Kersti Bergroth - Eläviä ja kuolleita

En ole tainnut aiemmin Kersti Bergrothin kirjoja lukea, vaikka aikeissa on ollut pitkään: jotain vanhoja pakinoita olen tainnut nähdä, ja tiedän elokuvakäsikirjoittajana, ja kirjojakin on tullut nähtyä, muttei tätä ennen luettua. No nyt sitten, ja postauskin saadaan sopivasti nimipäiväksi naistenviikolle.  

Aika merkillinen tämä romaani kyllä oli: varsinainen juoni on aika epämääräinen, ennemmin tämä on psykologis-sosiaalis-filosofinen kuvaus nuoresta Annasta ja hänen lähipiiristään. Anna menee nuorena naimisiin, jää nuorena leskeksi, ja sen jälkeen tekee väitöskirjaa Goethesta ja liikkuu perheen ja tuttavien seurassa: oma lemmenjuttukin on mukana ja sivusta seurataan sitten joitain muita.

Kirja ilmestyi vuonna 1945, mutta sodasta ei ole mainintaakaan: loppupuolella lehdestä luetaan maailman levottomuuksista, joten ehkä tässä sitten asetutaan jonnekin 30-luvun loppupuolelle: tarkempia aikamääreitä ei anneta. Mutta ehkä sodan loppu näkyy kuitenkin kirjan nimessä mainittujen kuolleiden ja suhteiden näihin pohdinnassa:

"Minulla on kolme elämää: tavallinen yksityinen elämäni, elämäni kuolleitten ystävieni kanssa ja elämä kuolleitten suurmiesten kanssa. Millä oikeudella sanotaan, että vain ensimmäinen niistä on todellista elämää?"

Anna pohtii tutkimuksensa yhteydessä paljon Goethea, Schilleria ja muita menneitä suurmiehiä, ja tuntee myös omanlaistaan yhteyttä kuolleisiin läheisiinsä, ystäviin ja sukulaisiin, ja toisaalta ehkä eläviinkin on syytä suhtautua niin että ovat nyt tässä ja sitten ehkä eivät ole...

Rakkaus on luonnostaan aurinko, ajattelli Anna. Minkä tähden me teemme siitä jotakin talvista ja kylmää? Tietysti on ikävää, jos emme saa "omistaa" sitä, jota rakastamme. Mutta tyhmää on esimerkiksi surra läpi elämän, ettei saanut ottaa mukanaan museosta Sixtiniläistä madonnaa. "Elämäni on pilalla, koska olen nähnyt Sixtiniläisen madonnan, rakastanut häntä ja pelosta jättänyt hänet sinne kauas."
Annasta tuntui, että pitäisi olla entistä onnellisempi, kun on saanut nähdä madonnan.

Lukiessa tuli mieleen Helvi Hämäläisen Kolme eloonherätettyä, joka on myös tehty hieman sodan jälkeen, ja vaikka miljöö onkin aivan eri, niin sen pohdinnat elävien ja kuolleiden mysteeristä tuntuivat ajalle relevanteilta...tässä on samaa, ja toisaalta mieli vei ajattelemaan pyhien yhteyttä, elävien ja kuolleiden välistä pysyvää mutta näkymätöntä yhteyttä...(huomaan Bergrothin olleen steinerilainen antroposofi, ja se epäilemättä heijastuu kirjan ajatuksissa, filosofia puhuu uskonnollisella pyhyyden termistöllä).

Mutta noista aiheista huolimatta yleissävy kirjassa pysyy varsin kepeänä: Bergrothin pakinoitsijatausta näkyy ironisena pohjavireenä henkilöiden ja näiden suhteiden kuvauksissa. Tosin minusta henkilöt ovat ennemmin sekalaisten piirteiden, tapojen ja oikkujen kokoelmia, joista ei varsinaisesti muodostu kokonaisia psykologisia henkilökuvia, joten paras terävyys jää tässä puuttumaan, vaikka niitä piirteitä viihdyttävästi kuvattiinkin.

Aika omalaatuinen teos siis, ei täysin onnistunut, mutta oli tämä erikoisuudessaan kuitenkin kiinnostava ja viihdyttävä. Tavallaan tuli vähän mieleen Muriel Spark kirjan sävyssä ja aiheissa: tämän tasolle ei nousta, mutta ylipäänsä että suomalaisessa kirjallisuudessa löytyy verrokki Sparkille on huomion arvoista.