollani tarvitsi konsultoida sanakirjaa vain pari kertaa.

Ja kirjassa julistetaan toivon tärkeyttä, kun ankeat sortajat pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän, ja miten se toivo sitten kanavoidaan toiminnaksi. Leijoniakin tuli useita yhden sijaan, koska me voimme kaikki olla niitä.  

Ei tämä ehkä huomattavimpien sarjakuvien joukkoon nouse, mutta viihdyttävä pläjäys kuitenkin, ja tulipa tutustuttua myös tähän Consciencen kirjallisuusklassikkoon (version uskollisuudesta en esitä arvailuja). Ja  Helmet-haasteeseen saadaan kohta 45. Kirjassa on isä ja tytär: prinses Gisela ja isänsä, Vlaamse graaf, ovat tuossa esimerkkisivun ekassa ruudussa. 

Sami Marte - Johanneksen ilmestykset

Tästä kirjailijan esikoisteoksesta näin mainintoja somessa, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta että piti hakea luettavaksi. Kuten päähenkilönsäkin, Marte itse on seurakuntapappina Espoossa, joten varsin paljon kirjassa varmastikin ammennetaan kokemuksesta, mutta toivottavasti paljon on myös fiktiota.

Johannes on keski-ikäinen pastori Espoon tuomiokirkossa, mutta pahanlaatuinen työuupumus painaa päälle, ex-vaimo on lähtenyt maailmalle ja suhteet aikuisiin lapsiinkin ovat käyneet etäisiksi. Työtoveri, suntio Siiri, voisi kiinnostaa muutenkin kuin työtoverina, vaikka tämä onkin naimisissa...ja sitten alkaakin tapahtua kaikenlaista, mutta mikä onkaan totta ja mikä unta, haave- tai painajais-, ja miten niihin suhtautua oli kyse mistä tahansa.

Varsin omalaatuinen teos tämä on: varsin realistisen tuntuiseen kuvaukseen papin työstä, psykologiasta ja uhkaavasta loppuunpalamisesta, limittyy aimo annos vanhasta kansanperinteestä ja kristillisistä henkivoimista ammentavaa yliluonnollista kauhua hieman Blattyn Manaajan hengessä, ja tästä sitten siirrytään sulavasti uskon, toivon ja rakkauden, pelastuksen ja pyhien yhteyden teemoihin, pääsiäisen mysteeriin.

Hieman kirjassa kuuluu tilityksen ja esitelmöinnin tuntua. Espoon vanha kirkko miljöönä on hyvin esillä ja puheena, ja toisaalta huvitti pienimuotoinen piikittely seurakuntaelämästä, jossa kannetaan kovasti huolta trendikkäiden yhteiskunnallisten aiheiden edustavuudesta kun taas sellaiset pikkujutut kuin rukous tai jumalanpalvelukset voikin jättää sivuun...mutta samalla kokemuksellisuus ja konkretia tulee kyllä esiin. Vastaavasti myös toden ja harhan horjunta, kauhuelementit jotka sekä ammensivat psykologisesta taustasta että löivät rapsakasti yli, olivat onnistuneesti toteutetut. Ja tältä pohjalta päästiinkin sitten tarkastelemaan näkyvän ja näkymättämän, konkretian ja mysteerin rajaa kuten kuuluukin (mutta tällöin kirjassa pariinkin kertaan esitetty ajatus uskon ja leikin suhteesta tuntuu oudolta: tavoitan ajatuksen mutta noin ilmaistuna se tuntuu laistamiselta). 

Esikoiskirjailija revittelee moneen suuntaan: kokonaisuus ei aina ole ihan tasapainossa mutta kiinnostavista aineksista tulee mielenkiintoinen sekoitus.