Tahar Ben Jelloun - L'école perdue (kadonnut koulu)

Jatkamme ranskankielisen lanu-kirjallisuuden parissa, suunnaten tällä kertaa Maghrebiin, vaikka marokkolaissyntyinen Tahar Ben Jelloun onkin Ranskassa asunut jo pitkään.

Tapahtumapaikkana on kuitenkin kylä, joka on niin pieni ja köyhä ettei sillä ole muuta nimeä kuin "kylä", jossain päin länsi-Afrikassa. Kirjan kertoja on kasvanut kylässä, mutta lähtenyt sieltä kaupunkiin opiskelemaan, ja nyt palaa taas kotiseudulleen vastaperustetun koulun opettajaksi. Kouluvuoden alussa oppilaita on kolmisenkymmentä, mutta jo ensimmäisten päivien jälkeen muutama oppilas on poissa, sitten muutama lisää, ja pian opettaja saakin ihmetellä lähes tyhjässä koulussa minne oppilaat ovat kadonneet.

Pian selviää: kylän lähellä olevaan valkoiseen parakkiin, jossa pienet kädet valmistavat jalkapallokenkiä ja palloja, pientä palkkaa vastaan. Opettaja kritisoi tehtaan johtajaa lapsityön käytöstä mutta saa vastaukseksi vain, että lapset tulevat itse töihin tienaamaan, palkka houkuttaa enemmän kuin koulutus, ei heitä pakolla siellä pidetä.

Sille pienelle joukolle oppilaita, jotka päätyvät suosimaan enemmän koulua kuin tehdasta, aletaankin sitten opettaa lapsityöstä, ja erityisenä esimerkkinä pakistanilainen Iqbal Masih, matonkutoja, josta tuli kymmenvuotiaana lapsityön vastainen aktivisti ja lasten oikeuksia puolustava sankari, joka herätti sen verran maailmanlaajuista huomiota että tuli ammutuksi 12-vuotiaana...ja Iqbalin tarina leviää ympäri kylää, niin lasten kuin aikuisten keskuudessa, ja seurauksena lapset palaavat kouluun, koska koulutus on tärkeää pitkällä tähtäimellä, ja tehdas joutuu palkkaamaan aikuisia työntekijöitä, joille pitää maksaa parempaa palkkaa (onnelliset loput ovat kai melkein pakollisia lastenkirjoissa).  

Tämä ei vissiin ole Ben Jellounin ainoa lastenkirja, ja onhan tämä tietysti aika suoraviivaisen opettavainen, keskeisenä pointtina juuri lapsityön vastustus ja Iqbal Masihin esittely, ja kovin paljoa enempää sisältöä tässä ei ole. Ja toisaalta, en ollut ennen tätä kirjaa Masihista kuullut, ja onhan hieman hämmentävää lukea tästä aiheesta modernia lastenkirjaa (alunperin julkaistu 2007, tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1998), eli eittämättä tämä on myös kurkistus toiseen kulttuuriin ja niihin realiteetteihin, jotka niissä ovat tärkeitä ja ajankohtaisia...

Työtä teettävää firmaa ei nimetä: opettaja näkee logon, joka kuulosti kovasti Nikeltä, mutta myöhemmin viitataan Zinedine Zidanen kenkiin, jotka taas ovat Adidas-merkkisiä (piti googlettaa tuo kun uteloitti), eikä kai minkään toimijan yksilöinti ole edes aiheellista tässä: jos yksi poistuu niin toinen tulee tilalle.

Ja tulihan tässä muutenkin miljöötä, länsi-afrikkalaisen kyläyhteisön toimintaa, ja toisaalta sellaista tarinankerronnan perinnettä ja sen merkitystä yhteisölle, josta olen aiemmin lukenut...joten joo, tarinana ei mitenkään kummoinen teos, mutta kulttuurinen konteksti on kiinnostava, ja sitähän olen pitänyt hyvänä syynä lukea eri kulttuureista tulevaa lastenkirjallisuutta.

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 45. Kirjassa pelataan (jalkapallon MM-kisojen finaali 1998, Ranska-Brasilia 3-0, Zidane teki kaksi maalia). Ja osallistun tällä myös Vuosi Afrikassa -haasteeseen.

Sadan vuoden lukuhaaste -kooste

                                                             Kuva: Elegia - Kartanon kruunaamaton lukija

Viime vuonna Kirjaimia-blogi aloitti Sadan vuoden lukuhaasteen, jonka ideana on lukea vuoden aikana kirjoja eri vuosikymmeniltä, kaksikymmenluvulta kaksikymmenluvulle (ja bonuksena 1910- ja 1900-vuosikymmenet).

Koska luen usein kirjoja varsin leveällä ajallisella skaalalla, niin helppo ja mukavahan tähän on osallistua. Ja ihan lukemalla mitä huvitti saikin nopeasti monta vuosikymmentä, ja parilla täsmällisemmällä valinnalla sitten ne aukot, ja haaste täyttyi bonuskierroksia myöten varsin nopeasti, taisi olla jo alkukesästä.

Mutta vuodenvaihteen lähestyessä aloin sitten katsella niitä muita luettuja kirjoja, kuinkas laajasti ne ovat levittäytyneet eri vuosikymmenille...ja jakauma näyttikin varsin mallikkaalta, täsmäosumat vielä parille vuosikymmenelle, niin lopputulokseksi saadaan varsinainen haaste suoritetuksi kolmeen kertaan ja bonukset kahdesti. Valikoima näyttää tältä:

2020-luku: Antti Hurskainen - Suntio
    Delaf - Le retour de Lagaffe
    Catel & Bocquet - Alice Guy
2010-luku: Marko Annala - Paasto
    Pema Tseden - Neige
    Franck Bouysse - Grossir le ciel
2000-luku: Horacio Castellanos Moya - Senselessness
    Antti Hyry - Uuni
    Anna Gavalda - Je l'aimais
1990-luku: Eeva Joenpelto - Avoin, hellä ja katumaton
    Driss Chraïbi - L'inspecteur Ali à Trinity College
    Françoise Lefèvre - Le petit prince cannibale
1980-luku: Naguib Mahfouz - The Day the Leader Was Killed
    Christa Wolf - Kassandra
    Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda
1970-luku: Gilbert Picard - Les vendredis de la Part-Dieu
    Helvi Juvonen - Pikku karhun talviunet
    Richard Brautigan - Sombrero Fallout
1960-luku: Eugène Ionesco - Le Roi se meurt
    Muriel Spark - The Bachelors
    Marianne Thorby - Irma Brannertin arvoitus
1950-luku: Jim Thompson - The Killer Inside Me
    Heinrich Böll - Ei sanonut sanaakaan
    Anna Maria Ortese - Evening Descends Upon the Hills
1940-luku: Anna-Maija Raittila - Ruiskukkaehtoo
    Jaakko Haavio - Syystaivas
    Georges Simenon - Mon ami Maigret
1930-luku: Klaus Mann - Mefisto
    James Hadley Chase - No Orchids for Miss Blandish
    Antoine de Saint-Exupéry - Vol de nuit
1920-luku: Hilaire Belloc - Mr Petre
    Raymond Radiguet - Le bal du comte d'Orgel
    Marcel Pagnol - Topaze
Bonukset:
1910-luku: Paul Claudel - L'annonce faite à Marie
    G.K.Chesterton - The Ballad of the White Horse
1900-luku: Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä
    Sōseki Natsume - Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia

Joillekin vuosikymmenille olisi ollut vielä lisääkin tarjottavaa, nuo 30- ja 50-luku tarvitsivat täsmälukemisia, ja kuvaavaa on, että 2020-luku oli viimeinen täytettävä (2010-luvulle sen sijaan tuli paljonkin kirjoja, joten ei tässä ihan muinaismuistoilla mennä). Ja toisaalta vaihteeksi ei tullut luettua oikein mitään vanhemmilta vuosisadoilta.

Kiitos mainiosta haasteesta: pitäisikin harkita joskus julkaisuaikojen lisäämistä noihin pitämiini lukutilastoihin...

Catel & Bocquet - Alice Guy

Ja taas hieman sarjakuvaa. Catel Mullerin piirtämä ja José Louis Bocquetin kirjoittama sarjakuvaromaani Kiki - Montparnassen kuningatar ilmestyi useampi vuosi sitten suomeksi, mutta parivaljakolta on ilmestynyt joitain muitakin elämäkertoja, kohteinaan Josephine Baker, Olympe de Gouges, Edith Piaf ja uusimpana tämä Alice Guy, jotka suomennosta yhä odottavat...en ole Kikin jälkeen noita muita tullut lukeneeksi (joitain muita Catelin sarjiksia kyllä, ja niistä pitänyt), mutta tämä tuli sopuhintaisena kappaleena vastaan, joten kiinnosti.

Varsinkin kun olen myös ollut kiinnostunut primitiivielokuvasta, elokuvan historian kaudesta, joka ulottuu 1890-luvulta 1910-luvun alkuun ("ennen D.W. Griffithia"). Neiti Guy kuuluu tietysti ajan merkittäviin tekijöihin ja olin jo nähnyt varsin ison osan nykyhetkeen asti säilynyttä tuotantoaan, eli tuotanto ja laajempi konteksti oli tuttua, itse tekijä ei.

Ja onhan tämä aikamoinen elämä, näin episodimaisestikin esitettynä. Guyn perhe asui 1870-luvulla vakituisesti Chilessä, mutta Alice syntyi perheen oleskellessa Ranskassa 1873. Lapsuudesta osa vietettiin Chilessä, mutta perhe palasi muutamia vuosia myöhemmin Ranskaan. Isän kuoltua Alice kouluttautui stenografiksi ja meni töihin ensin vernissatehtaalle ja sen jälkeen valokuva- ja kamerafirmaan, juuri kun alalla alkoi olla kuohuntaa mahdollisuudesta tehdä liikkuvia valokuvia. Kameroita aletaan tehdä, mutta ihmiset pitää saada myös kiinnostumaan niistä, ja Lumière-veljesten huomiota herättäneiden elokuvaesitysten inspiroimana johtaja Gaumontin sihteeri, 23-vuotias neiti Guy, ideoi että heidänkin pitää markkinointia varten alkaa tehdä filmejä, ja tarttuu toimeen. Ja hommahan toimii sen verran hyvin, että Alice Guy on vastuussa vastaperustetun Gaumont-elokuvastudion tuotannosta sen ensimmäiset reilu kymmenen vuotta:erikoisalanaan on narratiiviset filmit, fiktiotarinat muuten suosittujen spektaakkelien, panoraamojen, trikkifilmien, uutiskuvien yms. sijaan.

Mielenkiintoinen on maininta isän kuolemasta: muistan Jeanine Basingerin Silent Stars -kirjassa tehdyn huomion mykkäkauden merkittävistä nuorista naisista (suurin osa oli näyttelijöitä, joskin muitakin tehtäviä löytyi), että näiden joukossa isättömät puoliorvot olivat suhteettomasti yliedustettuina. Moni näistä oli ehkä kasvanut varsin keskiluokkaisesti mutta nuorella iällä oman elannon hankkiminen (ja mahdollisesti muunkin perheen elättäminen) oli tarpeen, ja elokuva-ala oli vielä niin nuori ja villi ettei siellä koulutusta tai muita erityistaitoja kyselty, alan oppi tekemällä. Alice Guylla on toki perinteisempi ammatti (vaikka noihin aikoihin konekirjoittajan ammatti oli vielä suht uusi, eikä kai naisia sihteereinä niin paljoa ollut), mutta silti suurempi paikka oli epäilemättä helpompi ottaa alalla, joka oli vielä uusi ja järjestäytymätön. 

Ja teos esittää Alice Guyn hyvin määrätietoisena ja päättäväisenä naisena, jonka tekemisissä korostuu ammattiylpeys ja ammattilaisuuden korkeat standardit (ja historiallisten faktojen perusteella ei ole syytä epäillä tätä luonnehdintaa).

Reilun kymmenen vuoden jälkeen Alice Guy ja uusi puolisonsa Herbert Blaché (joka oli myös töissä alalla) jättävät Gaumontin ja Ranskan ja lähtevät Yhdysvaltoihin ja perustavat oman tuotantoyhtiön Solax Films (Guy johtajana ja tuotantopäällikkönä): tätä ennen Guy oli saanut vedettyä elokuva-alalle ja seuraajakseen Gaumontin elokuvatuotannon johtoon Louis Feuilladen, josta omalta osaltaan tuli yksi 1910-luvun tärkeimmistä elokuvatekijöistä...Amerikan kaudella alkuvuosina on vielä menestystä, mutta elokuva-ala kehittyi noina vuosina hyvin nopeasti ja menneisyyden tekijät, menestyneetkin, tulivat nopeasti sysätyksi syrjään, ja näin kävi myös Guylle: 1910-luvun lopulla hän oli jo marginaalissa, ja 1920 jättää elokuva-alan Yhdysvalloissa ja palaa Ranskaan, jossa myöskään ei ole enää sijaa Alice Guylle. Itse asiassa hänet on jokseenkin täysin unohdettu... 

Myöhemmät vuodet Guy toimii antiikkikauppiaana ja kirjailijana, ja samalla pyrkii pitämään omaa paikkaansa elokuvan historiassa esillä: jonkinlaista huomiota ja maineen palautusta saakin jo elinaikanaan (mukaanlukien Ranskan kunnialegioonan kunniamerkin), joskin omaelämäkertansa ilmestyi vasta postuumisti, ja huomioarvo on jatkanut kasvuaan (josta syystä siis myös tämä teos).

Alice Guyn vaiheissa on kyllä paljon samaa kuin aikalaisissaankin. Noina ensimmäisinä vuosikymmeninä elokuva-ala kehittyi valtavaa vauhtia, ja tosiaan, viiden vuoden takainen menestys oli nopeasti unohtunut ja tekijät päätyivät nopeasti marginaaliin. Guyn ura on itse asiassa poikkeuksellisen pitkä, reilu parikymmentä vuotta: suurin osa primitiivielokuvan tekijöistä olivat pudonneet pois alalta viimeistään 1910-luvun alussa, joten oli jo poikkeuksellista, että Guy teki ylipäänsä mitään relevanttia 1910-luvulla...
Ja samaa tapahtui myöhemminkin: aiemmin mainittu D.W.Griffithiä voidaan pitää 1910-luvun merkittävimpänä elokuvatekijänä, mutta jo 20-luvun alussa oli jo menneen talven lumia, joka ei tippaakaan kiinnostanut studioita eikä rahoittajia...ja siirtyminen mykkäkaudesta äänielokuvaan toi myös isoja mullistuksia ja katkaisi monta uraa.

Ja menneet filmit tosiaan unohdettiin, ne katosivat studioiden arkistoihin tai ehkä tuhoutuivat kokonaan. Yllämainittu Jeanine Basinger kuvasi kirjassaan shokkia, joka vuoden 1950 Sunset Blvd. oli vanhemmille katsojille: valkokankaalle ilmestyi yllättäen sellaisia kasvoja kuin Gloria Swanson, Anna Q. Nilsson, Buster Keaton, jotka olivat olleet suuria tähtiä parikymmentä vuotta aiemmin mutta olivat kadonneet täysin julkisesta tietoisuudesta. Vasta 50-60-luvuilla alkoi herätä uusi kiinnostus vanhoja mykkäelokuvia ja ylipäänsä elokuvahistoriaa kohtaan, historialliset teokset ja tekijät alkoivat saada taas huomiota (vaikka alkuvaiheiden historioitsijoiden ammattitaito saattoi vielä olla mitä sattui, kuten tässäkin sarjakuvassa tuotiin esiin), ja televisio alkoi taas kierrättää vanhoja filmejä.

Sittemmin mahdollisuudet tutustua elokuvan historiaan ovat vain parantuneet: VHS ja vielä enemmän DVD toivat paljon vanhoja filmejä helposti saataville, ja sittemmin Internet on entisestään parantanut mahdollisuuksia: mm. Youtubesta löytyy valtavasti vanhoja filmejä. Minun on helpompi nyt käydä katsomassa vaikkapa Le matelas épileptique tai Les resultats du féminisme kuin koskaan ennen, mukaan lukien vuonna 1906.

Samalla primitiivielokuva pysyy yhä hieman katveessa. Jos vilkaisee suunnilleen mitä tahansa elokuvahistorian yleisesitystä, niin niissä helposti hypätään Muybridgen valokuvakokeiluista ja Lumière-veljesten ensimmäisistä filmeistä suoraan 1910-luvun puoliväliin, Griffithin Kansakunnan syntyyn ja varhaisiin Chaplineihin, sivuuttaen välissä olevat parikymmentä vuotta, joiden aikana kuitenkin luotiin koko elokuvan kieli, iso osa keskeisiä genrejä jne.

Ja tästä kritisoisin myös tätä sarjakuvaa: kerronta etenee historiallisina episodeina, mutta 1896-1906 katetaan vain parilla lyhyellä pätkällä, kun taas 1910-luvun puoliväli ja jälkipuolisko saa suhteettoman paljon tilaa, vaikka onhan Guyn perinnön merkittävämpi osa uran alkupuolella. Tämä lienee dramaattisesti ymmärrettävää (noina alkuvuosina Guy teki lukuisia yhden kelan filmejä, yhden toisensa jälkeen, ja ei kai muuten paljoa tapahtunut, kun taas uran loppupuolella on konflikteja ja elämän uuden suunnan etsimistä) mutta omalta osaltaan se myös ruokkii sitä ongelmaa, josta syystä Guy on pysynyt suhteellisen tuntemattomana.

Sillä onhan sanottava, että aikalaistensa joukosta, primitiivielokuvien tekijöistä, Guy on nykyään yksi tunnetuimmista. Kaikki tietysti tietävät Lumière-veljekset koska näiden filmit ovat teknisesti uraauurtavia ja ensimmäisiä modernia tekniikkaan käyttäviä (mutta moniko on niitä nähnyt, vaikkapa tässäkin sarjiksessa viitatun 'L'arroseur arrosé'n?), ja Georges Méliès on tietysti myös tunnettu (ja jos on nähnyt Méliès'n filmejä, ymmärtää miksi), mutta näiden jälkeen sanoisin tunnetuimmiksi Alice Guyn ja Edwin Porterin...tosiharrastajat sitten tuntevat Ferdinand Zeccan ja Segundo de Chomonin ja G.A. Smithin ja Stuart Blacktonin jne., mutta jos Guy on elokuva-alan pioneerina jäänyt liian vähälle huomiolle niin syynä on tämän primitiivielokuvan yleinen huomiotta jääminen.

Joten kannattaa tutustua vaikkapa tähän teokseen (myös varsinaisen sarjakuvaosuuden perässä tulevaan runsaaseen määrään lähdemateriaalia).

Sarjis (englanninnos) on luettu myös Kirjavinkeissä. Ja Helmet-haasteessa voisin laittaa teoksen vaikkapa kohtaan 41. Kirjassa syntyy lapsi (heti alussa, Alice). Ja linkkaampa myös toiseen aikoinaan blogattuun mainioon mykkäleffaelämäkertaan, Clara Bow.

Heikki Asunta - Sudenmarja

Kuva: Wikipedia
Lukemassani kappaleessa ei ollut kansipapereita

Olen joskus aiemminkin lukenut Heikki Asunnan runoja (ja yksi niistä on tietysti tullut opiskeluaikoina tutuksi suosittuna juomalauluna), ja sittemmin on jollain kirppiksellä tullut vastaan tämä teos, joten on tarttunut mukaan...

Se aiempi teoksensa oli kokoelma isänmaallisia runoja 30-luvulta, ja Asunta oli noihin aikoihin yhteyksissä Lapuan liikkeeseen, IKL:een yms. ja näkyihän se myös teksteissä. Tämä kokoelma taas on vuodelta 1950, jolloin vallitseva poliittinen ilmapiiri on tietysti vaihtunut rajusti: politiikka on häipynyt taka-alalle. 

Ja vastaavaa intohimoa ei ole tullut tilalle: Asunta on varsin taitava sanankäyttäjä, mitallinen runous riimeineen on hallussa, ja näissä runoissa näkyy paljon ironisuutta ja piikittelyä, kirjoitetaan runoa runoudesta, ja väliin joitain ihan viehättäviä tunnelmakuvia...mutta jokin sellainen, joka saa tarttumaan vaikka samanhenkisiin Kailakseen tai Kupiaiseen, ei tässä kokoelmassa nyt löydy. Tulipahan luettua.

Lesket

Kuin lesket, joitten heiverösti laita
on jälkeen mattien ja mikkojen,
niin huoltaa hartain mielin hautuumaita,
ja itkee parvi esteetikkojen.

Ei pahaa mieleen muistutella suotta:
jos kukaan, kuollut kaipaa kiitosta.
Siis unohtukoon joka tukkanuotta
ja muistot muutkin yhteisliitosta.

Ei kelpo leski mokomista kyrää,
vaan häärii, pitää huolta taimista
ja kitkee, haravoi ja vetää jyrää
ja kenties miettii uutta naimista.

Kas, surun suuremmankin unhoon painaa
voi aika. Leppoisaa on leskellä,
kun hautaan veisattu on uusi vainaa,
taas surra kukkastensa keskellä.

(mainitsen tuosta siteeratusta runosta, että kokoelmassa sen ympärillää olevat runot käsittelevät taiteilijuutta, joten taitaa tässäkin olla puheena tapa tunnistaa taiteilijan arvo vasta tämän kuoltua...)

Sijoitin kirjan lukemisen juuri tähän, koska Helmet-lukuhaasteessa on kohta 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Koska runokirjat sopivat usein aika huonosti muihin hastekohtiin, niin valitsin sellaisen. Ja päätin tulkita kohdan muodossa "kymmenes kirja, jonka sijoitan lukuhaasteeseen": olenhan haasteen ulkopuolellakin lueskellut kaikenlaista, mutta niiden laskemisessa päädytään hetteiselle suolle pohtimaan onologisia kysymyksiä "mikä on kirja" ja "mitä on lukeminen"...

Erik Orsenna - Dernières nouvelles des oiseaux (lintujen viimeiset uutiset)

Tekemättä asiasta sen kummempaa lukuhaastetta, mielessä on ollut tehdä syvempi sukellus ranskankieliseen lasten ja nuorten kirjallisuuteen, joista jotkut yksittäiset teokset saattavat olla suomeksikin tuttuja, mutta aika moni ei (olen aikoinaan jo pohtinut lastenkirjallisuuden kiinnostavuutta nimenomaan yhtenä näkökulmana kulttuuriinsa josta se on tullut). Eli varautukaa että näitä on tulossa.

Erik Orsenna on kirjailija, jonka tuotanto leviää moneen suuntaan: on taloustiedettä ja politiikkaa, mutta myös fiktiotuotantoa, kuten Goncourt-palkittu romaani L'exposition coloniale, ja sarja lastenkirjoja. Näistä tunnetuimman, La grammaire est une chanson douce ('kielioppi on lempeä laulu'), olen lukenut aiemmin blogitauon aikana, ja se on kyllä varsin omalaatuinen faabeli kieliopin iloista (Hannulta löytyy bloggaus tästä kirjasta), sen verran omalaatuinen, että lisääkin kiinnostaisi lukea...

Vaikka tuolle kirjalle on tehty suoria jatko-osiakin, niin käsiin tuli kuitenkin muuta tuotantoa, eli tämä teos joka myös on, no, omalaatuinen faabeli. Ja vaikken takakannesta sitä hoksannutkaan, niin ensisivuilta muistin että tästäkin olen nähnyt bloggauksen, Ariel on tämän lukenut. 

Eräälle saarelle kootaan valikoitu seitsemän lapsen ryhmä: lapset ovat Euroopan eri maista ja kaikilla on intohimoinen, melkein kaikennielevä kiinnostus johonkin tiettyyn asiaan: yhdellä meteorologia ja erityisesti pilvet, toisella mekaniikka ja pyörät, kolmannella asiat jotka kiinnittävät asioita toisiinsa kuten liimat ja naulat...projektin ideoineella presidentillä ei välttämättä ole sen suurempaa suunnitelmaa kuin kokeilla mitä tapahtuu, kun erityisillä mutta hyvin rajatuilla lahjakkuuksilla varustetut lapset ovat yhdessä: alkavatko ideat ruokkia toisiaan? Lasten mukana on johtajatar, rouva McLennan (joka muistuttaa aika paljon Björkiä) ja tulkki, entinen jalkapallovalmentaja Sir Alex (sukunimeä ei mainita, oletan sen olevan Ferguson), mutta näiden tehtävänä on myös olla liikaa puuttumatta, ainakaan suoraan, tapahtumiin.

Aluksi jokainen lapsi keskittyy vain omaan kiinnostuksenkohteeseensa, olematta juurikaan tekemisissä toisten kanssa (myöhemmin yksi heistä toteaakin että jokaisella heillä on kokemusta eristäytyneellä saarella asumisesta, koska jokainen heistä on sellainen), mutta jotain törmäämisiä tietysti tapahtuu...mutta vasta kun myrsky pyyhkäisee saaren yli ja katkaisee yhteydet ulkomaailmaan, niin joudutaan vakavasti miettimään mitäs nyt tehdään...jolloin nousee esiin ehdotus lentokoneen rakentamisesta. 

Käytettävissä olevat materiaalit ovat rajallisia, mutta improvisoida voi, ja kullakin lapsella on hyödyllisiä erikoistaitoja...ja projekti pääsee vauhtiin, siinä määrin, että kun jonkin aikaa myöhemmin lääkärilaiva tulee evakuoimaan myrskyn koettelemia saarelaisia, niin lapset eivät halua lähteä, heillä on tekeminen kesken. Ja tietysti aikanaan lentokone nousee ilmaan...

Ranskalaisessa kirjallisuudessa on perinteitä taidesadusta, jonka piiriin tämänkin tarinan voi laskea: kertomus joka toimii sadun omalaatuisella logiikalla (mitenkään realistisella otteella tämä tarina ei edes yritä toimia, ja kuten Ariel huomauttaa, ei kirjan henkilöillä ole varsinaisesti luonteita: heillä on tehtävänsä tarinassa, roolit), mutta jonka kerronnassa ja rakenteessa on kuitenkin oma selvästi kirjallinen tyylinsä...tässäkin on runsas filosofinen tasonsa, ilmaisuissa aforistista otetta, ja kertojaratkaisukin on omalaatuinen: alkuosa on kerrottu neutraalin kaikkitietävän kertoja näkökulmasta, mutta vähitellen mukaan hiipii minä/me-kertoja siinä vaiheessa, kun lapset alkavat huomioida toistensa olemassaolon ja työskennellä yhdessä...

Epäilemättä tärkeä pointti kirjassa on yhteistyö, monien hyvin erilaisten henkilöiden suuntautuminen yhteiseen projektiin, joka vaatii hyvin erilaisia lahjakkuuksia ja kiinnostuksenkohteita, enemmän kuin mitä kukaan yksinään pystyy toteuttamaan, ja johon eri henkilöillä on hyvinkin erilaiset panokset annettavana. Ottaen huomioon kirjailijan taustan politiikassa, mieleen tulee onko tässä puhe myös vaikkapa Euroopan Unionista? Ehkä.

Oikeastaan tekisi mieli kysyä, että vaikka tämä näyttääkin lastenkirjalta, onko se oikeasti sitä, varsinaisesti edes tarkoitettu lapsille? Tai pitäisivätkö lapset edes tästä? Tämä lukemani painos ei edes ole julkaistu missään lastenkirjasarjassa, tämä on tavallisten pokkarien julkaisusarjaa (ja toisaalta joissain kustantamojen lanu-sarjoissa olen nähnyt Italo Calvinoa yms. kirjailijoita joita en ensisijaisesti lanuksi mieltäisi). Merkillinen teos, joka ei varmaan juonivetoisille lukijoille niin toimi, mutta kyllähän tässä on jotain niin kutkuttavaa että Orsennaakin pitänee lukea lisää...

Kirjavalintaan vaikutti takakannen maininta, että kirjassa on presidentti, mikä on haastekohtana Helmet-haasteessa.

Anna Maria Ortese - Evening Descends Upon the Hills

Kun kävin joku aika sitten Napolissa, niin pitihän siellä kirjakaupassa silmäillä, josko löytyisi joku kiinnostava paikallishenkinen teos kielellä jota osaan. Mukaan tarttui tämä, Anna Maria Ortesen proosakokoelma, joka lajiltaan on hivenen vaikea kategorisoida: kirjassa on viisi tekstiä, joista kolme on novelleja ja kaksi reportaaseja, eli niin faktaa kuin fiktiota.

Kokoelma ilmestyi alunperin vuonna 1953, eli ollaan sodanjälkeisissä vuosissa ja tunnelmissa. The Involuntary City -reportaasissa puhutaan Granili III & IV -rakennuksesta, valtavasta parakista, johon pommitusten vaurioista huolimatta oli majoittunut satoja sodassa kodittomiksi jääneitä perheitä, varsin kurjiin olosuhteisiin, ja elämä moisissa olosuhteissa toki vaikuttaa eläjiinsä.

Myös kolmea novellia leimaa köyhyys ja ahdistavuus: kirjailija itse kuvailee jälkisanoissaan tyyliään neuroottiseksi ja että kiinnostava teema on todellisuuden sietämättömyys: asiat ja ihmiset ovat suorastaan päällekäyvän painostavia, ja kun ne kuitenkin ovat todellisuus, ei sitä voi välttää...

Toinen reportaasi, The Silence of Reason, on kirjan pisin teksti, mutta myös ehkä hankalin lukea: se on sarja kohtaamisia, Ortese tapaa ja haastattelee vanhoja kirjailijatovereitaan avantgardistisesta Gruppo Sud -ryhmästä, kuka millaisissa olosuhteissa, toisilla paljon menestystä, toisilla ei juurikaan...mutta kun kukaan näistä henkilöistä ei ollut tuttu enkä tunne kontekstia mistä tässä on kyse, niin tämä jäi aika hämäräksi, joskin toki havaitsen, että mitään selkääntaputtelua ja keskinäisen kehumisen kerhoa tässä ei ole, Ortese piirtää kuvat aika epämiellyttäviksi ja tässäkin tekstissä on painostavuutta.

Kirja sai ilmestyessään hyvän vastaanoton ja mm. arvostetun Viareggio-palkinnon, mutta ilmeisesti paikallisesti Napolin piireissä kirja herätti myös paljon närää, ja Ortese lähti pysyvästi kaupungista.

Hmm. En ole niin ihastunut aikakauden neorealismiin, ja tosiaan kirjan pisin teksti vaatisi ehkä paljon enemmän kontekstia kuin mitä minulla on...mutta Ortesen tyylistä tulee kyllä läpi vahva tunnelma, niin novelleissa kuin reportaaseissakin, eli jotain kiinnostavuutta on vaikken nyt suoraan ihastunutkaan (mutta kuten kirjan kansikin kertoo, Elena Ferranten ystävien kannattanee tutustua). 

"And how is Rea? I imagine you've seen him."
"Yes, I saw him."
"And you must have seen Luigi, and Incoronato, and La Capria."
"Luigi, yes. But not Incoronato and La Capria, and not Michele. Only Pratolini."
"And Pratolini was content, I imagine."
"Yes...but not entirely."
"Because of Rea, I imagine."
"Or because of Naples, which is the same thing," I said, "and I can't say he's wrong."
"Why?" asked Prunas. "Naples isn't good enough for you?"
"No," I replied, "this silence isn't good enough for me."
"Why, isn't everybody speaking?" Prunas said cheerfully. "Where is this silence that so impresses you? Have you ever seen a more loquacious city?"
"No, I truly haven't seen such a city, but I haven't seen one so silent, either."

Helmet-haasteessa voisin laittaa kirjan vaikkapa kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.