Maimu Berg - Pois

 

Lähes satunnainen kirjavalinta divarin hyllystä, kun joskus aikaa sitten kävin Suomessa. Mutta Taifuuni-kustantamolta ilmestyi aikoinaan joitain aika kiinnostavia teoksia itä- ja keski-Euroopasta, virolaista kirjallisuutta ihan mielelläni voisin lukea ja takakannen perusteella tämä vaikutti ehkä kiinnostavalta sillai muutaman vuoden takaisen Leningrad-Ost-Berlin-lukuhaasteen hengessä. 

Ja näköjään Maimu Bergiltä on muutama muukin kirja ilmestynyt suomeksi (tämän suomennos Hannu Oittinen), ja tämä oli näköjään hyvinkin tuoreeltaan käännetty, sekä alkuteos että käännös ovat vuodelta 1999.

Tapahtumat sen sijaan ovat syvällä neuvostoajassa, 60-luvun Virossa. Nuori taidemaalari Ennu ja filologian opiskelija Tamara tapaavat ja rakastuvat, mutta rakkaudessa on myötä- ja vastoinkäymisiä...ja kuinka nuori aviopari voi edes elää ja hengittää maassa, joka on historian poispyyhkäisemä ja valloittajan ankaran kontrollin alainen: halu pois, vapauteen, jonnekin missä voi hengittää, pakottaa keksimään keinot lähteä vaikka se pakottaisi jättämään taakseen niin paljon, ja mitä se lopulta on, vapaus...

 

Vapausko? Kenellä sitä muka on? Kun matkustaa turistilaumassa Kreikkaan tai Kanariansaarille, niin vapautta suo ennen kaikkea se, mitä täällä on tarjolla joka puolella ja halvalla - viina.

 

Tunnelma on yhtaikaa surumielistä ja huvittunutta: ajan ankeus ja harmaus tulevat kyllä esiin, joskus raadollisissakin yksityiskohdissa, ja toisaalta niihin otetaan tiettyä kapinallista etäisyyttä, joka leimaa monia henkilöitäkin: toki kaikenlaista joutuu tekemään ja kokemaan, mutta ilkikurinen hiljaisen kapinallinen henki, monissa muodoissaan, on kuitenkin monilla tallella...

Kerronta vaeltelee hieman tajunnanvirran tienoilla, subjektiivisten kokemusten ja aistimusten sarjoina, ja mukana on myös jonkin verran surrealistisen absurdeja osioita...piirre joka tuntuu tulevan kovin usein vastaan uudemmassa virolaisessa kirjallisuudessa ja johon, myönnetään, en ole kovin ihastunut: tässäkin tuntui jonkin verran sellaista tyhjäkäyntiä jota itse olisin karsinut pois.

Mutta kirjan ydin, rakkaustarina ja vapauden pohdinta, kyllä toimii. Viehätyin kuinka epäsentimentaalisena rakkauden kuvaus pysyy, samalla kun se kuitenkin tuntuu todelliselta ja aidolta: kyllä, Ennu ja Tamara tosiaan rakastavat toisiaan ja rakkaus vaikuttaa heihin, ja samalla he ovat myös erillisiä henkilöitä omilla luonteenpiirteillään, ympäristöllä, ajoilla ja paikoilla on omat vaikutuksensa ja asioita tapahtuu...

 

Samalla tavalla vapaudesta puhutaan, no, epäsentimentaalisesti, siinäkin on aitouden ja totuuden tuntua, ja samalla siitä esitetään huomioita, joita ei usein näe tarinoissa, joissa paetaan totalitarismin ikeen alta. 

Ja tällä aiheella tuntuu olevan laajempaakin resonanssia nykyaikana kansainvälisessä muuttoliikkeessä, millaiset voimat ja vaikuttimet ajavat ihmisiä pois, millaisia ihmisiä ja miten (siis ainakin silloin kun kyseessä ei ole ihan täysi humanitaarinen kriisi ja hengenhätä...)

Kirjan keskeisissä teemoissa löytyy siis myös universaalia antia heillekin, joita neuvosto-Viron 60-luku ei jaksa kiinnostaa. Ja jos se puoli taas kiinnostaa, niin toki silloin kirja on mitä suositeltavin (ja kirjailija on näköjään sopivasti Ennun ja Tamaran ikäluokkaa ja opiskellut Tartossa filologiaa, eli kerrotuissa kokemuksissa lienee myös jotain omaa)

Maailman silmissä heidän valtiotaan ja kansaansa ei ole ollut olemassa enää aikoihin, tsekkien esimerkin seuraaminen saattaisi palauttaa jotakin maailman mieleen mutta ilmeisesti virolaiset eivät edes halua olla olemassa. Heikkojen laiha ja tavallinen lohtu, että maailman silmissä kuollut on parempi kuin kokonaan kuollut. Aivan kuin kuolema olisi pahinta. Entä mitä varsinaista hätää heillä oikeastaan oli? Nälkä ei vaivannut, ei ollut työttömyyttä saati määräilevää isäntää, kaikki oli omaa, sen kun otat mitä haluat. Urakehitystä ei rajoittanut muu kuin omatunto, ja senhän saattoi yleensä helposti sivuuttaa.

Leif voi palatessaan kertoa järjestelmän miehelle rauhallisin mielin täyden totuuden, sillä ainakin se mieliala, johon hän kotimaassaan törmää, on imperiumimielinen ja sovitteleva, ja kaikenlainen usko muihin mahdollisuuksiin näyttää olevan mennyttä. Lammaskarjaa, jonka yli voi huoletta ajaa tankilla. Orjia vailla tulevaisuutta.