La passion du Christ (näytelmä)

 

Ja vaihteeksi taas näytelmiä, tällä kertaa kaukaa historian syövereistä: antiikin Kreikan draaman tyyliä ja tekstiäkin lainaileva versio pääsiäisen tapahtumista evankeliumien mukaan. Traditio on nimennyt kirjoittajaksi 300-luvun lopulla eläneen kirkkoisän Gregorius Nazianzilaisen, mutta moderni tutkimus on aika hajallaan näytelmän ajoituksessa: jotkut pitävät Gregoriusta hyvinkin mahdollisena kirjoittajana, tai ainakin jotain tältä vaikutteita saanutta henkilöä, oppilasta tms., toiset taas sijoittavat näytelmän tuntemattoman kirjoittajan Bysanttiin jonnekin vuoden 1000 tienoille ja näin ollen kyseessä olisi pastissi pastissista...

Kielen perusteella tämä on ilmeisesti varsin hankala ajoitettava, koska on myöhäisantiikissa ja keskiajalla käytössä oleva tekstimuoto, cento: jonkun tunnetun vanhemman kirjoittajan tuotoksista otetaan rivejä ja kootaan näistä uusi teos. Tässä tapauksessa käytössä on Euripideen tuotanto (ja tämä teksti löydettiinkin alun perin liitettynä kokoelmaan Euripideen näytelmiä), muut kirjoittavat ovat tehneet centoja mm. Homeroksen tai Vergiliuksen tuotannon perusteella.

Tämä piirre, antiikin Kreikan reettoristen ja kulttuuristen elementtien käyttö tekstissä, joka kuitenkin on sisällöltään hyvin syvästi kristillistä, olisi tosiaan sellaista, jota Gregorius Nazianzilainen voisi hyvin tehdä. Teksti tosiaan vilisee lainauksia Euripideen näytelmistä (lukemani versio on kriittinen laitos, jossa kaikki tunnetut oli merkitty, ja ilmeisesti tämän näytelmän sitaattien perusteella on tehty joitain huomioita alkuperäisten näytelmien sanamuodoista, osioista jotka niissä ovat ehkä korruptoituneet), ilmeisesti alkukielinen muutenkin noudattaa kieleltään Euripideen tyyliä, ja rakenteessakin on antiikin Kreikan henkeä: yksittäiset henkilöt puhuvat keskenään tai pitkillä monologeilla, kuoro kommentoi, varsinainen toiminta tapahtuu jossain lavan ulkopuolella ja seurataan enemmän henkilöiden reaktioita tapahtumiin...

Tapahtumat sen sijaan ovat suoraan evankeliumeista: Johanneksen evankeliumi keskeisenä, mutta mukaan on otettu myös synoptisten evankeliumien tapahtumat, ja itse asiassa ponnisteltu kovasti, että ne erojensa puolesta saataisiin harmonisoitua yhteen (ketkä missä vaiheessa menevät haudalle ja mitä siellä tapahtuu jne). Näytelmä jakautuu kolmeen kohtaukseen, Jeesuksen ristintiehen Golgatalle, ristiltäottoon ja hautaamiseen, ja pääsiäisaamun ylösnousemukseen haudalla: sanan nykymerkityksessä tämä siis ei varsinaisesti ole tragedia, ennemmin päinvastoin.

Aika paljon tapahtumia siis pysyy varsinaisten kohtausten ja näyttämön ulkopuolella, ja varsinaisena keskushenkilönä tässä onkin Neitsyt Maria, joka onkin Euripideen kerronnalle mitä sopivin hahmo, äiti joka seuraa poikansa kuolemantuomion täytäntöönpanoa...

Joskin samalla tässä noudatetaan Johanneksen evankeliumin henkeä, hyvinkin runsasta teologista pohdintaa, joka liikkuu sellaisella tasolla, joka ei olisi edes mahdollinen tapahtumahetkellä: erityisesti Maria tarkastelee tapahtumia myös tulevien vuosikymmenien ja -satojen teologisella kommentoinnilla. 

 

Historiallinen realismi ei siis tosiaankaan ole kirjoittajan intresseissä, vaan fiktiivisestä näytelmäluonteesta huolimatta passion teologinen kommentointi on tärkeämpää.

Psykologisen uskottavuudenkin kannalta ratkaisu on, no, hämmentävä, miten sovittaa yhteen dramaattisesti kärsivä äiti ja tämän tasoinen (lähes)kaikkitietävyys, joka tietää jo odottaa tulevaa ylösnousemusta ennen kuin poika on edes saatu ristille...ja toisaalta ristiriita on kiinnostava: vaikka tietoisesti järkeilisikin, että asiat ovat juuri näin, niin onko ihmisen käytös silti aina rationaalista raastavan tuskaisten kokemusten kohdatessa...

Näytelmä on tosiaan hyvin voimakkaasti Neitsyt Mariaa korostavaa ja tämä esitetään hyvinkin myöhemmän mariologisen kultin hengessä ylivertaisena esirukoilijana (tämän pyynnöstä Jeesus antaa anteeksi Pietarille tämän paon ja kieltämisen jne...), ja alkutekstissä tittelinä käytetään nimitystä Theotokos, Jumalansynnyttäjä. Tämä luonnollisesti puhuisi enemmän sen puolesta, että näytelmä on Gregoriuksen jälkeiseltä ajalta, aikaisintaan 400-luvulta, kun Theotokos ja mariologia muutenkin nousi kunnolla suosituksi vasta Efesoksen kirkolliskokouksessa 431, joskin on se siellä täällä esiintynyt aiemminkin.

Laadullisesti sanoisin että tämä on jännä kuriositeetti, varsinaisena draamana ei mitenkään terävintä kärkeä, vaikka on Marialle jotain aika vaikuttavia puheita kirjoitettu, ja teologiselta ja hengelliseltä kannalta, no, ehkä vähän liiankin omalaatuinen. Mutta jännä kuriositeetti on toki sopivasti virittyneelle lukijalle lukemisen arvoinen.

Ja Helmet-haasteessa saan tällä otetaan tietysti kohta 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.