Ranskalaisen runoilijan Alain Bosquetin tuotantoa ei ole vissiin juuri suomennettu, tämä oli ainoa löytämäni Kirjasammosta (suomennos Sirkka Aulanko), mutta tuotantoa on ja ilmeisesti arvostettuakin.
Bosquet määrittelee itsensä ateistiksi, jota askarruttaa mystiikka, ja tästä jännitteestä sitten syntyy tämä kirja. Tästä jännitteestä (Flannery O'Connor on käyttänyt joskus termiä 'Christ-haunted') on toki syntynyt hyvinkin kiinnostavaa taidetta, esim. arvostamani Pär Lagerkvist on kirjoittanut paljon ja kiinnostavasti kristinuskon teemoista sitoutumatta kuitenkaan uskonnollisuuteen, ja mm. Ingmar Bergmanilla on myös onnistumisia tällä saralla...
Mutta epäonnistumisia ja heikkoja esityksiä löytyy myös yllin kyllin. Ehkä kyse on kyvystä itsereflektioon, että Lagerkvist ja Bergman katsovat ihmistä ja ihmisyyttä ja käsittelevät sitä, jolloin on mahdollista pystyä esittämään jotain oikeasti tärkeää, mutta vastaavat yritykset sanoa jotain Jumalasta tai suoraan uskonnoista toiseutena päätyvät olemaan lähinnä vaivaannuttavia.
Mistä päästäänkin Bosquetiin. Kirja on täynnä lyhyitä runoja, joissa hyvin antropomorfinen Jumala miettii luomista, lähinnä puuhastellen kaikenlaista. Tästä ajatusmallista tuli mieleen lähinnä että tämä voisi olla ihan huvittava parodia Isaac Newtonin ja joidenkin aikalaistensa teologisista näkemyksistä, eli jos teos olisi 1600-1700-luvun vaihteesta niin se voisi käydä ihan nokkelastakin, mutta miksi se on kirjoitettu (saati sitten suomennettu) 1900-luvun lopulla, sitä en ymmärrä.
Alkupuolen runot vielä luin ihan kirjamaisesti, mutta tuotapikaa tylsistyin ja päädyin vain selailemaan josko sieltä jotain ajatuksentyngäksi kelpaavaa löytyisi.
Noin 120 runon joukosta tämä kelpaa (mahdollisesti koska, kuten edellä viittasin, siinä näkökulma kääntyy ihmiseen).
Ihminen kertoo:
"Punnitsin vaa'alla ruumiini:
viisikymmentäyksi kiloa.
Sitten punnitsin tuskani ja ahdistukseni:
neljä tonnia kumpikin.
Sitten punnitsin sieluni:
kukonhöyhen.
Sitten punnitsin sanani,
raskaat aamulla, tyhjät illalla.
Viimein minä punnitsin Jumalan:
viisari pysyi nollassa."
Ja Jumala vastaa:
"Ei se mitään sillä minä olen vaakasi."
Aika hyvä runo-ote! Itse en oikein päässyt Lagerkvistin ajatuksiin sisälle. Tämäkin kirjailija on minulle tuntematon ja tuo kansikuva ei ainakaan vedä minua puoleensa. Jossain määrin tuon valitsemasi runon perusteella runoja voisi ehkä kuitenkin vilkaista. Runokokoelmissa joita olen lukenut vain harvassa on useampi todella uppoava yksilö. Sellaisen kun löytää on kuin aarteen löytäisi.
VastaaPoistaVaan kuten mainitsin, valitsin tähän suunnilleen sen ainoan runon joka teki vähän suuremman vaikutuksen (joskin myönnetään, jossian vaiheessa aloin lähinnä selailla ja silmäillä joskin joku muukin yksittäinen potentiaalinen hyvä runo on ehkä mennyt ohi).
PoistaMinä joskus tykkäsin tästä kirjasta. Varsinkin tuo runo joka on kirjan etukannessa, tuntui minusta mainiolta. Muistelen tosin, että aika monet runoista vain lukaisin läpi, mutta niinhän käy kokonaisten kirjojenkin kanssa. Olen Ainon kanssa samoilla linjoilla sikäli, että mielestäni yksikin puhutteleva runo saattaa tehdä kokoelmasta minulle hyvän. Ja tuo sivun 81 runo on minusta sellainen.
VastaaPoistaNo, hyvä että myötämielisempiäkin lukijoita on...
PoistaJa joo, tuosta periaatteesta, josko yksikin hyvä runo tekee kokoelmasta hyvän, ollaan jutusteltu aiemminkin (kun blogissa oli enemmän runoja, nyt ne ovat vähän sivussa), ja taidan yhä kallistua enemmän siihen suuntaan että luen kokoelmia mieluummin kokonaisuuksina, sillai eri runojen välistä synergiaa arvostaen.
Täytyy tarkentaa ajatustani, siis jos runokokoelmasta löytää yhden hyvän runon, niin se löydetty runo on kuin aarre. Hyvä runokokoelma toki sisältää enemmän kuin yhden hyvän runon. Tuon yhden hyvän runon vaikuttavuus korostuu jos teoksessa muuten on 'mitäänsanomattomuutta', siksi se on kuin aarteen löytäisi. Mutta se aarre ei tee runokokoelmasta sinällään hyvä, vaan runokokoelma jää kuin lahjakääreeksi, johon se aarre on paketoitu. :)
PoistaMe ihmiset elämme niin eri todellisuuksissa. Uskovaiselle Jumala ei koskaan voi tyhjentyä ihmisen sanoihin ja kuvaelmiin, ateistille ehkä voikin. En ole erityisesti lukenut tällaista kirjallisuutta, mutta voisin kokeilla.
VastaaPoistaTavallaan se on mystiikan ideakin, jatkuva ammennettavuus...ja siinä mielessä näissä ateistisissakin obsessioissa on ehkä kysymys mystisyydestä, mutjoo, tämä ei minua vakuuttanut...
Poista